"Että heität heikkoutesi pois ja vyötät itsesi hengen miekalla."
"Minä tiedän, että joudun hukkaan", vastasi Gunilla toivottomin
katsein. "Mutta minä teen mitä voin."
"Tahdotko, että minä tuen sinua?"
"Jos voitte."
"Voin yhdellä ehdolla."
"Ja se on?"
"Sokea kuuliaisuus."
"Silloin on vastuu teidän!"
"Minun, ainoastaan minun!"
"Niin, niin, se on ainoa mahdollisuus!"
"Milloin odotetaan Erik herran palaavan?"
"Huomisiltana."
"Sinun on otettava hänet juhlallisesti vastaan, hymyilevin kasvoin ja
hellin sanoin."
"Voinko tehdä sen?"
"Sinun täytyy!"
"Minä tottelen!"
"Mutta mitään läheisempää keskustelua ei saa tapahtua välillänne; hän
on ainoastaan sinun vieraasi."
"Ainoastaan minun vieraani!"
"Ylihuomenna tulet ripille kahdeksan aikaan."
"Mitä minulla on ripitettävää?" huudahti Gunilla poissa suunniltaan.
"Minulla, joka olen ainoastaan teidän tahtonne välikappale! Kaikki on
kuollutta minussa; minulla, joka olen kaiku teistä itsestänne, mitä
on minulla ripitettävää?"
Samassa kuului raikuva nauru rouvantupaan. Gunillaa värisytti sen
kuullessaan, ja isä Tobias mutisi kirouksen. Askeleet lähestyivät,
ja pappi ei ehtinyt edes poistua, kun nuori iloinen parvi tölmähti
huoneeseen. Nauru katosi heti neitosten huulilta, kaikki riensivät
Gunilla rouvan luo, joka oli enemmän kuolleena kuin elävänä vaipunut
penkille.
"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa isä?" kysyi Katarina neitsyt
tutkistelevin katsein.
"Pelkään, että Erik herran ikävöiminen on saanut jalon rouvan niin
kuohuksiin."
"Tosin hän ratsasti 'Tartaruksella', mutta niin taitava ratsastaja
osaa kyllä hoitaa ratsunsa", huomautti Anna Sparre. "Sitäpaitsi
tuleehan hän takaisin huomisiltana."
"Olkaa vahva, jalo rouva, minulla on teille hyviä viestejä", kuiskasi
Elsa salavihkaa.
"Vie minut makuukamariin", sanoi Gunilla rouva ja hoippui sinne
sisälle Elsaan nojaten.
"Oi, minä olen sangen, sangen onneton", nyyhkytti nuori nainen
vaipuen vuoteeseen.
Elsa katseli häntä vaieten. Neuvottomuus ja sääli taistelivat tytön
sielussa.
"Sinulla on hyviä viestejä?"
"Herraltanne."
"Herraltani?" Gunilla nousi nopeasti.
"Aamulla, ennenkuin hän ratsasti pois, lupasi hän suojaa ja turvaa
eräälle köyhälle naiselle, jolla on kaksi pientä lasta."
"Entä sitten?"
"Hän käski minun pitää heistä huolta, mutta jos tekisitte sen itse,
voisi se häntä liikuttaa ja..."
"Olet oikeassa; kutsu tänne nainen."
Nainen tuli, ja Gunilla rouva puhui osanottavasti hänen kanssansa;
kohta sen jälkeen pani hän neitosensa ompelemaan; äidille ja lapsille
oli saatava lämpimät puvut, ennenkuin Erik herra tuli takaisin.
Ritari tuli määräämäänsä aikaan, mutta kun häntä kutsuttiin
ilta-aterialle, vastasi hän, että se suuri suru, joka häntä oli
kohdannut, teki hänelle yksinäisyyden seuraa rakkaammaksi.
Mistä surusta hän puhui? Oliko jotakin uutta tapahtunut? Kuinka
mielellään Gunilla olisikaan rientänyt hänen luoksensa kysymään
häneltä sitä, mutta hän ei uskaltanut eikä kukaan voinut antaa
hänelle mitään tietoja.
Hän oli katattanut suuret pöydät kokoussaliin, ja kaikki naapuriston
köyhät saivat runsaan aterian. Hänen piikasensa pitivät huolta
tarjoilusta hänen oman valvontansa alaisina, ja hän samoin kuin
kerran viime joulun aikaan nytkin kulkisi pöydän ympäri nojautuen
herransa käsivarteen. Nyt samoin kuin silloinkin kuiskailisi
tämä hänelle, että rakasti häntä kaksin kerroin, kun hän osoitti
armeliaisuutta, ja hän kenties rakkautensa tähden suostuisi vaimonsa
rukouksiin. Oi Jumala, kuinka Gunilla silloin rakastaisikaan
herraansa ja alati noudattaisi hänen tahtoaan! Mutta nyt ei Erik
herra tullut, ja yö oli uneton, ja aamulla oli Gunillan korvatyyny
kyynelten kastelema.
Elsaan ei tosin hänen valtiattarensa täysin luottanut, mutta älykäs
tyttö osasi aina sovittaa sanansa sen mielialan mukaan, missä Gunilla
oli, ja tämä tahtoi mielellään pitää hänet läheisyydessään; tyttö
yksin sai toimittaa kaikki hänen asiansa.
"Ritari on taasen ratsastanut pois, mutta käskenyt sanoa, että hän
tulee takaisin päivälliselle." Sellaisen viestin toi hän seuraavana
aamuna ensimäiseksi emännälleen.
"Taasko yksin?" kysyi Gunilla tukahuttaen huokauksensa.
"Kaksi asemiestä seurasi mukana."
Ennen ilmoitti ritari aina hänelle, kun lähti pois, mutta nyt? Itse
oli hän eroittautunut herrastaan, mitä oikeutta hänellä oli valittaa?
Mutta hänen täytyi uudestaan voittaa hänet puolelleen; siinä suuri
tehtävä, jonka hän oli ottanut suoritettavakseen. Oli kysymys
hänen herransa sielun pelastuksesta, ja hän tunsi horjuvaisuutta
ja epäröimistä. "Sokea kuuliaisuus", kuiskasi hän, "on ainoa tie
pelastukseen".
Kulkiko Elsa papin asioilla, johdatti häntä tiellä, jonka tämä
viittoi? Sen tulemme näkemään tämän kertomuksen jatkuessa.
Kun Erik herra saapui päivälliselle, lepäsi syvä surumielinen
vakavuus hänen miehekkäillä kasvoillaan, mutta Gunillan ei tarvinnut
häneltä vetää pois kättänsä, sillä hän ei ojentanutkaan kättänsä
siihen tarttuakseen, ja Gunillan kapinoiva sydän syytti häntä
kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Ritari tervehti kaikkia yhtä
ystävällisesti, hän ei ollut äänetön eikä harvapuheinen, kääntyi
useampaan kertaan puhuttelemaan isä Tobiasta eikä näyttänyt lainkaan
olevan hänelle vihoissaan.
Tämä köyristelihe kuin kehräävä kissa. Käärmeellä ja kissalla on
yhtäläisiä sukupiirteitä.
Aterian päätyttyä kääntyi ritari melkein suoraa päätä Gunillaan.
Hän kertoi Hollolaan saapuessaan tavanneensa kasvatusäitinsä
kuolemaisillaan; hän oli istunut tämän vuoteen ääressä viimeiseen
hetkeen ja sulkenut hänen silmänsä hänen kuoltuaan. Hän kertoi,
mitä vainaja oli ollut hänelle hänen lapsuudessaan ja kuinka hänen
mieleensä, kun hän muisteli menneisyyttä, tämä kuvastui jaloimpana
naisena.
"Ja vanha pappi, kuinka hän kestää surunsa?" rohkeni Gunilla kysyä.
"Sanan syvimmässä merkityksessä on ukko hänessä kadottanut silmäinsä
valon", jatkoi ritari. "Mutta kuitenkin sanoo hän vainajan yhä olevan
luonansa. Hän on kuulevinaan, kuinka muori lukee hänelle, kuten hän
oli tehnyt lähes kolmekymmentä vuotta, ja katsoo kaiken olevan kuten
pitääkin, kun tämä on mennyt edellä valmistamaan hänelle tilaa. Kävin
hänen luonaan vielä tänään, aikoen saada hänet muuttamaan tänne
hautajaisten jälkeen, mutta hän hylkäsi ehdotuksen. 'Me vanhat olemme
tottuneet parhaiten viihtymään kotosalla', sanoi hän, 'eikä vainaja
antaisi anteeksi, jos minä löisin laimin saarnaamisen. Minun täytyy
itseni sunnuntaisin lukea kiitokset hänelle ja minä tiedän, että koko
seurakunta on minun kanssani siunaava hänen muistoaan'. Mitä sanotte,
kunnianarvoisa isä, sellaisesta uskosta ja sellaisesta rakkaudesta?"
"Pyhä kirkkomme vaatii palvelijoiltaan naimattomuutta, ja minua
kummastuttaa, että täällä Suomessa..."
"Jo solmittuja avioliittoja ei ole purettu, ja tähän jos mihin on
sovitettava raamatun sanat: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei
ihmisten pidä eroittaman."
"Hengen ja veren uhraaminen suurissa urotöissä näyttää minusta
vähäiseltä tämän jokapäiväisen alttiin ja uhrautuvan elämän rinnalla,
elämän, jolla on ainoastaan muiden hyvä päämääränään!" huudahti
Katarina neitsyt tulisesti.
"Suurempaa on kuitenkin uhrata Jumalan kunniaksi!" vastasi isä Tobias
mahtipontisesti.
"Silloin voi tulla julistetuksi pyhäksi!" tokaisi Anna Sparre
ilvehtien.
Edellisen kasvot punehtuivat, ja Katarina neitsyt peitti hymyillen
kasvonsa liinallaan.
"Niin vanha kasvatusäitinikin tulee tavallaan", jatkoi ritari.
"En unhoita häntä koskaan ja iloitsen jälleennäkemisestä haudan
tuolla puolen; seurakunta, joka on kasvanut hänen silmäinsä
alla, ei ainoastaan ole itse häntä muistava, vaan lapsilleen ja
lastenlapsilleenkin esittävä hänet esikuvana, joka on seuraamisen
arvoinen."
Ritari heitti pikaisen katseen puolisoonsa, heidän katseensa yhtyivät
sekunniksi, mutta kumpikaan ei ehtinyt lukea toisen ajatuksia.
Päivällisen jälkeen sanoi ritari kuuluvalla äänellä, että kun hänen
aikansa tämän jälkeen kävi täpärälle, osaksi matkojen, osaksi muiden
tehtäväin tähden, toivoi hän, että Gunilla rouva toimisi hänestä
riippumatta. Hän lupasi, milloin aikansa myöntää, jatkaa käyntejään
rouvantuvassa, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos Gunilla rouva
tästälähin kuten tähänkin asti tahtoisi toisinaan ottaa vastaan
jalosukuiset aatelisnuorukaiset ja asemiehet, jotka ilman sitä
tulisivat liian paljon kaipaamaan seuraelämän suloa. Vuodenaika oli
nyt sopiva rekiretkiin ja hiihtämiseen; ritari oli käskenyt panna
toimeen aseleikkejä ja metsästysretkiä ja toivoi, että Gunilla rouva
tahtoisi näihin kiinnittää mieltään ja ottaa osaa.
Mutta jos neitsyet ja piikaset punastuivat ilosta ajatellessaan
odotettavia iloja, niin Gunilla rouva sitä vastoin kalpeni ja
sammalsi vapisevalla äänellä:
"Tulen kaikessa noudattamaan tahtoanne."
"Yksi seikka täytyy minun lisätä", virkkoi ritari. "Kun olen linnassa
kotosalla, haluan joka päivä nähdä poikaani, ja jotteivät käyntini
sattuisi teille sopimattomasti, lähetän noutamaan häntä luokseni."
Hän kumarsi Gunilla rouvalle ja poistui salista.
Gunilla ei tiennyt, menikö hän itse makuukamariin vai kannettiinko
hänet sinne, mutta kun hän palasi, tuntoihinsa, ei hänen surullaan
ollut mitään rajoja.
Yhtenä hetkenä hän tahtoi rientää herransa luo ja sanoa, että
hänen rakkautensa häneen oli hänen koko maailmansa, ja pyytää
lähettämään pois isä Tobiaan. Toisena ilmestyi hänen sielunsa
silmiin se lähetystyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen ja johon
hän ei katsonut pystyvänsä; silloin hän toisteli itsekseen: "Sokeaa
kuuliaisuutta, ainoastaan sokeaa kuuliaisuutta!"
Elsa vahvisti häntä huomaamatta tässä. Hän kävi yhä
välttämättömämmäksi Gunillalle, joka melkein tietämättään noudatti
hänen neuvojaan ja ohjeitaan.
Ritarin menettelytapa ei ollut suinkaan vähän hämmästyttänyt isä
Tobiasta. Hän alkoi pelätä, ettei Gunilla rouva enää voinut palvella
hänen suunnitelmiaan; ja hänen pyrkiessään laatimaan uusia muuttui
Gunilla melkein välinpitämättömäksi. Sitä vastoin nousi Elsan
merkitys päivä päivältä, hän oli selvillä kaikesta, mitä linnassa
sanottiin ja tehtiin, tiesi aina ritarin matkojen tarkoituksen ja
kertomalla, milloin että tämä oli aivan epätoivoissaan sen johdosta
mitä oli tapahtunut, milloin että tämä otti sen sangen keveästi,
häilytti hän kunnianarvoista isää alituisessa epätietoisuudessa
siitä, mihin oli ryhdyttävä.
Eräänä päivänä, kun hän mietiskeli näitä asioita, kuuli hän pantavan
avaimen oveen ja Elsa astui sisään.
"Suuria uutisia!" sanoi tyttö hehkuvan punaisena.
"Kerro!"
"Ritari rakastaa toista."
"Sen jo arvasinkin!"
"Arvasitteko senkin ketä?"
"Tiedätkö sinä sen?"
"Katarina neitsyttä!"
"Onko se mahdollista?"
"Olen huomannut, että neitsyt joka aamu menee jalkaisin metsään. Se
kummastutti minua, ja minä lähetin Sakon pitämään häntä silmällä.
Eräänä aamuna antoi Risto, ritarin asemies, hänelle kirjeen."
"Keneltä?"
"Herraltaan, luulenma, sillä seuraavana päivänä kohtasi hänet ritari
itse..."
"Ja silloin..."?
"Luultavasti hän suostui johonkin, mitä toinen pyysi, sillä ritari
suuteli hänen kättänsä ja sanoi, että hänen oli kiittäminen neitsyttä
onnestaan."
"Epäileekö Gunilla rouva mitään?"
"Katarinaa vähimmän kaikista."
"Hän epäilee siis kaikessa tapauksessa?"
"Kyllä, nyt on hän mustasukkainen jokaiselle, ketä ritari vain
puhuttelee."
"Hän ei saa mitään tietoonsa Katarina neitsyestä?"
"Eikä Anna neitsyestäkään."
"Mitäs hänestä?"
"Olavi asemies antoi hänelle kirjeen."
"No, ja sen jälkeen?"
"En tiedä, onko heillä ollut kohtausta."
"Vakoile kaikkialla, Elsa."
"Ja palkka?"
"Mitä tahdot?"
"Edelleen kymmenen vuoden synninpäästön!"
"Sen saat."
"Minulla on enemmänkin uutta kerrottavaa?"
"Annas kuulla!"
"Eilen saapui lähetystö Venäjältä."
"Nuo miehet, jotka lähetettiin taipaleelle yhtä salaa kuin heidät
otettiin vastaankin?"
"Juuri samat."
"Heillä oli viestejä ja kirjeitä mukanaan?"
"Muuan lähetystö on odotettavissa näinä päivinä."
"Mistä tiedät...?"
"Sakko ja minä saamme tietää kaiken, mitä tahdomme."
"Kuules, Elsa; tämän lähetystön mukana tulee luultavasti seuraamaan
mies, joka... joka..."
"Maisteri David Kock!" keskeytti Elsa hymyillen.
Dekaani hypähti pystyyn. "Mistä tiedät...?" kysyi hän.
"Hän sanoi minulle nimensä, kun autoin häntä täältä pakoon."
"Sinun täytyy toimittaa minulle tilaisuus puhutella häntä."
"Kyllä koetan."
* * * * *
Kolmisen viikkoa oli kulunut siitä, kun Erik Turenpoika sanoi
jäähyväiset linnan seurustelusalissa. Hän oli oikeassa sanoessaan,
että tärkeät asiat veivät hänen aikansa ja ajatuksensa. Maassa
vallitseva hätä ja kurjuus vaati monin paikoin hänen persoonallista
valvontaansa, että annettuja käskyjä noudatettiin täsmälleen,
ja hänen täytyi matkustaa voudintalosta toiseen johtaakseen
toimenpiteitä.
Mutta ei siinä kyllin. Ruotsista saapui kirjeitä, jotka sisälsivät,
ettei Svante Niilonpoika ollut oikea mies valtionhoitajaksi,
puhuttiin hänen horjuvaisuudestaan, hänen kiittämättömyydestään
Sten Sturea kohtaan, Jos kelpo miehet lujasti ja yhdestä tuumin
puolustaisivat maata ja valtakuntaa, ei olisi vaarallista sallia
Hannu kuninkaan kantaa kuninkaan nimeä; hän oli ystävällinen ja
rauhaisa herra, ja Suomi silloin varmaan vapautuisi vihollisistaan...
Nämä kirjeet herättivät vastakaikua Erik Turenpojan sielussa;
vapaaehtoinen ero Gunillasta oli syvästi koskenut häneen, ja hän
olisi pitänyt korkeimpana onnenaan maailmassa noudattaa puolisonsa
tahtoa. Mutta mitä taipuvammaksi siihen hän tunsi sydämensä,
sitä ankarammin piti hän kiinni velvollisuutensa täyttämisestä
ja ainoastaan siinä tapauksessa, että Svante Niilonpoika tosiaan
huomattiin arvottomaksi Ruotsin valtionhoitajan korkeaan asemaan,
tahtoi Erik herra valtakunnan muiden suurmiesten kanssa tarjota
kruunun Hannu kuninkaalle.
Viimeksimainittu oli jo vuoden alussa kirjoittanut Erik herralle,
ettei hän tahtonut tietää mistään irtisanomisesta. "Ja onko sinulla
nyt mitään syytäkään?" kirjoitti kuningas. "Sten herra oli kuollut,
ennenkuin saimme kirjeesi; tämän jälkeen vaadimme viivyttelemättä
vastausta, mitä tahdot tehdä asiassa."
Mutta Erik herra oli yhä edelleen kahdenvaiheella eikä hän
neuvotellut kenenkään kanssa.
Silloin saapui sanoma odotettavasta venäläisestä lähetystöstä, ja
Erik herra päätti ottaa sen vastaan kuten maan päällikön sopi.
Samana päivänä, jona edellä kerrottu keskustelu tapahtui isä Tobiaan
ja Elsan välillä, lähetti ritari uskollisen Olavinsa rouvantupaan
kysymään, saisiko hänen herransa puhutella Gunilla rouvaa.
"Mihin aikaan ritari vain haluaa", vastasi Gunilla punastuen sekä
ilosta että häpeästä. Ritari saapui tuntia myöhemmin. Gunilla rouva
oli lähettänyt kaikki pois; ainoastaan Elsa ja lapsi olivat läsnä.
Poika, joka jo aikaisemmin aamulla oli ollut ritarin luona, ojensi
käsivartensa häntä kohden ja huusi: "Isä!"
Hän otti pojan syliinsä, suuteli hänen päätänsä ja poskiaan
ja hypitteli häntä korkealle, ja kun poika kirkui iloissaan,
uudistettiin leikki kerta toisensa jälkeen. Mutta samalla ritari
katseli kalpeaa emäntäänsä, joka kyyneltynein, maahanluoduin silmin
koetti myhäilyllä peittää liikutustaan.
"Oletko nähnyt, Gunilla, että hän alkaa kävellä?" kysyi ritari
nostaen pikku Annan kehdosta. "Pelkään, että hän kaatuu", vastasi
Gunilla. "Odota, saatpas nähdä!" Ritari otti ketjun kaulastaan ja
piteli sitä tytön edessä.
Tämä ojensi kätensä sitä kurottamaan. Ritari veti vähitellen kättänsä
loitommalle ja lapsi otti ensimäisiä haparoivia askeleitaan. Gunilla
rouva heittäytyi polvilleen käsivarret ojolla ottaakseen vastaan
lemmikkinsä, jos tämä kaatuisi. Tämä näki ainoastaan kimmeltävän
kullan, ja ritari pani sen nopeasti äidin kaulaan.
Hänellä tuskin oli aikaa siitä hämmästyä, sillä samassa oli hänellä
lapsi suojelevassa sylissään; mutta samassa hänet myös nostivat lujat
käsivarret lattialta, hänen päähänsä painettiin suukkonen ja hän
istui penkillä Anna pienokainen käsivarsillaan.
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; seuraavassa tuokiossa seisoi
ritari ikkunan ääressä katsellen pihalle; hän oli sangen liikutettu,
ja Gunilla rouvan posket paloivat punaisina.
"Älä pane pahaksesi, Gunilla", sanoi hän. "Sitä ei tule enää
tapahtumaan."
Gunilla otti ketjun kaulastaan ja antoi sen tytön leikkikaluksi.
"Syynä tulooni oli", sanoi ritari, "se, että jo huomenna odotan tänne
muutamia ylhäisiä venäläisiä. Tahdon laittaa vieraspidot heidän
kunniakseen, mutta että tämä kaikki tulisi oikein loistavaksi, on
meidän kauniiden naistemme oltava mukana. Nyt on kysymys, tahdotko
sinä ottaa siihen osaa."
"Jos herrani niin haluaa!"
"Eikö meillä nyttemmin ole kaksi eri tahtoa, Gunilla? Tulin kuulemaan
sinun tahtoasi."
"Minä taivun teidän tahtonne mukaan!"
"Mutta kun maailma ei saa päästä tietämään tapahtuneesta väliemme
rikkomisesta, täytyy meidän vieraiden ollessa läsnä puhutella
keskenämme kuten muinaisina päivinä, sanalla sanoen, kuten mies ja
vaimo."
Gunilla oli kiusoittavan hämillään. "Milloin juhla on?" kysyi hän
nopeasti.
"Minusta mieluimmin ylihuomenna."
"Annatko itse käskyt siitä?"
"Olisin kiitollinen, jos sinä sen tekisit." Gunilla kumarsi
suostumuksen merkiksi, mutta hänen liikutuksensa osoitti, kuinka
rakas tehtävä oli hänelle. Ritari kumarsi mennäkseen.
"Ketjunne!" sanoi Gunilla ottaen sen tytöltä.
"Anna antaa itte!" huusi tämä ja ojensi kirkkaan leikkikalun
ritarille.
Erik herran täytyi siis tulla uudestaan luo ottamaan ketjua lapsen
kädestä; tyttö tahtoi itse ripustaa sen isänsä kaulaan, mutta se ei
käynyt äkkiä, ritarilla ei ollutkaan mitään kiirettä ja niin tuli hän
kuulleeksi kuiskauksen korvaansa: "Erik, anna anteeksi minulle!" Ja
hän vastasi riemuitsevalla ilolla: "Rakas, armas Gunilla!..." Mutta
seuraavassa tuokiossa oli hän poissa. Luja mies pelkäsi antavansa
myöten.
Nuori nainen istui hiljaa, liikkumatonna, ummessa silmin, hän
uskalsi tuskin hengittää. Oli kuin hän pelkäisi, että hetken onni
pakenisi liian pian pois. Elsa, joka oli itsestään poistunut heti
ritarin tultua, astui nauraen sisälle ja kertoi, että Sakko teki mitä
hauskimpia kujeita lastenkamarissa. Nuorta Akselia huvitti kovasti
niiden näkeminen, ja äiti jätti Annan Elsan huostaan, niin että
hänkin saisi ilosta osansa.
Itse istui hän yhä samalla paikalla, jolla ennenkin; hänellä oli
monia ajatuksia selvitettävinä. Ajatuksia, jotka saivat hänet vuoroin
punastumaan ja vaalenemaan; ajatuksia, jotka milloin kihottivat
kyynelet hänen silmiinsä, milloin saivat hymyn hänen huulilleen,
ajatuksia, jotka olivat sekä hyviä että huonoja, iloisia ja
surullisia. Kaikki tunkeilivat tyrkkien toisiaan, kaikki tahtoivat
päästä valtaan, ja hänen täytyi niitä selvittää ja järjestää,
karkoittaa muutamia ja pidättää toisia...
Hän oli tällä hetkellä täysin vakuutettu, että puolisonsa rakasti
häntä, mutta niinhän tämä teki silloinkin, kun hän lupasi käyttää
tätä rakkautta keinona saadakseen hänet siirtymään Tanskan puolelle.
Hän tiesi, että isä Tobias halveksi häntä siksi, että hän oli
pettänyt lupauksensa, mutta hänen oma surunsa oli niin katkera,
että se oli tehnyt hänet tunteettomaksi koko maailmaa kohtaan.
Tuskallisella uteliaisuudella oli hän vartioinut kaikkia herransa
hankkeita; hän oli alentunut kyselemään ritarista palvelijoiltakin,
oli ollut mustasukkainen, epäluuloinen, melkeinpä ilkeä! Hän luuli
herransa käyttävän ilolla hyväkseen tilaisuutta päästäkseen hänestä
eroon, ja monta kertaa, kun nuori mies tuli noutamaan poikaa ritarin
luo, taisteli hän kovasti haluaan vastaan mennä itse mukaan ja
syytää herralleen soimauksia siitä, että tämä oli eroittanut hänet
sukulaisistaan ja ystävistään, vienyt hänet vieraaseen maahan ja
siellä melkein häpeällisesti hyljännyt hänet. Hän ei voinut käsittää,
että hän itse oli saanut tämän aikaan; hän oli onneton, hän kärsi
rakkaudestaan herraansa, sentähden täytyi syyn olla ritarin.
Nyt hän oli yhdellä kertaa päässyt täysin selville, että ritari
rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin, ja samoin kuin valo
häikäisee tullessa pimeydestä päiväpaisteeseen, niin ei hänkään
saattanut eroittaa, mitä tietä hänen oli kulettava.
Pahat henget ovat sellaisissa tapauksissa aina ensimäiset
kuiskailemaan neuvojaan. Ne sanoivat hänelle:
"Naethän, kuinka hän rakastaa sinua! Käytä siis valtaasi, on kysymys
hänen sielunsa pelastuksesta! Ja on sitä paitsi nöyryyttävää naiselle
hävitä sellaisessa taistelussa."
Ja hän kuunteli näitä petollisia ääniä, hän hymyili ajatellessaan
niitä voittoja, joita hän tuli voittamaan, ja hän tunsi voimaa, joka
sai hänet kaipaamaan taistelua, sillä nyt hän oli varma voitosta.
Isä Tobias ei saisi tietää mitään. Onneksi oli hän kieltäytynyt
ripiltä; pappi ei saisi tietää mitään, ennenkuin hän voisi sanoa:
"Voitto on minun!" Se oli kohtuullista sen halveksumisen jälkeen,
jota pappi oli hänelle osoittanut.
Kun Gunilla rouva oli päässyt selville itsestään, nousi hän melkein
ylpeästi. Hän tunsi ikäänkuin vapautuneensa heikkoudestaan. "Olen
ollut kurja raukka", tuumi hän, "mutta en ole sitä enää; minä näytän,
että voin taivuttaa Erik Turenpojan tahdon sen rakkauden voimalla,
mitä hän tuntee minua kohtaan. Pyhä neitsyt, auta minua, olen
asettanut itselleni suuren ja arvokkaan maalin."
Häh tunsi äitinsä hengen tuulahtavan sielussaan; mitä nöyryytystä hän
oli tuntenutkaan, nyt oli tuleva hyvitys. Isä Tobias saisi nähdä,
ettei hän ollut se heikko nainen, joksi hän häntä luuli; herra Erik
Turenpojasta tulisi jälleen Tanskan mies! Se huumaus, jota hän tunsi,
antoi hänelle epätoivon rohkeuden; hän oli voittava nyt tai ei
koskaan.
Hän seisoi taasen hetken miettien, mutta äsken niin raukeat silmät
säihkyivät tulisesti, tyytyväisyyden hymy leikki hänen huulillaan, ja
hän kosketti soittokelloa, joka oli pöydällä.
Muuan palvelijatar astui sisään.
"Kutsu tänne kyökkimestari!"
Tämä ei viivytellyt saapuessaan.
Gunilla rouva oli äidiltään oppinut antamaan ajan raa'alle maulle
hienouden leiman; niistä monista, jotka olivat matkustaneet etelässä,
olivat muutamat kertoneet uusista tavoista ja menoista, ja nämä
olivat vähitellen juurtuneet Tanskaan ja levisivät sieltä muuhun
pohjolaan.
Oli käytettävä kaikki, mitä talon runsaat varastot ja taide ja
kätevyys voivat, jotta saataisiin aikaan vieraspidot, jotka olivat
linnanherran ja hänen kutsumainsa vieraiden arvoiset. Mutta paras oli
säästetty lopuksi: suunnattoman suuri torttu, joka esitti lumivuorta,
oli asetettava pöydän keskelle. Kun torventoitotuksella annettaisiin
merkki, repeäisi vuori ja vuorenhaltia astuisi ilmoille. Sakko oli
määrätty siksi ja lähetettiin heti häntä noutamaan, jotta voitaisiin
ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
Mutta kun kaikki oli järjestetty, lähetettiin noutamaan myös isä
Tobiasta. Gunilla sanoi hänelle, että hän tahtoi vuorenhaltian
ylistävän Hannu kuningasta; kunnianarvoisan isän oli sepitettävä
sanat ja Elsan opetettava ne Sakolle.
Dekaani suostui ilolla. Hän ihmetteli Gunillan rohkeutta, kun tämä
valmisti herralleen sellaisen häväistyksen, mutta hän välitti vähät
siitä vaarasta, mihin tämä siten heittäytyi; nyt oli hänen vain niin
voimakkain sanoin kuin suinkin ajettava Tanskan ja oman puolueensa
asiaa. Ja isä Tobias sepitti Ruotsia vastaan pienen herjauspuheen,
jossa Hannu kuningas asetettiin Jumalan omaan neuvoskamariin, josta
hän lausui rangaistustuomionsa tälle petolliselle maalle.
Hän oli niin ihastunut omaan työhönsä ja luuli sen olevan niin
vastustamattoman, ettei edes Elsan katsottu voivan sitä opettaa
Sakolle, vaan oli hänen suuremman perusteellisuuden vuoksi tehtävä
se itse. Niinpä kutsuttiin poika käsille, ja opetus alkoi ja jatkui
pitkin päivää. Metsäläispoika, joka oli tottunut nauttimaan täyttä
vapauttaan, pidettiin yötä päivää sulettuna lukon taa, jottei voisi
ilmaista mitään ja oppisi perinpohjin läksynsä. Viimeksimainittu ei
ollut niinkään helppoa; jonakin hetkenä Sakko muisti joka sanan,
toisena oli hän unhottanut kaiken. Jokin tahra seinässä, hämähäkin
verkko katossa riitti antamaan hänen vilkkaalle mielelleen uuden
suunnan.
Onneksi keksi isä Tobias käskeä häntä katsomaan suoraan hänen
silmiinsä lukiessaan puhetta, ja se näytti tosiaankin auttavan
muistia; tosin tapahtui väliin, että Sakko ummisti silmänsä ikäänkuin
väsyneenä näkemäänsä, mutta hänet sai heti tottelemaan tuikea
tiuskaisu: "Katso tänne!"
Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui odotettu lähetystö.
Suuriruhtinas Iivana oli varmaa suojeluslupaa vastaan lähettänyt
kaksi mahtavaa pajaria, joilla oli jokseenkin suuri ja loistava
seurue mukanaan. Ei ollut kysymystä alituisista rajariidoista, kuten
tavallisesti; tällä kertaa tahdottiin ainoastaan ystävällisesti
neuvotella.
Erik Turenpoika ei aivan syyttä pelännyt, että siihen liittyi
joitakin salaisia tarkoituksia.
Pajarien seurueessa oli muuan keski-ikäinen, terävä- ja
vilkaskasvoinen mies. Linnanvartia kiinnitti ritarin huomion häneen,
ja tämä tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka ne olivat yhyttäneet
metsästä ja tuoneet mukanaan vankinaan.
Mies itse sanoi olevansa maisteri David Kock ja pyysi
vierasvaraisuutta sen seuran tähden, minkä mukana hän saapui.
"Miksette viime kerralla sanonut kuka olette?" kysyi ritari.
"Esiintymisenne vivahti pikemmin sissiin kuin oppineeseen."
"Sainkin sentähden osakseni sen vastaanoton, joka täällä sellaisia
odottaa", vastasi maisteri vältellen, "enkä sen johdosta valitakaan".
Vieraille osoitettiin ne huoneet, jotka jo oli laitettu kuntoon heitä
varten. Heitä odottivat siellä pulleat höyhenvuoteet ja valkoiset
lakanat, leimuavat takkavalkeat ja ajan tavan mukaan vaahtoava olut
raskaissa hopeamaljoissa. Täällä oltiin vieraina rikkaassa talossa,
jossa oli pidetty hyvää huolta vieraiden mukavuudesta.
Tämä kuului linnanvartian velvollisuuksiin; Elsa oli hommannut
kaiken, sentähden saattoi hän laittaa niin, että David sai huoneensa
aivan isä Tobiaan huoneen vierestä.
Niin hyvä kuin tämä olisi muuten ollutkin, toi se nyt mukanaan sen
vaikeuden, että Sakko poika oli huoneessa, ja häntä ei kunnianarvoisa
isä tahtonut millään ehdolla päästää luotansa. Kun Elsa koetti pukua,
johon pojan oli pukeuduttava vuorenhaltiana, täytyi sen tapahtua
papin ollessa läsnä. Elsakaan ei saanut tietää merkillisestä puheesta
ennen aikojaan; niin mielellään kuin pappi tahtoikin käyttää tyttöä
tuumiensa toteuttamisessa, ei hän ollut halukas ilmaisemaan niistä
tälle enempää kuin oli tarpeellista.
Sellainen viippuminen molemmille puolin ei ole koskaan vaarallisempaa
kuin silloin, kun on naisen kanssa tekemisissä. Hän kysyy vain:
ystävä vai vihamies; mitään siltä väliltä ei ole hänen sanakirjassaan.
Elsasta ei tuntunut merkitsevän mitään se, että hän itsekin oli
horjuvainen ajatuksissaan ja toimissaan. Papin luottamus imarteli
häntä, anekirje tyynnytti häntä, ja kaiken ja kaikkien urkkiminen
antoi askarrusta hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Se
epäluottamus, jota hänelle nyt osoitettiin, kiihoitti uteliaisuutta
ja herätti kostonhalua. Mustalaisveri alkoi helposti kiehua, ja
Elsalla ja Sakolla oli monia muille käsittämättömiä tapoja ilmaista
ajatuksensa toisilleen. Niinpä tiesi Sakko, että Elsa tulisi hänen
luoksensa yöllä, heti kun hän yskimällä antaisi tälle merkin, että
kunnianarvoisa isä oli mennyt viereiseen huoneeseen vieraan maisterin
luo. Oviaukossa oli ainoastaan oviverho, ja Elsa oli päättänyt ottaa
selon, mitä he sanoivat toisilleen.
Kun kaikki vieraat olivat menneet levolle, ja linnassa oli vihdoin
tullut hiljaista, riensi hän heti paikoilleen. Ei kestänyt montakaan
minuuttia, ennenkuin kuului hiljaista yskintää. Hiljaa pisti Elsa
avaimen oveen ja avasi sen melkein äänettömästi. Hän hiipi kuin henki
yli lattian ja pojan vuoteen luo. Tälle ojensi hän kourantäyden
leivoksia. "Ole nukkuvinasi!" kuiskasi hän ja liihoitteli sitten
vastapäiselle puolelle, missä oli ovi maisterin huoneeseen.
Siellä oli aivan hiljaista; sitten hän kuuli askeleita. Kohta
työnnettiin oviverho syrjään.
"Oletko valveilla, Sakko?" kysyi isä Tobias. Sakko vastasi syvällä
huokauksella.
Oviverho putosi alas, mutta se avattiin heti sen jälkeen, ja isä
Tobias tuli ulos lamppu kädessään tietystikin valaistakseen sillä
poikaa.
Elsa seisoi aivan peittämätönnä; pelästys jähmetytti hänet, ja hän
seisoi aivan liikkumatta, tuskin uskaltaen hengittää. Pappi meni
vuoteen luo, valaisi poikaa, panipa kätensäkin hänen päällensä, mutta
poika ei ollut siitä tietävinäänkään; epäilemättä hän nukkui.
Nyt tiesi Elsa, että hänen hetkensä oli lyönyt, ja hän uteli
itsekseen, pelästyisikö pappi hänet nähdessään ja huudahtaisi,
jolloin vieraskin tulisi ulos, ja mitä hän silloin vastaisi heidän
kysymyksiinsä ja minkä rangaistuksen he määräisivät hänelle.
Tällaikaa oli isä Tobias kääntynyt; hän kohotti lampun, niin että
valo lankesi suoraan Elsaan. Tämä oli näkevinään papin silmien
kääntyvän samaan suuntaan ja luki niistä ja koko hänen kasvoistaan:
viekkautta ja tuhmuutta. Pelkäsikö pappi kenties, että hän
pakenisi, ja oliko papin tarkoitus tarttua häneen ennenkuin oli
mitään näkevinään? Ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen
sielussaan, mutta onneksi ei hän liikauttanut ainoaakaan lihastaan.
Näytti melkein kuin pappi olisi paennut häntä, niin nopeasti hän
katosi oviverhon taakse.
"Kummallista, sangen kummallista!" kuuli Elsa hänen jupisevan.
"Mistä puhutte?" kysyi toinen.
"Olin näkevinäni näyn."
"Toisessa huoneessa?"
"Seinällä ovenne vieressä."
"Sitä lienee syytä tutkia."
Elsa oli vähällä paeta, mutta uteliaisuus pidätti hänet paikoillaan.
"Ei, ei, olen nähnyt sen usein!"
"Nainen?"
"Niin, niin!"
"Kaunis?"
"Kuin synti!"
"Kova kiusaus, veli!"
"Hirveä!"
"Mutta ei suinkaan hän ole mikään pyhimys?"
"Juuri siksi!"
"Ahaa, ymmärrän!"
Mutta Elsa ei suinkaan ymmärtänyt, ja sentähden hän heristi korviaan.
Hänen uteliaisuutensa ei tullut tyydytetyksi. "Olemme jo puhuneet
tästä kylliksi", vastasi isä Tobias. "Tahdotteko nyt kertoa viestinne
veljeskunnaltamme?"
"Hiippakuntanne odottaa piispaansa."
"Onko se mahdollista?"
"Kirje on jo valmis."
"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!"
"Milloin voimme teitä odottaa?"
"Tiedänkö minä sen!"
"Onko ritari vielä yhtä taipumaton?"
"On, valitettavasti!"
"Mutta Gunilla rouvan nuoruus ja kauneus?"
"Olen eroittanut heidät toisistaan, että..."
"Sen olisi pitänyt tapahtua aikoja ennen."
"Ritari rakastaa toista."
"Mitä?"
"Olen saanut sen tietooni aivan äskettäin."
"Ja tämä toinen?"
"On myöskin isän puolelta tanskalaista sukua."
"Nimi?"
"Hän on Vikin herran, Niilo Klaunpojan tytär."
"Haha! Sen, joka nai luostarilapsen?"
"Saman!"
"Onko teillä mitään vaikutusvaltaa häneen?"
"Hän on ylpeä, mutta uskoo henkiin ja aaveihin, kuten äitinsäkin."
"Uskollinen Tanskan asialle?"
"Pelkään, ettei hän ole."
"Silloin emme voi käyttää häntä."
"Gunilla rouva, joka pitkän aikaa oli aivan kuin poissa suunniltaan,
on äkkiä ja odottamatta jälleen rohkaissut mielensä. Hän aikoo tehdä
vastarintaa."
"Millä tavoin?"
"Juhlassa, joka huomenna vietetään, lausuttaa hän aivan julkisesti
toivomuksensa Tanskan ja Hannu kuninkaan asiassa."
"Se on hyvä!"
"En tiedä, mistä tämä rohkeus tulee; olen aikonut pakoittaa hänet
ripille."
"Sitä ette saa!"
"Miksen?"
"Antakaa hänen olla, kunnes hän pyytää neuvoanne. Odottakaas,
juolahtaa jotakin mieleeni. Aamulla varhain on teidän toimitettava
minulle tilaisuus puhutella häntä ilman todistajia, sitten saamme
nähdä."
"Mutta kunnia ja edut ovat teidän, jos..."
"Olkaa huoletta, _minun_ maalini ei ole piispanhiippa. Tahdon
ainoastaan auttaa _teitä_ siihen."
"Hän on omituinen nainen, väliin vahva ja väliin heikko, innostuu
helposti ja... ajattelin..."
"Jättäkää se!" virkkoi maisteri pilkan ja halveksumisen sekaisella
äänellä. "Tässä on kysymys Erik Turenpojan luopumisesta ruotsalaisten
puolelta. Tiedämme, ettei hänen vakaumuksensa ole riippuvainen
mistään ulkonaisista eduista, mutta että monen muun edut ovat
riippuvaiset hänestä. Suomi joutuu sille, jonka puolelle hän
asettuu, sentähden on kaikin tavoin koetettava saada hänet Tanskan
puolelle. Nyt on siihen sopiva hetki, unionin kestäminen riippuu
siitä, ettei Svante Niilonpoikaa valita valtionhoitajaksi. Monet
Ruotsin suurmiehistä ovat kirjoittaneet Erik Turenpojalle; jos hänet
saadaan luopumaan, seuraavat he mukana. Hannu kuningas tarjoaa Suomen
läänitykseksi hänelle itselleen ja hänen jälkeläisilleen. Teidät
on lähetetty hänen puolisonsa kautta voittamaan vastustus, mutta
minusta tosiaan tuntuu, kuin ette olisi päässyt vähääkään lähemmäksi
maalianne."
"Olen tehnyt mitä olen voinut."
"Olette herättänyt epäilystä itseenne, ette muuta!"
"Minut on lähettänyt hänen kunnianarvoisuutensa arkkipiispa!"
puuskahti isä Tobias.
"Ja kirkon ylipää, hänen pyhyytensä paavi, on antanut minulle tämän
asiakirjan, joka oikeuttaa minut pitämään ankarasti silmällä kaikkia
kirkon palvelijoita täällä pohjolassa."
Elsa kuuli paperin rapinaa, kun sitä avattiin; sitten seurannut
hiljaisuus johtui kai siitä, että isä Tobias otti selon paperin
sisällöstä. Vapisevin äänin sanoi hän sen jälkeen: "Kunnianarvoisa
isä, käskekää, minä tottelen!"
David maisteri lisäsi ankaralla äänellä: "Se häväistys, jonka teidän
puuttuvan huolellisuutenne tähden sain kärsiä viimeksi täällä
ollessani, on minulle nykyään sangen haitallinen ja tekee yrityksen
menestymisen sangen epäiltäväksi."
"Gunilla rouva on saatava menemään luostariin", rohkeni isä Tobias
sanoa.
"Mitä se meitä hyödyttäisi?"
"Ajattelin..."
"Tästedes on teidän ainoastaan toteltava." David maisteri nousi,
ja hiljaa, kuten oli tullutkin, hiipi Elsa ulos jälleen. Nukkuiko
Sakko vai oli valveilla odottaen häntä, sitä hän ei tiennyt; hän
oliko saanut tietää siksi paljon, että hänellä oli riittävästi
ajattelemista koko yöksi.
Seuraavana aamuna kahdeksan aikaan oli määrätty pidettäväksi se
kokous, jonka venäläiset lähettiläät olivat ilmoittaneet saapumisensa
tarkoitukseksi. Ritari hämmästyi aika tavalla, kun hän näki maisteri
David Kockin astuvan sisälle muiden lähettilästen keralla ottaakseen
osaa neuvotteluun.
Mutta David maisteri näytti erään Saksan keisarin kirjeen, joka
oikeutti hänet ottamaan hänen lähettiläänään osaa jokaiseen
neuvotteluun, joka tarkoitti oikeuden asian puolustamista ja
edistämistä.
"Emme tunnusta täällä keisarin yliherruutta", vastasi ritari antaen
takaisin kirjeen. "Mutta kun tämä neuvottelu ei tarkoita mitään
valtiosalaisuuksia, suostun siihen, että olette saapuvilla."
Hieman kakisteltuaan luki sihteeri kirjoituksen, joka käsitteli
vanhaa riitaa, että Olavinlinna oli venäläisellä maaperällä ja
että se siis oli joko revittävä tai määrätystä korvaussummasta
luovutettava Venäjälle.
Ritari vastasi, että silloin kun Erik Akselinpoika (Tott) rakennutti
linnoituksen, oli se suomalaista maaperää, eikä ollut mitään
asiakirjoja, jotka todistaisivat, että se sittemmin olisi valloitettu
tai kaupan kautta siirtynyt Venäjälle.
Sitten seuraava sanasota muistutti laimeaa kahakkaa, jolloin
ainoastaan tunnustellaan maaperää tarkoittaen löytää edullisinta
hyökkäyskohtaa.
David maisteri, joka tähän asti oli istunut aivan mykkänä, päästi
syvän huokauksen ja valitti, että niin vähäisistä syistä syntyisi
sota ja vaino kahden kansan välillä, joiden ennen kaikkia piti pyrkiä
hyvään naapurisopuun.
Oli merkillistä nähdä, kuinka venäläiset neuvottelijat heti luopuivat
sananvallastaan; he olivat ampuneet ainoastaan hälyytyslaukauksia,
nyt oli taistelu alkava.
Ritari otti sananvuoron; hän tiesi nyt, kuka hänellä oli
vastustajanaan. Syvin, vakavin piirtein hän kuvasi Suomen aseman,
osoitti kuinka tämä maa oli kuin Ruotsin suojamuurina, kuinka tämä
oli sotinut ja taistellut sen vihollisia vastaan, vuodattanut
vertaan, kärsinyt sortoa, nälkää ja kurjuutta, nähnyt vainionsa
poltettuina ja vihollisten hävittäminä, kuinka se oli sortunut ja
taas noussut. "Mitä tahtookaan tämä kansa?" huudahti hän. "Rauhaa,
ei mitään muuta kuin rauhaa, rakentaakseen uudelleen majansa ja
kylvääkseen sarkansa! Tahdotteko seurata minua retkelle kautta
tämän onnettoman maan", lisäsi hän, "ja teidän sydämenne heltyvät
nähdessänne sitä kurjuutta, jota katseenne on kohtaava kaikkialla."
Venäläiset loivat silmänsä maahan, mutta David maisteri vastasi,
että hänen ymmärtääkseen Ruotsi yksin oli siitä vastuunalainen. Niin
mahtava vihollinen kuin Venäjä täytyi voittaa myönnytyksillä.
"Millä sitten?" kysyi ritari kummissaan.
"Luullakseni samoilla, joiden tähden nykyään nousee sotisopaan
koko Eurooppa pientä uppiniskaista kansaa vastaan, joka mieluummin
raatelee itsensä omain kansalaisten kesken kuin tunnustaa laillisen
kuninkaansa."
"Tunnette vähän tätä kansaa", vastasi ritari. "Vapaana on se ollut
ikimuistoisista ajoista eikä koskaan kantanut orjuuden alentavia
kahleita. Sen aatelisto ja suurmiehet ja kuninkaat ovat kaikki
itsenäisten talonpoikain jälkeläisiä. He voivat kärsiä valittamatta
katkerintakin hätää, mutta he eivät kärsi väkivaltaa ja sortoa. He
ovat tottuneet puhumaan asioista suunsa puhtaaksi, ottamaan osaa
maan hallintoon, ja jos kuningas tekee vääryyttä, sanoo kansa sen
pelkäämättä; se on ikivanha oikeus, jonka laki myöntää kansalle.
Sellaisen kansan niskat voi kenties taittaa väkivallalla, mutta se ei
taivu kuunaan voutien hirmuvaltaan."
Läsnäolijat katsoivat hieman hämillään toisiinsa; maisteri se taasen
otti sananvuoron.
Maan asema, arveli hän, oli sellainen, että vaadittiin hallitsijaa,
jota muussa maailmassa pidettiin kunniassa ja arvossa. Hannu
kuningasta kunnioitti hänen pyhyytensä paavi isällisellä suosiollaan;
hän oli mitä parhaimmissa väleissä Saksan keisarin kanssa.
Suuriruhtinas Iivana, Venäjän itsevaltias, oli solminut ystävyyden
liiton hänen kanssansa. Hän halusi vain toteuttaa Margaretan suuren
aatteen ja luoda yksimielisen Pohjolan, tehdä lopun hansakaupunkien
merirosvoudesta ja viedä jälleen rauhaan ja sopuun, hyvinvointiin ja
onneen sodan kauhujen ja kurjuuden näännyttämät kansat.
Erik Turenpoika seisoi allapäin; puheen monet totuudet olivat
sattuneet häneen.
David maisteri näki tekemänsä vaikutuksen ja jatkoi leppeällä
äänellä: "Tanskan kuningas pitäisi onnenaan jättää tämän
maan edelleen teidän suojelukseenne, herra Erik Turenpoika.
Yksityiskassastaan tahtoisi hän antaa teille varoja lieventääkseen
vaikeinta hätää. Suuriruhtinas Iivanan kanssa on hän solminut lujan
ja ikuisen rauhanliiton, ja rajariidoista ei enää tule kysymystäkään.
Hän tahtoo kutsua teidät uskotuimmaksi ystäväkseen ja teidän
toivomuksillenne ja neuvoillenne mielellään kallistaa kuulevan
korvansa."
Ritari kuuli hyväilevät sanat, ja samalla oli hän näkevinään
vaaleakutrisen pään painuvan rintaansa vasten ja ilmeikkäiden
sinisilmien rukoilevasti kiintyvän itseensä. Eikö hänen ollut
suostuttava vaimonsa tähden, ja eikö olisi Ruotsin onneksi, jos hän
tekisi sen?
Hän oli unhoittanut kaikki läsnäolijat ja kysyi itsekseen: "Mikä on
oikein, mikä väärin?"
Jos edes ainoakaan läsnäolijoista olisi ymmärtänyt taistelun hänen
povessaan ja jos tämä olisi kehoittanut toisia odottamaan, olisi
voitto ollut saavutettu.
Nyt sitä vastoin katsoivat he kysyvästi toisiinsa, ja aivan kuin
yhteisestä vakaumuksesta otti muuan pajari esiin kotelon, jonka hän
avasi näyttääkseen siellä olevan kallisarvoisen ainokiven, kun taasen
toinen veti esiin suunnattoman suuren kukkaron, kultaa täpötäynnään.
David maisteri puolestaan veti esiin ritariketjun, joka oli runsaasti
timanteilla koristeltu.
Taasenkin he katsoivat toisiinsa, ja kaikki tyyni asetettiin pöydälle
ritarin eteen.
Kulta kimmelsi hänen silmiinsä, ja hän katsoi siihen ja siitä
ympärillä seisoviin ja sitten taasen kultaan, mutta mitä paremmin hän
alkoi käsittää, mistä kysymys oli, sitä helakammaksi kävi puna hänen
poskillaan ja otsallaan. Silmät salamoivat.
"Suuriruhtinas lähettää tämän sormuksen merkiksi suosiostaan", sanoi
muuan.
"Ja tämän kullan lieventämään hätää Suomessa", lisäsi toinen.
Ritari loi David maisteriin kummallisen, kysyvän katseen.
Tämä ei tuntenut enää olevansa varmalla maaperällä, hän aavisti
tehneensä tyhmyyden, mutta tehty oli tehty, nyt täytyi mennä
eteenpäin.
"Hannu kuningas lähettää tämän ritariketjun pojallenne", sanoi
hän, "ja samoin lahjoittaa hänelle sen aateliskartanon, jonka itse
tahdotte määrätä".
"Liian aikaisin!" huudahti ritari katkerasti naurahtaen. "Teidän
täytyy ensin odottaa vastaustani, jalot herrat, ja sitä en ole vielä
antanut!"
Vihastus liekehti hänen silmistään, ja hän tarvitsi kaikki voimansa
sitä hillitsemään.
"Täällä meillä sanotaan, ettei pidä ostaa sikaa säkissä", jatkoi hän.
"Minusta näytätte kuitenkin tahtovan tehdä niin, ennenkuin vielä
tiedätte, onko sen röhkiminen teille mieleen."
Mutta suuttumus ja nöyryytys näytti taistelevan toistenkin mielissä.
"Emme puhu enää tänään maan asioista emmekä omistamme", puuttui Erik
herra vielä äkkiä puheeseen. "Olette luvanneet viipyä vierainani
huomiseen, ja jalo emäntäni ikävöi teitä tervehtiä. Huomisaamuna
varhain annan teille vastaukseni."
Ritari poistui kumartaen.
Venäläiset suurmiehet olivat rauhaa rakastavia miehiä, tietämättömiä
ja itsekkäitä; he olivat lähetystön ulkomuoto, David maisteri sen
sielu.
Nyt sivelivät he pitkiä partojaan ja katselivat mietteissään
toisiinsa.
"Olikohan lahja kenties liian pieni?" kysyi muuan, joka salaa hieman
pelkäsi joutuvansa vastaamaan siitä, että oli tuonut lahjoista
perille ainoastaan neljäsosan.
"Vaatiko hän kenties, että suuriruhtinaan itsensä oli tuotava se
hänelle?" lisäsi toinen tuijottaen kallisarvoiseen sormukseen.
David maisteri piti kättään otsallaan, hän käsitti mikä tyhmyys oli
tehty ja hautoi mielessään keinoja miten se korjata. Silloin muisti
hän isä Tobiaan kanssa tehdyn suunnitelman; ainoa apu oli nyt enää
Gunilla rouva, onneksi oli tämä suostunut ottamaan hänet vastaan,
eikä tässä ollut aikaa tuhlata.
"Jäämmekö vielä tänne vai lähdemmekö heti?" kysyi muuan pajari.
"Kyökistä lemuaa niin hyvälle!" vastasi toinen.
"Kauniita naisia, sanotaan!"
"Olut väkevää ja parahiksi lämmintä."
"Silmiini on vilahtanut kaunis houris!"
"Jäämmekö siis huomiseen?"
"Huomiseen!"
Pajarit palasivat huoneihinsa saadakseen virkistävästä unesta voimia
odotettavaan juhla-ateriaan.
Isä Tobias ei saanut olla läsnä sovitussa kohtauksessa Gunilla rouvan
ja David maisterin kesken, ja tästä harmissaan hän pakoitti Sakon
kerta toisensa jälkeen lukemaan läksynsä ja teroitti kepiniskuilla
niitä paikkoja, joihin oli erityisesti pantava painoa.
Suuri oli hänen pelästyksensä, kun poika kaatui keskellä suoritusta
tajutonna lattialle.
Onneksi oli kunnianarvoisella isällä hyvä varasto terveellisiä
lääkkeitä; hän riensi noutamaan rohtopullon, ja Sakko sai siitä
täyden lusikan. Tosin heräsi poika heti tajuunsa, mutta katse oli
sekava ja pää retkahti hervotonna alas. Ilmeisesti oli hän saanut
aivan liian suuren annoksen; jos hän nyt tulisi kykenemättömäksi
näyttelemään osaansa, silloin sai isä Tobias sanoa hyvästit kaikille
tulevaisuutensa toiveille. David maisteri oli nyt parhaallaan
repimässä maahan hänen vaikutustaan Gunilla rouvaan, ja itse, itse
oli hän... Hän puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin ja itki epätoivon
kyyneliä.
"Saanko tulla sisään?" kysyi Elsa ulkoa.
"Mitä tahdot?"
"Pukea Sakon!"
"Se on vielä liian aikaista!"
"Minulla on sitten muuta hommattavaa."
"Jätä vaatteet sinne ulos, puen hänet itse!"
Mutta pappi kuuli, että tyttö seisoi vielä pitkän aikaa kuunnellen.
Epäilikö hän kenties? Edellisenä päivänä oli tyttö sanonut hänelle,
ettei elämä huoneeseen suljettuna sopinut Sakolle; poika oli tottunut
päivät päästään juoksentelemaan metsissä tai kiikkumaan puiden
oksilla ja tavallisesti nukkui koirakopissa. Mitä oli hänen tehtävä?
Ravistella poika hereille? Mutta jos hän nukkuu tultuaan torttuun?
Siitä hetkestä lähtien ei Tobiaalla ollut enää mitään vaikutusta
häneen.
Hän mietti ja mietti, tuska pusersi hien hänen otsalleen, ja
sillävälin nukkui Sakko tyynesti ja raskaasti; väliin hän avasi
huulensa ja höpisi muutamia sanoja, katkelmia puheesta, joka hänen
oli pidettävä.
Isä Tobias ajatteli sitä tavatonta vaikutusta, jonka puhe saisi
aikaan; mitä ei voinut venäläinen lähetystö eikä David maisteri,
sen saisi aikaan hänen vuorenhaltiansa ja Hannu, kuningas Jumalan
neuvoskamarissa, ja nyt, nyt!...
Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähinnä, ja se pelastava ajatus,
joka juolahti Tobiaan päähän, näytti hänestä pyhän neitsyen
lähettämältä.
Nopeasti riensi hän seinäkaapille ja otti sieltä jouhipaidan, joka
oli varustettu pienillä väkäsillä; se oli tarkoitettu ankarimpia
katumusharjoituksia varten, mutta sitä ei ollut käytetty vielä
koskaan.
Isä Tobias hymyili tyytyväisenä; nyt oli hänellä keino pitääkseen
Sakon valveilla, mutta siihen ei saanut turvautua ennenkuin viime
hetkessä... Silloin näki hän pajarien kulkevan pihan poikki, ja Elsa
seisoi taasen oven ulkopuolella. Sakon täytyi heti tulla.
"Heti, heti; otan hänet itse mukaani", vastasi pappi, ja nyt hän
tempasi nukkuvan pojan pystyyn ja repi häneltä vaatteet.
Jouhipaidan ensi kosketuksesta liikahti lapsi tuskissaan;
unenhorroksissaan hän avasi silmänsä ja oli parahtamaisillaan, mutta
isä Tobias piti veistä hänen edessään ja kuiskasi, että ainoakin
äännähdys maksoi hänen henkensä. Mustalaisluonto pääsi voimaan, Sakko
vaikeni, nieli kyyneleensä ja kärsi kivut. Hän seurasi Tobiasta
väittämättä vastaan.
Tämä viittasi hänelle paikkansa tortussa, antoi muutamia ohjeita
ja vasta kun hän oli päässyt varmuuteen, ettei mikään yhteys ollut
mahdollinen pojan ja Elsan välillä, vetäytyi hän toisiin huoneihin,
joihin vieraat olivat kokoontuneet.
Näitä ei ollut paljon eikä läsnä ollut muita jalosukuisia
naishenkilöltä kuin Gunilla rouva ja hänen molemmat neitsyensä,
Katarina ja Anna, mutta kaikki kolme olivat nuoria ja kauniita, ja
he olivat sopineet siitä, että tänään tekisivät kaiken voitavansa
esiintyäkseen edukseen. Upeat puvut ja kallisarvoiset koristeet,
joita he kantoivat, säkenöivät vahakynttiläin valossa, ja pajarit
liehuivat kuin kevyet perhoset näiden liekkien lähelle, joiden he
melkein pelkäsivät polttavan heidät tuhaksi.
Gunilla oli pukeutunut morsiuspukuunsa, jalokivillä koristeltu
otsaripa kaartui hänen otsallaan, ja hänen uljas ryhtinsä olisi
sopinut vaikka kuningattarelle.
Erik Turenpoika ei suinkaan yksin ihastunut hänen kauneudestaan,
mutta hänen sydäntään kouristi sitä nähdessään, hänestä tuntui,
ikäänkuin kuilu laajentuisi heidän välillään, ikäänkuin leppoisat
kevättuulet kantaisivat Gunillan takaisin päiväpaisteiseen Tanskaan
ja jättäisivät hänet yksin lumisten vuorien ja jäätyneiden järvien
keskelle.
Sentähden lepäsi synkkä pilvi hänen otsallaan, ja edellisen päivän
tapaukset painoivat hänen mieltään.
David maisteri seisoi kunnioittavasti Gunilla rouvan rinnalla; mitä
maisteri sanoi, sitä ei voinut kuulla kukaan muu kuin Gunilla rouva,
mutta hänen herrastaan tuntui, kuin heidän katseensa tuontuostakin
etsisivät hänen katsettaan.
Suuri sali oli muutettu metsäksi, joukko mustalaisia, miehiä, naisia
ja lapsia, liikuskeli siellä ristiin rastiin. Keskellä huonetta oli
pöytä, mutta sen vierellä, hieman kuusten katveessa, oli lumivuori,
jonka jäinen huippu näkyi puiden ylitse.
Sinne ja tänne puiden runkoihin pistetyt soihdut antoivat kirkkaan
valaistuksen kirjavalle taululle.
Saattoihan tosin moni läsnäolijoista ajatella, että sellaisia kuvia
nähtiin kyllä todellisuudessakin. Mutta pöytä notkui kukkurapäiden
vatien painosta, sentähden antoivat vieraat jakamattoman
hyväksymisensä, ja kun sitten näyttäytyi, että nuoret, kauniit
mustalaistytöt olivat Gunilla rouvan piikasia, jotka suurella
ketteryydellä kantoivat vateja ympärinsä ja täyttivät maljoja,
silloin pajarit seurueineen luulivat olevansa paratiisissa, ja
jokaiseen vetikkamaiseen katseeseen, joka heihin suunnattiin,
vastasivat he: "Houris! Houris!"
Kaikista läsnäolijoista ei ollut kukaan niin yllätetty kuin ritari,
kaikki laitteet olivat hänelle odottamattomat; tarkoittiko tämä
kaikki vain ilahuttaa häntä? Oliko Gunilla pukeutunut valkoiseen
morsiuspukuunsa näyttääkseen, että hän toivoi menneet unhotetuiksi ja
tahtoi taasen olla hänen uskollinen puolisonsa?
Erik herra ei tahtonut uhrata vakaumustaan mistään hinnasta
maailmassa, mutta hän tunsi, että hänen rakkautensa vaimoonsa tulisi,
tahtoipa hän tai ei, vaikuttamaan hänen päätökseensä ja tekoihinsa.
Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän keskusteli David
maisterin kanssa saksalaisista tavoista ja menoista, katsellen
milloin isä Tobiasta, joka itsepintaisesti kieltäytyi leikkaamasta
liikkiötä, milloin venäläisiä, jotka viinin ja kauniiden silmien
puoleksi päihdyttäminä turhaan koettivat etsiä sanoja ilmaistakseen
ihastustaan.
Anna Sparre oli aivan hurmannut rinnallaan istuvan pajarin. Tämä
pyysi hänen kättään ja sydäntään ja lupasi erota nykyisistä
vaimoistaan, kun vain sai hänet omakseen.
Leikittelevä tyttö vastasi, että hänen täytyi saada ajatusaikaa.
Pajari antoi hänelle tunnin, enempää ei hän voinut.
"Epävakainen sydämenne on silloin jo kenties kiintynyt toiseen?"
kysyi neitsyt nauraen.
"En rakasta koskaan ketään muuta kuin teitä", vastasi pajari
juhlallisesti.
"Sitten saatte vastaukseni vuoden kuluttua."
"Suotuisan vastauksen?"
"Sitä en tiedä."
"Saanko kuitenkin toivoa?"
"Siitä en voi teitä kieltää."
Pajari veti sormuksen sormestaan ja tahtoi panna sen Anna neitsyen
sormeen.
"Ei!" huudahti tämä pelästyneenä. "Meillä ei ole tapa sellainen."
"Ken on antanut puolinaisen lupauksen, hän on jo puoleksi sidottu",
vastasi pajari.
Anna tahtoi väittää vastaan, mutta samassa viritettiin hiljainen
yksitoikkoinen laulu, joka kuului metsästä ja joka vähitellen
lisääntyi, kunnes se pauhullaan täytti koko huoneen.
Kaikki kuuntelivat ihmeissään.
Useimmat tunsivat laulun, jota tavallisesti mustalaiset lauloivat
huvikseen maita maleksiessaan; siinä on lepokohtia, ikäänkuin
laulajaa väsyttäisi, mutta sitten yltyy se uudestaan entistä uhemmin.
Muutamassa tällaisessa lepokohdassa kuului pitkä vaikeroiminen.
Laulu keskeytti sen.
Mutta sitten se kuului uudestaan, vaikutus oli valtava.
Kaikki kuuntelivat... noustiin seisoalleen... mistä se tuli, niin
läheltä... oliko se ilmassa?
Isä Tobias näytti näkevän kummituksia.
Gunilla rouva nousi. Ritari tuskin uskoi silmiään, kun näki
innostuneen katseen ja kohotetut käsivarret, jotka hän ojensi
vuorta kohden, ja kuuli pontevan äänen, jolla hän huudahti:
"Kuulkaa, kuulkaa, kansa parka valittaa ja vaikeroi, kuka tulee sitä
pelastamaan?"
Kuului torventoitotus, ja vuori aukeni, mutta mikä näky! Puolelta
ruumiiltaan alastonna ja verissään seisoi Sakko pelosta vavisten ja
etsien silmillään kiusanhenkeään. Heti tämän huomattuaan naulasi hän
silmänsä häneen ja luki läksynsä mahtipontisella innolla, joka täysin
vastasi isä Tobiaan paatosta, kaikki hänen liikkeensä muistuttivat
pappia, ja kun he nyt molemmat tuijottivat toisiinsa, ei ollut helppo
sanoa, kumpi heistä matki toista.
Sakko teki vain yhden ainoan erehdyksen, hän näet siirsi isä Tobiaan
Jumalan neuvoskamariin Hannu kuninkaan sijaan, mutta tämä oli
kylliksi herättämään naurua, ja ennenkuin puhe oli lopussa, oli
ritari raivannut itselleen tien ja temmannut alas pojan, jonka jätti
Elsalle.
"Niin kauan kuin olen tämän maan päällikkönä", sanoi hän, "ei tämä
kansa ole joutuva kärsimään moista kohtelua, ei Hannu kuninkaan eikä
isä Tobiaan puolelta".
Ääni ja katse oli niin vakava, ettei kukaan rohennut vastata.
Seura hajaantui heti tämän jälkeen.
Gunilla rouva oli kuin maahan lyöty; minkä nolon, kurjan lopun
olikaan hänen hommansa saanut! Se, minkä hän oli aikonut ylistykseksi
Hannu kuninkaalle, oli koitunut melkein vastakohdakseen, ja se
tyytymätön, melkein halveksiva katse, jonka hän luuli nähneensä
herransa silmissä, kuinka se häntä haavoitti ja poltti!
David maisterin ja isä Tobiaan kesken tapahtui kiihkeä kohtaus;
jälkimäinen pelkäsi jälkilaskuja ja tahtoi heti lähteä tiehensä,
toinen käski hänen pysyä paikoillaan niin kauan kuin se hänelle
sallittiin. Jos ritari ajoi hänet pois, saattoi siitä saada
syytekohdan tätä vastaan, jollei, saattoi hän palvella urkkijana.
Gunilla rouvan suostumuksesta meni David maisteri nyttemmin itse
takaukseen.
Seuraavana aamuna oli ritari matkustanut pois ennen päivänkoittoa,
mutta hän oli jättänyt David maisterille kirjeen, joka sisälsi,
että kun tärkeät asiat vaativat häntä toisaalle, täytyi hänen tällä
tavoin ilmoittaa, ettei hän nykyään katsonut voivansa suostua
tehtyyn ehdotukseen; hän tarvitsi aikaa sitä tarkoin miettiäkseen ja
harkitakseen.
Saksalainen myhäili ja ilmoitti pajareille, ettei tällä hetkellä
ollut mitään tehtävää.
Mutta nuorin, Boris, tuumi, että muuan yksityisluontoinen asia
vaati häntä vielä viipymään; toiset saivat kernaasti lähteä milloin
tahtoivat.
Kohta tämän jälkeen pyysi hän puhutella jalosukuista neitsyttä Anna
Sparrea.
Tämä ihmetteli nauraen hänen rohkeuttaan ja vastasi, ettei voinut
ottaa häntä vastaan.
"Sitten odotan", vastasi pajari.
David maisteri oli jo edellisenä iltana saanut lupauksen puhutella
Gunillaa ennen lähtöään. Hän tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä,
mutta hänen sanansa palauttivat punan nuoren rouvan poskille ja
rohkeuden ja luottamuksen hänen sieluunsa.
"Siihen, mitä on tapahtunut", sanoi maisteri, "on isä Tobias yksin
syypää, mutta ritari tuntee teidän toivomuksenne ja myös teidän
tarmonne saattaa se voimaan, kun löydätte paremman apumiehen. Kas
tässä, lukekaas tämä kirje, jonka hän on kirjoittanut minulle;
epäilyksestä, joka kirjeessä ilmenee, on meidän kiittäminen teitä!"
Gunilla luki, ja hän punastui ilosta. "Mitä on minun tehtävä?" kysyi
hän.
"Rakastatteko tekin häntä?"
"Kaikesta sydämestäni!"
"Kysykää sitten neuvoa sydämeltänne, älkää minulta!"
"Mutta minä pelkään..."
"Teillä ei ole mitään pelättävää, sillä te olette vahvin", keskeytti
maisteri melkein ihaillen.
"Olisipa mahdollista, että voisin voittaa hänet, niin voimakkaan!"
huudahti Gunilla säteilevin silmin.
"Tämä kirje on todistuksena siitä; tahdotteko, että minun on
hankittava useampia sellaisia?"
"Voitteko tehdä sen?"
"Voitte saada mitä tarkimmat tiedot kaikista hänen hankkeistaan."
"Keneltä?"
"Minulta."
"Kuinka se on mahdollista?..."
"Älkää kyselkö. Isä Tobias jättää ne teille, niin pian kuin saan ne
käsiini."
"Luulin hänen aikovan matkustaa..."
"Jos niin haluatte."
"Erik herra ei näe häntä mielellään."
"Silloin hän saa välttää joutumista ritarin näkyviin; mutta hän on
varma ja luotettava. Ehkäpä jättäisitte kirjeenne hänelle..."
"Kirjeeni!"
"Niin, teidän on tarkoin tehtävä minulle selkoa kaikesta..."
"Milloin en itse tiedä tietäni?"
"Niin, sitä tarkoitin!"
"Sen tahdon tehdä mielelläni."
"Vielä seikka, ennenkuin eroamme; nuori pajari sanoo saaneensa
puolittaisen aviolupauksen jalolta neitsyeltä Anna Sparrelta.
Tahdotteko, että jätän hänet tänne?"
"Odottakaas, kutsun neitsyen."
Anna tuli ja sai tietää, mistä oli kysymys.
"Se uskalikko ansaitsee aika rangaistuksen", sanoi hän
loukkautuneena; "voitteko antaa sen hänelle?"
"Teen sen, mikäli voin."
"Silloin hyväksyn tarjouksenne."
"Mutta hän on kenties kostonhimoinen?"
"Sitä en pelkää."
David maisteri sanoi hyvästit; muutamia tunteja myöhemmin katseltiin
naisten huoneesta venäläisten lähtöä nauraen ja leikkiä laskien ja
monin pisteliäin sanoin.
Mutta kukaan heistä ei arvannut, mitä Boris pajari mutisi partaansa.
Pikku Sakko oli jätetty Elsan huostaan, ja tämä hoiti häntä melkein
äidillisesti. Lieneekö sen vaikuttanut heimoside vai naisellinen
vaisto, mutta tyttö itki nähdessään pienen, haavoihin pistellyn
ruumiin ja valeli sitä parantavalla palsamilla.
Mutta kesti useita päiviä, ennenkuin Sakko tuli entiselleen, ja
sillaikaa vannoi Elsa kostavansa sekä pojan puolesta että omastaan.
Sentähden hän yhä edelleen kävi siistimässä isä Tobiaan huonetta,
mutta tämä vältti häntä, ja tarvittiin Elsan terävä huomiokyky
nähdäkseen, että pappi hautoi häntä mielessään yhtä paljon kuin
ennenkin. Juuri siihen hän perusti suunnitelmansa.
Eräänä päivänä hän sanoi papille: "Tiedättekö, kunnianarvoisa isä,
että tietäjäakka Valmyra on äskettäin ollut täällä?"
"Sellaiset ovat paholaisen väkeä."
"Mutta he näkevät nälkää, kuten kristitytkin ihmiset, ja ritari on
käskenyt, että heidän on saatava täällä ruokaa ja yösijaa, milloin
sitä pyytävät."
"Mutta siltä ei teidän tarvitse heitä kuunnella."
"Kuka voi olla kuulematta, kun heidän kielensä lörpöttää yhtenään.
Merkillistä se oli joka tapauksessa."
"Mikä niin?"
"Hän sanoi, että jos oikein pitää jostakin miehestä ja kiinnittää
kaikki ajatuksensa yksinomaan häneen, niin samalla hetkellä seisoo
ilmielävänä hänen edessään."
Isä Tobiaan kasvot punehtuivat.
"Eikö se ole hirveää?"
"Hm! Miksi niin?"
"Mitä tahtoo salata koko maailmalta..."
"Pidätkö sinä jostakin?"
"Luulen, että joku huusi minua." Elsa juoksi nopeasti ovelle, mutta
pysähtyi sen ulkopuolelle ja kuunteli, kuinka hurskas sielu käveli
kamarissaan edestakaisin ja hyräili itsekseen.
"Odotas vain, nyt se alkaa", ajatteli hän ja hiipi pois. "Jos minä
olen kaunis kuin synti, saat sinä palaa tulisilla hiilillä ilman
lievennystä."
Ja sitten hän hyssytteli Sakkoa sylissään ja sanoi hänelle, että
he molemmat pitävät yhtä läpi elämän, ja kun Sakko tuli terveeksi
jälleen, vakuutti hän Elsalle, ettei hän ennen hellitä, ennenkuin on
pakoittanut isä Tobiaan itsensä pukeutumaan samaan paitaan, johon
tämä oli pukenut hänet.
Ritari oli käskenyt vanhaa Karhuista ottamaan Sakon huostaansa; poika
sai aluksi oleskella tallissa hevosten joukossa, oppia ratsastamista
ja sittemmin aseiden käyttöä.
Monenlaatuiset olivat ne huolet, jotka painoivat Erik Turenpoikaa.
Maan tila oli melkein epätoivoinen; hädän ja köyhyyden mukana seurasi
tarttuvia tauteja, ja tapahtui usein, että yksinäisissä majoissa
tavattiin koko perhe kuolleena, mutta ei ainoatakaan leivänpalaa,
ainoastaan korvo täynnä jäätynyttä vettä.
Ruttotauti hiipii kuin metsävalkea pitkin polkuja, ja samoin kuin
tulikin tekee se mieluimmin kesällä hävitystyötään, mutta kun hädän
vinhat viimat ovat tehneet voitavansa valmistaen tietä, lentää se
eteenpäin tuulen keralla, puhaltelee laajalle ympärilleen myrkyllisiä
henkäyksiään, ja viikatemies seuraa jälestä ja korjaa kellastuneen
viljan. Ja monet nuorista laihoista eivät ole koskaan puhenneet
tähkään, hennot oraat ovat äsken nousseet maasta ja pilkistelevät
ihmeissään maailmaan, jolla ei ole heille tarjottavaksi mitään
ravintoa.
Käsky kävi kaikkialle, kuulutettiin kaikissa kirkoissa, että oli
hautoja kaivettava ja ruumiit haudattava. Mutta kaikki vetäytyivät
pois; terveet pelkäsivät sairastumista, eivätkä jo sairastuneet
tahtoneet. "Me kuolemme kaikki", sanoivat he, "mitä merkitsee,
makaammeko maan alla vai päällä". Tylsyyden henki oli vallannut
heidät kaikki, ainoa eläimellinen vaisto, joka vielä eli, oli nälkä,
ja saattoi nähdä vanhojen ja nuorten, joiden kuihtuneille kasvoille
oli jo kuolema painanut leimansa, himokkaasti tarttuvan leipäpalaan,
ja vaikkeivät enää jaksaneet sitä syödä, kuitenkin pitävän sen kunnes
elämän viimeinen kipinä oli sammunut. Mutta silloin ojentuivat
ahnaat kädet sitä ottamaan, jokainen vielä elossa olevista tahtoi
saada suurimman palan. On taisteltu kuningaskunnista, maatiluksista
ja perintöomaisuudesta; eikö näissäkin taisteluissa ole kysymys
suuremmasta leivänpalasta?
Niillä lääkäreillä, joita oli olemassa, oli yllin kyllin tehtävää
kaupungissa, ja sitä paitsi etsi kansa apua viisailta miehiltä ja
naisilta, joiden luultiin saaneen salaisia voimia. Sellaisia oli
sangen kosolta, mutta lääkintätaitoonsa yhdistivät he tietäjän
lahjan, ja ne onnettomuuden ennustukset, joita he olivat lausuneet,
olivat riistäneet kansalta viimeisenkin vastustusvoiman jätteen.
Kaikista näistä ei ketään pidetty niin suuressa arvossa kuin
Valmyraa; sanottiin hänen olevan ruhtinaallista sukua, hänen
sanoihinsa vedottiin ja häntä toteltiin kuin kuningatarta.
Elsan kertomuksesta isä Tobiaalle tiedämme, että hänen suuhunsa
pantiin paljon enemmän kuin hän oli kuunaan lausunut. Valmyra oli
tosin ollut linnassa, mutta ainoastaan valmistaakseen voiteen, jonka
Sakko tarvitsi. Hän oli kieltäytynyt maistamasta palaakaan ruokaa,
oli hylännyt Anna neitsyen pyynnön päästä hänen puheilleen, oli
sanonut ainoastaan aniharvoja sanoja ja katosi yhtä odottamatta kuin
oli tullutkin.
Kaikkialla matkoillaan maassa kuuli ritari Valmyrasta puhuttavan; hän
oli ennustanut yleistä perikatoa, ja yleisen kansanuskon mukaan ei
pelastus siis ollut mahdollinen.
Turhat olivat kaikki esitykset, että oli tarpeen tarmokasta tahtoa ja
toimintaa. Kansa kuunteli kyllä puhetta, mutta sen jälkeen se pudisti
päätänsä ja mutisi, että Valmyra ymmärsi sen asian paremmin; heillä
ei ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyminen kuolemaan.
Kansan käsitys on kaltaisensa kaikkina aikoina; kun se kerran on
juurtunut, ei se enää ota varteen mitään syitä. Se on kova kuin pii,
tarvitaan talttoja ja sahoja muuttamaan sitä toisiin muotoihin,
parempiin tai huonompiin.
Erik Turenpoika tunsi sen vastuun painon, minkä hän oli
ottanut hartioilleen, hän tiesi, että maa, jolla ei enää ollut
ketään puolustajaa, joutuisi pian vihollisen saaliiksi. Voudit
ja virkamiehet seisoivat neuvottomina ja saamattomina, ja
nälänvalitukset hukkuivat ruttotautisten tuskanhuutoihin ja
kuolinkorahduksiin.
Ryhdyttiin kaikkiin mahdollisiin varovaisuuskeinoihin kaupunkien
suojelemiseksi tartunnalta, mutta niiden eroittaminen maaseudusta
toi mukanaan suuria vaikeuksia. Eriskummaiset sääsuhteet, vaihdellen
tuimasta pakkasesta suunnattomiin lumipyryihin, joita sitten seurasi
suojailma, väliin sadekin, tehden kaikki tiet mahdottomiksi ajella,
olivat moniksi kuukausiksi katkaisseet kaiken liikenneyhteyden
Ruotsin kanssa. Milloin mikin matkalainen saattoi tosin henkensä
uhalla päästä perille, mutta ruokavarojen ja miehistön lähetyksestä
avuksi ei saattanut olla puhettakaan.
Turussa pidettiin joka päivä messuja ja juhlakulkueita; kirkonkellot
soivat, ja kansaa virtaili kirkkaasti valaistuun temppeliin
rukoilemaan pyhän neitsyen armoa; mutta sekään ei ottanut auttaakseen.
Erik Turenpoika oli kutsunut maan vouteja ja kihlakuntien tuomareita
puheilleen Turkuun helmikuun viimeiseksi päiväksi. Kaikki tiesivät,
mitä hän heiltä kysyisi, ja asian tärkeys ja vaikeus siihen
vastatessa oli levittänyt syvän vakavuuden jokaiselle otsalle ja
nostattanut jokaiseen katseeseen syvän mietiskelyn ilmeen.
Turun linna sijaitsi eräällä luodolla Aurajoen suussa aivan kaupungin
edustalla; suuresta kokoussalista oli avoin näköala merelle.
"Katsokaas", sanoi ritari kokoontuneille ja viittasi aaltoilevalle
merelle, joka oli murtanut jääkahleensa ennen aikojaan. "Mitä voimme
tuota mahtia vastaan, joka ulapalla estää meidät etsimästä vierasten
apua? Eikö ole aivan kuin se sanoisi meille, että löydämme avun
ainoastaan itsestämme?..."
"Mitäpä me voimme tehdä?" väitti muuan vastaan.
"Ilman rahoja!" säesti toinen.
"Ei mitään elintarpeita!"
"Väestö välinpitämätön!"
"Kaikkialla sairaita!"
"Odotettavissa on hirveintä!"