"He erosivat vihoissaan?"
Elsa työnsi syrjään pienen madonnankuvan, joka seisoi seinän vieressä
ja peitti puhetorven yläsuuta. "Tuosta kuulitte kaiken", sanoi hän.
"Mitä... sinä luulet..."
"Ei, minä tiedän..."
"Elsa!"
"Kunnianarvoisa isä!"
"Palvele minua uskollisesti, ja palkkasi on oleva suurempi kuin
rohkeimmatkaan toiveesi."
"Mitä haluatte?"
"Hänen täytyy mennä pois!"
Elsa työnsi auki ikkunaluukun ja viittasi ritariin, joka juuri
silloin lasketti pihan poikki.
"Onko se mahdollista?"
"Minä arvasin toivomuksenne."
"Ei, ei, se on sattuma!"
"Olkoon sitten!"
"Mutta palkita tahdon sinut. Mitä tahdot!"
"En nyt!"
"Kyllä, juuri nyt!"
"No hyvä, tahdon huoneenne avaimen."
"Mitä sillä teet?"
"Olen kirjoitustaitoinen, kuten tiedätte!"
"Entä sitten?"
"Tahdon, että -- milloin hyvänsä katson sen tarpeelliseksi -- voin
kirjallisesti tai suullisesti kääntyä puoleenne."
Pappi katsoi tyttöä epäilevästi. Häneen suunnatussa katseessa oli
sellaista uhmaa, että hän pelkäsi tytöstä saavansa vihamiehen
itselleen. Kenties yhtyi tähän pelkoon riettaampiakin kuvitelmia,
kaikessa tapauksessa otti pappi avaimen takkinsa taskusta ja ojensi
sen hänelle.
"Kiitos!" vastasi hän huolettomasti. "Nyt olemme kuitit!"
"Kuitit? Mitä sillä tarkoitat?"
"Että nyt alamme uuden laskun."
"Se voi tuottaa sinulle suuria etuja."
"Siihen luotan!"
"Kuinka kauan ritari viipyy poissa?"
"Korkeintaan muutamia päiviä."
"Mihin hän matkustaa?"
"Kai Hollolaan. Niin hän aina tekee suurissa suruissaan."
"Niin, surkoon hän vain", jupisi pappi. "Tulemme hänelle laittamaan
vieläkin kuumempaa."
"Nyt en uskalla viipyä kauemmin. Tahdotteko enää mitään,
kunnianarvoisa isä?"
"Mene Gunilla rouvan luo; tee kaikki voitavasi saavuttaaksesi hänen
suosionsa. Vaani hänen sanojaan ja katseitaan, koeta urkkia ilmoille
hänen ajatuksensa ja tee minulle niistä tarkka selko."
"Sen teen!"
Elsa meni, ja isä Tobias riensi puhetorvelle; hän tiesi, että Gunilla
rouva oli vielä samassa huoneessa kuin lapsikin. Hetkisen jälkeen
kuuli hän ääniä. Elsa oli tullut sinne sisään; Gunilla rouva valitti
kovaa päänsärkyä, ja Elsan oli valeltava hänen päätänsä kylmällä
vedellä. Nuori tyttö koetti tällöin ilahuttaa häntä loruiluillaan.
Hän kertoi pienestä mustalaispojasta, joka oli ihmeen notkea ja
ketterä, ja vaikkakin hän oli vasta kymmenvuotias, oli hän jo mestari
kaikenlaisissa kujeissa. Olisi varmaankin suuri huvi pienelle Akseli
Erikinpojalle, jos jalo rouva sallisi Sakon tulla sisälle.
"Kutsu hänet tänne, Elsa", vastasi Gunilla rouva, "ja kerro myös
neitsyilleni ja palvelustytöilleni; kenties se huvittaa heitä
kaikkia".
Elsa ei hidastellut käskyä täyttäessään, ja pian kaikui
lastenkamari naurusta ja pakinasta. Sakko ei ainoastaan osannut
tehdä apinan kujeita, hän voi myös matkia jokaista läsnäolijaa
suurella luontevuudella, joka teki todellisuuden ainoastaan hieman
hullunkurisemmaksi. Ja hän kulki yli lattian yhtä ylpeän ryhdikkäästi
kuin ritarikin, mutta kun joku neidoista kuiskasi hänelle: "Isä
Tobias", silloin laittoi hän päänsä riipuksiin, jalat, käsivarret,
koko ruumis oli kunnianarvoisan isän täydellinen kuva. Nuoret tytöt
purivat huulensa verille pidättäessään nauruaan, mutta kun Sakko
aivan hairahduttavalla luonnonmukaisuudella matki sitä viiruilevaa
katsetta, jolla Tobias tähysteli kauneimpia tyttöjä, silloin
puhkesi riemu valloilleen; katsojat kirkuivat ihastuksissaan,
ilonpurkauksilla ei ollut mitään rajoja.
Mutta jo ennen tämän leikin alkua oli Gunilla rouva mennyt
rouvantupaan, joka nyt oli aivan tyhjä. Hän lähetti sanan isä
Tobiaalle, että hän odotti tätä.
Isä saapui heti.
"Olen noudattanut tahtoanne", sanoi Gunilla rouva. "Ei minun, vaan
pyhän neitsyen."
"Herrani on lähtenyt matkalle."
"Palaako hän pian takaisin?" kysyi Tobias innokkaasti.
"Jollei hän sitä tee, hautaudun minä johonkin luostariin!" huudahti
nuori nainen.
"Se olisi Jumalalle otollinen teko."
"Hän saisi silloin etsiä toisen vaimon, joka taipuisi hänen tahtonsa
mukaan."
"Jos hän elää, ette te suinkaan mene luostariin", virkkoi pappi
hymyillen.
"Te saatte vastata siitä, että minä teen herrani onnettomaksi", sanoi
Gunilla melkein epätoivoissaan. "Olen näyttänyt teille tien hänen
sielunsa pelastukseen; jollette tahdo sitä käydä, on vastuu teidän."
"Mutta jollei hän anna myöten?"
"Hän tekee sen, jos te pysytte lujana."
"Olisipa se mahdollista!"
"Olette astunut ensi askeleen; nyt on teidän voitettava hänet
uudelleen, saatava hänet rakkaudesta teihin uhraamaan teille
kaikkensa."
"Voinkohan tehdä sen?"
"Kyllä, jos oikea, taivaallinen rakkaus saa sijaa sielussanne."
Gunilla ei kuunnellut pappia; hänen ajatuksensa liihoittelivat siihen
aikaan, jolloin hänet oli juuri kihlattu. Mitä lupauksia ja valoja he
silloin vaihtoivatkaan keskenään! Maailmassa ei ollut mitään, jota
onnellinen sulho ei olisi tehnyt hänen hyväkseen.
Muisto tästä loisti vielä tähtenä hänen silmissään, kun hän kohotti
katseensa pappiin.
"Eivät minua enimmän sureta kahakat tanskalaisten ja ruotsalaisten
välillä, vaan teidän lausuntonne, että mieheni on -- valapatto."
"Samaa mieltä on äitinnekin."
"Sentähden tahdon käyttää kaikki keinot taivuttaakseni hänen mielensä
Tanskan puolelle. Mutta on julmaa, että minun täytyy uhrata itseni ja
onneni tämän asian tähden."
"Ettekö muista Judithaa?"
"Minä en voi, en tahdo tarttua miekkaan, eikä herrani ole mikään
Holofernes."
"Sellaisella mielenlaadulla ette voine saada mitään aikaan, ja minä
teen viisaimmin, kun palaan takaisin."
"Heitettyänne epäilyksen palon sieluuni. Enhän enää tiedä, mitä minun
on tehtävä, mitä ei!"
"Te ette pidä minun neuvojani arvossa."
"Sentähden, etten tiedä, mitä minun on uskottava."
"Onneton, ette siis tiedä, että pannajulistus riippuu uhkaavana
miekkana tämän kirotun maan yllä!"
"Jumala ja pyhä neitsyt meitä suojelkoon!"
"Herra Erik Turenpoika ja maan kaikki suurmiehet tietävät sen hyvin,
mutta niin syvälle ovat he vajonneet turmelukseensa, etteivät he
siitä välitä ja pitävät sen salassa yksinkertaiselta kansalta."
"Taivaan vallat meitä suojelkoot!"
"Saksanmaan keisari on kutsunut Ruotsin neuvoston ja hallituksen
tuomioistuimensa eteen vastaamaan Hannu kuningasta, heidän laillista
kuningastaan vastaan, mutta he pilkkaavat hänen kutsumustaan ja
halveksivat hänen lähettiläitään. Ettekö näe, kuinka uhkaavat pilvet
käyvät yhä synkemmiksi ja kuinka salamanvälähdys seuraa toistaan?
Ettekö kuule, kuinka ukkonen jyrähtelee? Luuletteko kestävän kauan,
ennenkuin se iskee maahan ja polttaa tuhkaksi tämän turmeluksen
Sodoman ja Gomorran?"
Gunilla oli langennut polvilleen; hän kohotti ristityt kätensä pappia
kohden. "Armoa, laupeutta!" sammalsi hän. "Minulla ei ole oleva
tästedes muuta tahtoa kuin teidän tahtonne."
"Te ette pysy lujana."
"Minä tahdon pysyä."
"Vannotteko sen minulle?"
"Vannon!" vastasi Gunilla sammuvalla äänellä. Kaikki puna pakeni
hänen poskiltaan, hän oli meneväisillään tainnoksiin, eikä ovela
dekaani tahtonut päästää käsistään sitä valtaa, minkä oli saavuttanut.
"Nouse!" sanoi hän käskevästi. "Ja ole vahva Herrassa!"