"Pyhä neitsyt on hyljännyt onnettoman kansamme."
"He tahtovat ainoastaan kuolla!"
"Mitä nälkä ei ole saanut aikaan, sen rutto suorittaa loppuun."
"Kukaan ei voi mitään sitä vastaan!"
"Antaa heidän siis jäädä rauhaan!"
"He eivät kaipaa muuta mitään."
"Kenties on julmat seuraukset vastaan-asettumisesta."
"Kenties rutto leviää yhä enemmän."
Syntyi hiljaisuus. "Nämäkö ovat neuvot, joita antamaan olette
saapuneet?" kysyi ritari.
Kaikki olivat vaiti ja katselivat hämillään toisiaan.
"Jalo herra", virkkoi Hämeenlinnan vouti. "Olen vanha mies, vuosia
on jo kahdeksankymmentä niskoillani; olen ehtinyt monet kokea; usein
olen ottanut osaa sotiin ja kahakoihin, mutta kaikki tämä näyttää
minusta vähäiseltä sitä vihollista vastaan, joka nyt on poloisen
maamme vitsauksena."
"Se on totta, se on totta!" jupisivat kaikki.
"Olen aina ennen osannut keksiä neuvon ja avun, hyvät enteet eivät
ole koskaan pettäneet..."
"Valitettavasti nykyiset enteet ovat pahoja...!" Kuului ikäänkuin
yksi ainoa valituksen huokaus kautta huoneen.
"Te olette kyllä kokeneet samaa kuin minäkin?" kysyi vanhus
innokkaasti. "Olemme, olemme!"
"Herra ritari, olette nuorin joukossamme ettekä voi tuntea maan
olosuhteita niin tarkoin kuin me toiset. Kristittyjä olemme kaikki
ja palvelemme ja rukoilemme pyhää neitsyttä yhtä nöyrästi kuin ken
hyvänsä... mutta... mutta..."
"Jatkakaa!" käski ritari.
"Emme uskalla asettua niitä mahtavia luonnonvoimia vastaan, joita
emme pysty tutkistelemaan..."
"Ei, ei!" säestettiin kuorossa. Monet tekivät ristinmerkin ja
jupisivat rukouksen.
"Mitä tarkoitatte?"
"On ihmisiä, jotka ovat saaneet yliluonnolliset voimat nähdä
salattuja asioita..."
"Esimerkiksi povariämmät?"
"Kansa uskoo heidän olevan Jumalan valittuja ja sanoo heitä
tietäjättäriksi!"
"Nämä ovat puhuneet?"
"Niin, jalo herra!"
"Ja mitä he ovat sanoneet?"
"Että Suomi menee kohden perikatoaan!"
"He ovat oikeassa."
"Sitäkö mieltä olette tekin?"
"Jollen olisi sitä käsittänyt, miksi olisin teidät kutsunut? Hätä
ja tautisuus ovat synnyttäneet epätoivoa, taikausko on löytänyt
kiitollisen maaperän kylvölleen, ja ken tietää, eikö vihollinen käytä
sitä hyväkseen viekkaudella ja petoksella valloittaakseen turvattoman
maamme?"
Muutamat katsoivat hämillään häneen, toiset pudistivat arvelevaisesti
päätänsä.
"Valmyra ei ole koskaan pettänyt meitä!" jatkoi vanha vouti suurella
varmuudella.
"Ei häntä, vaan teidät on asetettu hoitamaan maata!" puuskahti ritari
tulisesti. "Turun, Korsholman, Hämeenlinnan, Raaseporin, Viipurin ja
Kastelholman läänien voudit! Turun, Rauman, Ulvilan, Kruununlinnan,
Porvoon ja Naantalin kihlakuntien tuomarit, teille kaikille olen
lähettänyt kirjelmiä, jotka sisältävät käskyjä, mitä olisi tehtävä
hädän auttamiseksi, mutta myös kehoituksen tehdä tarkoin selvää, mitä
jo on tehty, mutta mitään vastauksia ei minulle ole lähetetty, ei
kaupungeista eikä maaseudulta."
"Ankara herra..."
"Kun on tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi, ei enää ole
syyntakeinen", keskeytti ritari hänet, "mutta ei myöskään kykenevä
hoitamaan niin tärkeää virkaa kuin teidän, erittäinkin niin raskaana
aikana kuin nykyinen. Jos kenestä teistä virkansa tuntuu raskaalta,
niin sanokoon heti minulle sen; minä valitsen silloin hänen
seuraajansa."
Yhtäkkiä tuli salissa aivan hiljaista.
Kovasti kiihkoissaan meni vanha vouti Erik herraa vastaan. "Jalo
ritari!" sanoi hän. "Olen kuusikymmentä vuotta uskollisesti palvellut
maatani."
"Sentähden on minun annettava teille hyvitystä siitä, mitä olette
menettänyt, mutta voutina ette voi enää olla; kuitenkin voitte
ehdottaa sijaanne, ketä pidätte ansiokkaimpana, ja minä mukaudun
siihen, jos voin."
Vanhus kumarsi ja riensi pois.
Neuvottelut kääntyivät tämän jälkeen aivan toiseen suuntaan.
Tehtiin ehdotuksia, ja kaikki olivat taipuvaiset yksityisiin
uhrauksiin.
Ritari otti kiinni heidän sanoistaan, hän kävi kovasti kimppuun,
mutta kuinka lie kirvellytkin, ei kukaan irvistellyt vastaan, ja
ritarin käsky, että jokaisen oli läänissään hoidettava asioita siten
kuin parhaiten soveltui paikallisiin olosuhteihin, kannusti kaikkia
keskinäiseen kilpailuun.
Kaikki arvelivat, että oli vaikein työ herättää eloon hervonneet
voimat ja elämänhalu. Mutta kukaan ei rohennut lausua sisintä
ajatustaan, että hän piti sen miltei mahdottomana.
"Sitten tahdon minä tehdä sen!" julisti ritari.
Koko joukko huusi yhdestä suusta, että hän oli ainoa, joka siihen
pystyi, mutta mitä he todellisuudessa siitä uskoivat, sen jätämme
sanomatta.
Jokainen vouti ja tuomari kiiruhti palaamaan vaikutuspiiriinsä; nyt
oli osoitettava, että heillä oli ne ominaisuudet, jotka oikeuttivat
maan tärkeimpiin asemiin.
Ritari oli tuonut mukanaan suuren parven asemiehiä ja
aatelisnuorukaisia; ennen lähtöä kutsui hän heidät kaikki luoksensa
ja sanoi:
"Ketkä teistä tahtovat seurata minua taisteluun elämästä ja
kuolemasta?"
"Sen tahdomme tehdä kaikki!" huusivat he.
"Mutta ei ole kysymys taistelusta elävää vihollista vastaan, ja
teillä on vähän kunniaa saavutettavissa."
He katsoivat ihmeissään häneen.
"Miettikää tarkoin; en vihoittele, vaikkei kuka tulisikaan mukaan."
"Mutta te menette, herra?" kysyi Olavi.
"Yksin, jos tarvitaan."
"Minä tulen mukaan!"
"Minä myös! Minä myös!" säestivät kaikki muut; ainoakaan ei vetäynyt
pois.
"Sitä odotinkin, mutta onhan teidän ensin saatava tietää, mistä
taistelusta on kysymys. Vihollinen, jota vastaan meidän on
taisteltava, on -- rutto."
Äsken niin punoittavat posket kalpenivat, ja nuorukaiset katselivat
hämmästyneinä toisiaan.
"Minä tiesin hyvin", vastasi ritari hymyillen, "että vihollisen nimi
kauhistuttaa teitä, sentähden vapautan jokaisen lupauksestaan. Menkää
takaisin Viipuriin ja odottakaa minua siellä! Onnea matkalle!"
Hän kääntyi poistuakseen huoneesta.
"Herra!" sanoi Olavi.
"Mitä tahdot?"
"Ettette vapauta minua lupauksestani!"
"Sen teen ainoastaan sille, joka sitä haluaa. Katso, että hevosemme
tulevat satuloiduiksi; tunnin kuluttua lähdemme matkalle."
Ritari lähti, ja nyt syntyi kiihkeä erimielisyys nuoren parven
kesken. Risto ja Kurt olivat alusta alkaen valmiit lähtemään mukaan,
mutta monet toisista epäröivät ja kyselivät:
"Onko meidän ruvettava ruumiita hautaamaan vai sairaita hoitamaan?"
"Kenties jouduttava itse saman taudin uhriksi?"
Se näytti heistä ilkeimmältä.
Mutta häpeällistä oli luopuakin ritarista.
"Emme kenties saavuta mitään kunniaa seuraamalla Erik herraa tälle
matkalle!" huusi nuori aatelismies Niilo Klaunpoika. "Mutta menetämme
aivan varmaan sen, mikä meillä jo on, jos annamme hänen lähteä yksin,
ainoastaan kolme asemiestä mukanaan."
Tämä vaikutti ratkaisevasti, nyt ei tahtonut kukaan jäädä pois, ja
ritari hämmästyi nähdessään koko parven valmiina retkelle.
Hän hymähti, mutta ei virkkanut sanaakaan, antoi ainoastaan
lähtömerkin.
Ratsastajat eivät saaneet säästää hevosia; niin kauan kuin tie oli
jotakuinkin hyvää, lasketettiin täyttä laukkaa ja sitten karuja maita
ja sankkoja metsiä niin nopeasti kuin voitiin. Iltamyöhällä saapui
retkikunta suurehkoon kylään tai kauppalaan; se oli Naantali, ja
tiedettiin, että täällä ja ympäristössä oli rutto tehnyt suurta tuhoa.
Pappilassa tiedettiin vieraiden saapumisesta, eikä ruuasta ja
juomasta ollut puutetta. Ritari neuvoi seuralaisiaan menemään
aikaisin levolle, huomisaamun koittaessa oli työ alkava. He
tottelivat, mutta heidän aavistuksensa eivät juuri olleet iloisia, ja
koskaan ei ole sen synkempi ja vakavampi mieliala seurannut runsasta
ateriaa.
Ritari oli kauan valveilla keskustellen isäntänsä kanssa. Tämä sai
kuulla monta ankaraa sanaa, mutta hän puolustautui sillä, että hän
oli yksinäinen pappi. Seurakuntaan kuului 1,400 talonpoikaa, ja he
asuivat niin laajalla alueella, että hänellä oli kahdenkymmenen
peninkulman matka sairaissa käydessään, ja hän alkoi sitä paitsi
käydä vanhaksi.
Sen jälkeen muuttui Erik herra paljon lempeämmäksi miestä kohtaan.
Nuorukaiset kuulivat heidän äänensä, kunnes päivä alkoi sarastaa.
Kohta sen jälkeen kutsuttiin heidät kirkkoon.
Ritari oli sinne saapunut jo ennen heitä. Täydessä messuasussaan
seisoi pappi alttarin ääressä. Hän rukoili Jumalan ja pyhän neitsyen
siunausta sille hankkeelle, johon he aikoivat ryhtyä, ja kehoitti
heitä muistamaan, että elämä ja kuolema olivat yksin Herran kädessä.
Sen jälkeen seurasi lyhyt virsi, ja niin oli valtaava jumalanpalvelus
lopussa, ja seurakunta palasi pappilaan syömään aamiaista.
Huhu ylhäisen vieraan tulosta oli kulkenut edeltä; uteliaisuus ja
tavallinen halu valittaa hätäänsä oli houkutellut pappilaan kaikki
ne, jotka suinkin kynnelle kykenivät.
Kaikki pyysivät puhutella ritaria, ja hän vastasi, että hän tahtoi
illalla kuulla, mitä heillä oli sanottavaa; nyt oli hänellä
tärkeämpää tehtävää.
Monet olivat tulleet jo edellisenä päivänä; he etsivät suojaa
talleista, vajoista, aitoista, mistä suinkin löysivät. Nämä ja toiset
äskensaapuneet seurasivat mukana kirkkoon; he kyselivät uteliaina,
mitä nyt tuli tapahtumaan, ja pysyivät varovasti loitolla.
Sillaikaa kuin pappilassa haukattiin aamiaista, kasvoi väkijoukko yhä
ulkona.
"Jos he syövät, eivät he tule pian", virkkoi joukossa muuan nälkäinen
raukka.
"Sitä sinä et tekisi", vastasi toinen.
"En niin kauan kuin on vielä jotakin syömättä", myönsi edellinen.
"Minä ihmettelen, miltähän tuntuu olla oikein kylläinen", virkkoi
muuan kalpea, hoippuva poikanen.
"Riippuu siitä, onko vyöllä nälkävyö vai ei", vastasi joku toinen.
"Mitähän kuningas syöneekään?"
"Tietysti vain rasvaa!"
He lipoivat ohuita, kylmän sinertämiä huuliaan; nälkäinenkin voi
kustantaa itselleen sen nautinnon, että ajattelee herkkuja ja puhuu
niistä.
Mutta nyt aukenivat pappilan portit ja sieltä tulivat ritari ja pappi
ja heidän jälestään kaikki nuoret ratsumiehet, kaikki puettuina
yksinkertaisiin takkeihin.
Pihalla oli kokonainen kasa lapioita, ritari tarttui ensimäiseen ja
sitten kukin omaansa. Sitten lähdettiin suurelle aukealle kentälle,
joka oli kirkkomäen alapuolella.
Kansa katseli ihmeissään ja seurasi äänetönnä jälestä.
Nuoret työmiehet jakautuivat kolmeen ryhmään, jotka kukin ottivat eri
haudan luomisen osalleen; ritarikin teki monta pontevaa lapionpistoa
milloin yhdellä, milloin toisella lapiolla.
"Jos olisin saanut syödäkseni, kaivaisin yhtä hyvin kuin joku
noistakin", virkkoi joku katselijain joukosta.
"Niin, raajat heikot nälkäisellä, vahvat kyllin syönehellä."
Mutta kukaan ei kysellyt, mitä haudoilla tarkoitettiin.
Sentähden oli hämmästys yleinen, kun pappi kääntyi
välinpitämättömään, kalmankalpeaan, kaksikymmenvuotiaaseen
nuorukaiseen, joka oli heittäytynyt märälle maalle ja huojuttelihe
edestakaisin katsellen toimitusta.
"Kuinka monta teiltä on kuollut, Olli Pietarinpoika?"
"Kaikki tyyni", vastasi poika mielipuolen tavoin hymyillen; "isä ja
äiti ja kolme tyttöä ja veli ja pikku tyttönen ja kissa ja porsas".
"Seitsemän siis!" sanoi ritari ja kääntyi nuoreen parveen, joka
alasluoduin silmin kuunteli, mitä hänellä oli heille sanottavaa.
Pappi jatkoi pojalle: "Tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme heitä
noutamaan?"
"He eivät tahdo enää ruokaa", vastasi tämä.
"Eivät, se on totta, mutta he tahtovat päästä lepoon."
"Mihin sitten?"
Pappi viittasi hautaan.
"Niin, he tahtovat sinne!" sanoi poika ja alkoi luikkia kohden
kotiaan.
Pappi ja ritari seurasivat häntä. Asemiehet olivat arvalla
määränneet, keiden heistä oli lähdettävä mukaan; niitä oli kymmenen,
puolet parvesta.
Perille töllin luo saapuessa astui pappi edeltä ja avasi oven
päästääkseen raitista ilmaa sisälle; onneksi oli yhtä kylmä sisällä
kuin ulkonakin ja ruumiit olivat jäätyneet.
Seitsemän ruumista, nuoria ja vanhoja hujanhajan, makasi penkeillä
ympäri kodan seiniä; vanhemmat makasivat eläinten nahoilla, nuorilla
oli ainoastaan heiniä alusinaan. Pata riippui kuten tavallisesti
haahloissaan räppänän alla, mutta pitkiin aikoihin ei tuli enää
ollut tuprunnut kivien välissä kurjalla maalattialla; jälellä oli
ainoastaan vaaleaa tuhkaa, ei mitään hiiliä eikä kekäleitä. Näytti
kuin kuolleet olisivat olleet siitä kummissaan, sillä kun kukaan ei
vaivautunut sulkemalla heidän silmiään, tuijottivat kiillottomat
katseet tulijoita vastaan.
"Nyt he tulevat, äiti", huudahti Olli ja painoi kasvonsa kuolleen
naisen kasvoja vasten, ikäänkuin tahtoen kuiskata jotakin hänelle.
Ritari hillitsi kauhun, joka hänet valtasi, ja otti kuolleen miehen
vahvoille käsivarsilleen. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja poistui
kodasta.
Asemiehet eivät kauan miettineet, kukin otti taakkansa, ja nouseva
aurinko katseli varmaankin kummallisinta kulkuetta, mitä oli
milloinkaan nähnyt.
Mutta kansa seurasi jälestä, hiljaisena, hartaana ja aivan kuin ei
uskoisi omia silmiään.
Mutta ruumissaatonkin valtasi tunne hetken tärkeydestä; ensimäinen
vaarantunto väistyi rajattoman säälin tieltä; he tunsivat täyttävänsä
kristillisen velvollisuuden, ei ainoastaan kuolleita, vaan eläviäkin
kohtaan.
Perille saapuessaan havaitsivat he haudan verhotuksi sisältä
kuusenhavuilla. Jokainen laski alas raskaan taakkansa, ja siellä he
nyt makasivat tyyninä ja turvassa vieretysten. Olli seisoi haudan
reunalla ja nyökytteli heille päätänsä.
Silloin pappi avasi käsikirjansa.
"Maasta olet sinä tullut, maaksi olet sinä jälleen tuleva", luki hän
heittäen kolme lapiollista multaa. Sitten hän aloitti hautausvirren,
johon kaikki ympärillä seisovat yhtyivät.
Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, tarttuivat asemiehet
lapioihinsa luodakseen haudat umpeen, mutta kaksikymmentä kättä otti
ne heiltä.
"Antakaa meidän tehdä se, se kuuluu meille", huusivat he.
"Tuokaa tänne kuolleenne, niin me hautaamme heidät kaikki", huusi
ritari.
Ja he menivät ja toivat kuolleensa läheltä ja kaukaa. Pelko oli
kadonnut; mitä maan päällikkö ja hänen asemiehensä olivat tehneet
ennen heitä, sen uskalsivat he tehdä jälestä, ja niin saatiin sinä ja
seuraavana päivänä haudatuksi kolmesataa ruumista.
Mutta ritari kustansi ruumiinkantajille ilmaisen ruuan, ja kun raskas
päivätyö oli lopussa, sanoi hän heille, että he saavat voudilta apua,
mutta hän luotti siihen, etteivät he nyt, kun hän oli näyttänyt tien,
tule sortumaan koetuksissa, vaan miehekkäästi kestämään taistelut.
Loppu riippui useimmassa tapauksessa perimmältään heistä itsestään.
He kenties eivät häntä ymmärtäneet, mutta hän oli osoittanut olevansa
heidän ystävänsä; hänen miehekäs päättäväisyytensä oli karkoittanut
heidän pelkonsa, ja sentähden täytyi olla oikein, mitä hän kerran
oikeana piti.
Niinpä he lupasivat vointinsa mukaan noudattaa hänen käskyjään, ja
jos hän kerran heitä tarvitsi, saattoi hän kyllä luottaa siihen,
etteivät ne häntä pettäisi. Lähtiessä ympäröi ratsumiesparven sankka
kansanjoukko, ja papin ja kaikkien siunaamina he kiitivät kohden
uusia seikkailuja.
Mutta kuinka erilaisella mielellä! Kuolema tuntui näistä nuorista
miehistä melkein menettäneen otansa, sillä olihan se säästänyt heitä
kaikkia, kenties heidän tekemiensä hyvien töiden tähden.
Matka jatkui pohjoiseen ja sitten länttä kohden. Ritari tiesi, että
lähempänä merta oli kuolevaisuus pienempi, mutta hänelle oli sanottu,
että rutto raivosi hurjasti Satakunnassa, ja sinne hän suuntasi
matkansa. Pienen retkikunnan lisäksi oli otettu yrtintuntija, mies,
joka lisäksi oli pappi.
Kaniikki Werner oli Linköpingistä lähetetty kirkollisissa asioissa
äskennimitetyn tuomiorovastin Henrik Vennen luo Turkuun. Tämä, joka
suuresti mieltyi taitavaan, vaatimattomaan nuoreen mieheen, pyysi
häntä jäämään sinne talveksi, ja hän oli taipuvainen siihen, kun
tuomiokapituli antoi suostumuksensa.
Kulovalkeana levisi Turun kaupunkiin huhu hengenvaarallisesta
seikkailumatkasta, jolle Erik Turenpoika lähti.
Kaikki ihmettelivät, useimmat paheksuivat hanketta. Mutta nuori
kaniikki ilmoitti heti tuomiorovastille aikovansa rientää ritarin
jälkeen ja tarjota hänelle palvelustaan. Rovasti teki vastaväitteitä,
mutta Werner pysyi päätöksessään ja oli jo lähtenyt taipaleelle, kun
levisi sanoma siitä, mitä Naantalissa oli tapahtunut. Se kiiti itään
ja länteen, etelään ja pohjoiseen, sitä levittivät kerjäläiset ja
raajarikot, jotka urrivat oikoteitä läpi metsien etsien kaukaisista
kylistä niukkaa ravintoaan, se liiteli lasten huulilta tuulen
siivillä, ja varmaankin ilmattaret kulettivat sitä mukanaan, sillä se
kulki kuin voittokulu ritarin edellä.
Useammissa paikoin Satakuntaa oli jo ryhdytty huolehtimaan ruumiiden
hautaamisesta, toisissa riitti ritarin saapuminen taivuttamaan kansaa
siihen. Lääkärin läsnäolo oli täällä tarpeempaan, ja hänen luja
tahtonsa, joka ei tiennyt mistään esteistä, kun oli jotakin vietävä
perille, sai muutamat nuoret asemiehet häntä auttamaan valvoessa
sairasten hoitoa, kun taasen toiset ritarin keralla valvoivat
ruumiiden kuletusta ja hautaamista.
Tavallisesti viipyivät he päivän kylässään. Arpakapula pantiin
edeltäpäin kiertämään ympäri pitäjän, ja kaikki saapuivat, ketkä
pääsivät ja kykenivät. Kansaan vaikutti syvästi tämä astuminen alas
kansan luo, ryhtyminen omin käsin auttamaan heidän hätäänsä. Eräässä
vanhassa lähdekirjassa sanotaan, ettei kukaan maanpäämies ole koskaan
tehnyt niin muistettavaa kuninkaankulkua kuin tämä jalo ritari, herra
Erik Turenpoika, mutta sentähden ei olekaan ketään niin itketty ja
kaivattu kuin häntä.
Ei ritari eivätkä asemiehet väsyneet toiminnassaan, niin rasittava
kuin se olikin. Jälkimäisetkin alkoivat yhä paremmin käsittää sen
suuren merkityksen; he eivät harjoittaneet ainoastaan laupeuden
työtä, oli kysymyksessä herättää kokonainen kansa uinailevasta
horrostilasta, herättää se täyteen tajuntaan, elämään ja toimintaan.
Heitä ei enää tarvinnut määräillä sinne eikä tänne; kylään saavuttua
hajautuivat asemiehet nopeasti kaikille tahoille, tuntia myöhemmin
he kokoontuivat ja tekivät ilmoituksensa, määrättiin tarpeelliset
toimenpiteet ja ryhdyttiin niihin heti. Pastori ja nimismies
olivat aina käsillä, eikä ollut mahdotonta hankkia lääkkeitä eikä
elintarpeita, kun ritari käski.
He viipyivät kaksi viikkoa Satakunnassa. Sen jälkeen suunnattiin
retki Hämeeseen.
Sanoma ritarin tulosta oli lähetetty sinne jo edeltäpäin, ja häntä
kummastutti, etteivät lähettiläät palanneet, mutta vielä suurempi
oli hämmästys, kun ensimäinen suuri kylä, johon he saapuivat, näytti
aivan autiolta. Pappila oli sulettu, ja kun he avasivat portin,
ei talosta löytynyt ainoatakaan elävää olentoa. Samoin kodissa ja
pirteissä; mutta niistä levisi kauhea löyhkä, ruumiit olivat jo
ehtineet mädätä.
Asemiehet vetäytyivät yhteen ryhmään, edessä oleva työ tuntui heistä
ylen vastenmieliseltä.
Sillävälin kulkivat ritari ja kaniikki kodasta kotaan, vakuuttautuen
siitä, että laita oli kaikkialla samoin.
Nuorten keskeiset neuvottelut eivät olleet vieneet mihinkään
tulokseen. Risto, Kurt ja Olavi olivat ainoat, jotka olivat
tarttuneet lapioon. Toiset seurasivat vitkaan jälestä.
"Heittäkää pois lapiot ja tarttukaa soihtuihin!" huusi ritari. "Ne
kurjat eivät ole tahtoneet haudata kuolleitaan, heidän talonsa ja
kotinsa joutukoon siis heidän polttoroviokseen. Pistäkää tuli kylän
kaikkiin nurkkiin!"
"Se tehdään!" huudettiin kaikilta tahoilta, ja muutamissa minuuteissa
oli käsky täytetty.
"Mutta kirkko?" kysäisi kaniikki.
Ritari loi silmänsä siihen. Hänen synkkä katseensa ei suinkaan
kirkastunut uutta, upeaa rakennusta nähdessään. "Mitä he siellä
lienevätkin oppineet, niin ei ainakaan rakkautta manallemenneitä eikä
huolenpitoa eloonjääneitä kohtaan. Säästäkööt liekit kirkkoa, jos
tahtovat, minä ja meikäläiset emme sitä tee."
Tuli tarttui kaikkialle kauhistuttavalla nopeudella, mitään esteitä
ei sen tielle asetettu, liekit räiskyivät ja rätisivät vanhoissa,
milloin tuohella, milloin nahalla tai saralla vuoratuissa kodissa,
ne leimahtelivat ulos ja sisälle, ylös ja alas lahoja salkoja,
jotka muodostivat kodan luurangon, ne riehuivat kuin raivoavat
kostottaret, kunnes vihdoin hurjassa piirikarkelossaan hävittivät
kaiken maata myöten. Toiset taasen matelivat vitkaan pitkin ruumiita.
Ne nuoleksivat kalpeat kasvot tulipunaisiksi, väliin syljeksivät
ja hyljeksivät niitä, mutta eivät kuitenkaan lakanneet työstään,
ennenkuin kuolleet olivat muuttuneet vaaleaksi tuhkaksi. Tuohi
ja vaate liehui hilpeästi, nahka kutistui ja käpristelihe kuin
hornanhenkien kynsissä, sitten luhistui kaikki kasaan, liekkien
kielekkeet yhtyivät yhdeksi ainoaksi, joka nousi kohden pilviä, mutta
liekki veti toistaan, ja niin näytti koko kylä yhdeltä ainoalta
tulimereltä.
Ritari ja hänen seurueensa olivat eräältä mäeltä katselleet kamalaa
kuvaa. Silloin kuului metsästä kauhun huuto, sieltä syöksyi esiin
miehiä, naisia ja lapsia hyvinkin muutamiin satoihin. Useimmat
pakenivat niin nopeasti kuin voivat, toiset paiskautuivat maahan,
repivät tukkaansa, valittivat ja vaikeroivat.
Ritarin suostumuksella meni Werner rinnettä alaspäin heidän
luoksensa, mutta he eivät olleet häntä näkevinään.
"Nouskaa!" käski hän muuatta vanhaa miestä, joka parkui ja voivotteli
pahemmin kuin muut.
"Oletteko tulleet ottamaan meidät hengiltä?" kysyi tämä epätoivon
puuskassaan.
"Emme, vaan jos mahdollista pelastaaksemme henkenne."
"Polttamalla vähät tavaramme ja kotimme?"
"Jättääksenne meidät nääntymään metsän petojen sekaan?"
"Miksi olette tulleet tänne?"
"Emmekö ole kyllin onnettomia ennestään?"
"Mitä se teitä liikuttaa, hautaammeko kuolleemme vai ei?"
"Tai kuolemmeko niiden keralla!"
"Kuulkaahan!" huudahti Werner. "Ei, ei!" kirkui joukko jos
mahdollista entistäänkin pahemmin. "Me emme tahdo kuulla mitään."
"Menkää tiehenne!"
"Meidän on kostettava!"
"Niin, tehkäämme se!"
Puukot vedettiin tupestaan, kirveet kohotettiin. Mutta silloin seisoi
ritari heidän joukossaan. "Kädet alas!" käski hän, ja niin mahtavalla
äänellä hän puhui, niin ankara ja uhkaava oli sanoja seuraava
katse, että joukko totteli heti. "Missä on pappinne?" kysyi hän. He
katsoivat epäröiden toisiinsa. "Kutsukaa hänet heti tänne!"
"Hän ei tule."
"Sitten tahdon minä mennä hänen luoksensa. Seuratkaa kaikki minua!"
Ritari meni metsää kohden, ympärillään nuori parvensa ja koko
väkijoukko jälessään.
Oli helppo käsittää, ettei heidän pesäpaikkansa voinut olla kaukana,
ja ritari toivoi jälkien näyttävän hänelle tien.
Sattuma kuitenkin laati niin, että Olavi tunsi erään nuoren poikasen,
joka kaksi kertaa oli ollut Viipurissa vierailleiden kerjäläisparvien
mukana. Poikakin tunsi hänet.
"Minä voin tehdä sinut onnelliseksi!" kuiskasi hän salavihkaa pojalle.
"Älä kysy minulta!" sanoi tämä.
"Saat tulla olemaan Viipuriin."
"Se ei ole totta!"
"Pyhän neitsyen nimessä!"
"He tappavat minut!"
"Lähde mukanamme täältä."
"En, minä tulen jälestä."
"Milloin?"
"Niin pian kuin voin."
"Itään vai länteen?"
"Suoraan pohjoiseen."
"Kuinka pitkältä?"
"Sataneljäkymmentä askelta."
"Ja siellä?"
"Vuorenseinä."
"Sitten!"
"Menkää sen ympäri!"
"Ja sitten?"
"Suuri, yksinäinen puu..."
"Puu..."
"Peittää luolan suuta."
"Montako siellä on?"
"Kymmenen."
"Vetäydy takaisin!"
Silmänräpäyksen kuluttua kuiskasi Olavi Kurtin korvaan: "Onko sinulla
hyvä muisti?"
"Pane koetteelle!"
"Sano ritarille: suoraan pohjoiseen sataneljäkymmentä askelta,
vuorenseinän toisella puolen on puu, joka peittää luolan suuta,
siellä on kymmenen henkeä."
Kurt kantoi ritarin vaippaa, hän antoi sen tälle, samalla salavihkaa
suorittaen tehtävänsä. Oltiin nyt aivan metsän reunassa.
Ritari laski sataneljäkymmentä askelta.
Siinä oli vuorenseinä.
Kun hän kääntyi, näki hän hämmästyksen ja pelästyksen kuvastuvan
yksinkertaisen joukon kasvoilla, ja hän ajatteli, että saattoi
olla hyvä, jos he uskoivat yliluonnollisten voimain olevan hänen
vallassaan.
Luolan suuta ei ollut vaikea löytää, mutta kun ritari taivutti
syrjään sitä peittävät oksat, syöksyi kansa polvilleen ja kaikki
huusivat yhdestä suusta:
"Jumala!"
Mitä olikaan hänellä enää pelättävää!
"Mene!" sanoi hän etumaiselle. "Kutsu ulos kaikki kymmenen, tahdon
puhutella heitä teidän ollessanne läsnä."
Tämä oli toinen ihme. He lankesivat uudestaan polvilleen ja
huudahtivat:
"Jumala!"
Sen jälkeen täytettiin hänen käskynsä, mutta kesti kauan, ennenkuin
kutsutut tulivat.
Ritari oli nojautunut muuatta suurta puuta vasten, kymmenen asemiestä
seisoi hänen kummallakin puolellaan ja Werner hänen vasemmalla
puolellaan.
Vihdoin tuli pappi ulos, häntä seurasi nimismies, ruotumiehet ja
muutamia vanhoja isäntiä.
Vaikkakin pappi näytti sangen kalpealta, oli hänen ulkonäössään ja
olennossaan jotakin rohkeaa ja erityisesti uskonkiihkoista. Hänen
katseensa oli kiinnitettynä ristiin, jota hän kantoi edessään, ja hän
jupisi lakkaamatta:
"O pyhä Maria!"
Hänen tarkoituksensa näytti olevan ainoastaan kulkea ohi ritarin,
toiset seurasivat häntä.
"Kunnianarvoisalla isällä on oikeus mennä, mutta kaikki muut
pysähtyvät tänne!" huudahti Erik herra.
Silloin kohotti pappi ristin. "Enemmän täytyy kuulla Jumalaa
kuin ihmisiä," sanoi hän. "Olen kutsunut heidät rukoukseen ja
hartaushetkeen."
"Se saa lykkäytyä toiseen päivään."
"Ei, ei! Nyt on hetki käsissä!"
"Ette näytä tietävän, että olen maan päämies."
"Kadotettu olette, sillä olette polttanut kirkkomme ja tehnyt Herran
kansan kodittomaksi."
"Siitä, että olen antanut kirkon palaa, vastaan hänen armonsa
arkkipiispan edessä. Mutta nämä kuuluvat käskyvaltani alle, ja
jolleivät he noudata käskyjäni, eroitan heidät heti omastani ja
valtion palveluksesta. Sitten saavat he olla luonanne niin kauan kuin
haluavat."
Nämä sanat tekivät melkein tenhoisan vaikutuksen; nimismies ja
ruotumiehet vetäytyivät muun kansanjoukon luo, ja isännät seurasivat
jälestä.
Papin silmät leimahtivat vihasta, mutta hänkin pysähtyi vähän matkan
päähän.
Nimismies kutsuttiin.
"Ettekö ole saanut käskyjäni, että ruumiit on haudattava?" kysyi
ritari.
"Olen, ankara herra", vastasi hän langeten ritarin jalkoihin.
"Miksei niitä ole toteltu?"
Muutamat isännät, samat, jotka olivat tulleet papin jälestä, astuivat
esiin. "Siitä olemme vastuussa me", sanoivat he.
"Sitten -- jos puhuttelen teitä!" huusi ritari vihastuneena. "Nyt on
näiden vastattava."
"Mitä voin koko kansaa vastaan?" sammalsi nimismies.
"Miksi ette kutsunut lain kättä avuksi?"
"En uskaltanut."
"Miksi?"
Hän heitti aran katseen pappiin. "Sieluni autuuden tähden", änkytti
hän.
"Eihän ole mahdollista, että te, arvoisa isä, olette estänyt
viranomaisia täyttämästä velvollisuuttaan."
"Herra on julistanut rangaistustuomionsa tälle syntiselle kansalle,
ja voi sitä, joka asettuu hänen tahtonsa ja käskyjensä tielle",
pauhasi pappi.
"Vastustus tulee siis teidän taholtanne", keskeytti ritari
kummissaan. "Kuinka kauan olette ollut tässä seurakunnassa, arvoisa
isä, ja mikä on nimenne?"
Kysymys ei näyttänyt olevan papin mieleen, sillä hänen poskilleen
häivähti puna, mutta hän vastasi yhtä urhakasti: "Herra ei laske
tunteja ja päiviä, vaan ainoastaan tekoja, jotka tehdään Hänen pyhään
nimeensä."
Ritari heitti asemiehiinsä merkitsevän, kysyvän katseen
kuunnellessaan papin sanoja. Se oli varoitus, joka ei suinkaan jäänyt
kaikilta huomaamatta, sillä nuori aatelismies Niilo Klaunpoika
vetäytyi Olavin kera salavihkaa muiden taakse ja lähestyi pappia.
"Olette epäilemättä oikeassa, mutta kun minulla ei ole aikaa kuulla
teidän luettelevan kaikkia suurtöitänne, lienee soveliainta, että
laskette aikaa tavallisen päivämitan mukaan."
"Minulle on tuhannen vuotta kuin yksi päivä, sanoo Herra!" huudahti
kunnianarvoisa isä.
"Milloin kuoli entinen pappinne?" kysyi ritari kääntyen kansaan.
"Älkää sanoko, hän voi käyttää sitä vahingoksenne!" huusi pappi.
Ja seurakunta pysyi vaiti.
"Jollei hän ole ollut täällä kauemmin kuin korkeintaan kaksi
kuukautta, sanon minä, että hän on petturi", huudahti ritari, "sillä
parisen kuukautta sitten kävi Viipurissa venäläinen lähetystö, heidän
mukanaan oli muutamia ruotsalaisiakin, ja ellen pahoin erehdy, oli
tämä juuri muuan heistä".
Pappi hätkähti, ja kansa katsoi epäröiden milloin häneen, milloin
ritariin.
"Se joka polttaa kirkkoja, voi myös ahdistaa Herran palvelijaa",
huusi pappi hurjasti; "mutta taivaan tuli ja leimaus on iskevä hänen
syntiseen päähänsä. Seuratkaa minua, lyökäämme hänet maahan ja..."
Mutta samassa tunsi hän, että vahvat käsivarret tarttuivat häneen;
ylväys väistyi ankaran pelästyksen tieltä. Suu liikkui, mutta ei
kyennyt änkyttämään sanaakaan ilmoille.
"Viekää hänet syrjemmälle", käski ritari, "mutta pitäkää häntä
silmällä".
Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oksan putoamisen; kaikkien
silmät olivat kiintyneet häneen, joka niin ihmeellisesti tiesi kaiken.
"Kuinka hän on tullut tänne?" kysyi ritari.
"Kunnianarvoisa pappimme oli kuollut; hän sanoi, että hänen armonsa
arkkipiispa oli hänet lähettänyt."
"Ja hänkö teille on sanonut, ettei tautia vastaan ole mitään apua?"
"Uskoimme niin ennenkin."
"Mutta hän on vahvistanut teitä uskossanne."
"Kansalle voi antaa anteeksi, mutta ei näille!" sanoi ritari kääntyen
ruotumiehiin ja nimismieheen.
"Armoa, armoa!" rukoilivat nämä.
Mutta hän kääntyi jälleen kansaan. "Olen polttanut teidän kotinne",
sanoi hän. "Mutta niissä ei voinut asua, ja nyt olette vapautuneet
tartunnasta. Kirkkokin joutui liekkien uhriksi, mutta minä lähetän
teille rakennusmestarin ja kustannan uuden Herran temppelin,
jossa todellinen pappi ja kristilliset sanankuulijat kokoontuvat
jumalanpalvelukseen."
"Ja kotamme ja pirttimme?"
"Ne saatte itse rakentaa uudestaan. Menkää voudin luo, viekää hänelle
terveisiä minulta ja pyytäkää nöyrästi häneltä apua, jota hän on
luvannut antaa."
"Ankara herra, hän ei anna mitään."
"Hän antaa, sanon minä!"
"Me menemme -- teidän sanojenne johdosta."
"Vielä sananen. Kirkonrakentaja tulee tänne tänä kesänä; ken silloin
on muokannut ja kylvänyt maansa, hän saa lehmän."
Syntyi aika riemu! Nytkös ryhdytään työhön täydellä puhdilla!
Ritarilla oli täysi työ päästessään kansasta eroon. Sen jälkeen
tuli nimismiehen ja ruotumiesten vuoro; nämä eroitettiin armotta
viroistaan ja oli heidät neljän asemiehen vartioimina lähetettävä
voudin luo. Ritari sanoi asemiehille, että heillä oli vapaa valta
sitten jatkaa matkaansa Viipuriin tai palata hänen luoksensa.
Mutta he tunsivat sellaista ihailua lähentelevää kiintymystä
ritariin, että heistä olisi ollut nöyryyttävää palata ennenkuin
hän tuli heidän eturinnassaan. He pyysivät sentähden tehtävänsä
täytettyään palata takaisin hänen luoksensa, ja heidän toivomukseensa
suostuttiin.
Ritarin kehoituksesta oli Werner kuulustellut vankia. Tämä tunnusti
kuuluvansa bernhardiinien munkkikuntaan; mitään papillista arvoa ei
hänellä ollut. Maisteri David Kockin kanssa oli hän mennyt Venäjälle
ja sittemmin palausmatkalla eronnut hänestä Uudellamaalla. Hän oli
tullut yksin tänne, ja kun täällä ei silloin ollut pappia, piti hän
kristillisenä tekona ryhtyä vaalimaan tätä eksyksissä harhailevaa
laumaa. Hänen luja vakaumuksensa oli, että rutto oli Herran
rangaistus eikä kenelläkään ollut oikeutta etsiä parannuskeinoa sitä
vastaan. Tosin oli hän ehdottanut ruumiiden hautaamista, mutta kun
siihen yleensä oltiin vastahakoisia, taipui hän virran mukaan.
Kun levisi sanoma, että ritari monien asemiesten kanssa matkusti
ympäri maata haudaten kuolleet, silloin päättivät seurakuntalaiset
väistyä tieltä; he eivät tahtoneet ottaa osaa jumalattomuuteen, mutta
eivät myöskään estää häntä.
Ainoa, mitä pappi sanoi katuvansa, oli se kiivaus, jolla hän oli
vastannut ritarin oikeudettomiin syytöksiin, mutta tämän piti hänen
mielestään juuri todistaa hänen syyttömyyttään.
"Uskotteko te sitä?" kysyi ritari kaniikilta.
"Tunnustan, etten sitä tee."
"Onko teillä perusteita?"
"Ei päteviä."
"Antakaa kuulla!"
"Hänen levottomasti harhaileva katseensa, alituiseen uudistettu
kysymys, pääseekö hän vapaaksi, vaikkei oikeastaan ole mitään, mistä
häntä voisi syyttää."
"Jääköön yöksi tyyntymään. Emme voi jatkaa matkaamme ennenkuin
huomenna."
"Meillä on täällä kostea yösija", väitti Werner lempeästi vastaan.
"Kirkko on siksi säilynyt, että luulen voivamme majoittua sinne.
Kenttäpulloihin on tuskin koskettukaan, ja jos tunnen oikein
uskollisen Olavini, on hän kyllä pitänyt huolta eväistämme."
Niin hän olikin, ja pikaisen aterian jälkeen lähti koko parvi
kirkkoon etsiäkseen yölepoa.
Vangitun munkin vastalauseista huolimatta sidottiin hänen kätensä
ja jalkansa; kun hänestä sen jälkeen katsottiin oltavan varmat,
määrättiin hänen lepopaikkansa toisista kappaleen loitommalle.
Väsymys ja viini yhdessä vaivuttivat tyyneen ja syvään uneen.
Päivänsäde, joka pisti ritarin silmiin, herätti hänet. "Olemme
nukkuneet liian pitkään!" huusi hän ja hypähti äkkiä pystyyn.
Toiset seurasivat esimerkkiä, ja koko parvi oli pian jalkeilla.
"Vanki? Missä on vanki?" huusi Werner.
Kaikki juoksivat luo.
Poissa!
Kuinka se oli tapahtunut, sitä arvailtiin puolin jos toisinkin. Oliko
joku tullut ulkoa sisälle; se ei tosin ollut mahdotonta, kun ei
kerran ollut mitään salpaa.
Tai olisiko joku sisältäkäsin?
Epäluulon tunne hiipi nuorten mieliin. Olisiko heidän joukossaan joku
petturi?
Ritari oli ottavinaan asian keveästi. "Vahinko ei ole suuri", sanoi
hän hymyillen; "kuka sitä paitsi tietää, emmekö tavoita karkuria
tiellä".
"Jollei vain..."
"Ajatelkaas, jos hän..."
Lauseita ei sanottu loppuun, mutta kun kukin meni ottamaan hevostaan,
näyttäytyi, että Olavin hevonen oli poissa. Hän siitä aivan vimmastui.
"Älä ole olevinasi, kun kerran olet itse antanut sen hänelle."
Olavi ei kääntänyt päätänsäkään, hän tunsi äänen; puhuja oli Pentti
Åbjörninpoika, asemiehistä ainoa, jonka kanssa hän ei koskaan voinut
päästä sopuun.
"Varo itseäsi", kuiskasi hän. "Voi sattua omaan nilkkaasi."
Onneksi oli mukana varahevonen, jonka Olavi voi ottaa, mutta se
liikkasi.
Ritari näytti tavallista vakavammalta. Hän kannusti hevostaan, mutta
viittasi Wernerin rinnalleen.
"Mitä sanotte tästä?"
"Meidän on pidettävä tarkoin silmällä."
"Ketä?"
"Olavista menen takaukseen."
"Kiitos!" vastasi Erik herra ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Mikään
ei olisi surettanut minua enemmän kuin että tarvitsisi epäillä häntä."
"Mutta täällä on muitakin."
"Tuntisin huonosti Olavin, jollei hän pitäisi heitä silmällä."
Sama unelias välinpitämättömyys, jota Hämeenlinnan vouti oli
osoittanut keskustellessaan Erik herran kanssa, ilmeni läänissä
kaikissa hänen alustalaisissaankin. Tulen ja polton pelko tosin ajoi
ruumiita hautaamaan, ennenkuin ritari ehti tulla toisiin pitäjiin,
mutta tämä pelon synnyttämä toimeliaisuus oli siksi unenpöpperöistä,
että kansa siitä varmaan piankin oli vaipuva entiseen horrostilaansa.
Mutta voimakas henki kykenee tempaamaan muitakin mukaansa ja
herättämään nukkuvia, ja koskaan ei hänen työnsä ole aivan turha.
Kun Erik Turenpojan mahtava ääni kajahti kokoontuneen väkijoukon
korviin, näytti hän heistä joltakin korkeammalta ilmestykseltä; se,
että hän oli tullut pitkät taipaleet puhuakseen heille, valistaakseen
ja auttaakseen heitä, herätti muutamissa sieluissa, joita ei aivan
ollut kauhu lamauttanut, uinailevan käsityksen ihmisarvostaan. Hän ei
tullut omasta eikä heidän ymmärtääkseen kenenkään muunkaan puolesta,
vaan ainoastaan pelastaakseen ja auttaakseen heidät joutumasta
tykkänään perikatoon. Siihen he tosin olivat valmiit, mutta jos
heität kurjimmankin raukan mereen ja ojennat hänelle pelastavan käden
samana hetkenä kuin hän on vajoamaisillaan pohjaan, niin hän tarttuu
navakasti siihen; niin rakas on elämä, kenties rakkain sille, jolla
on vähimmän menetettävää.
Sitä paitsi sanoi hän heille, että he saisivat apua -- voudilta,
joka ei koskaan ennen ollut heistä välittänyt. Mutta ritari hallitsi
häntä ja muita vouteja koko maassa, hänen sanansa täytyi siis merkitä
jotakin, ja se sytytti elämänhalun kipinän untelojen rinnoissa.
Kenties ei kohtalon tuomio ollut peruuttamaton; kenpä tiesi, oliko
heidän perikatonsa aivan välttämätön.
Ja niin tuli ritarista heidän kohtalonsa; ensiksikin sentähden, että
hän neuvoi heille, mihin heidän oli mentävä saadakseen jauhoja,
nauriita. Sitten sentähden, ettei hän pelännyt tautia, antoi heille
lääkkeitä ja määräsi niiden käyttämisestä. Vihdoin olivat he hänessä
tavanneet jonkun, joka välitti heistä; se oli kuin valonpilkahdus
heidän elämässään, ja sentähden kannatti elää.
Tämä vaikutus ei tosin ulottunut kaikkiin; niin karussa kivikossa
ei moni siemen nouse oraalle, mutta muutamat tekevät sen kuitenkin,
ja kun niiden tähkä on kypsynyt, alkavat ne siroitella siemeniä
vuorostaan nekin.
Suunnilleen näin kuuluivat Wernerin sanat ritarille, kun tämä omasta
mielestään turhan työnsä jälkeen jatkoi väsyttävää matkaansa.
Syvää suruaan, joka Erik Turenpojan sielua kalvoi, oli hän tähän
asti koettanut voittaa kaikin voimin, mutta samalla kuin matkan
vaivat alkoivat käydä yhä tuntuvammiksi, valtasi hänet vähitellen
alakuloisuus, jota oli mahdoton voittaa.
Vanhalta ukko Karhuiselta, linnanvartialta, saapui tosin kirjeitä ja
viestejä; niistä hän sai tietää, että Gunilla rouva ja lapset voivat
hyvin, että linnassa muutenkin olivat asiat oikealla tolallaan, että
venäläiset käyttäytyivät siivosti ja että jokunen kalastajavene oli
uskaltanut vesille jäälauttojen sekaan, mutta ei mitään enempää; oli
ikäänkuin hän pitäisi kirjettä kädessään eikä voisi murtaa sinettiä,
ikäänkuin seisoisi talon edessä, jonka sisällä hänen rakkaimpansa
oli, ja huomaisi portin lukituksi eikä pääsisi sisälle.
Kohta Viipurista lähtönsä jälkeen oli ritari kirjoittanut Gunillalle
vakavan kirjeen, muistuttaen tälle siitä häväistyksestä, jonka tämä
oli tahtonut hänelle saada aikaan ja joka ikäänkuin ihmeen kautta
oli kääntynyt hänen vastustajiaan kohtaan. Vakaumuksestaan luopumaan
ei häntä voinut saada edes rakkautensa Gunillaan; mutta juuri tämän
rakkauden tähden hän kysyi puolisoltaan, eikö tämä tahtonut jättää
kaikki riitakysymykset raukeamaan; sillä kun hän oli vannonut
uskollisuutta ruotsalaiselle miehelle ja seurannut häntä hänen
isänmaahansa, oli tämä nyt heidän molempain maana eikä vaimon sopinut
houkutella miestänsä siitä luopumaan.
Gunilla rouva ei jäänyt vastauksen velkaan. Ritari sai sen jo
Turussa. Hän kirjoitti, että rakkaus Tanskaan oli juurtunut lujasti
hänen sieluunsa; yöt ja päivät hän suri sitä, että se mies, jolle
hän oli vannonut uskollisuutta, oli pettänyt laillisen kuninkaansa.
Mielellään hän antaisi henkensä, jos saisi herransa palaamaan
velvollisuuksiinsa, ja joka hetki hän rukoili pyhää neitsyttä
valaisemaan hänen pimitettyä sieluaan. Mutta jos tämä ei välittänyt
hänen rukouksistaan ja kyynelistään, silloin tiesi hän kyllä,
kumpi voima jäi vallitsevaksi, vaikkapa hänen sielunsa silloin
pakahtuisikin.
Ritari havaitsi selvästi, että kirjeessä oli vieras käsi osallisena,
mutta kenen? Sen tappion jälkeen, jonka isä Tobias oli kärsinyt,
saattoi se tuskin olla hänen; joku toinen oli saanut vaikutusvallan,
Gunilla salli itseään vedettävän yhä kauemmas hänestä.
Hyödyttömäin sanojen vaihtaminen ei ollut ritarin mieleen, hän tyytyi
sentähden niihin tietoihin, joita ukko Karhuinen hänelle lähetti;
tämä sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä niitä vieraita, jotka
pyysivät pääsyä linnaan.
Mutta sisimmässään oli hän vielä epävarma, kummalle puolelle
kallistuisi. Maan asema näytti hänestä äärimäisen arveluttavalta,
ja mitä enemmän hän mietti, sitä edullisemmalta hänestä näytti
liittyminen Hannu kuninkaaseen.
Ja Gunillan ilo! Hän tunsi hänen käsivartensa kaulassaan, katseli
samoihin suloisiin, ilmeikkäihin silmiin, jotka niin monta kertaa
olivat rakkaudella silmäilleet häneen; mutta mitä kovempaa kiusausta
hän tunsi taipumiseen, sitä tarkemmin hän punnitsi syitä ja
vastasyitä.
Viime aikoina oli Werner melkein alituiseen hänen rinnallaan, ja ne
hetket, joita ei tarvittu virkatehtäviin, käytti ritari mielellään
keskusteluun hänen kanssansa.
Nuori mies, joka oli opiskellut Linköpingin koulussa, oli tällöin
usein nähnyt ja lopulta tullut persoonallisesti tuntemaan tohtori
Hemming Gaddin. Hän kertoi tämän innostavasta kaunopuheisuudesta,
joka hänen mielestään kuitenkin johtui enemmän ajatuksen selvyydestä
kuin sen syvyydestä, mutta ennen kaikkea vakaumuksen lämmöstä, joka
hälvensi kaikki epäilykset.
"Hän on tanskalaisvihaaja?" sanoi ritari.
"Äärimmilleen. Hänen on mahdoton nähdä tai uskoa olevan ainoaakaan
hyvää ominaisuutta siinä kansassa. Olen kuullut monta kertaa hänen
sanovan, että hänelle olisi helvetti pahimmillaan, jos hän kuolemansa
jälkeen joutuisi yhteen pelkkien tanskalaisten kanssa."
"Pappi ei hän ainakaan ole."
"Paljon enemmän soturi ja merimies; mutta hänellä on rinnallaan mies,
jolla on kaikki ne hyvät ominaisuudet, jotka kuuluvat papille."
"Hänen nimensä?"
"Isä Johannes, köyhä pappi Suomen Lapista, luullakseni; ainakin on
hän monta kertaa sanonut ikävöivänsä sinne takaisin, mutta elektus ei
tahdo sitä sallia; hän sanoo, että isä Johanneksen mukana kaikkoaisi
hänen hyvä enkelinsä hänen luotansa. Kuitenkin on joku toinen, joka
luullakseni tarvitsee häntä paremmin."
"Ja hän on?"
"Vanha arkkipiispa."
"Jaakko herra?"
"Isä Johannes kutsutaan tuontuostakin hänen luoksensa; sanotaan sen
tapahtuvan silloin, kun hänen armollaan on liian kovia ahdistuksia.
Kukaan muu kuin hän ei voi niitä tyynnyttää."
"Täällä Suomessa liikkuu hänestä monenlaisia huhuja."
"Isä Johannes ei näytä koskaan muulloin niin kiihtyneeltä kuin
palatessaan piispan luota."
"Te näytätte tuntevan olosuhteet hyvin?"
"Minä aloin jo pikku poikana käydä isä Johanneksen asioilla, sitten
pani hän minut kouluun ja luki väliin kanssani; kaikesta, mitä olen
oppinut, on minun kiittäminen häntä."
Nuoren kaniikin silmissä kimmelsivät kyyneleet, ja hän jupisi
itsekseen: "Pyhä neitsyt häntä suojelkoon ja varjelkoon!"
"Sanokaa minulle", virkkoi ritari äänetönnä mietittyään, "kuinka
voimme tietää, ovatko mielipiteemme riippuvaiset salaisimmista
toivomuksistamme?"
"Luulen, että voimme sen tietää edellyttämällä vastakohtaa."
"Kuinka tarkoitatte?"
"Puhuimme äsken Ruotsista ja Tanskasta. Jollen puolla unionia
vakaumuksesta, ei minun pitäisi tehdä sitä luvattujen etujenkaan
tähden."
"Niin kyllä, mutta se ei vastaa kysymykseen."
"Niin tapahtuu, jos otaksun, että mainitut edut lankeaisivat minulle
siinä tapauksessa, että kaikin voimin toimin unionia vastaan."
Ritari ei vastannut, mutta hän silmäili mietteissään eteensä.
Retki Hämeenmaan läpi oli likipitäen suoritettu, ja Erik herra
aikoi juuri suunnata matkansa Raaseporia kohden, kun hänen neljä
asemiestään saavuttivat hänet, mukanaan useita ruotsalaisia
miehiä, jotka toivat kirjeitä ja terveisiä. Oli saapunut muutamia
ruotsalaisia laivoja, ne olivat ankkuroidut Raaseporin saaristoon,
ja valtionhoitaja Svante Niilonpoika kutsui herra Erik Turenpoikaa
saapumaan sinne.
"Onko Svante herra mukana laivassa?"
"Ei, mutta häntä odotetaan ensiksi tulevalla laivalla?"
"Sanokaa, että minua estävät tärkeät tehtävät, mutta saavun niin pian
kuin se on mahdollista."
Lähettiläät saivat palata vieden tämän vastauksen. Erik herra epäröi,
hän ei voinut vielä tehdä päätöstään. Pieni retkikunta sai levähtää
Hämeenlinnassa muutamia päiviä, jollaikaa ritari neuvotteli asioista
äskennimitetyn voudin kanssa; väliajoilla sulkeutui hän huoneeseensa
eikä ottanut ketään puheilleen muissa kuin tärkeissä maan asioissa.
Mutta joka päivä toimitettiin messuja hänen huoneessaan ja vakoileva
uteliaisuus kertoi, että hän usein oli vajonneena rukouksiin.
Kolmantena päivänä, kun retkikunnan oli jälleen lähdettävä
liikkeelle, lähestyi Olavi ritaria ja sanoi puoliääneen: "Pentti
Åbjörninpoika ei ole mukanamme."
"Eikö häntä ole kutsuttu mukaan?"
"Hän lähti eilisaamuna kaupungista."
"Ilmoittamatta syytä?"
"Salaa."
"Ilmoittakaa minulle, kun hän palaa."
Matkaa ei suunnattu Raaseporiin, vaan Karjalaan. Ritari oli ollut
poissa lähemmäs kolme kuukautta, ja meriliikkeen avautuessa oli hänen
aivan välttämättä oltava kotona.
Sitä paitsi hän tiesi, etteivät Karjalassa suinkaan olleet asiat
paremmin kuin muissa osissa maata. Suomalainen itsepäisyys esiintyi
sitä taipumattomampana, mitä useampia lyöttäytyi yhteen, ja täällä
oli asutus taajin.
Suotuisammat, kuivemmat säät olivat täällä kuten kaikkialla osaksi
hillinneet taudin raivoamista, eikä tartunnan vaara ollut enää
yhtä suuri kuin ennen, mutta kuolevaisuus oli yhteen aikaan ollut
hirvittävä. Monet talot ja töllit oli kuolema lakaissut autioiksi, ja
vielä elävät näyttivät siltä, kuin pian seuraisivat manalle menneitä.
Ritarin käskystä oli jokaiseen pitäjään lähetetty elintarpeita ja
siementä.
Mutta kun kansa kuuli, ettei viljaa saatu käyttää leipään,
kieltäytyivät he ottamasta sitä vastaan.
Saapuessaan huomasi ritari, että kaikki maa oli muokkaamatta, missään
ei ollut sitä lapio tai aura koskettanut, ja pitäjänaitat olivat
jyviä täytenään.
Rahvas kutsuttiin kokoon.
He tulivat, kuoleman kalpeus kuopalleen painuneilla kasvoillaan,
vanhentuneina ennen aikojaan; koko väestöön näytti kuuluvan
ainoastaan nälinkuoliaita.
Se oli kauhistava näky, ja ritarin suuttumus suli syvimpään sääliin.
Kuka saattoi odottaa, kuka vaatia työtä näiltä?
Silloin astui Werner esiin, kirkastuksen kimmellys loisti hänen
silmistään, kun hän kohotti ne kohden taivasta ja huudahti:
"Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Herraa!"
Ja hän kiitti kestetystä ajasta, koetuksista, kärsimyksistä, kaikesta
siitä katkerasta ja tuskallisesta, jota oli kohdattu elämässä; se
oli lähetetty parannukseksemme, meitä nöyrryttämään; ja jos se on
täyttänyt tarkoituksensa, jos se on tosiaankin meitä nöyrryttänyt
ja parantanut, on se koituva meille mitä suurimmaksi siunaukseksi.
Silloin on kevätpäivä ja kevään lämpö, samalla kuin se lahjoittaa
maan hedelmällisyyttä, antava myös kovasti koetelluille ihmisille
uutta terveyttä ja uusia voimia.
"Ei, ei!" jupistiin ympärillä.
"Katsokaas", sanoi Werner ottaen maasta jyvän, "kuka voi käsittää,
miten tämä pieni siemen voi muutamien kuukausien kuluttua synnyttää
monta samanlaista itsestään, ja kuitenkaan ei kukaan teistä sitä
epäile. Hän, joka antaa maan kasvullisuuden ja ruokkii taivaan
linnut, eikö hän pitäisi huolta ihmisestä, omasta kuvastaan? Älkää
sentähden epäilkö, tiehensä alakuloisuus, tarttukaa lapioihin; sanon
teille, että Herra on antava teille voimia siihen."
He katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut
paikaltaan.
"Noutakaa lapiot tai näyttäkää edes missä ne ovat, sen ainakin
voitte!" huusi Kurt.
Ritari oli sillävälin puuttunut puheihin muutamain isäntäin kanssa,
jotka itsepintaisesti pyysivät saadakseen käyttää jyviä mielensä
mukaan.
Ritari vastasi heille, että pieni osa oli jauhatettava ja jaettava
heille.
Mutta he vaativat itsepäisesti kaikkia.
"Osaatteko kaivaa?" kysäisi muuan poikanen Kurtin huudon johdosta.
"Lapiot tänne, sittenpähän näet!"
"Antakaa meille lapiot!" huusivat kaikki asemiehet.
Ritari astui äkkiä kokoontuneen väkijoukon luo. "Se teistä", sanoi
hän, "nuori tai vanha, mies tai nainen, joka tunnin kuluessa kaivaa
suurimman kuopan maahan, saa heti paikalla minulta kaksi kokonaista
äyrityistä, ken ehtii toisena, hän saa yhden ja kolmas järjestyksessä
puoliäyrityisen."
Nyt huomattiin liikettä väkijoukossa. "Mutta", jatkoi ritari,
"ken tekee työtä neljä tuntia ja ehtii enimmän, hän saa kymmenen
äyrityistä, ken kaivaa kolme tuntia ja ehtii enimmän, saa seitsemän,
kaksi tuntia kaivanut ja enimmän ehtinyt saa neljä äyrityistä.
Koettakoon ken haluaa."
Nyt eivät enää tulleet tuumailut kysymykseen, kaikki riensivät
hommaan niin pian kuin kynsistä kerkesi, ja ritari pani asemiehensä
valvomaan järjestystä, kehoittamaan kansaa työssä, ylistämään ahkeria
ja elähyttämään hitaita.
Kuinka muuttuneilta he näyttävätkään tullessaan takaisin; he
muistuttivat valekuolleita, jotka ovat heränneet uuteen elämään;
ainoakaan ei ollut jäänyt pois kilpaottelusta, kaikki unelmoivat
kymmenestä äyrityisestä, jotka saattoi ansaita neljässä tunnissa, ja
jokainen toivoi olevansa se onnellinen.
Kansa jaettiin ryhmiin, joilla kullakin oli katsastusmiehensä. Merkin
saatuaan alkoivat kaikki samalla kertaa.
Oli omituista nähdä, kuinka kaivaminen kävi siihen määrätyllä
yhteismaalla. Voimat olivat tosin heikot, mutta ne ikäänkuin
terästyivät työssä, ja kestävyys, sitkeys ansaitsi ihailua. Ritari
kulki joukosta toiseen, kellään ei ollut aikaa puhua tai kohottaa
katsettaan, kymmenen äyrityistä loisti heitä vastaan, he ajattelivat
ainoastaan niitä, elivät ainoastaan ne voittaakseen.
Vihdoin oli ensimäinen tunti lopussa. Annettiin sovittu merkki.
"Me kaivamme neljä tuntia!" huudettiin aivan kuin yhdestä suusta ja
työtä jatkettiin.
Hiki tippui heidän otsiltaan, se oli samalla kertaa surullinen ja
ilahuttava näky.
Silloin kuului kirkaisu, läpitunkeva, vihlaiseva.
Ei ollut ainoatakaan, joka ei nojannut lapioonsa ja kuunnellut
kauhuissaan.
"Valmyra!" mutisivat he.
Ritari ja asemiehet kääntyivät katsomaan metsänreunaan, mistä
kirkaisu kuului.
Se uudistui vielä kerran, mutta silloin olivat jo lapiot liikkeessä;
oli ikäänkuin tahdottaisiin ottaa takaisin aika, joka oli hukattu.
Pitkä, roteva nainen tuli nopeasti näkyviin. Hänellä oli
karkeakankainen musta puku, joka valui syville laskoksille hänen
ympärilleen; päässään oli hänellä myssy, jaloissaan tuohivirsut,
lonkallaan samoin tuohikontti.
"Olkaa kirotut te, jotka ette noudattaneet neuvoani!" huusi hän
kohottaen käsivartensa. "Enkö ole sanonut teille, että työ on synti,
synti, jonka tähden saatte kärsiä kaikki helvetin tuskat!"
"Kymmenen äyrityistä, kymmenen äyrityistä!" jupisi kansa, mutta
kukaan ei uskaltanut katsoa tietäjättäreen.
"Kuka olet?" kysyi ritari mennen nopeasti häntä vastaan.
"Valmyra!" vastasi hän ylpeästi.
"Miksi tahdot estää kansaa työstä?"
"Sentähden, että työaika on lopussa."
"Ei niin kauan kuin he tarvitsevat leipää."
"Tarvitsevatko kuolleet syödäkseen?"
"Sinäkö siis olet heille uskotellut, että heidän on pian kuoltava?
Mutta sanon sinulle, että jos vielä kerrankaan uudistat tämän
uhkauksen, ei täällä ole ainoatakaan, joka ei eläisi sinua kauemmin."
"Olette tosin mahtava, herra Erik Thurenpoika, mutta sanon teille,
ettei Valmyran henki ole teidän käsissänne."
"Paljoa suuremmassa määrin kuin näiden henki on sinun käsissäsi."
"Ja ettekö usko, että vaikka valta tällä hetkellä onkin teidän, on se
huomenna taasen minun?"
"Minä voin estää sen."
"Kytkekää Valmyra kahleihin, sitokaa hänet vahvoin köysin, ne
katkeavat kuin hämähäkin kinot tuulen ensi henkäyksessä! Et sinä eikä
kukaan vaimosta syntynyt voi hänelle mitään!" Ja hän katsoi ylöspäin
ikäänkuin odottaisi merkkiä taivaasta.
Lähinnä seisovat kuuntelivat tarkkaavaisesti, kansassa havaittiin
lisääntyvää levottomuutta; jopa muutamat heittivät lapionsakin
käsistään.
"En tahdo sinulle mitään pahaa", sanoi ritari. "Mutta en myöskään
salli, että asetut tielleni toimissani."
"Olette sokea ja sokeain taluttaja!" huudahti nainen. "Ihmiset
päättelevät vain siitä, mitä näkevät silmillään, mutta he eivät
käsitä salattuja tarkoituksia."
"Ettekö tiedä, Valmyra, että ritari pelasti pikku Sakkonne kuolemasta
verenvuotoon jouhipaidan väkäsien repimänä?" kysyi Olavi.
Eukon poskilla häivähti puna. "Kyllä, tiedän sen!" vastasi hän.
"Sentähden en sanokaan enää mitään kansalle! Jatkakaa vain hyödytöntä
työtänne! Hän on pelastanut tyttäreni pojan hengen, sentähden
tapahtukoon hänen tahtonsa!"
"Ja linnanvartian on käsketty pitää huolta Sakon kasvatuksesta."
"Tiedän senkin!" huudahti eukko. "Ja sentähden on Sakko kerran
uhraava henkensä hänen puolestaan. Mutta katsokaa... katsokaa...
kaksi pientä käärmeen sikiötä matelee Sakon jälestä ja tahtovat
pistää hänen kantapäähänsä; hän ei näe niitä, mutta hän on ne näkevä,
sanon sinulle, että hän on kerran ne keksivä."
Taasen kuului merkki, että toinen tunti oli kulunut, mutta työhalu
pysyi yhä samana ja ritari kulki ympäri kansan keskuudessa.
"Mitä tarkoitatte käärmeensikiöillänne?" kysyi Olavi.
"Ne piiloutuvat joko pöllönnaaman taa tai pitkään papinkaapuun."
"Isä Tobias?"
Eukko naurahti hiljaa.
"David maisteri kenties?"
"Leijona on eläinten kuningas!"
"Siksi ei se pelkääkään."
"Viisautta ei hänelle ole suotu!"
"Ketä väkevän tarvitsee pelätä?"
"Tiikeriä!"
"Minä kyllä pidän silmäni auki!"
"Hän sitoo ne!"
"Eikö sitten ole mitään apua?" kysyi Olavi, joka tietämättään joutui
taikauskoisen pelon valtoihin.
"Jumala sen tietää!"
Ritari oli tullut takaisin. "Valmyra!" sanoi hän. "Tule pappilaan
illalla, haluan sinua puhutella."
"Minä tulen", vastasi hän ja meni takaisin metsään.
Mutta kun kuului merkki kolmannen tunnin päättymisestä, silloin
panivat useat lapionsa pois, he eivät jaksaneet enää kauemmin.
Ainoastaan parisenkymmentä jatkoi, niiden joukossa lähes
viisikymmenvuotias nainen; hän ei kaivanut ainoastaan syvemmälle,
vaan jäntevämmin kuin kukaan muu; oli kuin hänen sielunsa autuus
olisi riippunut hänen joutumisestaan muiden edelle.
Ritari, Werner ja melkein kaikki asemiehet seurasivat häntä
tarkkaavaisesti, oli ainoastaan muuan nuori poika, joka saattoi
kilvoitella hänen kanssaan voitosta.
Vihdoin oli tunti lopussa; hän se oli voittanut! Kun öljy on lopussa,
sammuu lamppu, ja nainen oli vaipunut maahan, missä hän makasi
liikkumatonna ja näköjään tunnotonna.
Werner omisti hänelle kaiken huolenpitonsa sillaikaa kuin palkinnot
määrättiin ja jaettiin. Kun se oli tehty, kysyivät ne, jotka eivät
olleet saaneet mitään, eikö naisen voitto ollut jaettava heidän
keskensä.
Mutta silloin nainen hätkähti, avasi silmänsä ja viittasi kahteen
pieneen poikaressuun, jotka seisoivat vierellä käsitysten ja
katselivat häntä. "Lapsenlapseni... viekää heidät täältä!" Vielä
rukoileva katse, ja hänen elämänsä oli päättynyt.
Mutta ritari viittasi rahvaalle kaivettua maata; he olivat itse
kumonneet väitteensä, etteivät he voineet tehdä mitään. Se voitto,
jonka nyt olivat vain muutamat saaneet osakseen, oli paljon
runsaammassa määrin koituva jokaiselle, joka tahtoi tehdä työtä.
Vielä kerran sanoi hän heille, että oli pidetty huolta
välttämättömistä elintarpeista ja siemenviljoista, nyt oli heidän
oma asiansa käyttää niitä hyväkseen, ja pontevin sanoin hän kehoitti
heitä työhön.
"Mutta Valmyra on sanonut..." jupisivat he.
"Ja Valmyra on puhunut totta", keskeytti ritari vilkkaasti. "Ken ei
enää usko Jumalan ja pyhän neitsyen voimaan ja apuun, hän kulkee
varmaa perikatoa ja kuolemaa kohden; ken taistelee viimeiseen saakka,
hän voittaa kaatuessaankin. Katsokaa tätä naista, hän ei uhrannut
viimeisiä voimiaan itsensä, vaan jälkeläistensä tähden, ja totisesti
ei hän ole tehnyt sitä turhaan; menkää ja tehkää tekin samoin, ettekä
te ole jäävä palkatta. Olen varma siitä, että Valmyra on ensimäinen
ennustamaan menestystä toimillenne!"
Mutta myöhempään illalla, kun Valmyra saapui pappilaan, kysyi ritari
häneltä:
"Miksi ennustat maan perikatoa?"
"Luen sen tähdistä."
"Luet väärin!"
Eukko katsoi tutkivasti häneen. "Voiko sitten jalopeura sysätä
skorpionin radaltaan?" kysyi hän pidättäen henkeään.
"Se voi Herran avulla!"
"Vaikkapa rapu ja vesimieskin asettuisivat sen tielle, ja neitsyt,
neitsyt!"
"Eikö neitsytkään ole sille suosiollinen?" kysyi ritari levottomin
aavistuksin.
"Ne ovat liian kaukana toisistaan! Vesimies pimittää jalopeuran, rapu
katkaisee neitsyen tien, skorpioni sylkee myrkkyään, ja siitä syntyy
kulkutauteja ja kuolemaa!"
"Mutta taivaan merkit muuttuvat!"
"Kun tulee uusi taivas ja uusi maa?"
"Ei, nykyiselläkin taivaalla. Nyt tahdon minäkin ennustaa tulevia
asioita. Sateen jälkeen antaa Jumala auringon paistaa; tämän tautien
ja hädän ajan jälkeen on Suomen kansalle koittava uusi rauhan ja
hyvinvoinnin aika."
"Kumpiko vaakakuppi on raskaampi? Kuka on ystävä, kuka vihollinen?
Siitä on kysymys!"
"Niin, siitä on kysymys!" toisti ritari raskaasti huoaten.
"Vesimies on kietoutunut sumuun, se ei näytä mitä kantaa kilvessään,
mutta kun päivä paistaa sumuun, välkkyy se sateenkaaren väreissä ja
heittää kajastuksensa laajalle ympärilleen..."
"Kenties tännekin?"
"Joutsimiehen nuolet eivät kanna niin kauas, että voisivat sumun
hälventää, mutta jollei jalopeura ole varuillaan, voivat ne sattua
sen sydämeen."
"Jalopeura on siis lähellä kaatumistaan?"
"On lähellä menettää, mitä pitää rakkaimpanaan."
"Kuinka hän voi pelastaa sen?"
Valmyra oli kauan vaiti. Hän istui pitkällä rahilla loimuavan
takkavalkean ääressä ja kohenteli tuontuostakin kekäleitä
kohennuskepillä, jota piteli käsissään. Hän ei kohottanut päätänsä
ritaria puhutellessaan, oli kuin hän lukisi hiilloksesta vastaukset
ritarin kysymyksiin.
"Jumala yksin voi tutkia sielujen syvyydet!" vastasi hän. "Rapu pani
alttiiksi oman rintansa antaakseen Valmyralle ne jalot helmet, jotka
hän kätki; skorpioni lähetti hänelle kultansa, ja niin suostui hän
vihdoin..."
"Pettämään isänmaansa?"
"Kohtalo on jo julistanut sen tuomion!" keskeytti eukko kiihkeästi.
"Mutta povariakka sääli nuorta naista, joka seuraa rapua, näkemättä,
että se kulkee takaperin, ja joka itkien ja vaikeroiden ottaa
skorpionin myrkkyä surmatakseen herransa."
Erik Turenpoika tunsi mielensä yhä levottomammaksi; hän ei ollut
epätietoinen siitä, että eukko puhui Gunillasta. Tämä oli siis
turvautunut povariämmään; mihin hän sitten pyrki?
"Mihin hän tarvitsi povariakan apua?" kysyi ritari levottoman
tutkivasti.
"Ken on epävarma, hän kysyy neuvoa moneltakin, mutta harvoin
oikealta."
"Sanoithan, että hän tahtoi surmata herransa."
"Ainoastaan hänen uskonsa ja omantuntonsa!"
"Se on likipitäen samaa."
"Siksi on hän tuskissaan ja hädissään!"
"Oletko tullut sanomaan tätä minulle?"
"Olette ollut hyvä pikku Sakkoa kohtaan, eikä Valmyra ole
kiittämätön."
"Osoita siis minulle se kehoittamalla kansaa työhön. Sanon sinulle,
että on tuleva uusi, parempi aika. Älä ota lahjoja, Valmyra; jos
tarvitset ruokaa ja leipää, niin tule Viipuriin!"
Eukko nousi rahiltaan ja oli melkein yhtä pitkä kuin ritarikin.
"Olette totisesti jalopeura", sanoi hän. "Ja väkevä levittää voimaa
ympärilleen, mutta katsokaa eteenne, vaara on ansan tavoin jalkojenne
edessä." Erik Turenpoika oli aikansa lapsi, sentähden kysyi hän:
"Voitko antaa minulle varoitusmerkin?"
"Silloin kun täyttyy rakkain toiveenne!"
"Jätän kohtaloni Herran haltuun!" huudahti ritari. "Ja nyt eroavat
tiemme!"
* * * * *
Matkaa jatkettiin läpi Uudenmaan; kaikkialle oli maine ehtinyt edeltä
ja kertonut, kuinka kansa taipui ritarin tahdon mukaan, kuinka hänen
sanansa ja käskynsä riittivät palauttamaan heille menettämänsä
työtarmon ja kuinka korkeammat voimat olivat hänen apunaan. Pelko
ja kunnioitus, jota hän herätti, sai kansan tottelemaan, ja kuta
pitemmälle hän matkusti maata, sitä taipuisammin olivat voudit ja
rahvas mukautuneet hänen käskyihinsä.
Oltiin jo toukokuussa; ritari tuli yhä lähemmäksi Viipuria, josta
tiedot olivat viime aikoina olleet sangen niukat.
Riennämme sinne hänen edellään, kiireimmiten ottaaksemme selkoa
sikäläisistä olosuhteista.
2.