Mihin isä Tobias ei pystynyt, se onnistui David maisterille; hän
herätti Gunillan mielessä sen uhman tunteen, joka uinailee jokaisessa
naissielussa. Loukattu turhamaisuuskin voi antaa sille sytykettä
joksikin aikaa, mutta kun uskonkiihko tulee polttoaineeksi, leimahtaa
liekki kuluttavaksi tuleksi.
Hiljainen, viaton Gunilla, joka tähän asti oli elänyt ainoastaan
herralleen ja lapsilleen, hän kantoi nyt salaisia tuumia vastustaa
kaikkia Erik herran hankkeita, mikäli ne olivat ristiriidassa Tanskan
etujen kanssa. Tien tähän viitoitti hänelle David maisteri. Hän kävi
salaa Viipurissa monta kertaa ritarin ollessa poissa, mutta Elsa piti
huolen, ettei linnanvartia saanut siitä tietoa eikä siis ritarikaan.
Kirje, jonka Gunilla rouva oli kirjoittanut herralleen, oli tosin
maksanut hänelle monet katkerat kyyneleet, mutta se oli ilmaus hänen
sisimmistä ajatuksistaan ja hän oli vakuutettu siitä, että mitä
pontevammin hän esiintyi, sitä uskottavampaa oli, että ritari antaisi
myöten.
Millainen oli nyt se suunnitelma, jonka David maisteri oli laatinut
hänelle?
Ei enempää eikä vähempää kuin että koko Viipurin linna oli nostettava
kapinaan!
Tämä olisi tapahtuva levittämällä huhuja Hannu kuninkaan rakkaudesta
kansaan, hänen hyvistä tarkoituksistaan ja hänen surustaan
suomalaisten alamaistensa luopumisen johdosta.
Mutta ei siinä kyllin; jaettiin salavihkaa olutta ja viiniä ikäänkuin
hänen lähettämänään.
Seurauksena tästä havaittiin yhä enemmän myötätuntoa tanskalaisia
kohtaan. Miehistö oli tähän asti yhtä vähän kuin alempi päällystökin
ottanut selkoa, mihin puolueeseen he oikeastaan kuuluivat. Herra Erik
Turenpoika palkkasi heidät, ja he olivat velkapäät taistelemaan ketä
vastaan hän tahtoi; mutta nyt tarjoiltiin ylimääräisiä makupaloja,
nyt tehtiin loistavia lupauksia; sentähden sai jokainen äkkipäätä
oman ajatussuunnan ja useimmat olivat tätä nykyä tanskanmielisiä.
Ei voinut viipyä kauan, ennenkuin ukko Karhuinen sai siitä vihiä.
Hän ajatteli kirjoittaa ja ilmoittaa siitä herralleen, mutta Elsa
sanoi, että se voisi antaa aihetta ankariin muistutuksiin häntä
itseään kohtaan, sillä hänen asiansahan oli valvoa sellaisia asioita,
ja niin ei asiasta tullut mainituksi.
Idästä ja lännestä saapui kertomuksia ritarin retkestä. Etäisyys
antoi niille ihmeellisyyden vivahduksen; hän näytti Herran
profeetalta, joka kykeni tyrmistyneet herättämään eloon.
Siitäkös riemuittiin ja ylpeiltiin ja monet maljat tyhjennettiin
jalon ritarin, herra Erik Turenpojan, Hannu kuninkaan uskollisen
alamaisen kunniaksi.
"Kuka puhuu moista?" kysyi ukko Karhuinen.
"Kuka puhuu muuta?" tokaisi kysytty.
Gunilla rouva oli ilosta suunniltaan; hänen urhonsa oli tehnyt nämä
suurtyöt, hän oli valloittanut Suomen ja tuli jättämään sen sitten
laillisen herransa haltuun. Sillä kuinka voisi ritari vastustaa omaa
sydäntään ja hänen rukouksiaan ja kansaa, joka hänen saapuessaan
yhdistäisi hänen nimensä kuninkaan nimeen?
Gunilla tosin vapisi herransa hengenvaaran tähden; vihollinen, jota
vastaan hän taisteli, oli vaarallisempi kuin minkä kohtaa avoimessa
taistelussa, mutta Gunilla, joka kenties osasi parhaiten pitää
arvossa herransa ylevämielistä toimintaa, ei epäillyt, että pyhä
neitsyt kuulee hänen rukouksensa ja lähettää enkelinsä suojelemaan
rakastettua miestä.
Sitten saapui ruotsalainen laiva tuoden kirjeitä ja viestejä
valtionhoitajalta. Linnanrouva ei edes suvainnut ottaa heitä vastaan,
hän puolustautui sillä, että hänen herransa oli poissa, ja neuvoi
heitä purjehtimaan Raaseporiin, jossa he luultavasti tapaisivat
ritarin.
Laiva purjehti sinne ja laski saaristoon. Lähettiläät nousivat maihin
ja yhtyivät sattumalta neljään asemieheen, joiden seurassa he etsivät
Erik herran käsiinsä. Hänen epäröimisensä ja vihdoin kieltäytymisensä
tulemasta laivalle aiottuun kohtaukseen herätti epäluuloja
kavalluksesta.
Tiedämme, että Pentti Åbjörninpoika heti sen jälkeen katosi; hän meni
kiireimmiten Viipuriin vieden tämän tärkeän, ilahuttavan uutisen.
Mutta kaikki eivät sitä ottaneet vastaan samalla tyytyväisyydellä.
Katarina Niilontytär oli ruotsalainen, ei ainoastaan syntyperältään,
vaan mieleltäänkin, ja häntä suretti niin syvästi, kun Erik
Turenpoika oli pettänyt sanansa, ettei hän tahtonut sitä uskoa. Sen
sanoi hän Gunilla rouvallekin.
Mutta tämä selitti, että hänen herransa oli tehnyt ainoastaan
velvollisuutensa kuningastaan ja häntä kohtaan.
"Silloin sanon teille", huudahti neitsyt, "että niin totta kuin
olenkin pitänyt Erik herraa mainioimpana ritarien seassa ja teitä
kadehdittavan onnellisena, yhtä syvälle on hän nyt vajonnut
silmissäni."
"Entä minä sitten?" kysyi Gunilla rouva.
"Kun kuva katoaa, mitäs silloin sen varjostakaan?"
"Tietäkää, neitsyt, että juuri tämä varjo on saanut hänet kääntymään."
"Sitä pahempi teille molemmille, jos hän on tullut siksi, mitä te
olitte...! Mutta en usko sitä; se olisi alentavaa niin uljaalle
ritarille."
"Ettekö luule minun tietävän, että olette rakastanut jaloa herraani!"
huudahti Gunilla harmista kuohuen. "Riippuu hänestä itsestään,
teenkö niin vähin vastakin", vastasi Katarina hymyillen ja poistui
rouvantuvasta, jossa keskustelu oli tapahtunut.
"Ja tämän uskaltaa hän minulle sanoa vasten kasvoja! Petätkö sinäkin
minua, Anna?"
Anna Sparre heittäytyi hänen syliinsä ja vakuutti, ettei hän
ymmärtänyt Katarinaa; mitä häneen itseensä tuli, rakasti hän Gunillaa
niin suuresti, että tahtoi hänen tähtensä mielellään muuttua
tanskanmieliseksikin.
"Luulen melkein, että se olisi hyvin mieleen Sten herralle", lisäsi
hän punastuen.
"Sten herra ja minä olemme aina vetäneet yhtä köyttä," sanoi Gunilla
rouva, "ja minua ilahuttaa suuresti, jos teistä tulee pari".
Tästä keskustellessaan unhoittivat he pian Katarinan, ja tämä meni
yliskamariinsa ja viittasi salavihkaa Elsaa seuraamaan itseään.
"Oletko herrallesi uskollinen?" kysyi hän.
Elsa punastui. "Minä tottelen kaikkia!" vastasi hän.
"Yhtä mielelläsi?"
"Hm, en juuri niin!"
Katarina avasi erään laatikon ja otti sieltä helminauhan. "Tahdotko
tämän?" kysyi hän.
"Kyllä, mielelläni!" Tytön silmät loistivat mieliteosta.
"Olethan herrallesi uskollinen?"
"Kuinkas muuten niin jalolle ritarille!"
"Ja Gunilla rouvalle?"
"Hän on kaunis ja hyvä."
"Ja isällesi?"
"Hänhän on isä!"
"Entä isä Tobiaalle?"