Oli vastoin ajan tapaa kutsua hengenmiestä maallisen tuomioistuimen
eteen, ja ritari saattoi sentähden pitää kiinni ainoastaan
vangeista. Nämä tunnustivat, että olivat tulleet veneellä Viipuriin
ja piileksineet koko päivän ja vasta illalla hiipineet linnan luo.
Vanhalta Nuutilta, joka tunsi heidän hankkeensa, oli Pietari saanut
soihdun löytääkseen tien pihan poikki; hän ei luullut kenenkään sitä
huomaavan. Onnettomuudeksi hänet keksittiin ja otettiin kiinni.
Saksalainen sitä vastoin oli tavannut isä Tobiaan ja antanut kirjeet
hänelle.
Kuinka Pietari oli onnistunut pääsemään vankeudesta ja kuka
asemiehille oli vienyt unijuoman, siitä ei voitu saada mitään selkoa.
Vangit mielellään pitivät sen yliluonnollisten voimien ansiona, ja
kansanusko oli valmis sen hyväksymään, kun vietävät viestit olivat
aiotut Herran palvelijalle. Herra Erik Turenpoika jätti asian
silleen, mutta hänellä oli siitä omat tuumansa ja hän päätti pitää
isä Tobiasta silmällä. Molemmat vangit pantiin jo samana päivänä
veneeseen, joka oli heidät tuonut Viipuriin, ja vahdiksi pantiin
rannalle sotamies, joka sai ankaran käskyn ampua, jos miehet vielä
halusivat astua maihin.
Myöhemmin ritarin ja kunnianarvoisan isän keskusteltua keskenään
luovutti jälkimäinen omin ehdoin kirjeet, jotka hän oli saanut
Tanskasta ja jotka kaikki koskivat Sten Sturen äkillistä kuolemaa,
sitä iloa, mitä tunnettiin kuningattaren palaamisen johdosta ja
yleisiä lopullisen ja pysyvän rauhan toiveita.
Ritari antoi ne äänetönnä takaisin; etteivät _nämä_ kirjeet
tarvinneet salaisia kulettajia, ymmärsi hän aivan hyvin. Mukana
oli seurannut toisia, vaarallisempia; ne hän oli pääsevä tuntemaan
ainoastaan niiden vaikutuksista.
* * * * *
Tähän vuoden aikaan niin tavaton suojasää väistyi pian purevan
pakkasen tieltä; tammikuun lopulla peitti kaikki vedet jälleen paksu
jää ja teille ja poluille kasautuivat miehenkorkuiset lumikinokset.
Ja kuitenkin urri niiden läpi kerjäläisiä laumoittain, nuoria ja
vanhoja, miehiä ja naisia! Tuli äitejä, lapsi ehtyneillä rinnoillaan,
ympärillään parvi puolialastomia, palelevia, nälkäisiä mukuloita.
He tulivat laumoittain, viisinkymmenin, jopa sadoinkin; uupuneina,
puolikuoliaina he laahautuivat linnaan kerjäämään leipää edes
suupalan.
Väliin, kun väen paljoutuminen oli ylen suuri, vastattiin heille
aluksi: "Meillä ei ole enää mitään antaa!"
Silloin he huusivat: "Antakaa meidän jäädä tänne ja kuolla;
annattehan meille ainakin haudan."
Tämän hädän nähdessään käski Erik Turenpoika, ettei kukaan saanut
mennä ilman apua, ja hän valvoi itse, että hänen käskynsä täytettiin.
Kun hän linnanikkunasta huomasi jonkun saapuvan lauman, meni hän
usein itse vastaan ja näytti heille tietä suuriin vajoihin, joissa
ruokaa alituiseen jaettiin ja joihin laitettiin makuupaikkoja.
Usein jäi hän seisomaan antaen kurjan joukon mennä ohitseen. Minkä
surkean, hirveän kuvan muodostivatkaan nämä pienet, kokoonkuivuneet
olennot, joiden ruskeaa nahkaa näytti pitävän koossa ainoastaan
heikko, hauras luuranko; heidän ennen aikojaan vanhettuneissa
kasvoissaan puhuivat ainoastaan luonnottoman suuret, ulkonevat silmät
palavalla ilmeellään eläimen ravinnonhalusta; ohuin, ahnain sormin
he tarttuivat siihen, ja kuinka hotaisten he sen ahmaisivatkaan ja
kuinka himokkaasti ojentuivat laihat kädet tavoittamaan lisää!
Vanhemmat olivat jo vajonneet tylsään välinpitämättömyyteen, mikä ei
odota enää mitään elämältä... heille oli tuttua nälkä ja vilu, hätä
ja kurjuus, he tiesivät, että kuolema oli heidän ainoa pelastuksensa,
ja he odottivat sitä pelkäämättä.
Tuli muuankin nuori nainen, kaksi lasta rinnallaan; molemmat
kirkuivat ja valittivat, sillä ravintolähteet olivat kuivuneet. Äidin
ulkonäkö todisti mykkää epätoivoa, hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli
korkeaa lumikinosta. Ajatteliko hän kaivaa siihen haudan lapsilleen
ja sitten painautua itse niiden viereen ja kuolla? Hän antoi
kulkurin toisensa jälkeen kulkea ohitseen ja seisoi yhä paikoillaan,
hyssytellen pienokaisiaan. Mitä elämällä olikaan tarjottavaa
niille tai hänelle? Kiusaus oli kenties tulemaisillaan hänelle
voittamattomaksi. "Tuolla sisällä on teille ruokaa ja lämmintä!"
sanoi ritari viitaten valaistuun vajaan.
Nainen katsoi pelästyneenä linnanherraan. Oliko tämä lukenut hänen
ajatuksensa? Aivan kuin häveten, että ne olivat päässeet hänen
mieleensä, taivutti hän päänsä ja meni muiden jälkeen.
Jonon jälkipäässä tulivat raajarikot, joista monella oli ainoastaan
toinen jalka tai käsi. Muuatta vanhaa sotamiestä, joka oli menettänyt
molemmat jalkansa ja toisen kätensä, veti kelkassa toinen, joka
oli menettänyt ainoastaan käsivarren. Eräs toinen rampa lykkeli
kelkkaansa eteenpäin airontyngällä; hänellä olivat tallella molemmat
käsivarret, mutta se kasakansapeli, joka oli runnellut hänen molemmat
jalkansa, ei ollut armollisesti tehnyt loppua hänen elämästään.
Molemmat ajoneuvot pysähtyivät, ja ritaria tervehdittiin
sotilaalliseen tapaan. Hän teki heille muutamia kysymyksiä, joihin
vastattiin valittamatta ja nurisematta; he eivät syyttäneet ketään
kurjuudestaan, vaan pyysivät ainoastaan leipäpalaa.
Mutta kun kaikki olivat ehtineet sisälle, meni ritari perästä; hän
käski kantaa olkia niille, jotka tahtoivat jäädä yöksi. Seuraavana
aamuna ennen lähtöään saisivat he vielä uuden aterian.
Silloin riemuitsi kerjäläisjoukko: "Ruokaa, ruokaa!" Mitään muuta he
eivät toivoneet.
Mutta huoneeseensa saavuttuaan ritari alkoi levotonna kävellä
edestakaisin.
"Jospa nämä olisivat ainoat!" tuumi hän itsekseen. "Mutta monet
tuhannet kärsivät samoin kuin hekin. Minä ruokin heidät tänään,
mutta huomenna he saavat nähdä nälkää, ja seuraavana päivänä nälkä
ja pakkanen hautaa heidät nietokseen... Mitä on armeliaisuuteni
silloin hyödyttänyt? Ainoastaan jatkanut heidän kurjuuttaan." Elämä,
olemassaolo näytti hänestä yhä synkemmältä ja käsittämättömältä...
ja hänen sielunsa täytti huoli ja tuhannet kysymykset, joista hän ei
kyennyt vastaamaan ainoaankaan. Hänestä tuntui, kuin kaikkeus olisi
suunnaton kaaos, jossa kaikkea heiteltiin mullinmallin, jossa sattuma
hallitsi ja ylhäisyys ja alhaisuus riippui ainoastaan mitättömistä
mielijohteista.
Hän tiesi olevansa kykenemätön auttamaan maassa vallitsevaa hätää
ja puutetta. Kuolevain valitus ja vaikerrus kasvoi kasvamistaan,
se kohosi pilvien korkuiseksi vuoreksi, joka ulottui taivaan
porteille, mutta alhaisista ylhäisiin viittasivat kaikki häneen ja
sanoivat: "Hänet asetettiin meidän hoitajaksemme ja suojelijaksemme,
ja katsokaas tuhansia isiemme, äitiemme ja lapsiemme ruumiita!
Katsokaa tallattuja, poltettuja sarkojamme ja tyhjiä aittojamme,
ryöstettyjä kirkkojamme ja meitä, maan poikia ja tyttäriä, hajallaan
harhailemassa kuin metsään eksyneet lampaat! Kuka on meidät kutsuva
kokoon ja antava meille taas lain ja oikeuden? Hän, hän ei sitä
voi..."
Niin ajelehtivat ajatukset ritarin sielussa, samoin kuin aallot
myrskyisellä merellä, ja epäilys synnytti toisen, ne hyppelivät kuin
ankanpoikaset aallonharjalta toiselle, niitä tuli yhä useampia, näitä
synkkiä, kiusaavia ajatuksia, jotka sanoivat, että oli parempi yön
kuluessa antaa liekkien ja kuoleman tehdä työtänsä kuin että nuo
raukat huomenna heräisivät samaan kurjaan elämään.
Ajatukset kasvoivat kasvamistaan, ne saivat muodon, ja ritari laski
kätensä soittokellolle; mutta hän säpsähti pelkästä kosketuksestakin,
tuska oli hänet tukehduttamaisillaan, hän riensi avaamaan
ikkunaluukun.
Tähdet kimmelsivät aivan kirkkaalla taivaalla. Puiden oksat olivat
lumen peitossa, ja valkoinen vaippa levisi kiteilevänä yli metsien
ja maiden. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi luonnossa, Jumalan
majesteetti istui sen yllä valtaistuimellaan.
Silloin kuului säveliä hänen korviinsa... hän kuunteli, ne
kuuluivat suuresta vajasta pihalta. Siellä veisattiin ehtoovirsi
päätetyn aterian jälkeen. Vanhojen ja lasten äänet yhtyivät samaan
ylistysvirteen samalle Herralle.
Hänen mieleensä hiipi rajattoman nöyryyden tunne, kaikki epäilykset
ja arvelut tuntuivat kerta kaikkiaan saaneen ratkaisunsa, ja hän
lankesi polvilleen ja huusi sydämensä syvyydestä: "Herra, jos sinä
autat minua, on kaikki käypä hyvin!"
Aivan kuin uutena ihmisenä hän nousi rukouksistaan; keinoja
täytyi löytyä eikä hän jättäydy lepoon ennenkuin oli ne löytänyt.
Oli lähetettävä kirjelmiä maan kaikille voudeille, kehoitettava
kaupunkien asukkaita kaikin voimin avustamaan niitä läänejä, joissa
vihollinen oli tehnyt tuhojaan. Itse tahtoi hän antaa puolet
vuosituloistaan hädän lieventämiseen.
Yö meni ennenkuin nämä ajatukset selvenivät ja hän ehti ryhtyä
tuumasta toimeen; päivän ensimäinen valonkajastus tapasi hänet
kirjoituspöytänsä äärestä laatimasta kirjeitä voudeille.
Hän tahtoi sen jälkeen levähtää hetkisen ja meni makuuhuoneeseen.
Hämmästyksekseen hän löysi sinetillä lukitun kirjeen yöpöydältä.
Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän, että tavallinen äyrityinen
oli painettu vahaan; kirjeen osoitekin näkyi olevan kirjoitettu
tottumattomalla kädellä.
Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen kummastuksensa, kun hän avasi sen
ja löysi ainoastaan nämä sanat:
"Gunilla rouva."
Soittokello kilisi heti, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin
nuori asemies astui sisään.
"Mistä tämä kirje on tullut?"
"Kirje? Minä en ole ottanut mitään sellaista vastaan."
"Se oli täällä yöpöydällä."
"En ole pannut sitä sinne."
"Onko joku toinen ollut täällä?"
"Ei tietääkseni."
"Ole varuillasi, Olavi, en pidä siitä, että tänne pääsevät muut."
"Olkaa varma, herra, ettei se tule tapahtumaan, mutta minä en
käsitä..."
"Älä kysele, mutta pidä silmäsi auki!"
"Luottakaa minuun!"
"Sano Ristolle ja Kurtille, että he, kumpikin kahden poikasen ja
neljän palvelijan kera, ovat tunnin kuluttua valmiit lähtemään
matkalle!"
"Kyllä, herra!"
"Odotan heitä salakamarissa."
Nuori mies riensi pois, mutta ritari ei voinut lakata
kummastelemasta, kuka sanat oli kirjoittanut ja mitä niillä
tarkoitettiin. Eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt puolisoaan,
hän oli voinut pahoin eikä ottanut osaa päivällisateriaan; sitten oli
hänellä ollut niin paljon ajateltavaa, ettei ollut tapansa mukaan
ollut rouvantuvassa hyvää yötä toivottamassa.
Kun asemiehet saapuivat, toimitti hän heidät taipaleelle niin
nopeasti kuin voi. Kirjeet jätettiin, määräykset annettiin ja
käskettiin pitämään kiirettä.
Sen jälkeen ritari meni rouvantupaan.
Hän tuli sinne niin tavattomaan aikaan, että hämmästys oli yleinen.
Kenties oli ilo ollutkin liian äänekästä, mutta kun kissa on poissa,
hyppelevät hiiret pöydällä, ja Gunilla rouvaa ei näkynyt.
"Sanon kuten asia on: hän ei ole koko yönä ensinkään nukkunut",
selitti muuan neitosista, mutta vaikeni avoimin suin nähdessään
ritarin.
"Syyn tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin", lisäsi toinen.
"St! St!" sihistiin kaikilta tahoilta. Se, joka oli viimeksi puhunut,
karahti tulipunaiseksi.
Ritari olisi mielellään tahtonut tietää syyn, jonka tiesivät kaikki
paitsi hän, mutta kun hän oli liian ylpeä sitä kysymään, kysyi hän
ainoastaan Gunilla rouvaa. "Hän on kappelissa ripillä."
"Sitten odotan."
Muutamat ruotsalaiset neitsyet oleskelivat siihen aikaan Gunilla
rouvan luona. Siellä oli Katarina, ritari Niilo Klaunpojan, Vikin
herran tytär, ja Anna Pentintytär (Sparre), molemmat kuuluisat
kauneudestaan; ja Erik herran veljet, Pietari ja Sten, kosiskelivat
neitsyitä, mutta eivät olleet vielä saaneet mitään suopeaa vastausta.
Nämä molemmat istuivat muista erillään, mutta saattoi selvästi
huomata heidän kuulleen mitä oli puhuttu, niin hämillään he olivat.
Ritari istuutui heidän viereensä.
"Onko Tanskassa tapana ripittäytyä moneen kertaan viikossa?"
kysyi hän Katarinalta, joka usein oli vieraisilla tanskalaisten
sukulaistensa luona ja kaiketikin tunsi heidän tapansa.
"Luulen, että siellä kuten täälläkin käydään ripillä, milloin
tunnetaan siihen kutsumusta", vastasi hän ylpeästi taivuttaen
päätänsä, mikä suuresti muistutti hänen kaunista, nyttemmin manalle
mennyttä äitiään.
"Minä ainakaan en käy ripillä kuin kerran vuodessa", huomautti Anna
nauraen. "Ja mitä silloin sanon, sen tietää piikaseni ja tietävät
ystäväni jo edeltäkäsin."
Katarina loi häneen tyytymättömän katseen. "Se on pitkälle menevää
avomielisyyttä", sanoi hän.
"En ymmärrä, mitä puhtaalla, viattomalla Gunillallani on
ripitettävää."
"Hänellä voi olla sydänsuruja!" huudahti Anna.
"Sydänsuruja?"
"Anna!"
"Se sana kaipaa selitystä, neitsyt!"
"Sitä en voi antaa!"
"Teidän täytyy!"
"Ei ole mitään tavatonta, että Anna päästelee ajattelemattomia
sanoja; jos Gunilla rouvalla on jokin suru sydämellään, ei hän
salanne sitä herraltaan. Tuolla hän tulee, voitte nyt kysyä itse
häneltä."
Gunillan kalpeista kasvoista ja itkettyneistä silmistä näki, ettei
Anna ollut temmannut aivan tuulesta sanojaan. Tosin hän punastui
ritarin nähdessään, mutta se johtui luultavasti odottamattomasta
yllätyksestä, sillä hän huudahti:
"Etsittekö minua, herra?"
"Monet tärkeät asiat estivät minua eilen sinua näkemästä, nyt en enää
voinut olla ilman sitä."
Puna viipyi vielä Gunillan poskilla, kun hän kainosti loi silmänsä
maahan, mutta se pakeni, kun hän kohotti katseensa mieheensä; niillä
oli niin lohduton ilme, että ritari kysyi äkkiä: "Gunilla, oletko
sairas?"
"En!"
Ritari tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan huoneeseen, jossa
lapsi oli.
Hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteen ääreen ja suuteli lasta
katkerasti itkien.
Ritari viittasi imettäjää menemään. Huomattuaan jääneensä herransa
kanssa kahden tahtoi Gunilla rientää ulos, mutta ritari kietoi hänet
vahvoilla käsivarsillaan ja asetti hänet pehmeään lepotuoliin, sitten
pani hän tytön hänen syliinsä ja seisoi itse kumaraisillaan hänen
rinnallaan.
"Usko minulle sydänsurusi", sanoi ritari. "Minun... sydän... suruni?"
"Etkö ole tunnustanut sitä rippi-isälle?"
"Olen!"
"Eikö minunkin ole siitä tiedettävä?"
"En voi nyt."
"Rakkahin Gunilla!"
"No hyvä! Ette rakasta enää minua!"
"Uneksitko! Mitä tämä on?"
"Ette ole koskaan, koskaan rakastanut minua!"
Ja hän purskahti rajuun itkuun.
"Oletko sairas, lapsi, vai kuka sinua on uskotellut?"
"Ei kukaan, ei kukaan! Olen itse hankkinut varmuuden."
"Mistä?"
"Siitä, että te vihaatte ja vainootte äärimmilleen sitä, jota minä
rakastan enimmän maan päällä."
"Mistä puhut?"
"Tanskasta, isänmaastani, jonka te tahdotte tuhota, hävittäisitte sen
jäljettömiin, jos voisitte."
"Ah, nyt ymmärrän!"
Ennenkuin ritari ehti sitä estää, oli Gunilla hypähtänyt jalkeille
ja heittäytynyt tämän jalkoihin. "Lähettäkää minut sinne takaisin!"
huudahti hän. "Pyydän, rukoilen sitä teiltä!"
"Gunilla!"
"En voi jäädä tänne, se on minulle mahdotonta."
"Ja tahdot jättää minut ja lapsemme?"
"Ei, lapset otan mukaani."
"He kuuluvat minulle yhtä hyvin kuin sinullekin."
"Olisi julmaa eroittaa minut heistä."
"Etkö sinä sitten menettele julmasti, kun tahdot eroittaa minut
kaikista niistä, jotka ovat minulle rakkaita?"
"Pyhä neitsyt, suojele ja tue minua!"
"Gunilla, mitä rakkaudellamme on tekemistä politiikan kanssa? Me
rakastamme toisiamme, eikö siinä ole kylliksi?"
"Ei, ei, se on synti, hirveä synti!"
"Kuka niin sanoo?"
"Kunhan vain tiedän sen!"
"Isä Tobias se kai..."
"Rakas herrani!" huudahti Gunilla ja kietaisi käsivartensa hänen
kaulaansa. "Antakaa uudestaan Hannu kuninkaalle lupauksenne, ja minä
luen toivomuksenne silmistänne ja täytän ne ennenkuin olette ehtinyt
ne lausuakaan!" Hän katsoi rukoillen ja tuskaisesti herraansa;
suurista, ilmeikkäistä silmistä loisti rannaton rakkauden taivas, ja
hän suuteli miehensä otsaa ja huulia, aivan kuin elämä ja kuolema
olisi riippunut siitä vastauksesta, jonka tämä antoi.
"Gunilla, älä pyydä minulta sitä!"
"Rakkauteni on palkintona tästä."
"En ansaitsisi sitä, jos rikkoisin valani."
"Minä olen myös vannonut."
"Olet vannonut minulle rakkautta ja uskollisuutta, ja se vala on
sinun pidettävä, kunnes kuolema meidät eroittaa..."
Kuului kolme keveää lyöntiä ovelle.
"Kuka siellä?" huusi ritari vihaisesti.
Ei kuulunut mitään vastausta.
Ritari riensi ovelle ja survaisi sen auki, mutta ei nähnyt ketään.
"Tahtoisin tietää, kuka rohkenee..."
"Taivaan lähettiläs!" sammalsi Gunilla häpeän punan leimutessa hänen
poskillaan.
"Eikö isä Tobiaan huone ole aivan tämän huoneen yläpuolella?"
"Hän lukee joka aamu rukouksen lapsemme kehdon ääressä."
"Gunilla, toivoisin sinun valitsevan toisen rippi-isän."
"En koskaan, en koskaan!"
"Mutta tämä saa ainoastaan pahaa aikaan."
"Hän tahtoo pelastaa sielumme."
"Sitä sanoo jokainen."
"Kukaan ei tarkoita niin vakavasti kuin hän."
"Mutta jos nyt vaadin, että hän poistuu?"
"Silloin te, herra, eroitatte itse meidät."
"Niinkö! Sinä siis jäät tänne, jos saat pitää hänet?"
"Niin -- lapseni tähden."
"Etkö minun tähteni, Gunilla?"
"Se riippuu itsestäsi."
"Minä en hylkää isänmaatani."
"Sitä en tee minäkään."
"Mutta olethan vannonut minulle uskollisuutta!"
"Olen sitten vannonut toisen, kalliimman valan..."
"Isä Tobiaalle?"
"Pyhälle neitsyelle."
"Tehdä minusta valapaton?"
"Antaa sinut takaisin Hannu kuninkaalle."
"Ja ehtona on?"
"Minun -- rakkauteni!"
"Gunilla, saatoit tehdä sen!"
Hän oli heittäytynyt lattialle itkien valtoiminaan, ja ritari seisoi
kauan melkein menehtyneenä ja katseli häntä -- heidän nuori, kaunis
onnensa oli pirstaleina. Tuhannet äänet huusivat hänen sielussaan:
"Täytä hänen toivomuksensa, mitä merkitseekään Ruotsin asialle
yhtä miestä enemmän tai vähemmän; Jumala voi sen viedä perille
sittenkin, jos hän tahtoo." Erota Gunillasta oli samaa kuin riistää
sydän rinnastaan. Hannu kuninkaan alamaisena saattoi hän valmistaa
Suomelle paremman kohtalon. Kuinka onnelliseksi hän tekisikään nuoren
vaimonsa, jos sanoisi: "Gunilla, minä myönnyn toivomukseesi!"
Luja mies oli heltymäisillään, hän kumartui nostaakseen vaimonsa
ylös; silloin palasi äkkiä hänen muistoonsa kuva köyhästä äidistä
kahden nälkäisen lapsensa kanssa, hän näki vielä sen ikävöivän
katseen, jonka tämä loi nietokseen, jossa he kaikki olisivat
löytäneet levon, ja kuitenkin tarvitsi hänen, Erik herran, sanoa
ainoastaan sana palauttaakseen naisen velvollisuutensa tuntoon.
Olisiko hän itse heikompi? Voisiko Gunilla edes kunnioittaa häntä,
jos hän nyt myöntyisi? Ja eikö Gunilla kerran ollut katuvaisena
palaava hänen syliinsä?
"Nouse, Gunilla!" sanoi hän lempeästi.
Mutta tämä ei liikahtanutkaan, jatkoi vain itkuaan.
Silloin hän nosti hänet tuolille kuten lapsen.
"Erik!" nyyhkytti vaimo.
"Mitä tahdot, lapsi parkani?"
"Voitteko antaa anteeksi?"
"Olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, Gunilla."
"Tämä on minunkin katkera sydänsuruni."
"Minä ymmärrän sen enkä tahdo lisätä kiveä kuormaan."
"Hylkäättekö minut?"
"En, mutta meidän täytyy nyt kulkea eri teitä. Maailma saa uskoa,
että me olemme onnellinen aviopari; ainoastaan me molemmat tiedämme,
mikä meidät eroittaa."
Gunilla ojensi käsivartensa häntä kohden.
Hän taivutti ne hiljaa alas ja suuteli hänen otsaansa. "Hyvästi,
Gunilla! Jumala sinua auttakoon!"
Taakseen katsomatta ritari kiirehti huoneesta pois, mutta
rouvantupaan tultuaan lähestyi hän nopeasti Katarinaa ja Annaa.
"Menkää hänen luoksensa!" pyysi hän. "Sanokaa hänelle, että annan
hänelle anteeksi..." Enempää hän ei voinut sanoa, vaan poistui
nopein askelin, mutta kun hän tuli huoneeseensa, heittäytyi hän
penkille ja purskahti rajuun itkuun; isku oli odottamaton ja se
murskasi koko hänen elämänsä ilon. Mutta kauaksi ei hän jättäytynyt
surunsa valtaan; hän tiesi, että työ ja toiminta oli ainoa keino sen
huojentamiseksi, ja hänellä oli suuri työ käsillä ja sille hän tahtoi
omistaa elämänsä kaikki voimat. Hän nousi ja meni ikkunan luo. Suuri
kerjäläisjoukko marssi tiehensä linnanpihalta, ainoastaan nainen
kahden lapsensa kanssa seisoi jälellä. Elsa antoi hänelle muutamia
vaatekappaleita.
Ritari nojautui ulos ikkunasta. "Missä sinun on kotisi, nainen?"
kysyi hän.
"Viholliset ovat sen polttaneet, herra; minulla ei ole nyt kotia",
vastasi hän.
"Sitten voit jäädä tänne, jos tahdot. Elsa, pidä huolta hänestä!"
"Kyllä, jalo herra!"
Ritari vetäytyi pois ikkunasta päästäkseen kiittelyistä; hän
oli ainoastaan kuullut sydämensä kehoitusta, mutta haavaa hänen
sydämessään kirveli kovemmin nähdessä sitä iloa, jonka hän oli
herättänyt. -- --
Oleskellessaan vuonna 1499 pitemmän aikaa Kööpenhaminassa oli
hän tutustunut Gunillaan. Molemminpuolinen rakkaus veti heitä
toisiinsa, he olivat yhdenvertaiset säätyyn ja elinehtoihin nähden,
päiväpaisteisena lepäsi tie heidän edessään. Ruotsin valtaneuvosto
oli nimittänyt Erik Turenpojan Viipurin linnan päälliköksi, Hannu
kuningas oli antanut sille vahvistuksensa, ja kaunis tyttö selitti
viihtyvänsä siellä, missä hänen jalo herransakin oleskeli.
Loistavat häät vietettiin Kööpenhaminassa. Kuningas ja hänen
ylhäisimmät herransa olivat läsnä, puheita pidettiin ja maljoja
juotiin, tuumittiin, että tästä liitosta oli tuleva yhtä luja ja
eroittamaton kuin liitosta Tanskan ja Ruotsin välillä.
Kohta sen jälkeen vei Erik herra nuoren puolisonsa Viipuriin, ja
ennustukset näyttivät käyvän toteen. Koskaan ei ollut solmittu
onnellisempaa avioliittoa. Gunilla rouva ei ainoastaan osoittautunut
ajattelevaiseksi emännäksi, hänellä oli myös harvinainen lahja
levittää hauskuutta ja mielihyvää ympärilleen.
"Jalo herrani ja koko talonväkeni!" oli hänellä tapana sanoa, siten
viitaten, että tämä oli hänen maailmansa; häntä liikutti vähät, mitä
tapahtui sen ulkopuolella.
Neljässä vuodessa oli hän lahjoittanut Erik herralle pojan ja
kaksi tytärtä. Onnellisilla puolisoilla ei ollut nyt enää mitään
toivottavaa. Seuraavana kesänä he tekivät vierailumatkan Tanskaan,
ja Gunillan vanhemmat taivuttivat Erik herran jättämään vaimonsa ja
lapsensa sinne vielä muutamiksi kuukausiksi, sillä hänen itsensä
täytyi palata Suomeen.
Jonkun aikaa hänen palaamisensa jälkeen tapahtui kohtaus hänen ja
Sten Sturen välillä Hollolan pappilassa. Vaikea Erik herran oli
tehdä päätöstään, sillä hän oli persoonallisesti kiintynyt Hannu
kuninkaaseen ja perhesiteensä vetivät häntä Tanskaan; mutta hän oli
ruotsalaista syntyä, väkivalta ja vääryys olivat hänelle kauhistus,
hänelle oli käynyt selväksi, ettei suinkaan tahdottu Ruotsin
yhdenvertaisuutta Tanskan kanssa, ei sen tulevaista kehitystä ja
onnea, vaan sen masennusta ja sortoa. Moni havainto Tanskassa oli
saanut hänet vakuutetuksi, että oli helpompi hävittää Ruotsin rahvas
perinpohjin kuin saada se alistumaan samaan kohteluun. Hänen omat
isänmaalliset tunteensakin asettuivat tätä vastaan, mutta todellisena
ritarismiehenä hän päätti persoonallisesti sanoa irti uskollisuutensa
ja kuuliaisuutensa Hannu kuningasta kohtaan, ja tämä oli tapahtuva
samalla kertaa kuin hän nouti vaimonsa ja lapsensa.
Sattumalta oli Hannu kuningas sillä kertaa Slesvigissä, ja
irtisanominen oli sentähden tehtävä kirjallisesti, mutta ritarin
appiukko kehoitti häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. "Ei ole
mahdotonta", tuumi hän, "että Hannu kuningas muuten asettaisi esteitä
tielle".
Emäntänsä kanssa ei Erik herra ollut koskaan puhunut muista asioista
kuin niistä, jotka koskivat heidän yksityiselämäänsä tai hädänalaisen
väestön auttamista.
"Mitä merkitsee, mihin kansaan nälkäiset kuuluvat", sanoi Gunilla
rouva eräänä päivänä, kun vanha Karhuinen murisi siitä, että muutamat
lappalaiset olivat saaneet ruokaa ja yösijaa linnassa.
Erik herra ei ollut, joko sitten välttääkseen tekemästä puolisoaan
levottomaksi tai totutusta tavasta, ilmoittanut Gunilla rouvalle,
että hän oli sanoutunut irti Hannu kuninkaasta.
Kohta sen jälkeen saapui isä Tobias Kööpenhaminasta tuoden terveisiä
ja kirjeitä Gunilla rouvan äidiltä. Hänellä oli Erik herrallekin
kirje, jossa pyydettiin, ettei hän kieltäisi nuorelta emännältään
hurskasta rippi-isää, jonka rouva Agneta Bese oli monilla rukouksilla
ja lupauksilla saanut matkustamaan Suomeen olemaan hänen suuresti
rakastetulle tyttärelleen lohdutukseksi ja mielenylennykseksi.
Ehdotus ei suinkaan ollut Erik herralle mieluinen. Gunilla
rouva samoin kuin hän itsekin oli tähän asti saanut lohdutusta
ja virkistystä linnanpapilta, vanhalta vilpittömältä Herran
palvelijalta, joka heidän sielujensa jalostamisella tarkoitti myös
molemminpuolista luottamusta heidän maallisen onnensa takeena.
Oliko nyt muukalainen astuva heidän väliinsä? Lukisiko hän Gunillan
sydämestä hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja antaisi niille sen
suunnan, jonka tahtoi? Gunillan nuori sydän oli kuin vaha: siihen
pystyi jokainen vaikutelma.
Kun Erik herra nyt istui pöydän ääressä pää käsien varassa ja
menneisyyden kuvat vaelsivat hänen ohitsensa, kuinka elävästi hän
muistikaan omat epäilyksensä, mutta myös sen levottomuuden ja pelon,
jonka hän silloin näki Gunillan kasvoilla. "Haluatko, että hän jää?"
oli Erik herra kysynyt häneltä.
"Haluan, sillä se on äitirouvan tahto", vastasi hän.
Tämä ratkaisi. "Kuka voi paremmin kuin äiti ymmärtää lapsensa totisen
hyvän?" ajatteli Erik herra ja antoi suostumuksensa.
Mutta siitä päivästä lähtien oli kuin kodin hyvät hengettäret
olisivat toinen toisensa jälkeen väistyneet ja vähitellen kadonneet.
Gunilla rouva ei enää hiipinyt hänen rinnallaan pienine luottavaisine
ilmoituksineen, jotka, vaikkakin vähäisiä ja merkityksettömiä,
kuitenkin olivat hänelle niin rakkaita. Gunillan päivittäinen
ripilläkäynti huolestutti häntä; mitä oli hänen puhtaalla,
viattomalla vaimollaan ripitettävää? Nyt oli kaikki selvää. Rakkauden
Gunillaan oli hänet tehtävä luopioksi, sentähden Gunilla oli
vieroitettu hänestä.
Erik herra kohotti päänsä pystyyn; tavallisesti niin lempeät kasvot
olivat nyt kuin raudasta valetut. "Se ei ole heille onnistuva",
jupisi hän itsekseen. "Mutta Gunilla, Gunilla parkani, kestääkö hän
taistelun?"
Ritari käski, että hurja "Tartarus" oli satuloitava ja linnanvartia
kutsuttava hänen luoksensa.
"Pitäkää silmällä kotioloja, Karhuinen", sanoi hän, "en kai palaa
kotiin ennenkuin huomenna".
"Ja jos jotakin tapahtuisi?"
"Silloin voit kysyä minua Hollolan pappilasta." Kun ritari kiinnitti
metsästyspuukon vyölleen ja otti keihään ja pyssyn mukaansa, kysyi
uskollinen Olavi, eikö hän saanut tulla mukaan.
"Et", vastasi hän. "Tällä kertaa metsästän yksin. En ota ketään
mukaan."
Rouvantuvasta oli nähty ritarin lähtö, ja se antoi aihetta
moniin aprikoimisiin. Ukko Karhuinen kutsuttiin Gunilla rouvan
luo kertomaan, mitä hän tiesi siitä. Ukko näki selvään, kuinka
levottomaksi armollinen rouva kävi, vaikka tämä koettikin sitä salata.
* * * * *
Nopein askelin ja, kuten luuli, huomaamatta riensi Elsa
kiertoportaita isä Tobiaan luo. Hän tapasi kunnianarvoisan isän
istumassa pöydän ääressä ikkunan luona, ja pöydällä oli pyhimyskuvia
sisältävä kirja, jota hän tarkkaavaisesti katseli.
Nuoren tytön tehtävänä oli hänen huoneensa siivoaminen; tänään näytti
tytöllä olevan jotakin erityistä sanottavaa, mutta kun kunnianarvoisa
isä ei kääntänyt katsettaan kirjasta hänen tullessaan sisälle, ei
hän tahtonut häiritä, vaan ryhtyi heti työhönsä. Se ei kuitenkaan
estänyt häntä näkemästä, kuinka hurskas mies tarkkaavaisesti seurasi
kaikkia hänen liikkeitään, mutta heti käänsi katseensa kirjaan, kun
hän kääntyi päin.
Elsalta ei jäänyt huomaamatta, että isä Tobias katsoi häneen
yhtä mielellään kuin kaikki muutkin; alussa se imarteli hänen
turhamaisuuttaan, mutta sen nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli
kärsinyt palvelustensa tähden, oli se suopeus, jota hän mahdollisesti
oli tuntenut kunnianarvoisaa isää kohtaan, väistynyt epämääräisen
itsenäisyydentunteen tieltä; hänestä tuntui, että hänkin kerran
voisi käyttää isää hyväkseen, jos hän nimittäin tahtoi viedä jotakin
perille, mutta hänellä ei ollut vielä selvillä, mitä tämä tulisi
olemaan, vaikkei hän epäillyt sen sattuvan ennemmin tai myöhemmin.
Siivoaminen jatkui äänettömästi, ei ollut enää muuta kuin ikkuna ja
pöytä jälellä.
Elsa pysähtyi hänen eteensä ikäänkuin odottaen hänen lukemisensa
päättymistä.
Häntä ei näyttänyt se koskaan kiinnittäneen enemmän kuin nyt; hän ei
kohottanut katsettaan.
Elsan silmät ja huulet väreilivät veitikkamaisuuttaan, mutta hän
vaikeni ja odotti.
Pappi istui liikkumatonna kuten ennenkin.
Silloin hiipi tyttö hänen tuolinsa taakse, pyyhkien ja tomuttaen
syvää ikkunankomeroa. Kun hän sen jälkeen kääntyi, ei pappi ollut
kyllin nopea liikkeissään ja heidän katseensa yhtyivät.
"Minua kummastuttaa sinun rohkeutesi", sanoi pappi.
"Kunnianarvoisa isä, en luullut teidän minua näkevän."
"Tehtäväsi?"
"On oikein suoritettu."
"Saiko ritari kirjeen?"
"Panin sen hänen yöpöydälleen."
"Keksittiinkö sinut?"
"Sitä ei tehdä ennenkuin itse tahdon."
"Entä isäsi?"
"Hän katsoo minun silmilläni."
"Kuitenkin hän vihastui kovasti."
"Kuka seuraavana aamuna vei asemiehille unijuoman?"
"Sen teit sinä!"
"Isäni arvasi sen."
"Todellakin? Ja kuitenkin..."
"Kuitenkin luottaa hän nyt minuun täydellisesti."
"Sinua ei suotta sanota pikku noidaksi", sanoi pappi yrittäen tarttua
hänen käteensä.