Elsa hymyili pilkallisesti. "No, jotakuinkin!"

"Oletapas nyt, Elsa, etteivät nämä tahdo samaa; ketä tottelisit

silloin?"

"Hm, enpä juuri tiedä!"

"Tahdothan palvella minuakin?"

"Kyllä, mielelläni!"

"Mutta äsken kuulit, että Gunilla rouva puolustaa tanskalaisia ja

minä ruotsalaisia. Kumpiako näistä tahdot mieluummin palvella?"

"Molempia, jos voin."

"Niinkö! Etkö ole ruotsalainen synnyltäsi?"

"Äitini oli mustalaisheimoa."

"Mutta isäsi on ruotsalainen?"

"Niin sanoo olevansa."

Katarina istui kotvan mietteissään. "Rakastatko ketään?" kysäisi hän

äkkiä.

Tyttö karahti tulipunaiseksi.

"Enkös jo arvannutkin, että onhan niin kauniilla tytöllä

mielitiettynsä."

Tyttö katsoi häneen säteilevin silmin.

"Onko hän ruotsalainen vai tanskalainen?"

"Ruotsalainen!"

"Muuan ritarin asemiehistä?"

"Niin!"

"Nuori ja urhokas?"

"Paras kaikista!"

"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Kurt!"

"Ja hän on luvannut olla sinulle uskollinen?"

"Niin on!"

"Ja sinä rakastat häntä?"

"Enemmän kuin elämääni!"

"Silloin täytyy sinun täyttää hänen toivomuksensa, mikäli suinkin

voit?"

"Niin teenkin!"

"Vaikkei hän sitä sinulta pyytäisikään."

"Kuinka voin tietää ne muuten?"

"Sinun on arvattava hänen ajatuksensa."

"Sitä en voi tehdä", vastasi Elsa pudistaen päätänsä.

"Tahdotko, että opetan sinua?"

"Oi, tahdon, tahdon!"

"Onhan Kurt uskollinen herralleen?"

"Hän antaisi henkensä hänen puolestaan."

"Luuletko, että hän hyväksyisi sen, jos tietäisi sinun toimivan

herransa tahtoa vastaan?"

"Hän ei saa sitä tietoonsa!"

"Voinhan minä sanoa sen hänelle!"

"Teillä ei ole mitään todisteita!"

"Olen nähnyt sinun ottavan vierailta miehiltä kirjeitä, jotka olet

sitten antanut isä Tobiaalle."

Elsa nauroi. "Hän on itsekin seisonut tuiskussa ja sateessa ja

odottanut niiden saapumista."

"Yön pimeydessä olet tuonut monia salaviestejä David maisterilta..."

"Tiedättekö sen?" keskeytti Elsa kalveten. "Olen pitänyt sinua

tarkoin silmällä koko ajan, minkä ritari on ollut poissa."

"Älkää tehkö minua onnettomaksi!" rukoili tyttö hädissään.

"Ketä pelkäät?"

Elsa nyyhkytti ääneensä.

"Isääkö?"

"En, en!"

"Ritaria?"

"En häntäkään."

"Sitten tiedän! Kurtia."

"Että hänen sydämensä kylmenee minua kohtaan."

"On vaara tarjolla, että niin käy, jos hän saa tiedon siitä, mitä

minä tiedän."

"Olen ainoastaan totellut linnanrouvan tahtoa."

"Miksi luulet, ettei hän ole antanut luottamustaan muille kuin

sinulle?"

"Sitä en tiedä."

"Sano sitten minulle, mitä luulet ritarin sanovan, kun hän kerran

palaa tänne?"

"Olenhan jo sanonut, että välitän vähät muista kuin Kurtista!"

huudahti Elsa kiihkeästi.

"Jos nyt neuvoisin sinulle keinon korjata entiset, palvella herraasi

ja osoittaa Kurtille, että ansaitset hänen rakkautensa?"

"Käyttäisin sitä mielelläni!"

"Meidän täytyy toimittaa salainen viesti ritarille."

"Se käy vaikeaksi."

"Mietihän tarkoin!"

"Täällä on tarkka vartio!"

"Eikö se ole juuri sinun tehtävänäsi?"

"Ei, ei nyt enää..."

"Kenen sitten?"

"David maisterin!"

"Missä tarkoituksessa?"

"Sitä en saa sanoa."

"Valmistetaan ylläkköä?"

"Niin!"

"Ritaria vastaan?"

Elsa vilkui vain pelästyneenä ympärilleen.

"Salaisuus on uskottu sinulle?"

"Olen keksinyt sen!"

"Millä tavoin?"

"Minua tarvittiin! Minähän olen kirjoittanut isäni kirjeet, ja nyt

sitten..."

"Eivätkö oikeat kirjeet ole tulleet lähetetyiksi?"

"Ritari ei tiedä mitään!"

"Ja tällaista tapahtuu Gunilla rouvan tieten?"

"Sentähden itkee hän heti yksin jäätyään!"

"Sinun täytyy löytää lähettiläs, Elsa!"

"Nyt tiedän!"

"Kuka?"

"Sakko!"

"Uskotko, että hän voisi...?"

"Sakko voi mitä tahtoo. Kukaan ei häntä kaipaa. Kirjoittakaa

kirjeenne, neitsyt; aamulla anivarahin lähetän Sakon ritarin luo, ja

voitte olla varma, että hän tuo teille vastauksen."

"Kirjoita sinä samalla Kurtille."

"Sen teen."

"Ja tuosta saat helminauhan."

"Ei", vastasi Elsa epäröiden. "Pelkään, että se ilmaisisi minut."

"Sitten talletan sen sinulle."

Elsa meni, mutta kääntyi ovessa. "Nyt kai en voi enää palvella

Gunilla rouvaa?" kysyi hän.

"Et, jos rakastat Kurtia enemmän kuin häntä."

"Sadoin kerroin!"

"Silloin täytyy sinulla kaikessa olla ainoastaan rakkautesi silmiesi

edessä."

"Sitten on minun keksittävä joku keino", sanoi Elsa. "Nyt pian Sakon

luo!" Ja keveänä ja notkeana kuin gaselli kiiti hän pois.

Kiirehtien, mutta kovasti tykyttävin sydämin ryhtyi Katarina

vaikeaan tehtäväänsä. Hän kirjoitti ritarille tahtovansa nyt täyttää

ritarille antamansa lupauksen, että hän ilmoittaisi hänelle, jos

jokin todellinen vaara oli tarjolla. Sitten kertoi hän, että mieliala

linnassa oli tehnyt täydellisen käänteen; linnaväki oli muuttunut

tanskalaismieliseksi, ja liikkui jo puheita siitä, että Tanskan

lippu nostettaisiin. Vanha linnanvartia, jota ei kokonaan voitu

pitää tietämättömyydessä, oli kaikissa kirjeissään ilmoittanut

ritarille epäluuloistaan, mutta kirjeet oli vaihdettu toisiin aivan

toisensisältöisiin. Elsaa oli käytetty tähän tehtävään, mutta nyt oli

hän vapaaehtoisesti tunnustanut kaiken ja koettanut parantaa asiaa

lähettämällä Sakon ritarin luo. "Hän ei ymmärrä eroitusta oikean

ja väärän välillä", kirjoitti Katarina, "Rakkaus erääseen teidän

asemieheenne hänet on saanut tunnustamaan, eikä hän edes ymmärrä,

että hän on ansainnut teidän oikeutetun vihastuksenne, jollette anna

armon käydä oikeuden edellä."

Hellävaraisin sanoin kertoi hän ritarille, mikä osa Gunillalla

oli ollut asiassa, johon hänet olivat houkutelleet tanskalaiset

ystävänsä, etupäässä David maisteri, joka kaikkialla maassa toimi

salaa ritaria vastaan.

Elsan oli noudettava kirje myöhään illalla, mutta kun hän tuli, oli

hän sangen kiihtynyt.

"Tämä voi tehdä minut onnettomaksi", sanoi hän.

"Kadutko sinä jo?"

"Mitä te silloin tekisitte?"

"Lähtisin itse matkalle!"

"Uskaltaisitteko lähteä?"

"Panisin kenties siten henkeni vaaraan, mutta sellaisesta ei kukaan

saa välittää, kun on kysymys maalle tärkeästä asiasta", vastasi

rohkea neitsyt.

"Olkaa huoletta, Sakko kyllä menee!"

"Mutta voinko myös luottaa sinuun?"

Elsa mietti hieman. "Tahdotteko olla saapuvilla hänen lähtiessään

aamulla ennen päivän nousua?"

Katarina tahtoi, ja päivän ensi sarastuksessa hiipi hän ulos

salaportista, jonka Elsa oli avannut; linnan ulkopuolelta pienestä

metsiköstä löysi hän tämän odottamassa häntä Sakon keralla.

Sakko kantoi neitsyen kirjettä punonnaisesta kaulaansa ripustettuna;

poikanen aivan vapisi ilosta ja innosta päästessään vapauteen. Hänen

oli lähdettävä Uudellemaalle, siellä hän pian oli saava tietää

huhuja, missä ritari oli, ja sitten tuli hänen heti rientää hänen

luoksensa.

Hänen tuli taivaltaa jalkaisin vain päivän eväs mukanaan. Joka

kodassa saattoi hän saada palasen ravinnokseen, ja siinä tapauksessa,

että hänet keksittäisiin, oli tärkeää, että hänen luultiin

kuljeksivan ympärinsä omia aikojaan, ilman päämäärää.

Elsa se etupäässä sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä, sen jälkeen

hän sai lähteä. Hän kapusi kuin orava pitkään puuhun, sitten alas

jälleen ja vihmasi pitkin tietä. Muutamain minuuttien kuluttua oli

hän kadonnut heidän näkyvistään, koko maailma oli avoinna hänen

edessään ja -- helei vaan -- nyt oli hän vapaa kuin ilman lintunen!

Katarina ja Elsa seisoivat äänettöminä ja katselivat hänen jälkeensä.

Edellinen ajatteli, kuinka epävarmaa oli, tuliko hänen kirjeensä

perille, ja mitä seuraisi, jollei se niin tekisi, toinen tunsi

epämääräistä pelkoa, mitä hänelle itselleen oli koituva.

Hiljaisina palasivat he takaisin linnaan, mutta havaitsivat

kummakseen salaportin olevan suletun sisäpuolelta. He katsoivat

hämillään toisiinsa. Silloin avautui ikkunaluukku heidän

yläpuolellaan ja linnanvartia pisti päänsä esiin.

Katarinan näkeminen hämmästytti häntä aikalailla. "Antakaa anteeksi,

jalo neitsyt, en luullut teidän olevan ulkona tällaiseen aikaan."

Mutta kun hän oli avannut portin, pyysi hän Katarinaa astumaan ylös

luoksensa; hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana ja hän tahtoi

mielellään ilmoittaa ne hänelle.

Elsa näytti aralta ja pelästyneeltä, mutta hän ei rohennut olla

seuraamatta, erittäinkin kun isän valpas katse seurasi kaikkia hänen

liikkeitään. Isä sulki oven ja otti avaimen.

Ennenkuin Katarina ehti sitä estää, heittäytyi vanha mies hänen

jalkoihinsa ja huudahti: "Pelastakaa minut ja meidät kaikki: te

olette ainoa, joka voi sen tehdä!"

"Nouskaa, Karhuinen, ja sanokaa, mikä on hätänä!"

"On kysymys jalon herrani kunniasta ja arvosta, kenties hänen

hengestään!" vastasi ukko ja nousi vaivoin. "Tänä yönä olen saanut

kaiken ilmi, aivan kuin ihmeen kautta."

"Keneltä?"

"Miehiltä, jotka eivät varmaan tarkoittaneet sitä minun korvilleni.

Olen jo kauan nähnyt, ettei kaikki täällä ollut oikealla tolalla,

että vieras vaikutus sai jalansijaa, että miehistön keskuudessa

ilmeni levottomuutta ja että se lähti päällystön taholta. Olen itse

löytänyt muutamia tuohenpalasia, joissa on ollut Hannu kuninkaan

kuva ja alla kirjoitus: Ruotsin kuningas!... Minä epäilin, että

onnettomalla lapsellani oli osaa siihen; kerran olin niin heikko,

että annoin anteeksi, tämä oli rangaistukseni..."

"Isä!"

Ukko työnsi tyttärensä luotaan. "Kuulkaa minua, jalo neitsyt!

Eilisiltana en voinut mennä levolle; hiivin ympäri levottomuuden ja

pelon valloissa; tulin kolmannen kerran Elsan huoneen ovelle. Silloin

kuulin sieltä sisältä kuiskailevia ääniä, Gunilla rouvan ja Elsan

äänet! Tyttäreni sai käskyn noutaa David maisterin ja pysyttäytyä

itse lähistöllä siltä varalta, että häntä tarvittaisiin.

"Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän tuli. Silloin kuulin sanottavan,

että herraani odotetaan takaisin viikon päästä, että Gunilla rouvan

on otettava hänet vastaan hellyydellä ja rakkaudella; mutta jollei

hän silloin taivu Gunilla rouvan toivomuksiin, on tämän muinaisajan

Delilan tavoin johdatettava moabilaiset herransa kimppuun, ja jollei

mikään muu auta, vietävä hänet vankina Tanskaan asetettavaksi

oikeuden eteen."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Katarina kalveten kauhusta.

"Minä olisin sanonut samoin, jollen olisi kuullut sitä omin korvin.

Ehdotuksen teki David maisteri. On kyllä totta, että Gunilla rouva

itkien ja huokaillen kieltäytyi siihen suostumasta, mutta kavala

kiusaaja vakuutti, että vaikka ritari vastoin kaikkia odotuksia

vastustaisikin hänen rukouksiaan, tahtoi Hannu kuningas ummistaa

silmänsä sille mitä oli tapahtunut ja mielellään antaa anteeksi ja

suoda hänen herralleen suosionsa. Mutta hän, Gunilla rouva, olisi

pelastanut herransa tulemasta valapatoksi ja siten ansainnut hänen

ikuisen kiitollisuutensa ja rakkautensa."

"Onko linnan miehistö jo tanskalaisten vallassa?" kysyi Katarina

nopeasti.

"Kaksisataa miestä marssii tänne päivää ennen ritarin saapumista;

luultavasti on joukko haalittu kokoon maan väestöstä."

"Hirveää!"

"Sitten olen saanut myös sen surusanoman, että kaikki, mitä olen

tahtonut ilmoittaa herralleni, ei Jumala paratkoon ole tullut hänen

tietoonsa. Minä vioitin käteni syksyllä sinä päivänä, jolloin ryömin

vangin jälestä, ja siitä pitäen on minun täytynyt kirjoituttaa

kirjeeni Elsalla... Nyt tiedän, kuinka hän on käyttänyt sokeaa

luottamustani." Vanhuksen liikutus oli liian voimakas, suuret

kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

Elsa seisoi kalpein kasvoin ja allapäin, mutta hän ei sanonut

sanaakaan puolustuksekseen.

Silloin kertoi Katarina Sakon lähdöstä ja kuinka se oli yksin Elsan

ansio.

"Siinä oli kyllä vilppiä siinäkin!" virkkoi linnanvartia katkerasti.

Katarina katsoi kysyvästi Elsaan.

"Ei, ei!" vastasi tämä innokkaasti.

"Kuka missään tapauksessa tietää, tuleeko se perille? Lapsi vain! Ja

niin tärkeä viesti!"

"Lähettäkää vielä toinen!" sanoi Katarina.

"Se herättäisi epäluuloja, hänet pidätettäisiin."

"Lähtekää sitten itse!"

"Jospa voisin?"

"Tekeytykää sairaaksi, isä!" huudahti Elsa.

"Niin, se olisi hyvä keino!"

"Voimmeko luottaa siihen, kun sen antaa hän?" epäröi ukko.

"Elsa on ainoastaan totellut rouvansa tahtoa; se on hänen

puolustuksensa!" huomautti Katarina.

"Hänen olisi pitänyt luottaa minuun."

"Hän on tehnyt väärin, kun ei ole tehnyt niin, mutta nyt hän sovittaa

sen edistämällä teidän matkaanne."

"Voin satuloida itse hyvän ratsun ja viedä sen salaa metsään, kun isä

vain tahtoo määrätä ajan."

Ukko mietti tuokion. "Minulla on paljon hommattavaa", sanoi hän.

"En lainkaan tiedä, onko tämä ehkä viimeinen matkani. Lähden vasta

iltahämärissä. Yön aikana pääsen muutamia tunteja edelle, ennenkuin

takaa-ajajani lähtevät jälkeen."

"Isä, antakaa minun lähteä teidän sijastanne!" pyysi Elsa.

"Sinun?"

"Jos tulee ilmi, että olette poissa, ymmärretään hyvin, että olette

tahtonut varoittaa ritaria. Jos sitten epäluulot kohdistuvat minuun,

en saa tietää mitään enkä voi silloin tehdä mitään David maisterin

uusia juonia vastaan."

"Elsa on oikeassa", puuskahti Katarina.

"Mutta hän yksin..."

"Minä kyllä voin hankkia seuraa."

"Kenen niin?"

"Isä Tobiaan!"

"Hänet!" huusivat molemmat.

"Hän tuntee asian paremmin kuin te ja minä."

"Ja hänkö tunnustaisi sen?"

"Ritari kai voi pakoittaa hänet siihen."

"Hän ei antaudu ritarin valtaan."

"Kyllä, jos minä tahdon."

"Tyttö punoo vain uusia juonia!" puuskahti linnanvartia. "Minä en

luota häneen."

"Tarkoitatko, että hän vapaasta tahdostaan seuraisi ritarin luo?"

kysyi Katarina.

"Hän rakastaa minua!" vastasi Elsa halveksivasti.

"Kunnianarvoisa isä?" kysyi linnanvartia.

"Voin hyvin sanoa, kuinka asia on. Hänen tietämättään voin mennä

hänen huoneeseensa ja olen muutamia kertoja saattanut hänet siihen

uskoon, että hänen omien himojensa voima on minut tuonut hänen

silmiensä näkyviin, -- koska minä vastasin hänen intohimoonsa."

"Mitä, teitkö sinä niin?"

"Annoin hänen uskoa niin", huudahti Elsa kärsimättömästi,

"lisätäkseni hänen tuskiaan. Hän sanoi kerran David maisterille, että

minä olen kaunis kuin synti ja helposti voitettavissa. Sitten oli hän

vähällä ottaa hengen Sakolta. Silloin vannoin minä kostavani meidän

molempain puolesta, nyt on hetki lyönyt; eilen makasi hän jaloissani

ja pyysi ainoastaan pidellä kättäni... Hän tulee mukanani mihin

tahansa... kuten koira... tulee kostetuksi Sakon ja minun puolestani."

"Mutta etkö pelkää?"

Elsa vetäisi esiin puukon, jota kantoi vyöllään. "Häntä tai minua

varten!" sanoi hän.

"Katala munkki!" jupisi linnanvartia. "Jalo neitsyt, luulen, että

tyttö on oikeassa."

"Ja uskallatteko päästää hänet menemään?"

"Jos hän onnistuu, on hän sovittanut syntinsä."

"Minä onnistun, tunnen sen!" huudahti Elsa salamoivin silmin ja

leimuavin poskin. "Olen niin kauan ikävöinyt tilaisuutta kostaa, nyt

olen sen saanut."

"Milloin lähdette?"

"Odottakaas. Päivän kierrosta päättäen lienee kello neljän

paikkeilla. Ainoastaan alempi miehistö on vasta liikkeessä... David

maisteri pitää messun. Isä Tobias voi olla poissa päivällisille

saakka kenenkään häntä kaipaamatta, ja jos joku huomaa lähtömme tai

jos Gunilla rouva kysyy minua, niin sanokaa mitä tahdotte, isä! Mutta

nyt, antakaa anteeksi ja siunatkaa minua!" Hän lankesi vanhuksen

jalkoihin, ja anteeksianto ja siunaus sulivat yhteen, samoinkuin

kaksi jälleen yhdistynyttä sydäntäkin.

Elsa riensi nopeasti isä Tobiaan luo. Kun hän palasi, oli hänellä

mytty kainalossaan ja hän suuntasi kulkunsa talliin. Ei kestänyt

kauan, ennenkuin pappi, pukeutuneena munkkikaapuun ja huppukaulus

vedettynä pään ylitse, kulki samaa tietä, ja hetkisen kuluttua

nähtiin kahden munkin, suuremman ja pienemmän ratsastavan täyttä

neliä pitkin maantietä.

Katarina oli kovasti hädissään; joka minuutti pelkäsi hän, että heitä

kaivattaisiin ja ajettaisiin takaa. Ukko Karhuinen oli tyynempi;

ehtimiseen hän toisti: "Tyttö oli oikeassa, minun oli jäätävä

paikoilleni ja hänen sovitettava mitä oli rikkonut."

Viiden aikaan oli messu, ja Katarina oli saapuvilla kuten ainakin.

Kirkko oli melkein täynnä väkeä; sotamiehet ja maalaiset tunkeilivat

sekaisin, kun taas kuoriin kokoontui ylempi päällystö. Gunilla

rouvalla oli erityinen katettu penkkinsä, mihin eivät mitkään vieraat

katseet kuontuneet näkemään.

Aavistettiinko kenties, että oli tekeillä jotakin tavatonta?

Jännitetty odotus, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, melkein viittasi

siihen. Katarinasta melkein näytti Gunilla vieläkin kalpeammalta,

vieläkin riutuneemmalta kuin tavallisesti; suuret silmät olivat

laajentuneet vieläkin suuremmiksi, oli kuin niistä heijastuisi

epätoivon tuska, ja Katarina, joka istui hänen lähellään, oli

kiihkeässä, epätasaisessa hengityksessä tuntevinaan levottomuuden,

joka täytti hänen sielunsa.

Hämmästyksekseen kuuli kirkkoväki, että messun jälkeen ensi kertaa

luettiin rukous Tanskan kuningashuoneen puolesta. Kuului supinaa

kautta seurakunnan, sitten tuli hiljaista, hiljaisempaa kuin

tavallisesti.

Mutta kirkosta palattaessa kuului monenlaisia arveluja asiasta.

"Joudummeko nyt Tanskan valtaan?" kysyi vanha kerjäläisukko, joka sai

joka aamu messun jälkeen roposen linnanvartian kädestä.

"Mitä uneksit?" vastasi tämä äreästi ja liikutuksella, jota tuskin

voi salata. "Ettekö kuullut..."

"David maisteri on syntyjään tanskalainen ja luuli kai olevansa

tanskalaisessa kirkossa; sitä paitsi sanotaan sanassa, että meidän on

rukoiltava Jumalaa vihamiestemmekin puolesta."

"Mitähän ritari sanoo moisesta?" mutisi muuan nuori luutnantti

vierustoverilleen.

"Hän ei tahdo olla näkyvissä, sentähden on Gunilla rouvan ratkaistava

asia hänen ollessaan poissa."

"Niin hän on tehnytkin!"

"Sanotaan, että uskollisuudenvalakin on vannottava ennen ritarin

palaamista."

"Rouvalle kenties?"

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Kauniimpaa naista ei ole Ruotsissa."

"Sanotaan, että ritari on ennen kosiskellut Katarina Niilontytärtä."

"Miksei tyttö mennyt hänelle?"

"Hän oli jo luvannut uskollisuutta ritarin veljelle, Pietari

herralle."

"Ja hän ei ole vielä vienyt neitsyttä kotiaan?"

"Hänen täytyy odottaa, kunnes on kulunut suruvuosi hänen äitinsä

kuoleman jälkeen."

"Ritari tahtoo kai saattaa meidät Tanskan alamaisiksi kosiakseen

meidät ryssille", sanoi muuan vanha talonpoika ympärillään seisovalle

joukolle, kun oli päästy pois kirkosta ja linnasta.

"Miksi emme voisi olla Ruotsin puolella nyt kuten ennenkin?" kysyi

joku toinen. "Kaikki muistamme herra Sten Sturen, hän oli lempeä ja

ystävällinen herra. Ja kun jalo herra Svante Niilonpoika oli täällä

muutamia vuosia sitten, lupasimme miehen sanalla ja kättä lyöden

pysyä hänelle ja Ruotsille uskollisina."

"Minä olin hänen mukanaan Venäjällä", kertoi muuan torppari, joka

kulki puujalalla. "Silloin leikattiin, malttakaas kun katson, luulen,

että leikattiin yhdeksänkymmentä kuusi. Ryssä oli rakentanut linnan

pelkästä kivestä, jota nimitettiin... niin, mikäs sen nimi nyt

olikaan?"

"Ivangorod", mainitsi joku toinen.

"Ivanog... sehän se oli! Me tappelimme, uskokaa pois, kynsin ja

hampain, ja ryssiä kaatui kuin kärpäsiä. Lopulta eivät he uskaltaneet

edes nostaa päätänsä, eikä heidän tarvinnutkaan, sillä me voimme

nujertaa heidän niskansa yhtä hyvin heidän maatessaankin."

"Täytyikö heidän kaikkien kuolla?" kysyi muuan nuori tyttö, jota

säälittivät yksin ryssätkin.

"Ei, me otimme ainakin tuhat vankia ja niin monta arkkua hopeaa

ja kultaa täytenään, että paluumatkalla upposi kymmenen alusta

sentähden, että ne olivat liian raskaasti lastatut."

"Sanotaan, että ruotsalaiset veivät mukanaan kotiin rautaovet ja

portinsalvatkin."

"Niin tekivät, totta kai minä sen tiedän, kun menetin yhden sellaisen

alla jalkanikin."

"Saitteko suuhunne mitään?"

"Kolmena päivänä meillä oli olutta ja ruokaa niin paljon kuin

jaksoimme vetää nahkaamme. Ja sentähden sanon: Eläköön herra Svante

Niilonpoika! Minulla on jälellä vielä kaksi käsivartta ja yksi sääri;

jonkun niistä tahdon mielelläni antaa niin anteliaan ja urhoollisen

herran puolesta!"

Ensiksimainittu talonpoika lisäsi:

"Nyt olemme siksi kaukana linnasta, että ketkä tahtovat, voivat

kernaasti huutaa: 'Eläköön herra Svante Niilonpoika!'"

"Eläköön herra Svante Niilonpoika!" säesti koko joukko voimainsa

takaa.

Kun Gunilla rouva palasi kirkosta, kantoi hän päätänsä korkeammalla

kuin tavallisesti, luultavasti osoittaakseen tyytyväisyyttään.

Sieltä mentiin suurukselle. Katarina neitsyt kuuli David maisterin

kysyvän Gunilla rouvalta, mihin hän oli lähettänyt isä Tobiaan.

"En mihinkään!" vastasi tämä.

"Katsokaas tätä!" sanoi David maisteri näyttäen erästä kirjoitusta.

Gunilla luki ääneen: "Lähden matkaan tärkeille asioille ja Gunilla

rouvan pyynnöstä. Tätä en ymmärrä", sanoi hän.

Gunilla silmäili tutkivasti Katarinaa; tämä oli sitä odottanut ja

malttoi mielensä.

Samassa astui linnanvartia sisään.

"Jalo rouva", sanoi hän, "eräs linnanpalvelijoista on antanut minulle

tämän kirjeen. Näen kyllä, että sen on kirjoittanut tyttäreni, mutta

en tiedä lainkaan missä hän on."

Tällaikaa oli Gunilla rouva avannut kirjeen; siinä luki ainoastaan:

"Seuraan isä Tobiasta."

Lausetta saattoi ymmärtää yhtä vähän David maisteri kuin Gunilla

rouvakaan; edellinen näytti jossain määrin tuntevan levottomuutta,

mutta jälkimäinen selitti, että kun Elsa oli mukana, oli hän aivan

levollinen. Luultavasti oli kysymyksessä jotakin, mikä vaati suurta

kiireellisyyttä, ja Elsa tiesi kyllä, mitä oli tehtävä.

Mutta David maisteri ei ollut samaa mieltä; hän ei tahtonut tietää

useammista kuin yhdestä määräävästä tahdosta -- omastaan. Sentähden

vetäytyi hänen otsansa syviin ryppyihin. Muutamat ihmiset kuten

eläimetkin tuntevat ilmasta, onko rajuilma lähestymässä, vaikka

taivas onkin aivan pilvetön.

"Meidän on lähetettävä noutamaan Sakkoa", sanoi Gunilla rouva. "Hän

kyllä tietää, mihin Elsa on mennyt."

Muuan piikanen lähetettiin noutamaan poikaa, mutta hän palasi hetken

kuluttua selittäen, ettei poikaa löytynyt mistään.

Uusi kummastuksen aihe.

"He ovat varmaankin kaikki kolme menneet Valmyran luo", sanoi Anna

neitsyt. "Eikös hänen tähän aikaan luultu palaavan kotiin?"

Gunilla rouvan posket sävähtivät punaisiksi, hänelle ei ollut

mieleen, että hänen käyntinsä tämän kuuluisan povariämmän luona tuli

tunnetuksi, mutta sitä saattoi hän kyllä odottaa, kun Anna oli ollut

mukana. "Saimme molemmat uteliaisuutemme tyydytetyksi", sanoi hän.

"Mutta kuulimme pelkkää mielettömyyttä."

"Täytyy kai siitä löytää tarkoitus", puuttui Katarina teeskennellyllä

huolettomuudella puheeseen.

"Sanokaa sitten, kaunis neitsyt, mitä merkitsee se, että minun iloni

on koituva surukseni ja suruni ainoaksi ilokseni. Minä en huomaa

siinä mitään ajatusta."

"Kenties on selitys lähempänä kuin luulettekaan", sanoi David

maisteri. "Mikä ensi nuoruudessanne oli ilonne, se koitui suruksenne;

nyt on surunne se, mikä on koituva iloksenne."

Gunilla loi punastuen katseensa maahan. "Kiitos!" kuiskasi hän,

kyynelten vuotaessa pitkin hänen poskiaan.

"Selittäkää minunkin ennustukseni!" virkkoi Anna vilkkaasti. "Hän

sanoi, että minun elämäni on kuin onnenpyörä, joka aina näyttää

suuria numeroita, mutta minä en voi pitää kiinni ainoastakaan."

"Mikään ei ole helpompaa: rikkaasta tulee tuhlaaja!"

"Mutta täytyy toki säilyttää jotakin itselleenkin!"

"Jos tahtoo!"

Niin, jos hänen tahdostaan saisi riippua, tietäisi Anna kyllä mitä

tekisi. Kuitenkin olivat molemmat nyt tyytyväiset siihen, mitä heille

oli ennustettu, ja tuumivat, etteivät Valmyran lausunnot olleet niin

mielettömiä kuin heistä oli alussa näyttänyt.

Ja ennustuksista ja tunnusmerkeistä etsi Gunilla vastausta niihin

kysymyksiin, joita hän alituiseen teki itselleen. Onnistuisiko

hänen rohkea yrityksensä? Hän oli ryhtynyt siihen rakkaudesta, eikö

silloin ollut Erik herran hänen tähtensä uhrattava ennakkoluulonsa?

Mitä hän oli kärsinyt, sen oli hänen herransa lukeva hänen kalpeista

kasvoistaan ja hänen tähtensä hyväksyvä sen, mitä ei enää voitu

muuttaa. Kapteeni Renhult, jolla ritarin ollessa poissa oli linnaväki

komennettavanaan, oli voitettu; kohta Erik herran palattua hän

oli sanova hänelle, että niin päällystö kuin miehistökin halusi

järjestään päästä Tanskan valtikan alle; jollei hän suostunut siihen,

sanoivat he irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa.

Niin pitkälle sai asia mennä, ei pitemmälle. Hänen jaloa herraansa ei

saanut uhata vankeudella. Gunilla tahtoi langeta hänen jalkoihinsa,

vedota hänen sydämeensä, hänen sääliinsä, ja jollei mikään muu

auttaisi, uhkaisi hän, -- niin, hän mieluummin surmaisi itsensä

herransa silmien edessä kuin suostuisi näkemään hänen alennustaan.

Mutta kuta lähemmäksi ritarin palaaminen tuli, sitä suuremmaksi

kasvoi hänen pelkonsa.

David maisteri, joka isä Tobiaan äkillisen katoamisen jälkeen ei

enää poistunut linnasta, sai tehdä kaikkensa pitääkseen yllä hänen

vaipuvaa rohkeuttaan ja samalla käyttää koko oveluutensa estääkseen

miinaa räjähtämästä ennen aikojaan kenties hänen omaksi tuhokseen.

Keinotekoisella tanskalaisystävyydellä oli vastakohtanaan luontainen

kansallistunne, ja se näyttäytyi sitä selvemmin, mitä enemmän tehtiin

työtä edellisen herättämiseksi.

Yritys saattoi onnistua ainoastaan äkkiylläköllä. David maisteri

käsitti sen aivan hyvin, mutta vaikka hän toivoikin paljon

äskenpestatusta joukosta, jonka tuli rynnätä linnoitukseen vasta

viime hetkessä, vaikka hän itse muutamain uskollistensa kanssa piti

ankarasti silmällä kaikkia tulijoita ja menijöitä ja vaikkei vanha

linnanvartia, joskaan ei itse asiassa eroitettuna toimestaan, niin

kuitenkin tarkoin vartioituna, voinut mitään, ei David maisteri

kuitenkaan tuntenut itseään turvalliseksi. Isä Tobiaan, Elsan ja

Sakon äkillinen katoaminen antoi hänelle päänvaivaa; lähetettiin

etsijöitä metsiin, Valmyran mökille, mutta he palasivat kaikki niine

hyvineen, kukaan ei ollut nähnyt karkulaisia, ei kuullut heistä

puhuttavan.

Katarina neitsyt ja ukko Karhuinen eivät uskaltaneet vaihtaa

sanaakaan, mutta molempia kalvoi sama pelko. Jolleivät Sakko ja Elsa

olleet päässeet perille? Jollei ritari saanut tietoa ajoissa?

Oli kuin ukkosta ilmassa, se painoi kaikkia yhtä raskaasti, ja

peloittava, ratkaiseva päivä lähestyi lähestymistään.

Vihdoin eräänä iltana, kun Katarina palasi rouvantuvasta omaan

huoneeseensa, kohtasi hän linnanvartian portaissa. Tämä kuiskasi

kulkiessaan hänen ohitseen:

"Tänä yönä! Olkaa varuillanne!"

Mutta mitä, mitä oli tapahtuva? Hän oli yksin eikä uskaltanut kutsua

ketään.

Rukoiltuaan palavasti pyhää neitsyttä hän tunsi itsensä tyynemmäksi.

Nukkua hän ei voinut. Hiljaa avasi hän ikkunaluukun. Huhtikuun yö

ei ollut pimeä, ja hän saattoi eroittaa, jos joku liikkui alhaalla

pihalla. Linnassa sammutettiin vähitellen kaikki tulet, tuli

hiljaista ja rauhallista, kuuluivat ainoastaan sotamiesten tasaiset

askeleet valleilla ja sotilasvartion kiertokulku jokaisen tunnin

kuluttua.

Mutta mikähän varjo hiipikään pihan ylitse niin hiljaa ja

äänettömästi? Se katosi portista, joka vei vartiohuoneeseen;

muutamain minuuttien kuluttua se palasi toista tietä, mutta viimeksi

kulettu ovi sulettiin huolellisesti. Katarina juoksi ulos käytävään

ja kuunteli, ei edes naisparvelle jätetty ovia auki, kaikki

suljettiin.

Hän melkein jähmettyi pelosta, ja kun hän kuuli askelten lähestyvän,

seisoi hän liikahtamatta; maksoi, mitä maksoi, hänen täytyi tietää,

mitä oli tekeillä. Väliin näkyi valonvilahdus, ja saattoi ymmärtää,

että kulkija kantoi salalyhtyä vaippansa alla. Hän arvasi että se oli

linnanvartia, mutta vetäytyi kuitenkin piiloon ikkunan komeroon.

Mutta kun ukko tuli hänen eteensä, oli hänen täytynyt tuntea, että

joku oli hänen lähellään, sillä hän nosti äkkiä lyhdyn, nähdäkseen

kuka se oli.

Katarina pelästyi nähdessään sen kalmankalpeuden ja kauhun, joka

kuvastui hänen vanhoilla kasvoillaan.

"Mitä nyt, Karhuinen?" kysyi hän pidättäen henkeään.

"Elsa on maksanut velkansa", jupisi ukko ja meni pysähtymättä

menoaan. Kaikki ovet suljettiin, mutta ei Katarinan. Hän riensi

kamariinsa ja sulki sen itse. Mitä tuli tapahtumaan ja kuinka oli

hänen selitettävä linnanvartian sanat? Oliko Elsa kuollut, niin

nuorena, niin elämää uhkuvana? Se ei ollut mahdollista... Katarina

oli jo itsekseen päättänyt ottaa nuoren tytön palvelukseensa, valvoa

ja kasvattaa häntä. Varmaan uinaili moni hyvä siemen tässä villissä,

voimakkaassa sielussa.

Neitsyt oli jälleen istuutunut entiselle paikalleen ikkunan ääreen;

kaikki oli hiljaista. Vähitellen vaipui hän unenhorrokseen, mutta

vielä unissaankin väikkyi Elsa hänen ajatuksissaan; silloin kuuli

hän syvän huokauksen läheltään. Hän säpsähti ja heräsi äkkiä

ilmivalveille.

Samassa hän kuuli ulkoa liikuntaa; silmäys ympäri huonetta vakuutti

hänet, että hän oli yksin, ja hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi

yksistään siihen, mitä tapahtui ulkona.

Suuri portti oli avattu. Katarina tunsi ritarin; hän tuli jalkaisin

ja koko asemiesparvi seurasi häntä. Jälkimäiset kantoivat jotakin

paareilla, ja musta vaate oli levitetty sen ylitse.

Oli jo siksi valennut, että neitsyt tunsi Sakon, joka kulki paarien

rinnalla pidellen niistä kädellään.

Sitten tuli mies, jonka kädet oli sidottu selän taa ja ratsumiehen

viitta huolettomasti heitetty hartioille. Katarina ei uskonut

silmiään; oliko tämä isä Tobias?

Mutta sitten marssi linnan pihaan kokonainen joukko aseellisia

miehiä. He asettuivat pihalle ja pystyttivät maahan pitkän tangon,

jonka yläpäässä pian liehui sinikeltainen lippu. Kaikki portit

sulettiin sen jälkeen huolellisesti ja vahdit muutettiin valleilla.

Mutta hälinä herätti nukkuvat, ikkunaluukkuja availtiin ja sulettiin

jälleen. Muutamista kuului kauhun huudahduksia, toisista pidätettyjä

ilohuutoja. Sisäpuolelta jyskytettiin asuntojen oviin, mutta ulkoa

vaadittiin hiljaisuutta jalon ritarin, herra Erik Turenpojan nimessä,

ja jyskyttäjät hiljenivät ajatellen tulevaa tiliä.

David maisteri näyttäytyi ja katosi kerta toisensa jälkeen; hänen

harhaileva katseensa tähysteli kaikkialle, ikäänkuin hän tahtoisi

nähdä, mistäpäin apu tulisi. Mutta ainoastaan muutamia yhtä

pelästyneitä naamoja kuin hänen näyttäytyi. Linnanpihalla seisoi

aseellinen joukko lataillen pyssyjään, ja heidän yllään liehui

ruotsalainen lippu.

Ritari oli noussut yläkertaan, mukanaan nuori pappismies, jota

Katarina ei ollut ennen nähnyt. Paarit oli kannettu pois, vanki viety

vankihuoneeseen. Suuri lauma hevosia talutettiin talliin ja muutamia

äskentulleista miehistä asetettiin tallin eteen.

Rouvantuvassa vallitsi haudanhiljaisuus; Gunilla rouva makasi

tainnuksissa, ja kun hän kerran hieman tointui, kuultiin hänen

jupisevan itsekseen: "Hän ei koskaan, koskaan anna minulle anteeksi!"

Kuuden ajoissa kuului rummunpärinää.

Sitä ennen olivat kaikkien asuntojen ovet avatut, ja päällystö ja

miehistö syöksyi ulos, kukin paikalleen.

Silloin nostettiin ruotsalainen lippu torniin, linnankanuunat

ampuivat tervehdyslaukauksia, ja sotamiehet tekivät kunniaa

yhdeksänkertaisesti hurraten.

Ritari ei ollut vielä näyttäytynyt.

Silloin astui vanha linnanvartia esiin ja kutsui päällystöä heti

saapumaan ritariparvelle, jossa sotaoikeutta oli istuttava.

Emme tiedä, kuinka monet kalpenivat tämän kutsun kuullessaan,

mutta kun kapteeni Renhult käskynalaisineen näki ankaran herransa,

kyselivät he itsekseen, kuinka moni heistä näkisi huomispäivän koiton.

Ankarammalta ei Erik herra ollut koskaan näyttänyt, ja kuitenkin

oli vaikea sanoa, suruko vai suuttumus oli vallitseva tunne

hänen mielessään. Hän viittasi heitä istuutumaan pöydän ääreen;

itse istuutui hän pöydän päähän, ja asemiesjoukko asettui hänen

ympärilleen.

Linnanvartian viittauksesta tuotiin vanki sisälle.

Läsnäolijoilta pääsi kauhun ja hämmästyksen huudahdus isä Tobiaan

nähdessään.

Hän vapisi pelosta ja raivosta.

"Te olette kaikki kurjia raukkoja", huusi hän, "jollette

vapauta minua kahleista! Taivaan rangaistus on kohtaava teidät

kymmenkertaisena, sillä te tiedätte, ettei millään maallisella

mahdilla ole oikeutta tuomita kirkon palvelijaa."

Läsnäolijat katselivat epätietoisina toisiinsa ja ritariin;

kirkonkirous oli se rangaistus, mikä seurasi sellaisesta rikoksesta.

Ritari viittasi jälleen, ja neljä palvelijaa kantoi sisään peitetyt

paarit, joista Sakko yhä uskollisesti piteli; häntä oli turhaan

koetettu saada poistumaan. Kyyneltynein kasvoin nosti linnanvartia

peitteen ikäänkuin peläten herättävänsä sen alla nukkuvan, ja uusi

kauhunhuuto pääsi läsnäolijoilta heidän nähdessään nuoren, kauniin

Elsan. Hän, joka oli ollut kaikkien silmänhempu, jolta jokaiselle

oli riittänyt hilpeä sutkaus, jonka iloinen nauru vielä helähteli

kaikkien korvissa, hän, punainen ruusu, makasi nyt kalpeana ja

kylmänä; silmät, jotka olivat niin veitikkamaisesti vilkkuneet,

olivat nyt ummistuneet; puoliavoimen suun, josta näkyivät valkoiset

hampaat, ei tarvinnut enää kieltäytyä suomasta suukkosta, sillä

kukaan ei sitä pyytänyt. Pienet kädenpalleroiset olivat ristissä

rinnan ylitse. Hiuspalmikko oli huolimattomasti kupeelle heitettynä.

Hän oli tavallisessa arkipuvussaan, mutta vastoin tavallisuutta oli

se nyt likaantunut ja kurttuinen.

"Tuossa seisoo hänen pyövelinsä!" huusi isä epätoivon puuskassaan ja

viittasi isä Tobiaaseen, joka kauhulla tuijotti ruumiiseen.

"Kas tässä murha-ase!" lisäsi Karhuinen ja näytti veistä, jonka

kaikki tunsivat samaksi, mitä isä Tobias tavallisesti kantoi

vyöllään. "Selkään hän on häntä iskenyt; tahdotteko nähdä haavan?"

Kaikki syöksyivät pystyyn, ja hän osoitti heille ammottavan, veriinsä

hyytyneen haavan, joka jatkui kaulasta selkään. Kamala näky!

"Hänen täytyy kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Teillä ei ole mitään valtaa minun ylitseni!" mylvi pappi.

"Ainoastaan hänen armonsa arkkipiispa voi minut tuomita."

"Ja hänen luoksensa teidät lähetetäänkin", sanoi ritari. "Mutta ei

ennenkuin olette todenmukaisesti tunnustanut kaikki tekonne täällä

linnassa."

"Ainoastaan hänen armolleen arkkipiispalle olen velvollinen

sellaiseen tilintekoon."

"No hyvä, olkaa sitten joka miehen hylky! En minä eikä kukaan muu

tule syyttämään sitä, joka ottaa teidät hengiltä."

"Armoa! Armoa!" huusi Tobias, joka näki jokaisen kasvoilla sen inhon,

minkä hän herätti.

"Tunnustakaa!" käski ritari.

"Tunnustakaa! Tunnustakaa!" huusivat kaikki muut.

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa."

"Pukekaa hänet jouhipaitaan!" kirkaisi Sakko, joka mitä suurimmalla

mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua.

"Niin, niin, pukekaa hänet siihen!" huusivat kaikki.

"Ei, minä tunnustan!"

"Ensin jouhipaitaan!"

"Minä tiedän, mihin Elsa on sen kätkenyt!" huusi poika ja syöksyi

ulos ovesta.

"Armoa! Sääliä!" ulvoi hylkiö.

"Säälittekö te lasta pukiessanne hänet jouhipaitaan; sitä paitsi

on kirkko määrännyt sen rangaistukseksi törkeistä pahoista töistä;

toimimme siis vain kirkon asioissa."

Ritari se lausui nämä sanat, ja sellaiset olivat ajan raa'at tavat,

että riemulla katseltiin, kuinka palvelijat pukivat isä Tobiaan

hirveään katumuspukuun.

Sen vaikutus oli yhtä nopea kuin hämmästyttävä.

"Tyttö houkutteli minut seuraamaan itseään", alkoi hän nopeasti,

ilmeisesti kivun kiirehtimänä.

"Alusta! Mistä syystä tulitte tänne!" käski ritari ankarasti.

Tobias painoi päänsä alas; hän näytti huomanneen, ettei valhe voinut

häntä auttaa kauemmin; väkäset tunkeutuivat yhä syvemmälle lihaan.

Tällä hetkellä oi hän välittänyt muusta kuin miten pääsisi tuskista;

niistä vapautuakseen hän olisi valehdellutkin itsestään mitä pahaa

tahansa, jos sitä olisi vaadittu.

"Minulle luvattiin piispanhiippa, se minut sai tänne matkustamaan.

Rouva Agneta Bese on kirkolle kuuliainen... Kirkolle on luvattu

suuria etuja, jos joku sen palvelijoista saisi herra Erik Turenpojan

taivutetuksi Tanskan alamaiseksi. Minusta oli ainoa keino koettaa

Gunilla rouvan avulla..."

Ritari pani kätensä silmilleen.

"Hän vastusteli kauan, mutta kun sanoin hänelle, että oli kysymys

ritarin ja hänen sielunsa iankaikkisesta autuudesta..."

"Kurja!" Ritari hillitsi mielensä. "Jatkakaa!" sanoi hän.

"Minä toivoin päivittäisessä ripissä saavani niin selville hänen

sisimmät ajatuksensa, että sitten viisaasti käyttäen niitä

hyväkseni... voisin johtaa hänet mihin tahdoin... mutta hänen oma

sisäinen epäröimisensä... lannisti kaiken ajatusvoiman... aloin

pelätä hankkeeni menevän myttyyn... silloin... silloin... Armoa, minä

en kestä enempää!"

"Edelleen!" huusi ritari jyrisevällä äänellä.

"David maisterilta olin saanut tiedon venäläisestä lähetystöstä...

kaikki oli valmiina... Gunilla oli keksinyt lumivuoren haltian

aatteen... hän luuli, että ritarin, joka jo ennen oli alkanut horjua,

täytyi nyt antaa myöten... Minä kirjoitin ja opetin puheen Sakolle...

se raukesi tyhjiin..."

"Edelleen!"

"Silloin ei minun katsottu kelpaavan enää mihinkään; David maisteri

otti Gunilla rouvan huostaansa. Ritarin poissaolo auttoi meitä

mainiosti; minun tehtävänäni oli valmistaa päällystöä ja miehistöä

lähestyvään hallituksen muutokseen... ja minä onnistuin paremmin kuin

odotinkaan."

Tobias silmäili tyytyväisenä rikostovereihinsa, jotka istuivat

alasluoduin silmin.

"Edelleen!"

"Kaikki oli valmiina... olimme aivan varmat menestyksestä, silloin

paholainen..."

"Edelleen!"

"Varmaankin hän salaisilla taikakeinoilla... hän tuossa... oli

vetänyt minut puoleensa..."

"Valehtelet!" huusi linnanvartia. "Sinut minä aina näin hänen

tiellään."

"Vastoin tahtoani... Sanoinhan jo, että ne olivat perkeleen

kuiskutuksia. Sentähden en voinutkaan seisoa vastaan, kun hän

muutamia päiviä sitten pyysi minua seuraamaan... En tiennyt, mihin

hän tahtoi minut viedä... en sitä kysynytkään... Olin kietoutunut

himon pauloihin, ja hän oli luvannut..."

"Lapsi parkani!" huokasi vanha Karhuinen.

"Antakaa minun puhua!" huusi Sakko, joka oli suurella innolla

kuunnellut.

Ritari nyökkäsi myöntävästi.

"Tiedättehän, että minä tulin ensin ja jätin kirjeen teille."

"Sen teit!"

"Minun piti juuri lähteä palausmatkalle, kun kuulin kavionkapsetta,

ja kun nousin ylös puuhun, näin Elsan ja papin; he ratsastivat

rinnatusten. Pappi puhui rakkaudestaan, ja Elsa käänsi päänsä

poispäin, jottei pappi näkisi, kuinka hän hymyili hänelle."

"Se käärme!" mutisi Tobias.

"Minä kapusin alas", jatkoi poika, "ja riensin Elsaa vastaan,

hän otti minut luokseen hevosen selkään ja kysyi, enkö voinut

hankkia yösijaa. Mutta korvaani kuiskasi hän, että nyt voimme

kostaa; minä ymmärsin heti, mitä hän tarkoitti, ja vastasin, ettei

kunnianarvoisalla isällä ollut koskaan ollut parempaa yösijaa kuin

minä voin hankkia."

Lieneekö se johtunut ruumiillisesta kivusta vai vaikuttiko sen

tietoisuus siitä, mitä nyt oli tuleva, mutta munkin kasvot

vääristyivät ja hän läähätti raskaasti.

"Jatka!" käski ritari.

"Minä palasin kahden miehen kera", jatkoi Sakko murtuneella äänellä.

"Elsa pidätti hevostaan, pappi oli muutamia askelia jälempänä. Minä

näin hänen kohottavan kätensä... Elsa huudahti ja kaatui... pappi

tahtoi kääntää hevosen, se niskoitteli, ja minä tartuin sen jalkaan.

Silloin aikoi hän hypätä alas ja juosta, mutta miehet olivat jo hänen

niskassaan ja hänet sidottiin..."

"Mutta Elsa, Elsa oli kuollut!" Sakko heittäytyi tytön ruumiin päälle

rajusti itkien.

"Onko hän puhunut totta?" kysyi ritari kääntyen vankiin.

"On!" ähkyi tämä. "Armoa! Sääliä! En kestä enää kauempaa."

"Viekää hänet takaisin vankihuoneeseen!"

"Jätetäänkö hänelle kiusankappale?"

"Ei, hän ei kestä sitä."

Linnanvartian ei tarvinnut pelätä, että vanki nyt enää karkaa;

verijuova osoitti tien, jota myöten hän meni vankeuteen, ja ne

palvelijat, jotka häntä seurasivat, olivat liian kiihtyneet

antaakseen hänelle mitään apua.

Paljoa suuremmalla huolellisuudella nostettiin kuolleen tytön paarit.

Sakko piteli yhä niistä kiinni, ja vanha isä seurasi allapäin jälestä.

Erik herra käski asemiehiään poistumaan salista; kun he olivat

menneet, kääntyi hän läsnäolijoihin ja kysyi vakavalla äänellä:

"Onko vanki puhunut totta?"

"On!" vastasivat kaikki yhdestä suusta ja nousivat.

"Mitä teillä on esitettävää puolustukseksenne?"

"Sanottiin olevan teidän toivomuksenne, että Viipuri joutuu Tanskan

vallan alle", vastasi kapteeni.

"Miehistölle jaettiin rahaa", kertoi ensimäinen luutnantti.

"On liian usein tarjoiltu olutta ja aina kehoitettu juomaan Tanskan

kuninkaan malja."

"Linnanvartia ei sitä estänyt?"

"Häntä ei päästetty vahtihuoneeseen."

"Minä kuulin David maisterin kieltävän häneltä pääsyn sinne... teidän

käskystänne."

"Hän sanoi minulle, että hän oli kirjoittanut ja kertonut teille

asiain menosta, mutta ei ollut saanut mitään vastausta."

He puhuivat kilvan, mutta aivan kuin äänettömästä sopimuksesta ei

mainittu Gunilla rouvan nimeä, ja kuitenkin tiesivät kaikki, että

rikollisin oli hän.

Erik Turenpoika taisteli kovan taistelun; ylpeys vaati, että hänet

oli säästettävä; ritarillisuus, että laki oli sama kaikille.

"Te käsitätte kyllä", sanoi hän, "minkä syvimmin täytyy sattua minuun

siitä, mitä täällä on tapahtunut. Kun hän, joka oli sydämelleni

rakkain, on pettänyt velvollisuutensa ja saanut toiset seuraamaan

esimerkkiään, ei minulla ole mitään oikeutta säästää yhtä ja koventaa

rangaistusta toisille. Ne teistä, jotka haluavat siirtyä Tanskaan,

ovat vapaat menemään, ne taasen, jotka edelleen tahtovat palvella

Ruotsia, jäävät tänne; ainoa rangaistus, minkä määrään heille, on: ei

mitään ylennyksiä ennenkuin sodan aikana!"

"Minä en voi toivoa pääseväni osalliseksi sellaisesta armosta",

virkkoi kapteeni kunnioittavasti.

"Miksi ette?"

"Korkeimpana päällikkönä olisi minun ollut esimerkilläni estettävä

kaikkien muiden luopumista."

"Kiitän teitä tästä tunnustuksesta, ja kun teidän nyt täytyy

matkustaa, jätän teidän tehtäväksenne, kapteeni Renhult, pitää

huolta jalosta Gunilla rouvasta, kun hän nyt palaa sukulaistensa luo

Tanskaan."

Kuului tukahtunut hämmästyksen huuto; kaikki katsoivat ritariin,

mutta kukaan ei rohennut virkkaa mitään.

Hän taisteli ilmeisesti liikutustaan vastaan, mutta lisäsi tyynesti:

"Viikon kuluttua tulee laivan olla valmiina purjehtimaan."

"Jalo ritari, sallitteko minun lausua ajatukseni?" kysyi eroitettu

kapteeni.

"Koskeeko se teitä itseänne?" kysyi ritari ylevästi.

"Minua ja käskynalaisiani."

"Puhukaa!"

"En tahdo pyytää anteeksi, vaan ainoastaan selittää mitä on

tapahtunut. Olette ollut poissa lähes kolme viikkoa; niihin kirjeihin

ja kysymyksiin, joita teille on lähetetty, ei ole saapunut mitään

vastausta. Ette tiedä, mitä merkitsee, kun papinkieli alituiseen

kuiskuttelee korvaan ja tarjoaa taivaan autuutta palkaksi, jos

luopuu maallisesta herrastaan; tulee sitten lisäksi, ettei olla

oikein varmat tämän herran omista salaisista toivomuksista. Sotilas

on tottunut ainoastaan tottelemaan, mutta jos panee haarikan hänen

eteensä ja kysyy hänen ajatustaan, niin kyllä hän vastaa niinkuin

tahtoo se, joka olutta tarjoaa. Päällystölle on käytetty äveriäämpiä

syöttejä; ken ei pitänyt iankaikkista autuuttaan korkeimpana, hän

sai lupauksia ylennyksestä tai maatiloista, jos niistä piti enemmän;

autuus seurasi aina päällisiksi."

"Oletteko lopettanut?"

"Olen!"

"Puheenne ei ollut perätön, mutta siltä ei muutu päätökseni."

"En ole sitä odottanutkaan ja pyydän ainoastaan, että tahdotte

ojentaa minulle kätenne unhotuksen ja... anteeksiannon merkiksi

entisiin nähden."

"Ystävyyden merkiksi!" sanoi ritari ja puristi lujasti hänen

kättänsä; kaikki muutkin saivat saman suosionosoituksen, mutta

etteivät he olleet odottaneet tällaista loppua, saattoi hyvin nähdä

siitä vilpittömästä kiitollisuudesta, jolla se otettiin vastaan.

"Seuratkaa nyt minua miehistön luo", sanoi ritari lähtien salista.

Vanha linnaväki oli asetettu nelikulmioon linnanpihan reunalle;

siihen kuului noin kaksisataa miestä, ruotsalaisia, tanskalaisia,

saksalaisia ja skotlantilaisia. Suurin luku oli saksalaisia.

Pieneen äskentulleeseen joukkoon, jonka miesluku nousi ainoastaan

sataanseitsemäänkymmeneen mieheen, kuului ainoastaan maanmiehiä,

jotka ennen olivat olleet sijoitettuina ympäröiviin linnoituksiin.

Heillä oli edelleen hallussaan pihan keskusta, ja molemmat puolueet

tähystelivät epäluuloisesti toisiaan.

Kapteeni Renhult ja muut päälliköt riensivät paikoilleen, ja kun

ritari astui rivien eteen, paljastuivat kaikkien päät.

"Suomi kaikkine kaupunkeineen ja linnoituksineen kuuluu Ruotsille ja

sen uudelle valtionhoitajalle, herra Svante Niilonpojalle", lausui

ritari. "Minut on asetettu ulkovartiaksi maan äärimäiselle portille

valvomaan sen oikeutta. Annan ennen henkeni, kuin hylkään sen!

Niiltä, jotka tahtovat palvella minun komentoni alla, vaadin ankaraa,

ehdotonta kuuliaisuutta. Sen, mitä on tapahtunut ollessani poissa,

tahdon eräiden lieventäväin asianhaarojen tähden koettaa unhottaa,

mutta otan itse joksikin aikaa päällikkyyden huostaani ja pieninkin

rikkomus rangaistaan kaksinkertaisella ankaruudella. Ne, jotka eivät

tahdo alistua siihen, saavat heti astua riveistä pois ja ovat vapaat

palveluksestaan."

Kuului jupinaa kautta rivien, muutamain minuuttien kuluttua astui

esiin parisenkymmentä miestä. He olivat tanskalaisia, saksalaisia ja

muutama skotlantilainen; luutnantti järjesti heidät heti palaamaan

asuntoihinsa ja laittamaan kampsunsa kasaan.

Sen jälkeen määräsi ritari miehet jaettavaksi arvalla; ainoastaan

joka neljäs mies nykyisestä linnanväestä sai jäädä Viipuriin, muiden

oli jakauduttava rajalinnoituksiin. Näiden oli samoin heti koottava

kapineensa lähteäkseen jonkun tunnin kuluttua taipaleelle. Kaikkien

kasvot kuvastivat alakuloisuutta, mutta mitään vetoamisen varaa ei

ollut.

Ne päälliköt, jotka olivat saapuneet uuden miehistön kanssa, lähtivät

liikkeelle kukin parvensa kera, ja entiset menivät asuntoihinsa.

Ensimäisen luutnantin johdolla lähti linnasta se joukko, joka oli

vapautettu palveluksestaan. Nuori aatelismies Tönne Erikinpoika lähti

Riston, Kurtin ja Olavin kera kulettamaan vangittua isä Tobiasta,

joka oli vietävä arkkipiispan, Erik herran erittäin hyvän ystävän

eteen. Tehtävä ei ollut suinkaan vaaraton, ja asemiehet olivat ylpeät

heille osoitetusta luottamuksesta.

Paljon oli toimitettu muutamissa tunneissa; ennen päivällistä

oli kaikki saatettu vanhaan järjestykseensä; silloin astui vanha

linnanvartia herransa luo.

Tämä istui kädet silmillä, jotka olivat punaiset itkusta, kun hän

kohotti katseensa; uupumaton huolehtiminen oli hetkeksi hälventänyt

hänen surunsa, nyt palasi se kaksinkertaisella katkeruudella.

Syvästi murtuneen vanhan isän näkeminen herätti

yhdenvertaisuudentunnon, jonka suru yksin saa aikaan; ritari vaipui

vanhuksen rinnalle; he olivat molemmat menettäneet mitä rakastivat

enimmän maailmassa, ja kun he päästivät surunsa valloilleen, niin

toinen ymmärsi, mitä toinen kärsi.

"Voitteko antaa anteeksi onnettomalle lapsi raukalleni?" kysyi vanhus

nyyhkyttäen.

"Hän on sovittanut mitä on rikkonut."

"Mutta huonosti hän käyttäytyi."

"Siihen houkuteltuna ja vieteltynä."

"Kurja pappi!"

"Ja vielä eräs toinen..."

"Joka itsekin houkuteltiin, jalo herra."

"Mikä oli asiasi?" kysyi ritari nopeasti ja ikäänkuin vältellen.

"Lapseni täytyy haudata..."

"Pidä huoli siitä."

"Hollolan pappi valmisti hänet ripille ja häntä ilahuttaisi varmaan,

jos..."

"Vie hänet sitten sinne!"

"Hm, ajattelin, että pappi tahtoisi tulla..."

"Sitä hän ei tee!"

"Jos minä kysyisin häneltä?"

"Tee se!" Ritari ajatteli, että hänelläkin oli pappi vanhukselta

paljon kyseltävää, ja niin palasivat ajatukset Gunillaan, joka vei

ne kaikki mukanaan. Ritari ei edes huomannut, että linnanvartia

oli mennyt; koko sieluineen oli hän sen naisen luona, jota hän oli

rakastanut niin suuresti ja joka oli menetellyt niin julmasti, niin

sydämettömästi häntä kohtaan.

Mutta vielä oli jälellä paljon, ennenkuin oikeus pääsi voimaan,

eikä Erik herra tahtonut antaa sydämensä pettää velvollisuuttaan

ja omaatuntoaan. Miehen tarmolla hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä

rukoilevaa ääntä, joka hänen sydämessään kuiskasi Gunillan nimeä.

Mitä Gunilla oli rikkonut, se täytyi hänen sovittaa, ja mitä saattoi

tehdä muuta kuin lähettää hänet Tanskaan; sitä hän oli kerran

pyytänyt ja sitä toivoi hän varmaan nyt enemmän kuin silloin. Mutta

lujaa, pelotonta miestä peloitti sanoa se itse hänelle. Oliko hänen,

joka oli puhunut ainoastaan rakkauden hellimpiä sanoja, sanottava

vaimolleen, että he nyt olivat eroitetut iäkseen? Ja kuitenkin täytyi

sen tapahtua; mitkään rukoukset ja kyyneleet eivät saaneet häntä

hellyttää, oikeus oli saatettava voimaansa.

Kauan ei hän aprikoinut itsekseen ennenkuin lähetti erään palvelijan

Katarina neitsyen luo pyytämään keskustelua, ja heti sen jälkeen

saapui hän itsekin tämän luo.

"Kuinka kalpea olette, neitsyt!" puuskahti hän melkein

hämmästyksissään neitsyen nähdessään.

"Minä olen äsken ollut Gunillan luona."

"Tulin tänne puhuakseni hänestä."

"Arvasin sen."

"Sallikaa minun ensin kiittää kirjeestänne."

"Olin antanut lupaukseni."

"Sellaisia petetään, pyhimpiäkin."

"Herra ritari..."

"Pelastitte kunniani, ja tätä velkaa en voi maksaa koskaan."

"Kyllä, sen voitte, jos..."

"Pyydän teitä, ei sanaakaan, ei mitään rukouksia hänen puolestaan.

Kuinka hän onkaan houkutellut miehiäni luopumaan, aiheuttanut

nuoren tytön kuoleman ja saattanut hänen vanhan isänsä epätoivoon.

Oli lähellä, ettei hän vetänyt vanhaa kunniakasta nimeäni häpeään.

Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu säälimään kapinoitsijoita,

jotka oikeastaan olisi pitänyt rangaista kuolemalla. Mitä sanotte

siitä, neitsyt, jos olisin aivan rouvantuvan ikkunan alle laittanut,

asestetun vartiapiirin ja sen sisällä olisi ammuttu jokainen mies

linnaväestä. Se olisi ollut oikeutta! Ettei niin ole tapahtunut, se

on ainoa lempeys, minkä hänelle osoitan."

Kuului hiljaista vaikerrusta.

"Pyhän neitsyen tähden, ajatelkaa vielä asiaa!" sammalsi Katarina

silmäten vuoteeseen, jonka verhot hiljaa liikkuivat.

Gunilla oli siis läsnä? Sen parempi, nyt voi ritari sanoa mitä

tahtoi, näkemättä Gunillan silmien kiintyvän häneen.

"Sanokaa Gunilla rouvalle", jatkoi hän, "että muutamien päivien

kuluttua on kunnossa laiva, joka vie hänet takaisin Kööpenhaminaan.

Kapteeni Renhult, joka on eroitettu palveluksestani, seuraa häntä

ja pitää huolen siitä, että matka rasittaa häntä niin vähän kuin

mahdollista. Hän voi ottaa täältä mukaansa mitä itse haluaa, paitsi

lapsiani. Niistä tahdon itse pitää huolen.

"Jos hän haluaa laillista eroa, voidaan se hankkia. Minusta se on

samantekevää, sillä en kuitenkaan aio koskaan mennä uusiin naimisiin.

"Lopuksi pyydän teitä sanomaan hänelle, että koska tapaamisemme olisi

yhtä kiusallinen meille molemmille, sanon täten hänelle jäähyväiset.

Jos hän joskus heräisi käsittämään suuren rikollisuutensa ja toivoisi

saavansa minulta anteeksi, niin sanokaa, että annan hänelle anteeksi

niin totta kuin toivon Jumalan antavan anteeksi omat syntini; mutta

nähdä en häntä tahdo tässä elämässä. Hyvästi!" Hän riensi pois.

Katarina juoksi vuoteen luo ja tempasi syrjään uutimet.

Kesti kauan, ennenkuin hän onnistui saamaan Gunillan toipumaan

tainnuksistaan; kun tämä tapahtui, heittäytyi hän mitä suurimpaan

epätoivoon.

"Rukoile häneltä anteeksi!" pyysi Katarina.

"Hän torjuu minut luotaan... minä en uskalla", valitti nuori nainen.

Ihmeteltävän tarkasti hän osasi toistaa kaikki ritarin sanat;

vaikkakin useimmat niistä täyttivät hänen sielunsa kauhulla, niin

muutamat sentään näyttivät ikäänkuin vuodattavan palsamia haavaan.

"Hän ei mene koskaan uusiin naimisiin", sanoi hän; "me voimme siis,

vaikkakin erillämme, pysyä toisillemme uskollisina kuolemaan saakka

ja yhtyä jälleen haudan tuolla puolen".

Täydellinen, äkillinen kääntyminen ei naiselle ole mitään mahdotonta.

Hänessä toteutuu sananparsi, että äärimäisyydet koskettavat toisiaan;

hän näyttää usein heittäytyvän toisesta äärimäisyydestä toiseen.

Gunillaa oli askel askeleelta vedetty sitä maalia kohden, missä

hän parhaiten palvelisi niitä pappisvaltaisia harrastuksia, joiden

välikappaleeksi hänet oli valittu. Uskonkiihko ja naisellinen

turhamaisuus uinailivat kuin pari hentoa orasta hänen sielussaan,

mutta niitä vaalittiin, maa höystettiin niiden ympärillä, kaiken muun

täytyi väistyä tieltä, jotta päiväpaiste ennen kaikkea lämmittäisi

niitä; ja niin ne orastivat, versoivat ja kasvoivat, puhkesivat

kukkaan ja hedelmään ja näyttivät voivan ulottua taivaaseen.

Kuinka väkisin liikkeelle ajettu ja epäluotettava tämä välikappale

oli, osoittautui ritarin palattua; koko keinotekoinen rakennus

luhistui, nuoressa naisessa ei ollut jälellä vastustusvoiman

hiventäkään, hänelle selveni samassa silmänräpäyksessä, että

hän oli menettänyt herransa luottamuksen eikä enää ansainnut

hänen rakkauttaan. Sanomaton kauhu täytti hänen sielunsa, hän

tiesi ansainneensa rangaistuksen ja otti sen vastaan nöyrästi ja

alistuvasti.

Katarina ilmoitti hänelle, että ritari oli pyytänyt keskustelua, ja

hän rukoili saada olla läsnä, se kun saattoi koskea ainoastaan häntä.

Neitsyestä tuli yhtäkkiä hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa, ja tämä

tunsi syvää sääliä nuorta äitiä kohtaan, jonka pian oli pitkiksi

ajoiksi erottava kaikesta, mitä piti rakkaana.

Lopun tästä kovanonnen päivästä Gunilla vietti lastensa parissa.

"Olen iloinen, että heidän isänsä tahtoo pitää heidät luonansa",

sanoi hän Katarinalle; "minä hemmoittelisin heidät rakkaudellani

ja... sitten toivon, ettei yksikään heistä tulisi missään suhteessa

minuun".

"Toivotko sitä todellakin?"

"Rukoilen sitä joka hetki pyhältä neitsyeltä; mitä onkaan minulta

opittavaa? Ei mitään, ei mitään! Katarina, älä puhu heille koskaan

heidän äidistään, ainoastaan heidän jalosta, mainiosta isästään!"

Toisena päivänä, kun he taas istuivat yhdessä, sanoi neitsyt: "Jos

Erik herra tietäisi, mikä ihmeellinen muutos sinussa on tapahtunut,

Gunilla, heltyisi hänen sydämensä ja kaikki tulisi hyväksi jälleen."

"Tuomioni oli oikea", vastasi hän. "Hänen olisi sopimatonta sitä

peruuttaa."

Mutta Katarina ei voinut olla puhumatta siitä ritarille; ritari

keskeytti hänet kylmästi ja pyysi häntä sanomaan Gunilla rouvalle,

että tämä neljän päivän kuluttua olisi valmiina lähtemään.

Ja sitten hän meni alas laivarantaan ja valvoi itse kaikkia

valmistuksia. Mitään ei saanut puuttua, kaikki oli oleva niin mukavaa

kuin mahdollista, ja kuitenkin tuntui alus hänestä haudalta, joka

pian oli sulkeva ja eroittava häneltä kaiken elämän päiväpaisteen ja

ilon.

Illalla palasi linnanvartia, ja ritarin suureksi kummastukseksi tuli

hänen mukanaan myös vanha sokea Hollolan pappi.

"Rakas, rakas isä, tekö se tosiaan olette!" huudahti Erik herra hänet

nähdessään.

"Näin viime yönä unta, että muori kehoitti minua lähtemään tänne",

vastasi hän. "Ja silloin, nähkääs, rakas poikani, ei suuria pyytelyjä

tarvitakaan."

"Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut?"

"Hän tiesi sen, ja..."

"No?"

"Minun oli katsottava, mitä voin tehdä", sanoi hän.

"Kukaan ei voi mitään!"

"Herra voi", arveli hän.

Linnanvartia lähestyi nöyrästi ja kysyi, mihin aikaan kunnianarvoisa

pastori tahtoi haudata hänen lapsensa.

"Huomisaamuna kahdeksan aikaan", vastasi tämä. "Minä tahdon myös

tulla mukaan haudalle", sanoi ritari.

Gunilla oli useampia kertoja kysynyt Katarinalta, milloin Elsa

haudattaisiin. Tämä ilmoitti hänelle ajan ja sanoi, että hän itsekin

aikoi lähteä haudalle.

"Sano neitosilleni, että heidän kaikkien on oltava mukana", sanoi

nuori emäntä.

"Ja sinä itse?"

"Minä tulen myös!"

"Mutta, Gunilla..."

"Ole huoletta, hän ei näe minua, ainakaan ei hän tule minua

tuntemaan; mutta menettelisin arvottomasti, jollen rukoillen

ja katuen saattaisi hautaan häntä, joka on antanut henkensä

hyvittääkseen minun rikokseni."

Katarina ei kysellyt enää mitään, mutta palavat olivat ne rukoukset,

joita hän lähetti pyhälle neitsyelle.

Aamu koitti ja auringonsäteet pilkistelivät yksi toisensa jälkeen

hautaan, joka oli luotu pieneen kirkkotarhaan. Tahtoivatko ne kenties

lämmittää haudan tulevalle asukkaalle?

Hiljaa liukuu kulkue eteenpäin; nuoret olkapäät kantavat kevyttä

kirstua; sen jälkeen tulevat ritari, pappi ja linnanvartia. Sitten

upseereja koko jono. Lähinnä heitä seuraavat neitsyet Katarina

Niilontytär ja Anna Sparre ja heidän jälestään kymmenkunta nuorta

neitosta.

Viimeisenä kaikista seuraa muuan nunna huppukaulus vedettynä pään

ylitse; hänellä on nuora vyöllään ja hänen hennot jalkansa ovat

paljaat.

Ainoastaan jonon jälkimäiset ovat hänet huomanneet ja he

kuiskuttelevat keskenään.

Haudalla seisoi Sakko odottamassa, ja kun kirstu laskettiin alas,

painoi hän päänsä maahan ja itki katkerasti.

Yksinkertaiset ja tehoavat olivat ne sanat, joilla sokea vanhus

siunasi Elsan viimeisen lepopaikan. Kun ulkonaisen maailman esirippu

laskeutui, avautui Elsalle kenties näköala toiseen, valoisampaan,

kauniimpaan, ja vaikka puhe siitä olikin ainoastaan heikko heijastus,

herätti se kuitenkin kuulijoissa aavistuksen niistä asioista, jotka

olivat tulevat.

Kun maahanpaniaiset olivat lopussa, meni jokainen multakasalle

heittääkseen viimeisen katseen kirstuun. Vanhan isän oli vaikein

siitä irtautua. Lopuksi tuli myös nunna; hän lankesi polvilleen ja

rukoili, mutta hän näytti tahtovan viipyä kauemmin kuin kaikki muut.

"Gunilla rouva!" kuiskattiin suusta suuhun. Nyt huomasi hänet

ritarikin, ja oli kuin nuoli olisi ammuttu hänen rintaansa.

Hänen ylpeä, kaunis, jumaloitu Gunillansa, jota hän oli tahtonut

kantaa käsivarsillaan, hän makasi siinä katumuksentekijän halvassa

puvussa; hänen paljaat jalkansa painuivat kylmää, märkää maata

vasten, eikä kukaan, ei kukaan koko maailmassa välittänyt hänestä.

Ritari oli valmis tuskasta parahtamaan; silmäys Katarinaan osoitti

hänelle, mikä levottomuus neitsyen oli vallannut, mutta kumpikaan ei

rohennut lähestyä. Gunilla oli Jumalansa edessä; Hänellä yksin oli

täällä sananvalta.

Niin palasivat kaikki linnaan ja erosivat. Mutta kun ritari jäi

kahden kasvatusisänsä kanssa, silloin avasi hän sydämensä kuin

kirjan. Hän tunnusti uhranneensa rakkautensa ja elämänsä onnen

velvollisuutensa ja kunniansa tähden. "Ei ainoakaan pilkku saa

tahrata nimeäni!" huudahti hän tukahutetulla äänellä.

"Hm, hm", pani vanhus.

"Minä kielsin häntä näyttäytymästä silmieni edessä! Enkö kärsinyt jo

kyllin ennestään?"

"Eikö hän ollut hyvin peitossa?"

"Olisin tuntenut hänet tuhansien joukosta!"

"Eikö hänellä ollut sama oikeus kuin muillakin olla mukana? Ja

suurempi syy kenties."

"Kyllä tosin, mutta minun tähteni..."

"Kaikki vain teidän tähtenne!"

"Vaadinko liian paljoa?"

"Siltä minusta näyttää!"

"Ah! Joku on uskotellut teille..."

"Niin! Muori!..."

"Taasenkin samat kuvitelmat", jupisi ritari, mutta kun hän silloin

loi katseen vanhuksen lempeihin kasvoihin, jotka aivan kuin

kirkastettuina näyttivät kuuntelevan ääniä toisesta maailmasta,

silloin oli kuin jokin särkyisi hänen rinnassaan. Mitä hänellä oli

kaduttavaa? Voitiinko sanoa mitään Gunillan puolustukseksi?

"Ei mitään, ei mitään", vastasi hänen ylpeä itsetuntonsa.

Hän oli aivan varma omasta oikeudestaan, mutta kuitenkin hän melkein

huomaamattaan istuutui vanhuksen rinnalle, pani hänen käsivartensa

kaulalleen, kuten hänellä oli tapana muinaisina päivinä, ja kysyi:

"Mitä muori sanoi?"

"Että sinä olet liian ankara!"

"Liian ankara!" kertasi hän hypähtäen pystyyn. "Ettekö sitten tiedä,

mistä oli kysymys?"

"Vika oli sinun!"

"Minun?"

"Miksi jätit hänet heidän valtaansa?"

"Saatoinko minä aavistaa moista petosta?"

"Etkö ollut vähällä itsekin joutua pyydykseen?"

Ritari vaikeni kotvan. Taasenkin tuntui hänen mielessään, ikäänkuin

jokin ääni tahtoisi puhua Gunillan puolesta. "Hänen äitinsä oli

lähettänyt munkin tänne." Ja Gunilla oli totellut häntä äitinsä

käskystä; mutta jos hänen herransa, huomattuaan suden lammasten

vaatteissa, olisi lähettänyt papin samaa tietä kuin oli tullutkin,

silloin olisi Gunilla kenties itkenyt muutamia päiviä, mutta sateen

jälkeen antaa hyvä Jumala jälleen aurinkonsa paistaa.

"Minä en voinut kieltää pappia jäämästä, kun Gunilla halusi sitä."

"Liian pitkälle menevä heikkous vie liialliseen ankaruuteen.

Huomatkaa se!"

"Mutta hänen oman ymmärryksensä olisi pitänyt sanoa hänelle..."

"Hän on vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta!"

Yhä valtavammaksi kävi kapina ritarin sydämessä; hän ei voinut

irroittaa ajatuksiaan paljasjalkaisesta katumuksentekijästä.

Makasikohan tämä vieläkin kirkkomaalla, oliko hänen hänetkin

saatettava nurmen alle nukkumaan?

Katarina kyllä pitää Gunillasta huolen; mitä hän tunsi, oli arvotonta

heikkoutta, hänen kiihtyneessä mielentilassaan oli vanhan papin hyvää

tarkoittava, mutta yksinkertainen pakina vaikuttanut häneen vastoin

hänen parempaa ymmärrystään. Hänen oli ilmoitettava vastustamattomia

syitä ja pysyttävä lujasti sanassaan.

"Oikeus on yhtäläinen kaikille", sanoi hän, "miehille ja naisille,

nuorille ja vanhoille! Tuomari ei ole kutsumuksensa arvoinen, jos hän

kiinnittää huomiota siihen suhteeseen, jossa hän mahdollisesti itse

on rikolliseen."

"Se on totta!"

"Täällä on ollut kapina puhkeamaisillaan; saanko minä kiinnittää

huomiota siihen, että sen on saanut oma vaimoni aikaan?"

"Oliko hänelle uskottu mitään päällikkyyttä?"

"Ei, mutta kukaan ei voinut luulla, että hän toimi vastoin tahtoani."

"Tarkoitatteko, että hänen olisi pitänyt ymmärtää, että se rippi-isä,

jonka hänen äitinsä lähetti, oli petturi? Olen ollut sitä mieltä,

että miehen pitäisi olla vaimon pää; onko nyt laita päinvastoin?"

Ritari seisoi vastaamatta. "Oletteko puhutellut Gunilla rouvaa?"

kysyi hän.

"En vielä, mutta aion tehdä sen."

"Ja mitä tahdotte sanoa hänelle?"

"Että teidän menettelynne on johtunut heikkoudesta ja hänen

ymmärtämättömyydestä."

"Ja sentähden..."

"Ei saa eroittaa, mitä Jumala on yhdistänyt!"

Kuka voi kuvailla, mitä ritari tällä hetkellä tunsi; hänet

valtasi niin rajaton riemu, että se vei kaikki epäilykset, kaiken

itseluottamuksen ja itserakkauden mukanaan; niin puhdistaa ilman

ukkonen, niin huuhtoo sade niityt. Gunilla saattoi jälleen tulla

hänen omakseen! Voimakas mies lankesi papin jalkoihin, pani päänsä

hänen polvilleen ja itki kuin lapsi.

Ja samoin kuin muinaisina päivinä pani vanhus kätensä hänen

päälaelleen ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

"Nyt on kuten muori tahtoo olevan!"

"Onko minun mentävä Gunillan luo?" kysyi ritari ja hypähti nopeasti

pystyyn.

"Ei, minä tuon hänet tänne... sinun luoksesi."

"Mutta eikö pitäisi..."

"Kun olen puhunut muorin puolesta, tahdon sanoa omankin sanani!

Liian paljot myönnytykset eivät käy laatuun; antaa hänen uskoa, että

enimmän on rikkonut hän, siitä koituu hänelle hyvää läpi elämän."

"Tehkää sitten kuten itse tahdotte, rakas isä", sanoi ritari, "odotan

teitä täällä".

Sakko oli melkein vapaasta tahdostaan ruvennut vanhuksen oppaaksi,

ja laskien kätensä pojan päälaelle antoi hän tämän taluttaa itsensä

naisparvelle.

Katarina koetti turhaan taivuttaa Gunillaa pukeutumaan toiseen pukuun.

"Ei", vastasi hän, "kannan tätä niin kauan kuin elän!"

Samassa astui vanha pappi sisään, ja hän juoksi häntä vastaan,

lankesi hänen jalkoihinsa ja valeli hänen kätensä kyynelillään.

"Te tulette minun, syntisraukan luo!" vaikeroi hän.

"Silloin kulen Herrani asioilla!" vastasi pappi ja nosti hänet

pystyyn.

"Antaako Hän minulle milloinkaan anteeksi?"

"Kaduttehan te?"

"Eikö vaadita enempää?"

"Totisen katumuksen hedelmä on parannus!"

"Minä en voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, ja minun aikani on lopussa."

"Aiotteko mennä luostariin?"

"Heti palattuani Tanskaan."

"Oletteko ilmoittanut siitä Erik herralle?"

"Mitäpä hän siitä kyselisi!"

"Ettehän sitä voi tietää."

"Maailmassa ei minulla ole enää mitään tehtävää!"

"Ja teillä on kuitenkin puoliso ja lapset?"

"Edellinen ei tahdo enää nähdä minua ja jälkimäisistä minun täytyy

pian erota -- ainaiseksi!"

"Ei ennen kuin Jumala kutsuu."

"Mitä sanotte?"

"Että niinkuin hän antaa anteeksi, niin tulee meidänkin antaa

anteeksi."

"Antaa anteeksi, mutta ei unhoittaa."

"Hänen pyhiä käskyjään ei voi ositella; ne täytyy täyttää kokonaan."

"Minä olenkin varma siitä, että jalo herrani painaa minut sovitettua

sydäntään vasten, kun kerran kohtaamme ylhäällä Hänen luonansa, joka

antaa anteeksi syntisille."

"Hän tekee sen jo täällä alhaalla."

"Sitä hän ei voi!"

"Miksi ei?"

"Minä olen pettänyt hänen maansa, jonka nyt pitäisi olla minunkin

tultuani hänen vaimokseen... minä olen tahtonut tehdä hänestäkin

petturin..."

"Tapahtuiko se omasta aloitteesta?"

"Minä kuuntelin petollisia neuvonantajia! Koko ikäni tahdon kiittää

pyhää neitsyttä siitä, etteivät petolliset hankkeet toteutuneet. Kun

ajattelen niitä, valtaa minut sellainen kauhu, ettei minusta näytä

elinikuinen katumuskaan riittävältä rikostani sovittamaan."

"Koettakaa hyvittää, se on paras katumus."

"Sitä en voi!"

"Voitte, jos tahdotte!"

"Puhukaa, isä!"

"Tahdotteko sitä niin vakavasti, ettei mikään nöyryytys näytä teistä

kyllin suurelta?"

"Mikään ei ole sitä!"

"Langetkaa sitten herranne jalkoihin, pyytäkää häneltä saadaksenne

jäädä tänne, luvatkaa tulla hänen nöyräksi ja alistuvaksi

vaimokseen..."

"Sitä en uskalla!"

"Kyllä uskallatte!"

"Kun olen poissa, peseytyy pois häpeäpilkku, joka minun kauttani

tahraa hänen kunniaansa ja hänen nimeään."

"Maailmallista! Turhuutta!" huudahti pappi vihastuneella äänellä.

"Jos katumus voi lepyttää Jumalan, täytyy sen vielä enemmän

riittää syntisille ihmisille! Mitä on kaikki teidän valtanne ja

suuruutenne ja kuviteltu kunnianne hänelle, jonka edessä taivaalliset

sotajoukot polvistuvat ja jonka astinlautana maa on! Hänelle ei ole

ylhäisiä eikä alhaisia, rikkaita eikä köyhiä, hän tutkii sydämen

salaisimmatkin aivoitukset; lankeamista täytyy seurata hyvityksen,

katumusta parannuksen! Sellainen on hänen pyhä, muuttumaton lakinsa,

ja hänen sanansa palvelijana sanon sinulle, nainen: pysy siellä,

mihin Herra on sinut asettanut, vaali kotiasi, puolisoasi ja

lapsiasi; täytä velvollisuutesi uskollisuudella, joka ei koskaan

petä, rakkaudella, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo!

Olkoon kaikki tämä katumuksen hedelmä, se on ainoa sovitus, joka

kelpaa Herralle!"

Gunilla oli noussut, kalpeille poskille levisi heikko puna: "Tahdon

heti mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.

"Minä seuraan sinua!"

Mutta kun Gunilla tarttui vanhuksen käteen, kosketti tämä toisella

kädellään hänen pukuaan.

"Ei tässä puvussa, se ei sovi sinulle."

"Minä pukeudun heti toiseen!"

"Tee se, minä odotan!"

Odotti ritarikin, odotti ikävällä ja kärsimättömyydellä, jota hän

tuskin saattoi hillitä, ja kuitenkaan ei hän tahtonut sitä näyttää

Gunillalle, jolle hänen täytyi tehdä monia vakavia esityksiä ja ottaa

niistä pyhimmät lupaukset ennenkuin ojensi hänelle sovinnon käden.

Mutta laatiessaan näitä suunnitelmia oli hänen mahdoton karkoittaa

kuvitelmistaan kahta pehmeää käsivartta, jotka kiertyivät hänen

kaulansa ympäri ja joita hän ei voinut, ei tahtonutkaan irroittaa.

Vihdoin hän kuuli askelia, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään.

Ymmärrys, järki, kunnia, velvollisuus, viisaus, kaikki ne apujoukot,

jotka olivat hänen käytettävissään, kutsui hän avukseen, mutta ne

olivat kaikki kurjia raukkoja, sillä kun Gunilla astui sisään ja

nöyrästi lankesi hänen jalkoihinsa, kun kyynelkatse kohosi häntä

kohden ja Gunilla sanoi: "Herra, anna minulle anteeksi!" silloin

pakenivat ne suinpäin ja hän kuuli ainoastaan sydämensä kuiskauksen:

"Kaikki, kaikki on annettu anteeksi!"

Ja niin nosti hän vaimonsa maasta, sulki hänet syliinsä, ja hänen

käsivartensa kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja he yhtyivät jälleen

pitkässä autuaassa suudelmassa.

Vanha Hollolan pappi seisoi vieressä hymyillen. "Olisipa muori ollut

nyt mukana!" jupisi hän itsekseen.

* * * * *

Lankesi luonnostaan, että laivan varustaminen matkalle jätettiin

sikseen. Kapteeni Renhultille tarjottiin tilaisuus toistaiseksi jäädä

paikoilleen, mutta hän pyysi saada vaihtaa paikkaa Olavinlinnan

päällikön kanssa ja siihen suostuttiin.

Vakoilijat kertoivat, että David maisteri, joka kovanonnen päivänä

oli onnistunut pääsemään pakoon takatietä, minkä linnanvartia oli

unohtanut sulkematta, oli eräänä viime päivistä nähty Venäjän

rajalla, ja kapteenin hartain toivo oli, että hän saisi miekkosen

valtaansa; jos hänet sittemmin olisikin pakko päästää tiehensä, voisi

hän kuitenkin viedä mukanaan muistomarjan, mitä ei koskaan unohtaisi.

Synkkä pilvi, joka oli pimittänyt ritarin kodin, oli hälvennyt.

Gunilla oli muuttunut samaksi kuin ennenkin ja kuitenkin niin

erilaiseksi. Ystävyydenside ritarin ja Gunillan välillä lujittui

päivä päivältä; nyt vasta he alkoivat oikein ymmärtää toisiaan.

Kulkuväylä oli jälleen avoin ja meriliike alkanut; nyt saapui joka

viikko uutisia Ruotsista. Niinpä saatiin tietää sekin, että herra

Svante Niilonpoika oli viettänyt häitä Knut Alfinpojan lesken, Märta

Ivarintyttären kanssa.

Katarinakin oli saanut kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta siitä

loistosta, jolla häät vietettiin; mutta paljon oli puhuttu siitä,

että Svante herran lanko ensimäisistä naimisista, Niilo Gedda, ei

ollut saapunut juhlaan, vaikka hänet oli kyllä kutsuttu.

"Suku ei ole koskaan voinut antaa Svante herralle anteeksi sitä

sydämettömyyttä, jolla hän kohteli Ilianaa!" huomautti Anna.

"Hän ei mennyt Ilianan kanssa naimisiin rakkaudesta", arveli Erik

herra. "Hän oli antanut sydämensä jo ennen Märtalle."

"Sanotaan, että hän on hyvin vähän muiden naisten kaltainen?" sanoi

Gunilla rouva.

"Kukaan nainen ei voi sietää häntä!" vastasi Anna.

"Minä voin!" sanoi Katarina. "Ja minusta näyttää, että juuri hän on

sopiva emäntä Svante herralle."

"Niin minäkin uskon", puuttui ritari puheeseen. "Svante herra

tarvitsee aina jonkun, jonka kanssa voi tuumia ja neuvotella. Monien

suurien ominaisuuksiensa ohella on hänellä eräs heikkous, joka Märtan

täytyy korvata."

"Ja mikä se on?" kysyi Gunilla.

"Huikenteleva mieli ja siihen liittyvä hillittömyys

kiihkonpurkauksissaan. Horjuva mieli kaipaa tukea, kiihkonpuuskat

kesytystä; luulenkin, että Märta pystyy siihen."

"Märta rouva on useammin kuin kerran pukeutunut sotisopaan ja

kypärään", sanoi Katarina. "Entisen herransa kuoltua astui hän hänen

paikalleen ja johti monta veristä taistelua. Rohkeutta hänellä kyllä

on!"

"Kunniaa ei hän sillä niittänyt", huomautti Anna.

"Häpeä ei koidu hänelle, vaan niille, jotka ensin innostuivat hänen

rohkeudestaan, mutta sitten häpesivät olla naisen komennettavina",

väitti Katarina.

"Eikö Svante herralla ole jo täysikasvuinen poika?"

"Nuori Sten herra! Sanotaan, että hän kuntoon ja jaloihin tapoihin

nähden voittaa isänsä."

"Sanotaan myös, että hän suuren kaimansa tavoin ottaa jälleen

käytäntöön Sture-nimen, jota ruotsalaiset pitävät niin suuressa

arvossa."

"Olen kuullut häntä paljon ylistettävän", puuttui ritari puheeseen.

"Minua ilahuttaisi suuresti, jos Sten Sture vanhemman jälkeen nousisi

vielä Sten Sture nuorempi."

"Ja että jälkimäinen, jos mahdollista, voittaisi kunnossa

edellisenkin!" huudahti Katarina.

"Ette voi uskoa", tarttui Gunilla vilkkaasti puheeseen, "kuinka

hartaasti nyttemmin toivon, että pian tulisi loppu koko unionista;

ainoastaan siten olisi tanskalaisten ja ruotsalaisten mahdollista

tulla ystäviksi!"

Kaikki nauroivat.

"Olet oikeassa!" sanoi ritari. "Kahleet sopivat yhtä vähän kansoille

kuin yksityisillekään. Ainoastaan siellä, missä molemmin puolin

mennään toisiaan vastaan, on yhdistys pysyväinen."

Gunilla tarttui salavihkaa hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa;

nykyään ymmärsivät he aina toisensa.

* * * * *

Pikemmin kuin ritari oli toivonutkaan näyttäytyivät seuraukset siitä

kuningaskulusta, jonka hän oli tehnyt. Kaikilta voudeilta saapui

kertomuksia, että siemen oli kaikkialla kylvetty, että sitä mukaa

kuin tauti voitettiin, katosi entinen välinpitämättömyys ja kansassa

heräsi reippaampi työtarmo ja suurempi elämänhalu; kun nyt vain

tulisi jotakuinkin hyvä sato, uskallettaisiin toivoa parempia aikoja.

Ritarin toivomuksesta jatkoi Werner vielä muutamia kuukausia

matkojaan ympäri maata toteuttaen sitä jaloa tehtävää, jonka he

yhdessä olivat aloittaneet, mutta eivät läheskään päättäneet.

Hän kirjoitti Turusta kesäkuun puolivälissä, että hän oli odottamatta

yhyttänyt karanneen asemiehen Pentti Åbjörninpojan, mutta tämä oli

Wernerin nähtyään heti kadonnut.

Samasta kädestä sai Erik Turenpoika ilmoituksen valtionhoitajan

saapumisesta Suomeen. Yhtenä asiana hänellä oli ottaa haltuunsa ne

linnat, jotka olivat olleet Sten herralla, ja jotka vielä olivat

Ingeborg rouvan huostassa ja hänen asettamiensa voutien hoidettavina.

Ritari tiesi hyvin, että tärkeimmät valtionhoitajalle olivat

hänen, Erik Thurenpojan, sanat ja lupaukset ja muodollinen

liittyminen Ruotsiin; mutta silloin vaati hän ehtona, että hänelle

vahvistettaisiin täydellinen valta Suomessa. Tietoisuus omasta

merkityksestään pidätti suurmiehen siellä missä hän oli; oli tultava

hänen luoksensa, hän ei lähtenyt paikoiltaan.

Mutta huhu toi joka päivä uusia viestejä siitä, mitä oli

tapahtunut. Niinpä kerrottiin, että Svante herra oli noussut maihin

Ahvenanmaalle, mutta kun hän oli tahtonut mennä Kastelholman linnaan,

oli muureilta ammuttu pyssyillä hänen miehiään. Seuraavana päivänä

oli linnanvouti, joka oli saksalainen, kutsuttu valtionhoitajan

luo; pitkän aikaa vastustettuaan oli hän tunnustanut, että linnasta

oli viety pois kaikki mikä oli kallisarvoisinta, mutta että se

oli tapahtunut Ingeborg rouvan käskystä. Svante herran sanottiin

sen jälkeen eroittaneen voudin ja hänen sijaansa asettaneen Erik

Juhananpojan (Waasan), joka oli häntä seuraavain herrojen joukossa.

Liikkui paljon juttuja niistä katkerista sanoista, joita tällöin oli

lausuttu Ingeborg rouvasta.

Sen jälkeen kuultiin, että Turun linnan vouti Didrik Hannunpoika oli

lähettänyt oluella ja ruokavaroilla lastatun laivan valtionhoitajaa

vastaan ja pyytänyt Lauri piispaa muiden uskottujen miesten keralla

olemaan avullisena luovutettaessa linnaa Svante herralle.

Pian saatiin tietää, että kaikki oli käynyt rauhallisesti ja että

piispa oli koko kapitulinsa ja muiden suomalaisten herrojen kanssa

yhtynyt tuomiokirkossa ja kaikki olivat he tehneet uskollisuudenvalan

Svante herralle.

Sillävälin oli myös muuan Upsalan kaniikki, joka oli ollut

lähettiläänä Venäjällä, paluumatkallaan saapunut Turkuun. Hän ei

tuonut erittäin hyviä sanomia, ja hän arveli, ettei venäläisten

puheihin aselevosta ollut luottamista. He olivat kyllä valmiit

tinkimään, mutta ei tekemään pysyväistä rauhaa; ei ollut sentähden

neuvokasta, jos Turun linnaa ei pidetty valmiina puolustautumaan.

Herra Erik Turenpoika oli viime aikoina huomannut useita tanskalaisia

laivoja, jotka risteilivät Räävelin ja Suomen rannikon välillä, ja

sentähden työskenneltiin Viipurin edustalla yötä ja päivää laittaen

kuntoon niitä aluksia ja veneitä, mitä oli saatavilla.

Sitten tuli taasen kutsu valtionhoitajalta, että Erik herran oli

saavuttava häntä kohtaamaan Raaseporin saaristoon, mutta samaan

aikaan kerrottiin, että oli nähty epäilyttäviä henkilöitä Viipurin

ympäristössä, ja ritari pysyi kotona ja kirjoitti valtionhoitajalle,

että hän ennen kaikkea katsoi velvollisuudekseen valvoa ankarasti

alusten laittamista kuntoon.

Oli sentähden hänelle mieluisa yllätys, kun maihin laski ruotsalainen

laiva, joka toi mukanaan Erik herran veljen, Stenin, ja Turun

tuomiorovastin, mestari Henrik Wennen; molemmat oli valtionhoitaja

lähettänyt täysivaltaisina asiamiehinä valtakunnan puolesta. He

toivat kirjeen valtionhoitajalta, joka pyysi häntä täydellisesti

luottamaan näihin molempiin miehiin; mitä ne lupasivat, sen Svante

herra tuli aivan varmasti täyttämään. Valtionhoitaja päätti kirjeensä

seuraavin sanoin:

"Rakas Erik herra! Neuvon teitä, ja vaadin valtakunnan puolesta,

että ajattelette isänmaan parasta ja riippumattomuutta, joka nyt on

kaikkein tärkein, kuten tekin täysin käsitätte."

Miettiväisenä pani Erik herra kirjeen laskoksilleen. "Vastauksella ei

ole erityistä kiirettä", sanoi hän. "Viivytte kai viikkokauden?"

Niin pitkän loman he olivat tosiaankin saaneet.

"Luulen, että veljelläni on yksityistäkin asiaa?" arveli Erik herra.

Sten Turenpoika karahti punaiseksi ja vastasi, ettei laita ollut

muutenkaan.

Ritari kertoi hänelle venäläisestä pajarista, joka oli tunnustanut

neitsyelle rakkautensa ja ottanut saamansa rukkaset kovasti itseensä.

Sten oli nuorin veljistään; sorjaan vartaloon yhtyivät hänessä

melkein naisellisen kauniit kasvot. Lapsuudestaan lähtien

hemmoiteltuna ja kaikkien rouvien ja neitsytten tunnustettuna

suosikkina oli hän perhosen tavoin liihoitellut kukasta kukkaan,

kunnes vihdoin poltti siipensä niissä liekeissä, jotka paloivat

Anna Sparren kauniissa silmissä. Hän kosi ja sai heti suostumuksen.

Molemmat olivat yhtä ylhäistä sukua, ja liitto sai siis sukulaisten

ja ystäväinkin hyväksymisen.

Onneksi tapasivat he kihlausaikanaan ainoastaan harvoin toisiaan;

muuten olisi kenties heille molemmille selvinnyt, kuinka tyhjää

korean pinnan alla oli, ja kuka tietää, kuinka silloin olisi käynyt

sen rakkauden, jonka he sanoivat jatkuvan elämän iltaan.

Kun Sten herra kuuli, että joku muukalainen oli uskaltanut iskeä

silmänsä kauniiseen Annaan, joutui hän aivan pois suunniltaan, sanoi

tahtovansa etsiä käsiinsä sen hävyttömän ja kurittaa häntä siitä

julkeudesta; hengellään hän oli saava sen sovittaa.

Ritari tunsi riittävästi veljeään tietääkseen, että myrsky pian

asettuisi. Sen jälkeen vei hän hänet mukanaan rouvantupaan.

Siellä toivotti Gunilla rouva lankonsa tervetulleeksi, ja Katarina

neitsyt ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, mutta Anna oli

piiloutunut ikkunankomeron syvimpään sopukkaan ja painoi punastuen

kuin ruusu päänsä käsiinsä, kun nuori mies pyysi ainoastaan saada

katseen hänen kauniista silmistään.

Kunnianarvoisa tuomiorovasti tervehti sillävälin Gunillaa ja

Katarinaa, ritari kyseli häneltä olosuhteita Ruotsissa, mistä hän

oli äskettäin tullut, ja kaikki neljä unhoittivat pian rakastuneen

parin, jolla ei näyttänyt olevankaan mitään sitä vastaan, että jäi

kahdenkesken.

Tuomiorovasti kertoi, että jo huhtikuussa oli päätetty pitää

Halmstadissa kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten kesken. Kuningas

oli luultavasti uskonut, että Svante herrasta tulisi myöntyväinen

herra, joka hyvästä maksusta täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa,

mutta siinä hän pettyi suuresti. Svante Niilonpoika selitti nyt ja

aina tahtovansa käydä edeltäjäinsä jälkiä.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä!" huudahti ritari. "Tiedän jo, että hän

on kirjoittanut salamoivan kirjeen norjalaisille ja kehoittanut heitä

vapauttamaan maansa tanskalaisten ikeen alta."

"Ennen kokousta", jatkoi tuomiorovasti, "kokosi hän suurimmassa

kiireessä sotajoukon ja marssi sen kera Kalmariin".

"Minulle on sanottu, että kaupunki avasi porttinsa hänelle."

"Niin se tekikin. Mutta linnaa ei ole helppo vallata; herra Hemming

Gadd valvoo sotatoimia kuten vanhan Sten herrankin päivinä."

"Ja Kalmarin kokous?"

"Siitä ei tullut mitään. Neuvoteltiin aselevosta. Strengnäsin piispa

Mathias ja Pentti Ryning saapuivat lähettiläinä Kööpenhaminasta.

Sillävälin kuningas kuletti niin Kalmariin kuin Borgholmaankin uutta

apuväkeä ja elintarpeita."

"Sitä odotinkin!"

"Tohtori Hemming oli silloin matkustanut Ölantiin ottamaan haltuunsa

Borgholman linnan, ja Svante herra, joka ei luullut mitään vaaraa

olevan lähellä, oli lähtenyt Kalmarista."

"Vihollisella oli helppo tehtävä."

"Lähetettiin pikaviesti Örebrohon, luultiin valtionhoitajan olevan

siellä. Onneksi oli Märta rouva paikalla ja hän avasi kirjeen."

"Joka oli osoitettu hänen miehelleen?" puuskahti Gunilla.

"Hän pelkäsi, että se sisälsi pahoja tietoja, ja niin se tekikin.

Nuori Kristian kuningas oli Kalmarinsalmessa suuren sotaväen kera ja

vanha kuningas Avansaaristossa samoin suurin sotavoimin."

"Ja tämä tapahtui samaan aikaan kuin Kööpenhaminassa keskusteltiin

aselevosta?"

"Valtuutetut tekivät kaiken voitavansa saadakseen linnat

luovutetuiksi Ruotsille, mutta tuoduista apujoukoista päättäen ei

tässä kohdin ollut mitään myönnytyksiä odotettavissa."

"Millaisiksi tulivat ehdot?"

"Kalmarin piirityksestä oli heti lakattava, niin hyvin linna kuin

kaupunki ja läänikin uskottava Niilo Geddan haltuun, ja hänen oli

isännöitävä linnassa kuninkaan nimessä, mutta kaupunkia ja lääniä

hoidettava Ruotsin neuvoston nimiin."

"Niilo Gedda isännöi siis edelleen Kalmarin linnassa?"

"Ja Niilo Boonpoika (Griip) Borgholman linnassa, kunnes ratkaistaan,

päästetäänkö sota riehumaan Ruotsin ja Tanskan välillä. Sanotaan,

että kysymys ratkaistaan unionikokouksessa Kalmarissa ensi vuonna;

silloin tulisi Gotlannin kysymyskin esille."

"Ja vangit?"

"Päästetään aselevon ajaksi vapaalle jalalle. Ei ole kieltäydytty

lupaamasta Knut Alfinpojan pojille heidän isänperintöäänkään."

"Svante herra lienee tarmolla puolustanut sitä vähäisenä hyvityksenä

heidän isänsä murhasta."

"Kuten näette, jalo herra", jatkoi tuomiorovasti, "on täällä kuten

tavallisesti kova kovaa vastaan, mutta onneksi näytään Ruotsissa

saadun unionista kylliksi".

"Täällä Suomessa luulen valtionhoitajan suoriutuvan helposti",

vastasi ritari.

"Se riippunee suureksi osaksi teistä!"

"Minä olen yhtä hyvä ruotsalainen kuin kuka tahansa!"

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, silloin on asia pian ratkaistu."

"Muutamia ehtoja teen kuitenkin."

"Me voimme suostua niihin!"

"Esitän ne huomenna."

"Mutta jo tänään tahdon lähettää Svante herralle tiedon hyvästä

asiain tilasta."

Erik Turenpoika oli sallinut puolisonsa ja Katarina neitsyen olla

läsnä tässä keskustelussa, mutta sen kuluessa oli hän pitänyt

edellistä tarkoin silmällä; Gunillan kasvot kuvastivat osanottoa,

myötätuntoa, mutta ei mitään ynseyttä, ei mitään puolueellisuutta.

"Ei, se on mahdotonta, minä en voi suostua!" huudahti Anna neitsyt

kiihkeästi.

"Mutta kaunis neitsyt, miettikää sitten vielä!" Ja Sten herra piteli

hänen vastahakoisesta kädestään.

"Mitä sanoisivat sukulaiseni Ruotsissa?"

"Että olette tahtonut luoda minun onneni, kuten minäkin toivon

voivani luoda teidän..."

"Pyhä neitsyt, kuinka onneton olen!"

Toiset olivat kummastuneina kääntyneet nuoreen pariin, joka oli

unohtanut olevansa yksinään. Kun Sten herra näki kaikkien katseiden

suuntautuvan häneen, sanoi hän tyytymättömyyden vivahduksella:

"Herra Svante Niilonpoika on luvannut minulle Kastelholman linnan

läänitykseksi herra Erik Juhananpojan jälkeen, joka ei tahdo jäädä

sinne. Jo syksyllä saisin ottaa sen vastaan ja tahtoisin sentähden

häämme vietettäväksi kuukauden kuluttua, mutta neitsyt kieltäytyy..."

"Sukulaiseni ja ystäväni tuskin matkustanevat tänne", puuskahti Anna,

"ja minä tahdon, että häämme vietetään kaikella sillä loistolla, joka

kuuluu niin jalosukuiselle neitsyelle".

"Jollei ole mitään muuta estettä", vastasi Erik herra, "en lainkaan

epäile, ettei linnanpäällystö mielellään tahdo panna toimeen

turnajaisia ja aseleikkejä kauniin morsiamen kunniaksi, ja loistavaa

hääseuruetta ei tule puuttumaan".

Anna kääntyi pois, ja kun Sten herra uudisti rukouksensa, vastasi hän

punastuen, että hänen täytyi kai suostua.

Gunilla rouva tarjosi kaikki piikasensa avuksi ja hän ja Katarina

lupasivat tehdä kaiken minkä voivat.

Lapsellinen turhamaisuus! Halu loistaa oli Annan korkein pyrkimys;

Viipurissa oli hänellä ainoastaan harvoin ollut tilaisuus ihailuttaa

itseään henkilöillä, jotka luki vertaistensa joukkoon. Upseerien

nöyrä ihailu imarteli, mutta ei tyydyttänyt häntä. Venäläinen pajari

sitä vastoin säilyi yhä hänen muistossaan; muutamat sanat, jotka

pajari oli kuiskannut hänelle erotessa, ja muuan kirje, jonka hän oli

salaa saanut hyvän aikaa pajarin lähdettyä, vakuuttivat Annalle, että

hän yhä edelleen ajatteli häntä.

Sten herran näkeminen elvytti vanhan rakkauden, mutta Anna

olisi mielellään viivyttänyt naimista ja ensin leikkinyt pienen

romantillisen seikkailunsa loppuun; mutta kun hän ei voinut keksiä

mitään syytä lykkäykseen, täytyi hänen alistua, mutta sen teki hän

kaipauksesta huoaten ajatellessaan mitä oli kadottanut.

Erik Turenpoika ei venäläisten lähettiläiden kanssa tapahtuneiden

epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeenkään ollut hylännyt ajatusta

pysyväisestä rauhasta Venäjän kanssa.

Kirjeitä kirjoitettiin, alustettiin uusia neuvotteluja. Turusta,

Raumalta käsin, missä hän vain viipyi muutamia päiviä, ryhtyi hän

toimenpiteihin ja pohti ajatuksissaan tätä tärkeää asiaa. Jos saisi

mahtavan naapurin eroitetuksi Tanskasta, merkitsisi se samaa kuin

rauha Ruotsille ja Suomelle, ainoastaan silloin voisivat nämä maat

suunnata yhdistetyt voimansa Tanskaa vastaan.

Erik herra kirjoitti, ei ainoastaan suuriruhtinaalle ja hänen

vaikutusvaltaisimmille miehilleen, vaan myöskin molemmille pajareille

ja näytti selvästi, kuinka kaikki nämä taistelut koituivat ainoastaan

molemminpuoliseksi vahingoksi, veivät hirveään mieshukkaan ja

maiden autioittamiseen. "Me emme toivo parempaa kuin että saisimme

elää rauhassa ja levossa teidän kanssanne", kirjoitti hän. "Meidän

vihollisemme tahtovat saada meidät repimään metsänpetojen tavoin

toisiamme, mutta niin toivovat he ainoastaan siksi, että saisivat

itse nahkan. Kun monet teistä ovat ottaneet vastaan kristinuskon,

pitäisi meidän myös menetellä kristittyjen ihmisten tavoin toisiamme

kohtaan. Antakaa siis nyt Herran tähden päästä rauhan ja veljeyden

valtaan välillämme."

Ritari oli epävarma, saisiko hän tähän vastausta ja milloin,

sentähden hän oli iloisesti hämmästynyt saadessaan kirjeen Venäjältä

saman Upsalan kaniikin mukana, joka toi Svante herrallekin viestin,

ettei mitään rauhaa itäisen naapurin kanssa ollut odotettavissa.

Erik herran saama kirje oli nuorelta Boris pajarilta ja sisälsi

vakuutuksen, että mitä hänen vallassaan oli, tahtoi hän tehdä

noudattaakseen ritarin toivomuksia. Hän oli siinä tarkoituksessa

nyt lähtenyt suuriruhtinaan luo, ja jos kulta jotakin voi, ei hän

tahtonut sitä säästää. "Jos olisin niin rikas kuin tahtoisin",

kirjoitti hän, "niin ostaisin haluamanne rauhan, nyt täytyy minun

välittää, mutta jos voisitte nähdä sydämeeni, olisitte täysin

vakuutettu siitä, että rauhaa välittääkseni teen parhaan voitavani".

Erik herra tosin tiesi, että "venäläinen, vainolainen" on,

vaikkakin raaka ja sivistymätön, itse asiassa kuitenkin lempeä ja

hyväntahtoinen ihminen, mutta sentään kummastutti häntä tämä kirje.

Hänelle ei johtunut mieleen, että kirjeen kirjoittamiseen olivat

kenties vaikuttaneet muut syyt kuin mitä oli mainittu.

Tuomiorovasti esitti valtionhoitajan toivomuksen, että Erik herra

tahtoisi tulla Turkuun, kun heidän oli monien tärkeiden asiain tähden

välttämättä puhuteltava toisiaan suullisesti.

Erik herra myönsi, että niin oli, mutta piti toisekseen sangen

arveluttavana lähteä Viipurista niin kauan kuin tanskalaiset alukset

olivat lähivesillä.

Tuomiorovastin hartaista pyynnöistä lupasi hän kuitenkin lopulta

varmasti tulla, mutta kun Svante herra tulisi viipymään Suomessa koko

elokuun, ei ritarin käynnillä ollut kiirettä.

Tähän vastaukseen täytyi valtuutettujen tyytyä. Lähtönsä edellisenä

päivänä pyysi Sten herra salaista puhelua veljensä kanssa.

Tämä vei hänet salakamariin.

"Tiedäthän", sanoi edellinen, "että olen vastaanottanut Ahvenanmaan

läänityksenä Svante herran kädestä; mutta olisin mieluummin ottanut

suuremman sinun kädestäsi."

"Sitä en epäile, mutta minä tuskin antaisin sinulle pienempää tai

suurempaa."

"Miksi niin?"

"En luule sinulla olevan sitä ymmärrystä ja taitoa, mitä vaaditaan

lääninherralta!"

"Silloin tuntee Svante herra minut paremmin."

"Jollei hänellä ole muita syitä."

"Luuletko, että se on tapahtunut sinun tähtesi? No, eihän se ole

mahdotonta, luulenpa melkein itsekin niin, mutta jos sinä olet meistä

kaikista saanut suurimman ymmärryksen, niin mikset sitä käytä?"

"Mitä on lyöty laimin?"

"Sinun ja kaikkien meidän onnemme."

"Sitä en ymmärrä."

"Emmekö ole suurmiehiä yhtä hyvin kuin Svante Niilonpoikakin?"

"Kuka sanoo muuta?"

"Sukutaulumme ulottuu harmaaseen muinaisuuteen."

"Niin ulottuu!"

"Mikä oikeus hänellä on asettua etumaiseksi?"

"Se minkä myönnämme hänelle."

"Mutta me voimme ottaa itse sen..."

"Me emme tahdo."

"Miksi emme?"

"Ei ole kadehdittavaa olla valtionhoitajana Ruotsissa."

"Sinusta, Erik, olisi pitänyt tulla se!"

"Ja olla sitten riippuvainen kaikista valtakunnan suurmiehistä?

Meillä on ainoastaan yksi yläpuolellamme; hänellä on varmaan satakin,

jotka katsovat itsellään olevan saman oikeuden valtaan."

"Sinä kyllä pitäisit puolesi heitä vastaan."

"Tahdon auttaa Svante herraa siinä."

"Et siis tahdo?"

"Miksi sitä haluat?"

"Sukulaisesi ja ystäväsi näkisivät ilolla koroituksesi."

"Ja minun kauttani oman koroituksensa! Sinä tahdot paremman

läänityksen kuin Ahvenanmaan, vaikket ole vielä osoittanut voivasi

pitää huolta tästäkään. Pietari veli ei kai ole hänkään tyytyväinen

siihen, että on ainoastaan valtaneuvos. Sitä paitsi toivotte te

molemmat saavuttavanne suuren vaikutusvallan, ja sentähden olisi

minun kiisteltävä Svante herran kanssa korkeammasta vallasta."

"Jos se vapaaehtoisesti annettaisiin sinulle...?"

"Hänet tuntee ja tunnustaa koko kansa; ketkä antaisivat sen silloin

minulle?"

"Vertaisesi."

"Jotka ovat nyt jo hänet valinneet! Sano minulle, Sten, kenen

asioilla liikut?"

"Minäkö? En kenenkään!"

"Haluaisin tietää, kuka tämä 'ei kenkään' on."

Sten herra karahti punaiseksi. "Teet minulle suuren vääryyden!"

änkytti hän.

"Toivotaan niin! Kuules, mitä sanon! Ruotsia hallitsee ja vallitsee

herra Svante Niilonpoika, Suomea hallitsen minä! Yli meren ojennamme

veljenkäden toisillemme avuksi ja tueksi; jos eripuraisuus ja

kateus kohottaisi päätänsä siellä emämaassa, voisi kyllä käydä

niin, että minäkin sekaannun leikkiin, mutta ainoastaan tukeakseni

valtionhoitajaa."

"Olet hänen ystävänsä?"

"Ja Tanskan vihamies! Huomaa se, Sten veikko!"

"Me olemme vannoneet kuninkaalle uskollisuutta."

"Sen teet kyllä pirullekin, jos hän puristaa pihdeillään kurkustasi."

"Mutta sinä itse..."

"Minä olen, kuten kunnian ritarille sopii, sanonut irti

uskollisuuteni hänelle."

"Valtionhoitaja on ottanut vastaan minun valani."

"Mutta sen sinä olet antanut ehdoilla."

"Ei ainoatakaan ehtoa!"

"Saisimmepas nähdä, jos seisoisit silmä vasten silmää Hannu kuninkaan

kanssa!"

"Tämä on loukkaus..."

"Pyydän anteeksi sitten, jos näyttäytyy, että olen väärässä."

"Mutta en ole tottunut sellaiseen!" Ja Sten herra ravisteli päätänsä

kuten kalkkunakukko, joka aivan odottamatta on pistetty veteen.

"Nyt luulen, että tiedät ajatukseni, jos sinulta sitä kysytään."

"Olet mielestäni sanonut sen kyllin selvästi."

"Emme siis puhu asiasta enempää."

"Tahtoisin mielelläni tehdä vielä muutaman kysymyksen", lisäsi Sten

herra veitikkamaisesti hymyillen.

"Sano pois!"

"Huhu kertoo, että Gunilla rouva, joka on syntynyt Tanskassa ja

tanskalaisista vanhemmista..."

"Mitäs hänestä?"

"... rakastaa suuresti maatansa."

"Enemmän kuin sinä omaasi."

"Nyt ei ole lainkaan kysymys minusta, vaan omasta emännästäsi, jota

kalvaa katkera suru sen johdosta, että olet pettänyt Hannu kuninkaan."

"Kuka niin sanoo?"

"Sehän on joka miehen suussa."

"Niinkö!"

"Kerrotaan myös, että linnanportit olivat suletut sinun palatessasi

kotiin; ja kun avautit ne väkivallalla, seisoi Gunilla rouva

vastassasi paljastettu miekka kädessään."

"No, aivanko ottelimmekin?"

"Ette, tiedän nyt, ettei se ole totta, mutta Anna Sparre, joka

pelästyksissään sulkeutui makuukamariin, kertoo nuoresta neitosesta,

joka kaatui taistelussa. Luulen sentähden tekeväni parhaiten

kysyessäni sinulta, mitä minun on vastattava, kun minulta kysytään

näin arkaluontoista asiaa."

"Vastaa, että kysymys oli sinulle liian arkaluontoinen; et voinut

kysyä sitä."

Sten herran kasvot karahtivat punaisiksi. "Mitä taasen tulee Gunilla

rouvan ajatuksiin, näyttää minusta soveliaammalta, että kysyt häneltä

itseltään."

"Sinä sallit sen?"

"Kyllä, mielelläni!"

Samassa työnnettiin oviverhot syrjään ja nuori emäntä astui sisään.

Hänellä oli useampia kirjeitä kädessään, ja hänen tavattomasti

punoittavista poskistaan saattoi nähdä, että hän oli kiihdyksissään.

Luultavasti ei hän ollut pannut merkille, että sisällä huoneessa

puhuttiin, sillä Sten herran nähdessään kävi hän sangen hämilleen ja

sanoi aikoen vetäytyä takaisin: "Luulin teidän olevan yksin, herra."

"Jää tänne, rakas ystäväni", sanoi ritari ja ojensi rakastavaisesti

hänelle kätensä.

Gunilla tarttui heti siihen ja katsoi kysyvästi häneen.

"Mitä kirjeitä olet saanut?"

"Isältäni ja äidiltäni; muuan on myös... David maisterilta."

"Niinkö!"

"Tahdotteko lukea ne?"

"Ne ovat avaamatta."

"Avatkaa ne!"

"Kuinka tiedät keneltä ne ovat?"

"Tunnen jokaisen käsialan."

"Mutta jollet lue niitä ensin itse, kuinka tiedät, tahdotko antaa

minun nähdä ne."

"Tiedän sen kenties paremmin nyt kuin luettuani."

"Luulet siis..."

"Että niissä on jotakin, mitä ette voi hyväksyä, ja jota minun olisi

raskas laskea teidän silmienne eteen."

"Tekisit kuitenkin sen?"

"Se olisi velvollisuuteni."

"Sitten luen ne ensiksi, mutta jää tänne siksi aikaa. Veljeni

kysyisi mielellään sinulta jotakin, ja minä pyydän sinua vastaamaan

välittämättä vähintäkään minusta."

Gunilla istuutui penkille ikkunan ääreen. Äänen nöyryys väistyi

eräänlaisen emäntämäisen arvokkuuden tieltä, sitä luonnollisemmin,

kun hän luuli, että kysymys oli häävalmistuksista.

Sten herra ei voinutkaan suoraan ja ilman valmistuksia tehdä sitä

omantunnon kysymystä, joka hänellä oli huulillaan; sentähden hän

pulassaan tarttui siihen mikä oli lähinnä, ja muutamain minuuttien

kuluttua olivat molemmat kiintyneet keskusteluun siitä, kuinka

pitkämatkaisia vieraita kutsuttaisiin.

Sillävälin syventyi ritari niin innokkaasti kirjeiden lukemiseen,

ettei hän kiinnittänyt huomiota keskusteluun. David maisteri

kirjoitti, mitä kaikkia vaaroja hän oli välttänyt paetessaan

Viipurista melkein pahantekijän tavoin; hän oli jälleen mennyt

Venäjälle, nyt hän oli sieltä palannut, mutta ennen lähtöään

Ruotsiin, mihin tärkeät asiat häntä vaativat, tahtoi hän valmistaa

Gunillalle tilaisuuden siihen hengelliseen lohdutukseen, jota tämä

varmaankin huokaillen kaipasi, ja hän pyysi Gunillaa tulemaan

Valmyran tuvalle seuraavana iltana auringon laskeutuessa. Hän

ilmoittaisi siellä tärkeitä asioita.

Gunillan äidin kirje oli pelkkä valitusvirsi sen julman kohtelun

johdosta, mitä hänen tyttärensä oli saanut kokea ja mistä hän oli

David maisterilta saanut tiedon. Rouva Bese pyysi tytärtään palaamaan

äitinsä luo hänen uskollisessa sylissään unhoittaakseen kärsimänsä

häväistyksen.

Gunillan isällä näytti olevan toinen käsitys asiasta. Hän kirjoitti,

että niin mielellään kuin hän näkisikin tyttärensä luonansa, tuli

Gunillan kuitenkin miettiä tarkoin, ennenkuin erosi niin jalosta ja

oikeamielisestä, vaikkakin ankarasta herrasta.

Ritarin ajatukset olivat niin kiintyneet lukemiseen, ettei hän pannut

merkille keskustelua eikä niitä kysyviä katseita, joita Gunilla

tuontuostakin heitti häneen. Nyt hän ne vihdoin huomasi ja ojentaen

Gunillalle hänen vanhempainsa kirjeet sanoi hän: "Anna minun pitää

kolmas kirje muutamia päiviä."

"Minulle on arvoa ainoastaan näillä", vastasi tämä.

"Kiitos, Gunilla, luottamuksestasi."

Gunilla loi herraansa rakkautta uhkuvan katseen.

Tämä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Oletko vastannut veljeni

kysymyksiin?"

"Kyllä, kyllä!" vastasi tämä sangen hämillään.

"Kaikkihan riippuu heistä itsestään", vastasi Gunilla. "Minä voin

ainoastaan neuvoa."

"Mistä olette sitten puhuneet?"

"Häävieraista."

Ritari purskahti nauruun.

Sten herra oli saanut pahan yskänpuuskan, mutta sanoi sitten, että

hän yhtyi veljeensä siinä, että on olemassa eräitä arkaluontoisia

kysymyksiä, joita ei voi tehdä.

"Sitten tahdon tehdä sen tällä kertaa puolestasi", huudahti ritari

vilkkaasti. "Näetkös, Gunilla, hän on utelias tietämään, kuinka

sellaisina murrosaikoina kuin nykyinen voi mies sopia vaimonsa

kanssa, jonka hän on noutanut vihollismaasta."

Gunilla loi silmänsä maahan, hän hengitti kiihkeästi.

"Etkö tahdo sanoa sitä meille?"

"Vaimo silloin rukoilee joka päivä pyhää neitsyttä, että hän

rakentaisi rauhan kansojen välille. Kaikesta muusta saa hänen

herransa määrätä; vaimo on luvannut uskollisuutta ja kuuliaisuutta

hänelle." Kun Gunilla oli lausunut nämä sanat, kohotti hän

kyyneltyneen katseensa herraansa; se katse rukoili anteeksiantoa ja

unhoitusta menneihin nähden.

Mutta ritari sulki hänet ylpeydellä syliinsä. "Mitä nyt sanot, Sten

veikko?" kysyi hän.

Tämä mutisi jotakin, että hän oli odottanut juuri sellaista vastausta

ja että hän tiesi Gunilla rouvan olevan malliksi kelpaavan naisen.

Oli ainoastaan yksi, joka veti vertoja hänelle, ja se oli hänen oma

verraton Annansa.

Seuraavana päivänä lähtivät valtuutetut matkalle Erik herran

uudistettua lupauksensa tulla Turkuun elokuun lopulla. Hänen

palattuaan Viipuriin oli vietettävä häät; Sten herran oli saavuttava

samaan aikaan kuin ritarinkin tai ennen häntä.

Kihlattujen ero oli niin sydäntä särkevä, että olisi voinut luulla

olevan kysymyksen erosta koko iäksi; sellainen oli siihen aikaan

vielä sangen tavallista, ja sentähden tiedettiin tuskin mitä oli

ajateltava, kun Anna neitsyt Sten herran lähdettyä surun puuskassaan

selitti, ettei hän astu jalallaan linnan muurien ulkopuolelle

ennenkuin hänen ylkänsä palaa.

Linnanvartia oli kutsuttu herransa luo, ja ritari uskoi hänelle David

maisterin Gunillalle lähettämän kirjeen sisällön ja kysyi hänen

ajatustansa siitä.

"Panen pääni pantiksi, että se on ansa", vastasi tämä.

"Niin minäkin luulen."

"Hänet on pyydystettävä sillä itsensä!"

"Kenties hän juuri sitä tahtookin."

"Mitä hän siitä hyötyisi?"

"Jollemme voi todistaa mitään häntä vastaan, saa hän syyn haastattaa

meidät kirkollisen tuomioistuimen eteen; eikö arkkipiispakin

kieltäydy ryhtymästä mihinkään isä Tobiasta vastaan puuttuvain

todistusten nojalla?"

"Ja tyttäreni murha?"

"Sotamiesten todistukset eivät olleet jäävittömät, he ovat minun

palveluksessani ja minä olen syyttäjä."

"Käyttäkäämme silloin itse oikeutta."

"Olen sillä uhannut kerran David maisteria ja olen varma, että hän on

ryhtynyt varokeinoihinsa, jos jokin vaara häntä uhkaisi."

"Mitä sitten on tehtävä?"

"Ensin on urkittava hänen aikeensa selville."

"Merkillistä, että hän kutsuu Valmyran luo!"

"Tiedätkö, onko hän kotona?"

"Siihen voi Sakko vastata."

"Mutta kehoita häntä olemaan varovainen!"

"Ei tarvita. Hän nimittää kaikkia munkkeja 'isä Tobiaiksi' ja vihaa

heitä verisesti."

Poika lähetettiin tiedustelemaan ja palasi puolipäivän rinnassa

tuoden tiedon, että tupa oli lukittu. Tapansa mukaan oli hän ylhäältä

puiden latvoista tarkastellut tienoita ja nähnyt linnantien varressa

eräässä metsätylvässä useampia miehiä, jotka näyttivät vilkkaasti

keskustelevan keskenään. Sakko oli varovasti hiipinyt heidän

ohitsensa ja rientänyt kotiin kertomaan havainnoistaan.

Linnanvartia ehdotti, että joku hovipojista pukeutuisi naisenpukuun,

mutta ritari ei pitänyt sellaista leikkiä sopivana, ja hän kirjoitti

omin käsin David maisterille, että jalo rouva ei ollut halukas

yölliseen retkeen ja että hän kunnianarvoisalta linnanpapilta sai

hengellistä mielenylennystä eikä halunnut ketään muuta.

Määrättyyn aikaan lähti Olavi kahden muun asemiehen kera Valmyran

tuvalle. He löysivät tosiaankin maisterin sieltä aivan yksin;

hän näytti sangen hämmästyneeltä heidät nähdessään eikä sanonut

odottaneensa, että ritari käsittäisi häntä niin väärin. Hänen

valtiollinen uskonsa ja hengellinen intonsa olivat eri asioita, ja

hän osasi pitää ne erillään.

Sen jälkeen otti hän esiin sormuksen, jonka pyysi Olavin jättämään

Gunilla rouvalle pyynnöllä, että tämä aina tahtoisi pitää sitä

sormessaan. Siinä oli oas Kristuksen orjantappurakruunusta, ja sillä

oli teho suojella kaikista vaaroista, minkä nimisiä ne olivatkin.

Asemiehet lähtivät sen jälkeen palausmatkalle, mutta he olivat tuvan

läheisyydessä eroittavinaan useita tummia olentoja, niin että David

maisterilla todennäköisesti oli melkoinen seurue mukanaan.

Ritari teki turhia kokeita sormuksen avaamiseksi; David maisterilta

tuleva lahja ei hänestä näyttänyt onnelliselta, kuitenkaan ei hän

tahtonut sitä Gunillalta kieltää ja meni sentähden rouvantupaan,

jossa neitoset ompelivat Annan myötäjäisiä. Molemmat neitsyetkin

askaroivat ahkeraan, mutta Gunilla ei ollut siellä, hän oli

makuuhuoneessa pienokaisten luona, ja ohimennen sanottuaan sanasen

hilpeälle parvelle meni ritari hänen luoksensa. Hän näytti hänelle

David maisterin kirjeen, ilmoitti toimenpiteistään ja tahtoi sen

jälkeen antaa sormuksen, mutta hänen kummakseen ei hänellä sitä

ollutkaan. Hän muisti pitäneensä sitä kädessään rouvantupaan

tullessaan; luultavasti oli hän laskenut siellä sen johonkin.

Molemmat lähtivät etsimään, mutta sitä ei löytynyt mistään. Gunilla

tuumi, että tottapahan se lopulta löytyy, ja siihen täytyi tyytyä.

"Nyt alan uskoa, että siinä piili jotakin tenhoa", sanoi Erik herra

hymyillen, "mutta varmaankaan ei hyväksi, ja sentähden olen iloinen,

ettei sormus kaikella etsimisellämmekään löytynyt."

Muutamat laivat, jotka ritari oli lähettänyt pitämään silmällä

tanskalaisia, olivat onnistuneet ajamaan nämä pois ja palasivat sen

jälkeen Viipuriin.

Laivamiehet kertoivat, että oli nähty suuren aluksen lähestyvän

Venäjältä päin. Sillä oli vastatuuli ja sen täytyi tulla luovimalla.

Useampia kuin tämä ainoa ei oltu huomattu, eikä se siis tullut

vihamielisissä aikeissa; sitä paitsi oli siinä suuri joukko lippuja.

Ritari odotti jännitetyllä mielenkiinnolla sen saapumista, ja

kun se vihdoin laski linnanrantaan ja huomattiin sen tuovan

suuriruhtinaan lähettiläitä, jotka olivat täysivaltaiset ratkaisemaan

ja allekirjoittamaan rauhanehdot, silloin hän toivotti heidät

tervetulleiksi ilolla, jota ei koettanutkaan peitellä.

Neuvottelujen jatkuessa ritarisalissa kantoivat muutamat venäläisistä

merimiehistä pari suurta arkkua ylös linnaan; ne olivat aiotut

jalosukuiselle neitsyelle Anna Sparrelle ilmoituksetta mistä ne

tulivat.

Neitsyen suostumuksella vietiin ne hänen omaan kamariinsa naisten

parvelle. Anna sulki ovensa yksin katsellakseen ihanuuksia; hänen

luja päätöksensä oli lähettää kaikki tyyni takaisin, tiesihän

hän mistä ne tulivat ja hän tahtoi niitä pitää nyt vähemmän kuin

milloinkaan, mutta voihan hän sentään niitä katsella.

Avaimet olivat suulla, kannet aukenivat helposti.

Mikä upeus!

Kolme kokonaista vaatekertaa, koristellut kullalla ja hopealla.

Kärpännahalla vuoritettu samettivaippa. Kulta- ja silkkiompeluksin

kirjailtu kallisarvoinen päähine. Helmikaulanauha ja pääkoriste mitä

hienoimpine kulta- ja hopealaitteineen.

Anna neitsyt päästi riemuhuudon toisensa jälkeen; kun arkut vihdoin

olivat tyhjennetyt, alkoi hän etsiä kirjettä tai jotakin viittausta,

mistä ne tulivat, mutta mitään sellaista ei löytynyt eikähän hänen

tarvinnut arvailla.

Halu pitää tämä kaikki kävi minuutti minuutilta voimakkaammaksi.

Siellä oli muuan helmi- ja kultaompeluksin kirjailtu huntu,

tavattoman hieno, neitsyt ei luullut koskaan nähneensä niin ihanaa;

jospa hän vain voisi pitää _sen_, -- ja niin hän ripusti sen ylleen

ja katseli ihaillen kaikkia muita tavaroita. Vihdoin kävi hänelle

aivan selväksi, että hänen oli pidettävä kaikki tyyni, siihen hän

katsoi olevansa täysin oikeutettu. Eihän lahjaan liittynyt mitään

ehtoja, hän oli saanut sen hyvältä ystävältä, ja olisi kiittämätöntä

lähettää se takaisin.

Sillävälin tehtiin ja allekirjoitettiin kaksikymmenvuotinen aselepo

Venäjän kanssa. Valtuutetut selittivät, etteivät suuriruhtinas ja

Hannu kuningas enää olleet niin hyviä ystäviä kuin ennen, mutta

herra Erik Turenpoikaa kohtaan ruhtinas sitä vastoin tunsi syvää

kunnioitusta; ettei tämä yksityisen voiton tähden myynyt isänmaansa

etuja, se näytti hänestä niin merkilliseltä, että hän tahtoi

mielellään osoittaa ystävyyttään.

Erik herralle kuiskattiin kaikessa hiljaisuudessa, että Boris

pajari se oli saanut kaiken tämän aikaan, mutta että tämä odotti

tulevaisuudessa myöskin vastapalvelusta. Ritari vastasi, että hän

tahtoi tehdä kaiken minkä voi osoittaakseen kiitollisuuttaan.

Hän sanoi jo seuraavana päivänä tahtovansa lähteä Turkuun

ilmoittamaan valtionhoitajalle tehdystä aselevosta, ja valtuutettujen

oli siis lähdettävä samaan aikaan.

Näytti melkein kuin tämä ei olisi vastannut venäläisten suurmiesten

omia toivomuksia, mutta Erik herra pelkäsi, että jos Boriksen jaloon

menettelyyn vaikutti hänen rakkautensa Anna Sparrea kohtaan, voisi

tieto neitsyen piakkoin tapahtuvasta avioliitosta antaa aihetta

kaikkea muuta kuin rauhallisiin kohtauksiin. Oli sentähden parasta

pitää asia salassa niin kauan kuin mahdollista.

Erik herra kirjoitti pajarille ja kiitti häntä siitä, että hän oli

puolestaan vaikuttanut asian saattamiseksi onnelliseen päätökseen,

mutta venäläinen, jolle hän jätti kirjeen, sanoi hänelle, että

Boris kai pian oli saapuva persoonallisesti ottamaan vastaan hänen

kiitoksensa, hänen tarkoituksensa oli tehdä se heti kun onnistuisi

saamaan eron nykyisestä ylimmästä puolisostaan.

"Tapahtuuko sellaista usein Venäjällä?" kysyi ritari suurella

mielenkiinnolla.

"Niin pian kuin mies kyllästyy puolisoonsa", vastattiin hänelle.

"Onnettomuudeksi on Boriksen puoliso sangen korkeaa syntyä ja

vaikeudet ovat sentähden suuret."

"Miksi hän tahtoo erota puolisostaan?"

"Hän rakastaa toista, jolle hän ei voi tarjota alempaa paikkaa. Ja

entinen ei tahdo luopua ylimmästä, paikastaan."

"Luonnollisesti!"

"Jos tämä ylen kauan asettuu Boriksen toivomusten tielle, täytyy

hänen turvautua äärimäiseen keinoon."

"Ja se on?"

"Kuolema!"

"Onko sellainen tavallista?"

"Siihen täytyy turvautua, jollei muu auta."

Ritari näki suureksi tyydytyksekseen venäläisten nostavan purjeensa,

mutta kun hän sitten kertoi keskustelustaan heidän kanssaan, huomasi

hän kummakseen Annan kalpenevan.

Linnanvartia sai käskyn pitää ankarasti silmällä tulijoita ja

menijöitä, ja kapteenin oli pidettävä tarkka vaari vieraista

aluksista.

Päätettiin, että ritari toisi Sten herran mukanaan palatessaan

Viipuriin ja että häät vietettäisiin heti sen jälkeen. Hänen

ollessaan poissa tehtäisiin kaikki valmistukset ja kutsuttaisiin

vieraat. Erik herran oli lähetettävä ennakkoviesti ilmoittamaan

tulostaan.

Loistavan asemiesjoukon kera hän lähti matkalle. Maan päällikkö oli

kohtaava -- vertaisensa monessa suhteessa, mutta toisissa herransa.

Onneksi Erik herra piti silmällä asiaa, ja sentähden ei se tuntunut

hänestä nöyryyttävältä.

Turussa olivat koolla ruotsalaiset ja suomalaiset herrat;

valtionhoitaja oli jo pitänyt useita neuvotteluja heidän kanssaan.

Muutamain kanssa oli vaikea tulla toimeen; niinpä oli Turun

linnan entinen päällikkö, Magnus Frille, kieltäytynyt antamasta

uskollisuudenlupausta valtionhoitajalle, koska hän -- kuten

ilmoitti -- oli lupautunut Erik herran palvelukseen. Erik herraa

siis odotettiin ikävällä monistakin syistä, ja kohtaus hänen ja

valtionhoitajan kesken oli alusta alkaen hyvä, mutta kun he olivat

vaihtaneet ajatuksiaan ja mielipiteitään ja katsoneet suoraan

toisiaan silmiin, kävi heidän välinsä sydämelliseksi, luottavaiseksi.

Svante herra käsitti selvään, että sellainen mies oli kullan

arvoinen; hän pyysi hänen ystävyyttään ja tarjosi omaansa, ja he

lupasivat molemmat lujasti ja järkähtämättömästi tukea toisiaan.

Kutsuttiin suuri herrainkokous, ja siellä laati valtionhoitaja

avoimen kirjeen, jolla hän määräsi Erik Turenpojan "tätä

maanäärtä hoitamaan, tehden hänet tällä avoimella kirjeellä maan

täysivaltaiseksi päämieheksi valtionhoitajan nimessä, niin että mitä

hän teki tai tekemättä jätti suhteessa tai toisessa, mikä hänelle

(valtionhoitajalle) ja valtakunnalle hyödyksi saattoi koitua, se oli

pitävä kaikin puolin paikkansa. Ken täällä rohkenisi toisin tehdä,

hänelle olkoon sama laki kuin sille, joka tahtoi valtionhoitajan ja

valtakunnan vahinkoa, ilman mitään armoa."

Niin oli Erik Turenpoika saanut koko Suomen päämiehyyden, mutta hänen

suuri valtansa ei houkutellut häntä tavoittelemaan korkeampaa. Hän

oli ruotsalainen sydämeltään ja sielultaan. Jätämme hänet nyt, kun

hän lähtee häihin, ja sen sijaan käännämme katseemme vanhaan Ruotsiin.

3.