Oli pimeä tammikuun ilta 1503. Räntäsade puuskui Suomenlahdelta ja
pieksi armottomasti kaikkia, jotka joutuivat sen tielle. Viipurin
linna seisoi kuten valpas ulkovartio ainakin, mutta ainoastaan
läntisestä tornista näkyi sieltä tuikuttava valo.
Muuan palvelija kulki linnanpihan poikki, kädessään palava soihtu,
ja häntä seurasi mies kaapuun kääriytyneenä; tämä, joka ilmeisesti
pelkäsi loiskahtavansa rapakkoon, koetti tarkkaan astua yhtä
jalkaa palvelijan kanssa ja pysähtyi vihdoin puolitiessä keskellä
vesilätäkköä, johon hän oli astunut.
"Verdammter Junge!" jupisi hän puoliääneen.
Sillävälin oli palvelija ehtinyt pienelle salaportille eteläpuolella.
Hän sammutti nopeasti soihdun ja avasi varovasti portin avaimella,
jota piti kädessään.
Melkein samassa paiskattiin muuan ikkunaluukku auki ja tuikea ääni
kysyi:
"Kuka siellä?"
Palvelija seisoi liikkumatonna; hän uskalsi tuskin hengittää.
"Kuka siellä?" toisti sama ääni vielä tuikeammin.
Ei mitään vastausta.
"Kuulitte väärin, isä; kuka tulisi tähän aikaan?" virkkoi nuorekas
ääni.
"Mutta valo! Emmekö molemmat nähneet, kuinka se loisti luukunraosta?"
"Se oli kenties tähdenlento!"
"Mahdotonta, onhan pilkkosen pimeä! Parasta on mennä alas katsomaan."
"Rakas, emmekö sitten lue legendaa loppuun?" Tässä tuli puhuja
ikkunan luo. "Minulla on niin tarkat silmät, että voin aivan hyvin
nähdä synkimmässäkin pimeydessä..." Nyt seurasi lyhyt äänettömyys,
jonka aikana palvelija hiipi niin lähelle seinää kuin mahdollista.
"Ei, siellä ei ole ainoaakaan ihmistä, eikä semmoiseen säähän tahtone
mennä kissakaan", jatkoi ääni.
"Mutta minun pitäisi kuitenkin..." Tällöin paiskattiin luukku kiinni,
mutta kinastelevat äänet kuuluivat kuitenkin, ensin lähempää ikkunaa,
sitten hieman loitompaa.
Palvelija seisoi liikkumatonna niin kauan kuin kuuli puhetta; hän
ei uskaltanut enää mennä sisälle, veti sentähden varovasti oven
kiinni ja sulki sen; mutta lieneekö syynä ollut tottumattomuus vai
pelästys, hänen oli mahdoton saada avainta pois reiästä. Parhaallaan
puuhaillessaan hän kuuli puuportaista askelten töminää, ja niitä
seurasivat keveät, tepsuttelevat askeleet. Portinraoista kiilui
valoa, ja avaimet kalisivat vastakkain.
"Valaise lampulla lähempää", virkkoi sama ääni, joka äsken oli
kuulunut.
"Antakaas kun minä autan, isä", virkkoi nuorempi ääni. "Minä tunnen
lukon paremmin kuin te."
"Lukossa on avain ennestään!" huudahti vanhus kiihkeästi, koetettuaan
turhaan saada avainta sopimaan lukkoon. "Enkö jo sanonut, että täällä
on piru merrassa?"
"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista?"
"Mene heti soittamaan hälyytyskelloa!"
"Rakas isä, se on kenties..."
"Vihollinen, joka aikoo meidät yllättää."
"Joku palvelija, joka tuo kirjettä..."
"Miksei hän kule suuresta portista?"
"Tiedänkö minä? Eikö se voisi olla salainen viesti armolliselle
herrallemme?"
"Jos jotakin sellaista odotettaisiin, olisi siitä ilmoitettu minulle
edeltäpäin."
"Tai kunnianarvoiselle isälle?"
"Hänen tiensä kyllä käyvät pimeässä, mutta me emme ole velvolliset
siihen mukautumaan."
"Mutta Gunilla rouva voisi panna pahakseen..."
"Kuules, tyttö, jää tänne siksi aikaa kuin minä juoksen ylös Erik
herran luo ja kysäisen häneltä."
"Saanko pitää lampun?"
"Minä kyllä osaan pimeässäkin. Jos tapaan jonkun palvelijan, lähetän
hänet tänne."
Taasenkin tömisivät askeleet portaita ylöspäin, nyt paljon nopeammin
kuin edellisellä kerralla.
"Pietari!" huusi ääni sisäpuolelta.
"Elsa!"
"Etkö voi avata?"
"En uskalla."
"Avaa pian! Väännä kovasti oikeaan!" Voimakas ponnistus, ja nyt
portti tosiaankin aukesi.
"Missä toinen on?"
"En tiedä, luulin hänen olevan mukana."
"Kirje?"
"Se on kai hänellä."
"Ulos täältä!"
Mutta samassa hyökkäsi takaapäin pari palvelijaa miehen kimppuun,
tämä tuli päistikkaa portista sisään, jälessään meluavat, huutavat
ahdistajansa, jotka käsin ja jaloin muokkasivat hänen selkänahkaansa.
Rähinää lisäsivät hänen ja Elsan hätähuudot, ja kaikilta tahoilta
linnaa riensi saapuville henkilöitä, jotka eivät paljoakaan pelänneet
rajuilmaa, kun oli kysymys uteliaisuutensa tyydyttämisestä.
* * * * *
Noin tuntia aikaisemmin oli dekanus, kunnianarvoisa isä Tobias,
astunut kappeliin ja omin käsin sytyttänyt kaksi vahakynttilää pyhän
neitsyen kuvan eteen. Hän oli sen jälkeen langennut maahan alttarin
eteen ja maannut kauan vaipuneena rukouksiin. Kun hän nousi jälleen,
lankesi himmeä kynttilänvalo niin koville ja kylmille kasvoille,
ettei olisi luullut niitä liikuttavan minkään inhimillisten
tunteiden, jollei silmien hehku olisi ilmaissut, mitä liikkui hänen
sielunsa sisimmissä kätköissä.
Ristien itsensä kerta toisensa jälkeen mutisi hän latinankielisen
rukouksen, anoen voimaa raskaihin koettelemuksiin... silloin oli
hän kuulevinaan askeleita, rukous häipyi hänen huuliltaan, kaikki
sielun tarkkaavaisuus kärjistyi korviin, ne teroittuivat paremmin
eroittamaan ääniä, hän pidätti hengitystään ja vetäisi vihdoin
pettymyksen huokauksen.
Harhaileva katse pysähtyi ikkunaan. Se oli -- aivan uutta siihen
aikaan -- varustettu lasiruuduilla, ja alttarikynttiläin heijastus
muodosti siihen levottomasti läpättäviä, väräjäviä tähtikuvioita.
Pappi hätkähti, hänen silmänsä ei ollut vielä ehtinyt tottua
tällaiseen. "Saatanan juonia!" mutisi hän itsekseen, mutta seuraavana
minuuttina lehahti hymähdys hänen huulilleen, kappelin ovi avautui,
joku tuli sisään.
Kynttilän säästeliäs valo valaisi ainoastaan kuorin, muu osa
kappelista oli pimeän peitossa. Isä Tobias oli jo ennestään varjossa,
hän vetäytyi vielä enemmän syrjään.
Tulija pysähtyi ovelle, nähtävästi neuvotonna; pian kuului keveitä
askelia, jotka lähestyivät kuoria; nuori nainen lankesi alttarin
eteen, luki lyhyen, mutta palavan rukouksen ja riensi sitten
sytyttämään loput kymmenen kynttilää alttarilla.
Kun se oli tehty, kääntyi hän katsomaan, kuinka valoisalta pieni
kirkko näytti.
Alttarikynttiläin valaisemana oli hän itse tällä hetkellä todellinen
madonnankuva. Vaalea, kiharainen tukka ympäröi pyhimyskehän tavoin
hänen korkean, valkoisen otsansa ja kaunismuotoisen kaulansa. Nenä
ja suu olivat kauniissa sopusoinnussa kasvojen vienonpehmeän soikion
kanssa, mutta suurista heleänsinisistä silmistä säteili kokonainen
viattomuuden ja puhtauden taivas. Hän oli tosiaan suloinen ja
rakastettava olento.
Isä Tobias vapisi kuin haavanlehti, hän ei voinut kääntää katsettaan
ihanasta näystä ja luuli vielä olevansa nuorelta naiselta
näkymättömissä, mutta hänet ilmaisi joko tahtomaton liike tai
valonsäde. Nuori nainen huudahti kiihkeästi:
"Siellä on joku!" Ja ilman vähintäkään pelkoa hän riensi isä Tobiasta
kohden.
"Isä Tobias! Miksi olette piilossa?"
"Halusin rauhassa harjoittaa hartauttani."
"Häiritsinkö kenties teitä?"
"Miksi olette sytyttänyt niin monta kynttilää?"
"Eikö kirkko ole ikuisen valon vertauskuva?"
"Mutta ettekö pelkää?"
"Mitä?"
"Olen kutsunut teidät ripille."
"Siihen olen valmis."
"Tahdotteko tehdä täydellisen synnintunnustuksen?"
"Minulla ei ole mitään salattavaa."
"Eikö mitään siitäkään, mitä herranne on teille uskonut?"
"Hän ei ole uskonut minulle mitään."
"Ettekö siis tiedä mitään hänen aikeistaan?"
"En, en mitään."
"Ja tyydyttekö siihen?"
"Äitini rouvantuvassa ei isäni koskaan puhunut moisista asioista."
"Mutta salakamarissa, kun olette kahdenkesken, mitä puhutte silloin?"
Nuori nainen loi silmänsä maahan ja punastui syvästi.
"Rakkaudestamme", vastasi hän melkein kuiskaten, "ja pienestä
pojastamme. Erik herra sanoo että hänestä on tuleva uljas ritari."
"Kenen palvelukseen, Gunilla rouva?"
"Kuninkaan."
"Oletteko varma siitä?"
"En ole koskaan sitä epäillyt."
"Annatte siis sidotuin silmin viedä itsenne ja poikanne
hornankuiluun?"
"Ei, ei, se ei ole mahdollista!"
"Sanon teille, että Erik herra on rikkonut valansa Hannu kuninkaalle
ja vannonut uskollisuutta ja kuuliaisuutta ruotsalaisille luopioille."
"Pyhä neitsyt! Ja siitä en minä tiedä mitään!"
"Eikö tämä koskaan tullut puheeksi hänen käydessään Tanskassa
kosintamatkoillaan?"
"Ei, mikäli minä tiedän. Isäni sanoi minulle, että Erik herra
oli jalo herra ja minun oli kiitettävä onneani päästessäni hänen
emännäkseen."
"Ja te olitte yhtä mieltä?"
"Minä rakastin häntä."
"Silloin... mutta nyt?"
"Nyt rakastan häntä enemmän kuin silloin."
"Huolimatta siitä, mitä olen teille sanonut?"
"Sellaista en ymmärrä."
"Onko siis hänen ja poikanne perikato teille samantekevä?"
"Antaisin mielelläni henkeni heidän puolestaan."
"Mutta ei enempää?"
"Kaiken minkä voin!"
"Oletteko myös valmis kärsimään ja kieltäytymään heidän iankaikkisen
pelastuksensa tähden?"
"Olen valmis kaikkeen, mihin tahansa."
"Luotatteko minuun?"
"Olettehan matkustanut tänne äitini pyynnöstä, ollaksenne
rippi-isänäni. Olisi kiittämätöntä sekä teitä että häntä kohtaan,
jollen kuuliaisin ja nöyrin mielin taipuisi tahtonne mukaan."
"Valmistautukaa koviin koettelemuksiin!"
"Pyhä neitsyt on minua vahvistava."
"Ja minun rukoukseni, minun isälliset neuvoni!" huudahti pappi
tavattoman vilkkaasti. Hänen viittauksestaan astui Gunilla rouva
rippituoliin. Isä Tobias seurasi häntä, uteliaana tietämään, minkä
tunnustuksen hän tekisi.
Hän tunnusti, että oli sadatellut imettäjää, joka oli antanut pojan
itkeä välittämättä siitä mitään, että oli käskenyt tallimestarin
jollakin verukkeella estää Erik herraa ratsastamasta hurjalla
tatarilaisella hevosella, jonka hän oli äskettäin ostanut, ja
lopuksi -- tämä oli hänen suurin syntinsä -- ettei ollut messun
aikana lakannut ihmettelemästä, mistä tuli syvä vakavuus Erik herran
otsalle. Voikohan tämä olla tyytymätön häneen, vaikka hän ei tiennyt
vähimmässäkään määrin olleensa herralleen tottelematon.
"Ettekö kysynyt häneltä?" kysyi Tobias.
"Sitä en uskaltanut."
"Onko siinä kaikki?"
"Tahdotteko antaa minulle nämä synnit anteeksi?"
"Te olette pahalla tiellä, tyttäreni, sillä itsekkäisyys on teidän
ainoa ojennusnuoranne."
"Se on totta", huokasi Gunilla katuvasti.
"Mutta olette vielä niin nuori, niin kokematon, tunnette maailmaa
niin vähän."
"Tunnen sitä tuskin ollenkaan."
"No hyvä, siihen katsoen tahdon..."
Vihlaiseva kirkaisu, valitushuutoja, hälinää tunkeutui heidän
korviinsa tyrehdyttäen synninpäästön kunnianarvoisan isän huulilta.
Vavisten pelosta hän kysäisi:
"Mitä onkaan tekeillä?"
Ihmeissään kohotti Gunilla rouva katseensa häneen. "En tiedä",
vastasi hän. "Synninpäästö, isä!"
"Minä annan sen, tyttäreni, menneisyyteen nähden. Kavahtakaa tästedes
syntiä tekemästä."
Pappi riensi ulos rippituolista, mutta kesti useita minuutteja,
ennenkuin Gunilla oli päättänyt rukouksensa; ulkona yhä jatkuva melu
ei näyttänyt häntä häiritsevän eikä peloittavan.
Vihdoin hän tuli ulos ja hämmästyksekseen nähtyään papin huudahti
melkein tietämättään: "Oletteko vielä täällä, kunnianarvoisa isä?"
"Olen, saattaakseni teidät rouvantupaan, jos vaara on tarjolla."
"Kiitän teitä, mutta neitoseni odottavat täällä ulkona. He kai voivat
myös selittää, mistä hälinä on alkuisin."
Kirkon oven edustalla seisoi kaksi kalpeaa neitosta, molemmilla
palava lamppu kädessään.
"Mitä on tekeillä ja missä on Kirsti?" kysyi Gunilla rouva hätiköiden.
"Hän on mennyt tiedustelemaan..."
"Tuolta hän vihdoinkin tulee!" keskeytti toinen neitonen nähdessään
nuoren tytön, joka lähestyi juoksujalkaa.
"Mitä se on, Kirsti?" kysyi hänen emäntänsä. "Jalo rouva, teidän
herranne ja isäntänne lähettää terveisiä, että tahtoisitte heti tulla
salaportille."
Nuorilla, kauniilla kasvoilla vilahti tyytyväisyyden ilme.
"Tahdotteko saattaa minua, isä?" kysyi hän melkein voitonriemuisella
äänellä, ja odottamatta edes vastausta riensi hän linnanportaita alas
ja kapeaan, pimeään käytävään, joka vei salaportille.
Pappi ja neitoset voivat tuskin pysyä hänen jälessään; edellinen
siksi, ettei tuntenut tietä, jälkimäiset pelosta, että lamput
sammuisivat.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuuluivat äänet. Gunilla
rouva tunsi Erik Turenpojan äänen; se kuului ankaralta ja uhkaavalta,
ja hän saattoi siitä ymmärtää, että hänen herransa oli vihainen.
Räikeä valonloimo virtasi heitä vastaan; koko portti oli ihmisiä
täytenään, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti hänet nähdessään.
Mies, johon jo olemme tutustuneet Pietarin nimellä, seisoi melkein
kyyrysillään ankaran linnanherran edessä; hän kärsi ilmeisesti
kovasta pitelystä, jonka oli äsken kestänyt, mutta vapisevat jäsenet
viittasivat sisäiseen levottomuuteen, joka puhkesi ilmoille Gunilla
rouvan tultua näkyviin. Hän heittäytyi tämän jalkoihin ja huusi aivan
epätoivoissaan:
"Armoa! Sääliä!"
"Kuka mies on?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.
"Etkö tunne häntä?" tiuskaisi Erik herra tavattoman kiihkeästi.
"En, muistaakseni."
"Minä olin jalon herra Besen palveluksessa!" ulvoi mies.
"Pelastakaa hänet!" kuiskasi pappi Gunilla rouvalle.
"On mahdollista, että hän puhuu totta", sanoi tämä kääntyen herra
Erik Turenpoikaan. "Kenties hän tuo kirjeitä ja viestejä Tanskasta?"
"Rosvon ja sissin tavoin on hän aikonut tunkeutua viekkaudella tänne,
ja sinun suosikkisi, linnanvartiani tytär, on siinä ollut hänen
apunaan."
Hiljainen vaikerrus sai Gunilla rouvan kääntymään. Siellä seisoi
vanha ukko Karhuinen; hän piteli vasemmalla kädellään avainkimppua,
joka riippui hänen vyöllään, kun taasen oikea käsi lepäsi raskaana
tytön päälaella. Tuikeat kasvot leimusivat pidätetystä vihasta, ja
kuitenkin pisaroi suuria kyyneleitä kuoppaisille poskille.
Polvistunut tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ikäänkuin olisi
hävennyt näyttäytyä.
Gunilla rouva meni lähemmä. "Nouse, Elsa", käski hän.
"Jalo rouva, antakaa pahankurisen maata paikoillaan, hän ei ansaitse
armoanne."
Muutamain asemiesten ja palvelijain saapuminen pihanpuolelta veti sen
jälkeen huomion puoleensa. He kertoivat huomanneensa epäilyttäviä
merkkejä, että muuan vene oli illalla laskenut linnan luo. Ei
tornin- eikä linnanvartia ollut sitä huomannut, mutta portinvartia oli
ensi kertaa kysyttäessä näyttänyt niin pelästyneeltä, että vaikkakin
hän kielsi tuntevansa asiaa, oli sangen luultavaa, että hän tiesi
siitä.
Kuultuaan kaikki todistukset käski Erik Turenpoika, että Pietari oli
pidettävä vangittuna tornikamarissa huomiseen kuulusteluun saakka,
ja muutamat palvelijat saivat salaisen käskyn pitää portinvartiaa
tarkasti silmällä; sen jälkeen hän palasi puolisonsa kera
linnanhuoneihin ja kansa hajaantui vähitellen.
Virkkamatta asiasta sen enempää meni herra Erik Turenpoika heti
huoneeseensa, mutta Gunilla rouva oli nähnyt syvän huolen synkistävän
hänen otsaansa; sitä paitsi eivät rippi-isän sanat ottaneet
häipyäkseen hänen muistostaan: hänen oli valvottava herransa
ajatuksia ja tekoja, hän oli osaksi niistä vastuunalainen.
Gunilla rouva oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta; hänet
oli kasvatettu ankarassa ja vakavassa kodissa, jossa ei ollut
tapana, että naiset puuttuivat miesten asioihin, mutta hänellä oli
lisäksi luja ja ponteva tahto, ja jos oli kysymys velvollisuuden
täyttämisestä, ei hän suurin kysellyt, mikä oli tapa.
Hän rohkaisi siis mielensä ja astui herransa luo.
Tämä oli avannut ikkunaluukun ja tuijotti synkkään syvyyteen.
Ainoatakaan tähteä ei tuikkinut taivaalla. Merenlahdella ajelivat
aallot toisiaan hurjaa vauhtia, myrskytuuli puuskui ulvoen niiden
ylitse, ja rankkasateen keskellä kaatuilevat puut ja putoilevat oksat
ikäänkuin osoittivat koko luonnon nousseen kapinaan.
"Poloinen isänmaa!" huokasi Erik Turenpoika. "Eikö sama pimeys
peitä sinuakin? Eivätkö mahtavat voimat taistele keskenään sinua
voittaakseen; mikä niistä on saava vallan? Milloin koittaa päivä,
jolloin sinun taivaasi selkenee, myrsky asettuu, taistelijat tekevät
rauhan ja yleishyvä tulee yleispyrinnöksi?"
Ovi aukeni hiljaa.
"Sinäkö siellä, Olavi? Mitä tahdot?" kysyi ritari kääntämättä päätään.
"En, herra, en ole Olavi."
"Gunilla!" huudahti hän kummissaan.
"Uskallanko tulla sisään?"
"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi hän melkein isällisesti ja meni Gunilla
rouvaa vastaan.
"Ette ole iloinen, herra, sallikaa minun ottaa osaa huoliinne."
"Sitäkö varten tulit?"
"Niin, herra!"
"Etkö tahdo tunnustaa erästä vääryyttä?"
"Vääryyttä?"... nuori rouva punastui syvästi.
"Et tahtonut ensin tunnustaa, että tunsit miehen."
"En tuntenutkaan."
"Mutta sitten muistelit..."
"Että kenties olen nähnyt hänet; en ole siitä suinkaan varma."
"Huomisessa kuulustelussa pääsen sen kyllä tietämään. Tahdotko olla
läsnä?"
"Jos toivotte sitä."
"En, Gunilla; toivon ainoastaan, että luottamuksesi minuun on luja ja
järkähtämätön."
"Sellaista luottamusta ei teillä ole minuun!"
"Mitä tarkoitat?"
"Että luottamuksen pitäisi olla molemminpuolinen."
"Kyllä, mikäli se on mahdollista."
"Ei siis aina?"
"En minä kysele, mitä sinä päätät rouvantuvassasi."
"Se on toinen asia!"
"Miehen toimet ovat samoin. Olisiko minun neuvoteltava kanssasi
asioista, jotka koskevat maan puolustusta?"
"Minkä maan?" kysyi Gunilla kiihkeästi.
"Synnyinmaani, isieni maan!"
"Tanskan!"
"Ruotsin!"
He katsoivat toisiinsa; molemmat tunsivat, että siinä oli kiistan
siemen. Oliko se kitkettävä pois oraallaan vaiko kenties kasvava
muuriksi heidän välilleen?
"Ettekö ole vannonut uskollisuutta Hannu kuninkaalle?" kysyi Gunilla
vapisevalla äänellä.
"Olen myös sanonut irti uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni häntä
kohtaan."
"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista!"
"Minun täytyi, Gunilla."
"Täytyi! Kuka pakoitti?"
"Velvollisuuteni. Hannu kuningas pitää Ruotsia valloitettuna,
kapinallisena maana, jonka mehun ja ytimen hän tahtoo imeä.
Kummastuttaako sinua, etten tahdo olla hänelle siinä avullinen?"
"Sellaista puhuvat hänen vihamiehensä."
"Siitä ovat todistuksena hänen tekonsa. Etkö ole kuullut puhuttavan
niistä kauheista tuhotöistä, joita venäläiset ovat tässä maassa
tehneet, etkö ole nähnyt poltettuja kyliä ja kartanoita, rujoja ja
rampoja, leskiä ja orpoja, jotka sota on pakoittanut turvautumaan
kerjuusauvaan?... Kenties et tiedä, että Hannu kuningas on syypää
näihin kauhuihin; hän se on kehoittanut venäläistä ruhtinasta sotaan
ja vainoon köyhdyttääkseen Ruotsin perinpohjin."
"Se ei ole mahdollista!" huudahti Gunilla kalpeana kauhusta ja
pelästyksestä.
"Eräässä suuressa kokouksessa Tukholmassa täytyi hänen tunnustaa
se, kun venäläisten lähetystö Ruotsin neuvoston läsnä ollessa vaati
sovittua korvausta niistä palveluksista, joita he jo olivat tehneet
sotaisella hyökkäyksellään Suomeen."
"Ja mikä tämä korvaus oli?"
"Oli luovuttava erinäisistä osista tätä jo kovasti koeteltua maata."
"Hirveää! Mutta isäni ja veljeni ovat kuitenkin hänen puolellaan?"
"Asia näyttää erilaiselta lähempää ja kauempaa. Lailla ja oikeudella
on toinen merkitys, toinen merkitys myös rahvaalla Ruotsissa kuin
Tanskassa."
"Rahvaalla!" toisti Gunilla hieman ivallisesti.
"Rahvas on meillä surressa arvossa!" jatkoi hänen herransa vakavasti.
"Se edisti Engelbrektin elämäntyötä; se on myös Sturein lujin tuki;
se estää Ruotsin muuttumasta aatelistasavallaksi."
"Eikö se olekin kuninkaan tarkoitus?"
"Ainoastaan sillä eroituksella, että hän tahtoo käyttää toista
valtiomahtia toisen kukistamiseen; molempien suuruuden raunioille
tahtoo hän sitten rakentaa oman valtansa."
"Täytyy olla suuri eroitus Tanskan ja Ruotsin rahvaan välillä?"
"Jälkimäinen on hädän ja sorron alaisena kehittänyt suuren sisäisen
voiman. Jo vanhimmista ajoista on ruotsalainen talonpoika ollut mies
puolestaan. Hän on ikäänkuin Ruotsin kuninkaiden ja aatelin runko
ja ydin, heidän sukuperänsä on alkuisin hänestä, samoin kuin heidän
ylpeä itsetuntonsakin. Juuri tämä tietoisuus omasta voimastaan on
talonpoikia pitänyt pystyssä taistelussa kotilieden puolesta."
"Kuinka toisin meillä!" huokasi Gunilla.
"Siellä ovat talonpojat herrojensa orjia."
"Isäni vaihtoi kerran nuoren talonpoikaisnaisen kauniiseen koiraan,
jota äitini toivoi itselleen."
"Minä kyllä tunnen pahempiakin kauhuja."
"Eikö Hannu kuningas voi mitään sitä vastaan?"
"Ei, sillä aatelisto on mahtavampi kuin hän. Itse asiassa he ovat
vihamielisiä toisiaan vastaan, samoin kuin Ruotsissa valtionhoitaja
ja aatelisto. Onneksi on kansa edellisen takana, ja niin kauan kuin
se voima säilyy hajaantumatonna, on hän varmassa turvassa lukuisain
vihollistensa keskellä."
"Onko nyt Ruotsissa rauhallista?"
"Toivon niin. Sitten lokakuun viime päivien ei ole tullut mitään
kirjeitä; tosin ovat nyt jäät auenneet, mutta mitään veneitä ei näy,
ja mielelläni tahdon pitää sitä hyvänä ja suotuisana merkkinä."
"Ettehän ole vihainen minulle, herra?" kysyi Gunilla lyhyen
äänettömyyden jälkeen ja katsoi nöyrästi ankaraan ritariin.
"En", vastasi tämä ja suuteli hänen valkoista otsaansa. "Kun
epäilykset tulevat, voit kyllä kysyä; mieluimmin kuitenkin näkisin,
ettet epäilisi."
Gunilla rouva olisi mielellään tahtonut lisätä tunnustuksen, kuka
hänet oli tähän houkutellut, mutta hän pelkäsi, että ritari käyttäisi
liian kovia sanoja hänen rippi-isäänsä vastaan, ja nyt luuli hän itse
voivansa kumota ne valitukset, joita tämä oli tehnyt hänen herraansa
vastaan. Sentähden hän päätti vaieta. Hän kiitti vielä kerran ja
jätti herransa yksin hautomaan niitä ajatuksia, jotka täyttivät hänen
sielunsa.
Ja nämä eivät olleet ilahuttavaa laatua. Erik Turenpoika oli joulun
ja uudenvuoden välillä saanut surusanoman Sten Sturen kuolemasta.
Tohtori Hemming oli lähettänyt luotettavan asemiehen, vaatien tältä
mitä ankarimman vaitiololupauksen, ilmoittamaan hänelle sen, ja
ritari tiesi aivan hyvin, kuinka tärkeää oli pitää asia salassa,
kunnes seuraaja oli ehtinyt päästä valtaan ja vaikutukseen. Kenenkään
muun kuin Svante Niilonpojan ei pitänyt tulla kysymykseenkään.
Sitä mieltä olivat niin Erik herra kuin tohtori Hemmingkin; mutta
he tiesivät molemmat, että Hannu kuningas oli koettava kaikkensa
päästäkseen valtaan ja että monet valtaherroista tahtoivat tehdä
riidanalaiseksi Svante herran vaalin valtionhoitajanvirkaan, ja
sentähden oli niin tärkeää, että asia toistaiseksi pidettiin salassa.
Mutta tuliko se onnistumaan? Sitä mietiskeli Erik herra yöt ja
päivät; hän oli valppaampi kuin konsanaan, etteivät juonet saisi
jalansijaa. Hän oli vakuutettu, että pantaisiin salaisia voimia
liikkeelle, nykyisiä oloja tuhoamaan, mutta jos jokainen oli
paikallaan ja varuillaan, mitä lymytietä ne silloin voisivat
tunkeutua asioihin vaikuttamaan?
Hän tiesi, että Hemming Gadd taisteli Etelä-Ruotsissa, Åke
Hannunpoika keskimailla ja Svante herra piti silmänsä auki
tähystellen Tukholman linnasta niin hyvin petollista Stäketiä
kuin koko ympäristöäkin. Kuten kotka luodolla istui hän itse
ulkovartiossaan suojelemassa Suomea, ja hänestä tuntui hänen
rintaansa paisuttava rohkeus olevan kyllin voimakas pelkällä
jalanpolkaisulla nostattamaan sotureita maasta.
Illan tapaus oli herättänyt uuteen eloon levottomuuden, jota hän
koetti hillitä... Jos pettureita oli hänen omassa linnassaan, mitä
silloin saattoikaan odottaa? Erik Turenpoika oli niitä urholuonteita,
jotka voivat uhrata kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa, ja hän
kysyi vavistuksella itsekseen, mitä huomispäivä oli tuova mukanaan.
Se tuli niin pimeänä ja synkkänä kuin sateinen tammikuun päivä voi
olla. Ritari oli määrännyt kuulustelun kuuden ajaksi aamulla, hän
tahtoi pitää sen itse.
Palavat soihdut valaisivat ritarisalia, kun kutsutut asemiehet,
palvelijat ja pihamiehet saapuivat. Linnanvartia oli heidän
joukossaan, mutta hän ei puhellut, kuten kaikki muut keskenään, vaan
seisoi äänetönnä ja yksikseen suuren salin nurkassa.
Ritaria ei tarvittu kauan odottaa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän
kääntyi läsnäolevaan niistä kahdesta asemiehestä, jotka olivat
saaneet tehtäväkseen vartioida vankia, ja kysyi, kuinka tämä oli yön
kuluessa käyttäytynyt.
"Niin hiljaa ja siivosti", vastasi nuori mies, "että jollemme olisi
nähneet häntä silmiemme edessä, olisimme voineet vannoa, ettei häntä
tornikamarissa ollutkaan."
"Onko hän nukkunut."
"Aivan kuin tukki koko yön."
"Noutakaa hänet!"
Nuori mies riensi pois.
Ritarin katse sattui vanhaan linnanvartiaan; suru, joka kuvastui
hänen kasvoillaan, todisti, kuinka katkeralta nöyryytykseltä hänestä
tuntui, kun vangin silmälläpitoa ei oltu uskottu hänelle, ja Erik
herra kysyi entistään lempeämmin:
"No, vanha Karhuinen, eikö aamulla ole tuotu mitään viestejä?"
"Ei minulle, ankara ritari."
"Kenellekäs sitten?"
"Kunnianarvoisalle isä Tobiaalle, luulenma, koska useampaankin
kertaan on kulkenut sananviejiä hänen ja portinvartian huoneen
välillä."
"Vanha Nuutti lienee pahoin sairaana," selitti muuan palvelijoista.
"Sepäs on tullut äkkiä, vai kuuliko joku siitä eilen puhuttavan?"
kysyi ritari.
"Ei!" kukaan ei ollut siitä kuullut mitään. "Noutakaa hänet tänne!"
käski linnanherra. Useampia asemiehiä oli lähtemäisillään käskyä
täyttämään.
"Odottakaa!" huusi ritari.
Ainoakaan jalka ei liikahtanut.
"Mene sinä, Karhuinen, sinuun luotan parhaiten!"
Loisti kuin päivänpilkahdus vanhan miehen kasvoilla, kun hän
nuorekkaalla reippaudella riensi ulos.
Ritari istui mietteihinsä vaipuneena; hänen katseensa synkistyi
synkistymistään, ainoastaan se ilmeinen kärsimättömyys, jolla hän
tuontuostakin vilkaisi oveen, osoitti hänen levottomuuttaan.
Vanha Karhuinen palasi ensiksi; hän oli silminnähtävästi
kiihdyksissään.
"Ankara ritari", alkoi hän. "Ilman mutkia, Karhuinen!"
"Vanha Nuutti on -- kuollut!"
"Kuollut?!"
"Kuollut!" kulki kaikuna kautta salin. "Hän on kuulenma voinut
pahoin eilisiltana. Kunnianarvoisa isä Tobias oli antanut hänelle
lääkettä, mutta tauti oli siitä vain yltynyt; aamulla varhain oli hän
saanut vielä lääkettä, sen jälkeen oli hän hieman tyyntynyt -- ennen
kuolemaansa!"
"Kuka oli hänen luonansa?"
"Kunnianarvoisa isä oli määrännyt hiljaisuutta ja halunnut, että
sairas jätettäisiin yksin."
"Eikö hän itsekään käynyt tämän luona?"
"Ei, hän ei sanonut voineensa luulla, että sairaus päättyisi niin."
"Mene, Karhuinen, katsomaan, onko vankikin saanut surmansa. Hakijan
viipyminen näyttää kummalliselta."
Karhuinen oli lähtemäisillään, kun molemmat nuoret miehet astuivat
sisään kalmankalpeina ja kantaen jotakin välissään.
Ritari hypähti pystyyn; välittämättä siitä, että he lankesivat hänen
jalkoihinsa, riensi hän tempaamaan rievun luullun ruumiin kasvoilta,
mutta hätkähti taaksepäin nähdessään oljista laitetun vartalon, johon
oli kiinnitetty vahanaamio.
Erik herra tuijotti hämillään eteensä, kun taasen ympäriltä kuului
suuttumuksen ja hämmästyksen huutoja.
"Ja te annatte pettää itsenne tuollaisilla pirun vehkeillä!" huudahti
hän vihasta vaahdoten.
"Ankara herra, ainoastaan paholaisen juonet ovat sen saaneet aikaan!"
vakuuttivat asemiehet.
"Karhuinen, sinä vastaat heistä, kunnes palaan, ja nyt joka mies
ratsaille. Ken vangin löytää ja tuo takaisin, hän saa ottaa parhaat
satulavaljaat, mitä on asekamarissa!"
Nyt syntyi tuiske; nuoret miehet riensivät kilvan tiehensä, ritarikin
aikoi lähteä salista, kun Karhuinen asettui hänen tielleen.
"Minulla on terävä silmä ja hyvä vainu", sanoi hän. "Sallikaa
minunkin lähteä ajoon?"
"Mutta vangit?"
"He auttavat minua!"
"Ja linna?"
"Minä vastaan vartioväestä!"
"Hengelläsi?"
"Itseni ja tyttäreni hengellä!"
"Tee sitten kuten tahdot!"
Asemiehet ja palvelijat riensivät talleihin; oli kysymyksessä, ken
joutui ensiksi, ja kellä tahansa oli mahdollisuus voittaa suuri
palkinto.
Tatarilaishevoset talutettiin esiin, ritari oli käskenyt sen, ja
tänään ei kukaan tohtinut väittää vastaan, ei edes Gunilla rouvakaan,
joka pelokkain sydämin näki herransa laskettavan eteenpäin lukuisan
saattueen seuraamana. Mutta pian erkani ratsumiesparvi, yksitellen
tai kaksitellen, eri teilleen etsimään haluttua saalista.
Molemmat vankia vartioineet asemiehet, Risto ja Kurt, seisoivat
enää yksin pihalla. Heidän ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan
nöyryytystä, vaan myös kummallista hervottomuutta.
Vanha linnanvartia piti heitä tarkoin silmällä, pudisti harmaata
päätänsä ja mutisi kerran toisensa jälkeen: "Täällä on varmaan piru
merrassa!"
Kauan tuumaili hän itsekseen ja lähetti sitten poikasen heitä
kutsumaan. He saapuivat heti.
Vanha Karhuinen istui arkituvassa suuren tammipöydän ääressä.
Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka ja kolme pikaria.
"Tulkaa siemaisemaan naukku, nuoret ystäväni, ennenkuin lähdemme
partioretkelle!" huusi vanhus ja viittasi heitä istumaan rinnalleen.
Nuoret miehet noudattivat käskyä, mutta kumpikaan ei voinut tyhjentää
pikaria kuin puolilleen.
"Miksi olette nyt tuollaisia sippusuita?" huusi Karhuinen. "Onhan
muuten tapanne katsoa pikarin pohjaan, ennenkuin jätätte sen
käsistänne."
"En ole juomatuulella", vastasi Risto. "Kun on kärsinyt sellaisen
ansaitsemattoman häväistyksen", lisäsi toveri.
"Tai kun kulkee kohmeloissaan!" lisäsi Karhuinen.
Molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn. "Mitä tarkoitatte moisilla
sanoilla?" kysäisivät he.
"Istukaa kauniisti paikoillanne ja puhukaamme tyynesti asiasta."
Risto noudatti kehoitusta, mutta Kurt seisoi kalpeana ja vavisten,
huonon omantunnon ilmeisenä kuvana.
"Olitte aivan oikeassa sanoessanne, että hittolainen itse auttoi
vangin yöllä pakosalle, mutta ei sen tarvinnut viedä häntä
savutorvesta, kun mikään ei estänyt kulkemasta ovestakin."
"Me emme poistuneet huoneesta", vastasi Risto.
"Mutta särvitte olutta!"
"Kuinka voitte sanoa moista?"
"Millä voitte sen todistaa?"
"Kauluksessannekin on siitä merkkejä", virkkoi linnanvartia ankarasti
viitaten Kurtiin. "Mutta jo teidän molempain riutunut ulkomuoto
kielii tavallista kovemmasta humalasta. Teidän täytyy heti tunnustaa
asia juurta jaksain, muuten saatte ylhäällä tornikamarissa odottaa
ritarin palaamista. Minulla on hyvä halu nähdä, tuleeko paholainen
vapauttamaan sieltä teitäkin."
"Älkää tehkö meitä onnettomiksi!" sammalsi Kurt.
"Minä väitän kaikessa tapauksessa, että se oli noituutta!" huudahti
Risto kiihkeästi.
"Mistä saitte olutta?"
"Me olimme sulkeneet vangin sisälle ja sytyttäneet tulen etumaiseen
kamariin. Risto ehdotti, että kertoisimme seikkailuja ajan kuluksi..."
"Arvelin, että se pitäisi parhaiten meitä valveilla."
"Niin se tekeekin. No, sitten?"
"Kurtin piti juuri alkaa, kun kuului kolme lyöntiä ovelle."
"Siellähän on kaksi ovea?"
"Lyönnit kuuluivat eteläiseltä ovelta."
"Niinkö!"
"Me katsoimme toisiimme."
"Minä aavistin heti piruja."
"Sitten menimme yhdessä avaamaan..."
"Ja silloin löysimme lattialta..."
"Aivan oven luota..."
"Kaksi täyttä pikaria."
"Ja tyhjensitte ne?"
"Emme heti. Otimme ne mukaamme sisälle, ihmetellen, mistä ne
mahtoivat tulla."
"Muistatkos", keskeytti Kurt, "kuinka minä sanoin, että se saattoi
olla noituutta..."
"Kuitenkin tyhjensit pikarisi ensimäisenä."
"Ei ollut helppoa jättää kesken, kun oli kerran aloittanut."
"No, sitten..."
"Sitten ei nää mitään. Ainakaan minä en tiedä mitään muuta kuin
että silmäni avatessani paloi vankilassa lamppu kuten ennenkin ja
minä näin vangin makaavan paikoillaan. Se rauhoitti minut. Tunsin
kummallista janoa ja kopeloin pikaria, olisiko siihen jäänyt mitään
jälelle... Turha vaiva, se oli kadonnut! Silloin vasta oikein
valveuduin ja herätin Riston."
"Kun emme luulleet mitään vaarallista tapahtuneen, sovimme, ettemme
virka asiasta mitään."
"Mutta oikein luonnollisesti ei se sittenkään ole tapahtunut. Minä
kestän kymmenenkin kippoa olutta, ja tämä ainoa valoi seitsemän
leiviskän lyijyharkon päähäni."
Linnanvartia katseli ympärilleen kaikille puolin ja virkkoi sitten
puoliääneen: "Olen ensimäinen myöntämään, että täällä lempo tekee
temppujaan! Kysymys on vain, kuinka voimme sen pyydystää omilla
verkoillaan?"
"Onko sellainen mahdollista?"
"Teille kuten minullekin on tärkeää kohottaa menetetty arvomme! Minä
olen ollut liian myöntyväinen pahantapaista lasta kohtaan; te olette
heittäytyneet kurjiin himoihinne, nyt on vika korjattava!"
"Millä tavoin?"
"Ennen kaikkea toimittamalla vanki takaisin."
"Onhan ajo käymässä parhaallaan."
"Luulen, etteivät he löydä mitään."
"Miksei?"
"He ovat kadottaneet jälet."
"Tiedättekö te ne?"
"Kenties!"
"Näyttäkää sitten ne minulle!... Annan kernaasti siitä henkeni",
huudahti Risto, ja äsken vielä niin nolo katse loisti nyt elämää ja
innostusta.
Vanha Karhuinen hymyili tyytyväisenä. "Olen varma", sanoi hän, "että
vanki on vielä täällä linnassa."
"Uskaltaisiko hän?"
"Uskaliaampaa on lähteä pimeässä yössä eksyttävään metsään..."
"Olette oikeassa!"
"Otaksun sentähden, että hän odottaa päivää lähteäkseen täältä."
"Mutta silloin", keskeytti Kurt, "täytyy meidän heti..."
"Odotas vähän! Olen asettanut vahteja kaikille neljälle portille,
he antavat merkin, kun on vähimmänkin syytä. Mutta on muitakin
keinoja päästä tiehensä, sellaisia, joita rosvot ja sissit käyttävät.
Ettekö muista, miten viime vuonna lappalaisjoukkue ryömi ulos
kellarinluukusta ja piileksi koko yön ja makasi seuraavan päivän
kumolleen kaadetun venheen alla."
"Ja ne pelastuivatkin, paitsi pienintä, joka jätettiin jälelle..."
"Jottei hänen paruntansa antaisi ilmi muitakin", lisäsi Kurt.
"Sanon teille sentähden, pitäkää silmänne ja korvanne auki;
etsikää ja nuuskikaa kaikkialta. Meille on kysymys enemmästä kuin
kallisarvoisista valjaista; meidän on voitettava kunniamme ja arvomme
takaisin!"
"Niin, niin!" huudahtivat nuorukaiset kiihkeästi. "On etsittävä
jokaisesta sopesta."
Määrättiin kuusi kotona olevaa poikasta avuksi ja että etsintään oli
heti ryhdyttävä.
Kurt ja Risto ottivat kumpikin kolme poikasta; he jakautuivat kahteen
ryhmään, joista toinen pysyttäytyi linnan ulkopuolella, toinen
sisäpuolella.
Ukko Karhuinen palasi länsitorniin, jossa hänellä oli asuntonsa.
Kun hän otti avaimen vyöltään avatakseen oven, huokasi hän syvään.
"Tämä tulee olemaan vaikeinta kaikesta", kuiskasi hän itsekseen,
sulkiessaan oven sisäpuolelta.
Tavattoman miellyttävä lemu lehahti häntä vastaan, ja kun hän meni
viereiseen huoneeseen, näki hän katetun pöydän, jolla oli paistettua
lintua, lyypekkiläistä liikkiötä ja muita herkkupaloja.
Hän pysähtyi kummissaan, epätietoisena, kenelle tämä saattoi olla
aiottu. Ketään ei näkynyt... "Elsa!" huusi hän kärsimättömästi.
Tämä näytti ainoastaan odottaneen kutsua heti saapuakseen.
"Isä!" vastasi hän nöyrästi.
Ukko ei voinut olla luomatta katsetta tyttäreensä, ja me käytämme
tilaisuutta piirtääksemme hänen kuvansa.
Elsan äiti polveutui mustalaisista, ja tyttären ulkonäössä oli siitä
merkkinä kellertävä hipiä, tummat, salamoivat silmät ja kiiltomusta
tukka, joka pitkinä palmikkoina riippui pitkin selkää. Pikku
vartalon taipuisat, pehmeät liikkeet muistuttivat kissan notkeutta;
poskien eri värivivahdukset, silmien vaihtelevat ilmeet, milloin
hymyilevä, milloin uhkaava piirre suun ympärillä, kaikki tämä teki
Elsan ulkomuodon niin kiehtovaksi, että hänen läheisyydessään tuskin
saattoi huomata muuta mitään.
Pikku noita -- niin häntä yleisesti nimitettiin -- tunsi tehonsa
ja osasi sitä käyttää hyväkseen. Hänen vanhalla isällään ei ollut
koskaan ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, ja hän teki kaiken
voitavansa saadakseen isänsä yhä noudattamaan tätä hyvää tapaansa.
Ukon sielussa oli ensi kerran herännyt epäilystä tyttäreensä, ja tämä
oli innokas pyyhkimään sen pois.
Sentähden seisoi tytär nyt nöyränä isänsä edessä, silmät maahan
luotuina ja käsivarret ristissä rinnan ylitse.
"Kenelle tämä on laitettu?" kysyi linnanvartia, viitaten äveriääseen
pöytään.
"Sinulle, isä!" vastasi tyttö.
"En tiedä mitään aihetta juhla-ateriaan!"
"Olit sulkenut minut sisälle, en voinut hankkia mitään ja istuin
sentähden itkien ullakolla. Silloin tuli kyökkimestari, arvasi suruni
syyn ja kantoi kaiken tämän minulle."
"Kiitän häntä siitä sittemmin, nyt voit kaiken viedä pois, minun ei
ole nälkä."
"Ei nälkä!" huudahti tyttö todellisella kummastuksella. "Mitä on
sitten tapahtunut?" lisäsi hän äkkiä kalveten.
Ukko Karhuinen ei kääntänyt tytöstä silmiään, hänen epäluulonsa
olivat nyt kerran heränneet.
"Kuulit kai, että Risto ja Kurt saivat ritarilta tehtäväkseen vangin
vartioimisen?"
"Se häväistys, joka tämä oli teille, lankeaa minun syykseni",
nyyhkytti tyttö.
"Se pelasti henkeni!"
"Henkenne!" tyttö melkein kirkaisi ja tuijotti isäänsä pelästyksestä
suunniltaan.
"Asemiehet saivat myrkytetyn juoman..."
"Myrkytetyn? Se ei ole mahdollista!"
"Miks ei?"
"Se olisi liian hirveää!"
"Vielä pahempi rangaistus odottaa pahantekijää."
"Millainen sitten?"
"Hänet piestään kuoliaaksi!"
Yhä vähemmäksi häipyi väri tytön poskilta. Hän avasi suunsa
puhuakseen, mutta sanat näyttivät tarttuvan kurkkuun, ei sanaakaan
tullut hänen huulilleen.
"Mikä sinua vaivaa, Elsa, epäiletkö ketään?"
"En!"
"Minä epäilen..."
"Sinä?"
"On eräitä merkkejä..."
"Mitä sitten?"
"Pikarit asetettiin eteläiselle ovelle, pahantekijän on siis täytynyt
kulkea täältä kautta..."
"Niin, niin..."
"Olin siellä ylhäällä heti aamulla ja silloin löysin..."
"Mitä?"
"Tämän nauhan!"
Tyttö sieppasi sen. "Se on samanlainen kuin minunkin!" sanoi hän
ihmeellisesti hymyillen.
"Ajattelinkin ensin: jos se on Elsan, surmaan hänet omin käsin,
ennenkuin jätän hänet häpeään..."
"Tahdon mielelläni saada surmani sinun kädestäsi!"
"Ensin tunnustus!"
"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa."
"Ei, se on totta; sillä ethän sinä ole rikollinen! Tiedätkö, että
vanha Nuutti on myös tapettu myrkyllä?"
"Olen kuullut, että hän on kuollut yöllä..."
"Lääkkeeseen, jonka isä Tobias on hänelle antanut."
"Isä Tobias on pyhä mies!"
"Jos sinä tai minä sairastumme, kutsummeko hänet?"
"Koiviston Pirkitta muori on myös yrtintuntija."
"Tahdotko mieluummin, että kysymme hänen neuvoaan."
"Tahdon!"
"Sinähän luotat muuten suuresti isä Tobiakseen?"
"Hän on pyhä mies!"
"Tahdotko nähdä vanhan Nuutin, ennenkuin hänet haudataan?"
"En!" vastasi tyttö väristen.
"Entä molemmat nuorukaiset? Niin, heidät täytyy sinun nähdä; me
valvomme yön yhdessä heidän luonaan."
"En minä! En minä!..."
"Se täytyy sinun tehdä, lapsi, vapautuaksesi epäluuloista."
"Luullaanko sitten, että minä olen vienyt heille juoman?"
"Luullaan!"
"Luuletteko tekin, isä?"
"Minä tiedän, että olet vienyt!"
"Miksi puhutte minulle sitten niin lempeästi? Eilisiltana, kun
syntini olivat pienet, sadattelitte minua sateenaan, ja tänään,
kun olen vetänyt päälleni kamalimman rikoksen, puhuttelette minua
lempeydellä! Tahdotteko siten koota tulisia hiiliä pääni päälle? Oi
isä, olkaa sääliväinen, surmatkaa minut!"
"Ensin tunnustus!"
"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!"
"Onko minun tehtävä se sinun puolestasi?"
"Voitteko sen?"
"Olet käynyt isä Tobiaan asioilla."
"Hän on pyhä mies!"
"Se ei estä, että hänestä näyttävät hyviltä kaikki keinot, jotka
palvelevat hänen tarkoituksiaan."
"Hän tahtoo ainoastaan oikeaa ja totta."
"Ja sen saavuttaakseen lyö hän maahan kaiken, mikä on hänen tiellään."
"Hän on pyhä mies, isä!"
"Ja jos hän sanoo sinulle huomenna: Elsa, ota tämä pikari ja anna se
isällesi iltajuomaksi!"
"Ei, sitä hän ei tee!" huudahti tyttö kauhulla.
"Miksi ei, Elsa, hänhän on pyhä mies?"
"Oi, armahtakaa, tappakaa minut!" huusi Elsa ja ojensi isälleen
pöydältä ottamansa veitsen. "Minä en voi, en tahdo elää kauemmin!"
Ukko otti veitsen ja pani sen takaisin pöydälle, sitten hän veti
tytön syliinsä ja antoi tämän itkeä kuiviin katkerat, toivottomat
kyyneleensä.
"Eikö totta, tahtoisit mielelläsi tehdyn tekemättömäksi?" kysyi hän
sitten.
"Oi tahtoisin!"
"Vaikkapa kenties suututtaisitkin isä Tobiaan?"
"Minä inhoan häntä!"
"Ja kuitenkin suostuit?"
"Hän antoi minulle synninpäästön kymmeneksi vuodeksi."
"Ja kuitenkin kadut nyt?"
"Oi niin! Tunnen katkerinta, hirveintä katumusta."
"Niinkö! Eikö synninpäästö auta?"
"Ei minua!"
"Jumala armossaan on lähettänyt sinulle apunsa!"
"Millä tavoin?"
"Nuoret miehet eivät ole heittäneet henkeään, ainoastaan olleet
lähellä surmaansa!"
Kesti muutamia minuutteja ennenkuin Elsa voi oikein käsittää
ilahuttavan ilmoituksen; hän tuijotti ihmeissään isään, mutta samalla
kohosi puna hänen poskilleen ja loiste palasi silmiin.
"He eivät ole kuolleet!" huudahti hän rajattomasti iloissaan. "Sano,
isä, sano, että he elävät!"
"Kyllä, pyhä neitsyt olkoon ylistetty; he elävät eivätkä edes tiedä,
että petollisen juoman olet sinä antanut heille."
"Sinä yksin tiedät sen?"
"Niin, toistaiseksi..."
"Täytyykö jonkun muun saada siitä tieto?"
"Täytyy, ritarin!"
"Silloin tulee se Gunilla rouvan korviin ja hän kertoo sen
kunnianarvoisalle isälle."
"Entä sitten?"
"Hän panee minut pois päiviltä!" Elsa kietoi kätensä isänsä kaulaan.
"Nyt tahdon elää niin mielelläni."
"Mutta jos vanki saadaan kiinni, niin hän tunnustaa, että sinulle
hänen piti..."
"Jättää kirje. On sovittu siitä, että jos asia tulee ilmi, saan
sanoa, että se oli aiottu isä Tobiaalle."
"Hän tulee sen jälkeen houkuttelemaan sinut uusiin vaaroihin, lapsi
parka..."
"Ei, isä, nyt kärsimäni tuskan muisto on minua suojeleva. Hän on
opettanut minua olemaan viekas kaikkia kohtaan, sinuakin... Miksi en
voisi sitä olla myös häntä kohtaan? Olenhan nyt saanut synninpäästön
kymmeneksi vuodeksi. Isä, älä ilmaise hirveää salaisuutta ritarille
äläkä Gunilla rouvalle, ja minä vannon äitini muiston kautta, ettet
koskaan tule saamaan syytä katua, mitä olet tehnyt hyväkseni!"
Ukko Karhuisen sydän oli lauhtunut aikoja sitten, hän oli juuri
sanomaisillaan suostumuksen sanan, kun kuului torventoitotus linnan
pohjoispuolelta.
"Vanki!" huudahti linnanvartia ja riensi ulos huoneesta ja portaita
alas.
Elsan ensi tuuma oli seurata häntä. "Ei!" sanoi hän pysähtyen.
"Voisin ilmaista itseni!"
Ukko Karhuisen otaksuminen osoittautui paikkansa pitäväksi. Kurtilla
oli onni keksiä vanki, tämän parhaallaan kömpiessä hiekkakuopasta,
jossa oli lymyillyt. Vartiomerkki kutsui väkeä paikalle ja asemies
sai apua enemmän kuin tarvitsikaan lannistaakseen vangin epätoivoisen
vastarinnan. Mies vietiin takaisin entiseen vankilaansa ja Kurt ja
Risto pantiin hänen vartioikseen.
Lähetettiin heti sananviejä etsimään ritaria ja ilmoittamaan hänelle
asiasta. Muuan hänen miehistään oli ottanut kiinni ja toi mukanaan
epäilyttävän henkilön, muutaman saksalaisen, joka ei voinut tehdä
selkoa puolestaan.
Uusi kuulustelu pantiin toimeen heti ritarin palattua. Molemmat
vangit kutsuttiin saapuville; lieneekö sen saanut aikaan pelästys,
vilu tai kenties nälkä, mutta he tunnustivat heti tuoneensa Porvoosta
kirjeitä, jotka heidän oli jätettävä Elsa neitsyelle.
"Kutsukaa tänne tyttärenne, Karhuinen!" käski ritari.
Elsa tuli, tyynenä ja hymyillen.
"Oletko luvannut ottaa vastaan joitakin kirjeitä?" kysyi Erik herra.
"Olen, ankara ritari, kunnianarvoisalle isälle!"
"Eilen olit levoton tekojesi tähden, tänään näytät tulleen toisiin
ajatuksiin."
"Toisiin ensi kerran isäni tietämättä... sitten olen ajatellut, että
kunnianarvoisa isä on Jumalan lähettiläs, ja täytyyhän enemmän kuulla
Jumalaa kuin ihmisiä."
"Puhumme siitä enemmän toiste", virkkoi ritari ankarasti ja kysyi sen
jälkeen vangeilta, kenelle kirjeet oli jätetty.