XV.

Sataa kultaa.

Palaamme Radway Grangeen ja edelliseen yöhön.

Arthur Forrest saattoi Simsin portinvartijan tuvalle. Oli keskiyö eikä

Simsillä ollut tietoisuutta, minne mennä, mutta Forrest tunsi, ettei

hän saattaisi olla silmänräpäystäkään rauhallinen, ennenkuin tuo mies

oli poissa talosta.

Kun Arthur sitten palasi talvipuutarhan kautta taloon, oli hänen ainoa

ajatuksensa: mitä nyt on tehtävä? Hän oli oikeastaan -- niin

sanoaksemme -- tarttunut Simsiä kurkusta ja vetänyt pois hänen

myrkkyhampaansa.

Epäilemättä oli Sims pelästynyt ja Arthur oli vakuutettu, että sen

roiston puolelta ei ollut enää mitään pelättävissä. Sims ottaisi

varmastikin vaarin napsauksesta ja muuttaisi siistin toimintansa

johonkin toiseen ilmapiiriin. Kaiken huomioonottaen oli Arthur iloinen,

että hän oli toimittanut hänet pois tieltä, mutta mitä hän nyt

tekisi? Aviopari Colpus oli kuitenkin aina jäljellä -- viekkaina,

tutkimattomina, määrätietoisina. Miten hän menettelisi heidän kanssaan?

Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut pienintäkään todistuksen

häivettä heitä vastaan. Varmalla syytteellä vastustaa heitä? Siitä ei

tulisi mitään! He nauraisivat hänet ulos ja olisivat olevinaan

loukattuja. Kääntyisikö hän poliisin puoleen? Poliisikin suhtautuisi

häneen epäilevästi hymyillen ja joka tapauksessa haluaisi tietää, miksi

hän oli antanut Simsin paeta. Ja kääntyi hän sitten tavallisen poliisin

tai yksityisetsivän puoleen, syntyisi tutkisteluja entisyydestä, jotka

sekoittaisivat Sylvianen asiaan.

Eräässä kohdin hän teki varman ja horjumattoman päätöksen: Arthur

Peterson ei saisi tietää tästä mitään. Hän tunsi Arthur Petersonin ja

tiesi, että jos hän saisi vähänkään vihiä asiasta, luovuttaisi hän heti

isänsä omaisuuden, mutta silloin hänen elämänsä myös muuttuisi

katkeraksi, niin, turmeltuisi.

Forrest meni taasen pukeutumishuoneeseen, aukaisi hyvin hiljaa

makuuhuoneen oven ja katsoi huoneeseen. Sylviane oli nukahtanut

väsyneenä kaiken mielenliikutuksen jälkeen. Arthur katseli häntä, sulki

sitten oven ja istuutui eräälle tuolille. Äkkiä hänestä tuntui, että

hänen täytyi herättää Arthur Peterson jonkun keksityn syyn takia

saadakseen keskustella hänen kanssaan. Hän tunsi, että hänen täytyi

puhua jonkun kanssa ja ehkä hänelle samalla ilmaantuisi tilaisuus

selittää Simsin poissaolo tyydyttävällä tavalla. Hän koetti hetken

taistella tuota tunnetta vastaan -- tuntuihan verrattain kummalliselta

herättää isäntänsä keskellä yötä -- mutta lopuksi se kuitenkin voitti

hänet ja hän astui käytävään. Hän tiesi, että Petersonin huone oli

toisella puolella, pitkän käytävän, joka tunnelin tavoin kulki

rakennuksen keskitse, alapäässä.

Hän pysähtyi oman huoneensa oven ulkopuolelle ja kuunteli. Ei mitään

ääntä kuulunut. Kuu valasi hyvin kelmeänä. Hänestä tuntui kaamealta

tuossa hiljaisessa talossa. Hän hiipi käytävässä eteenpäin ja seisoi

viimein Petersonin huoneen oven edessä. Sitä vastapäätä oli toiseen

kerrokseen johtavat portaat ja oikealla puolella iso ikkuna. Hänen

sydämensä takoi nopeasti ja hän hymyili kuin itseään halveksien. Hän

koputti ovelle kevyesti.

-- Peterson, oletko valveilla?

Vastausta ei kuulunut.

-- Peterson, herää! Tahdon puhua kanssasi!

Ei kuulunut vastausta, hänen äänensä kajahti ihmeellisesti käytävässä

ja hänestä tuntui, että ääni tunkeutui ullakolle asti. Peterson nukkui

nähtävästi hyvin sikeästi, kuten nuoren miehen tuleekin nukkua,

vaikkapa hän onkin miljonääri. Arthur asetti kätensä lukonkahvalle ja

sanoi itsekseen: -- Minä menen sisälle. Minun täytyy saada puhua jonkun

kanssa. Hän aukaisi oven. Se oli suuri makuuhuone. Vastapäätä ovea

ikkunan edessä oli pukeutumispöytä ja sillä yölamppu, jonka liekehtivä

valo valaisi keltaisena huonetta. Iso, vanhanaikainen sänky oli oven

takana. Forrest astui sen ääreen. Hän näki, että se oli tyhjä ja ettei

kukaan ollut maannut siinä. Hän raapasi tulta tulitikkuun, sytytti

kynttilän ja tarkasti huoneen. Vaatekaapissa olivat vaatteet

säännöllisesti ripustettuina. Pöydällä oli käytetty kaulus ja

kaulanauha. Eräällä tuolilla oli housut ja tuolinselkämyksellä riippui

valkea paita. Liivit olivat kokoontaitettuina toisella tuolilla ja

lattialla sängyn vieressä oli sukkapari. Peterson oli nähtävästi

riisuutunut mennäkseen sänkyyn ja sitten...

Forrest kohotti kynttilää ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen

huoneessa. Mitä oli tapahtunut? Olisiko Sims mahdollisesti sinä lyhyenä

aikana, joka oli hänen käytettävissään ennenkuin hän tuli Forrestin

huoneeseen, voinut --? Hän kuuli käytävästä kolinaa ja kiiruhti ulos

huoneesta. Mustiinpuettu nainen laskeutui hitaasti portaita alas astuen

askelman kerrallaan. Kun hän näki Forrestin seisova kynttilä kädessään

ovella, peräytyi hän hätkähtäen ja kohotti käsivartensa.

-- Kuka siellä on? kuiskasi Forrest.

-- Minä, vastasi vanhuksen ääni, mrs Hewitt, emännöitsijä. Minä olin

kuulevinani jonkun kävelevän täällä alhaalla ja päätin tulla katsomaan,

kuka se oli. Onko jotain tapahtunut, mr Forrest? Onko mrs Forrest

tullut kipeäksi?

-- Missä isäntänne on, mrs Hewitt? kysyi Arthur.

-- Minun isäntäni, änkytti vanhus, eikö hän ole huoneessaan?

-- Ei.

Vanhus epäröi hetken.

-- Te olette siis saanut selvän siitä? kuiskasi hän.

-- Minä olen saanut selvän, että hän ei ole huoneessaan, sanoi Forrest.

Ja minä tahdon tietää, missä hän on. Minä en aio mennä levolle,

ennenkuin olen saanut hänet käsiini.

Vanha nainen kumartui Forrestin puoleen ja kuiskasi tuskin kuultavasti

samalla osoittaen ullakolle vieviä portaita:

-- Seuratkaa minua ylös.

Vaieten seurasi Forrest häntä. Vanhus meni edellä erääseen huoneeseen,

jonka Forrest otaksui olevan hänen, vanhuksen oman.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän, olin pakoitettu tuomaan teidät tänne.

Haluan, että katsotte ulos ikkunasta. Katsokaa vasemmalle, kolmanteen

ikkunaan tästä lukien.

Ikkuna oli auki ja Forrest teki, kuten hän käski. Kuun valossa hän

näki, että siitä ikkunasta, jonka mrs Hewitt oli osoittanut, pisti

esiin jotain, joka oli suunnilleen kuuden jalan pituinen ja muistutti

katon vesikourua. Tuo kouru liikkui hiukan kuin joku olisi pitänyt

siitä kiinni.

-- Varokaa, ettei hän näe teitä, sanoi mrs Hewitt varoittaen ja Arthur

vetäytyi taaksepäin.

-- Mitä tuo merkitsee?

-- Kuulkaa!

Arthur pidätti henkeään ja kuunteli.

-- En kuule mitään, kuiskasi hän.

-- Odottakaa!

Kaukaa, alhaalta kuului heikko loiskahtava ääni.

-- Jotain putosi, sanoi Arthur.

-- Kuunnelkaa vielä!

Hetken kuluttua kuului taasen loiskahtava ääni.

-- Mitä herra nyt sanoo? kysyi emännöitsijä.

-- Kuka tuossa huoneessa on? kysyi Arthur Forrest.

-- Isäntä, vastasi vanhus kauhunsekaisella äänellä. Joka yö, kun on

kuutamo, hän menee tuonne ylös, kun toiset ovat menneet levolle ja minä

kuulen tuota loiskintaa -- sataneljäkymmentäkaksi kertaa olen kuullut

sen tänä yönä. Tuo huone on kalustamaton ja hän pitää sitä suljettuna.

Toisinaan hän vie paketteja mukanaan mennessään sinne. Aivan ikkunan

alapuolella on jonkinlainen kaivo tai lampi, joka ulottuu melkein talon

seinään asti. Siitä se loiskinta kuuluu.

-- Ja mitä sinne putoo?

-- Älkää kysykö minulta, sillä minä en tiedä. Mutta minä sanon teille

erään asian.

-- Minkä sitten?

Vanhus vaikeni silmänräpäyksen ajaksi.

-- Tehän olette isäntäni vanha ystävä, mr Forrest?

-- Luulen, että olen hänen läheisin ystävänsä.

-- Sitten sanon sen teille. Isäntä on mielenvikainen.

-- Mielenvikainen! huudahti Forrest huomaamattaan korottaen ääntään.

Mutta...

-- Hys! Vanhus kielsi häntä puhumasta.

Kuului oven sulkeminen, avaimen kiertäminen ja sitten askelet

portaissa. Arthur Forrest hiipi huoneesta ja ennätti juuri portaille

parahiksi nähdäkseen Petersonin, puettuna vain pyjamaansa, katoavan

huoneeseensa.

-- Hän on mielenvikainen. Mrs Hewitt seisoi taasen Arthurin rinnalla.

-- Mutta se on mahdotonta, sanoi Forrest hyvin närkästyneestä Minähän

tunnen hänet niin hyvin ja parempaa ystävää...

-- Hän on mielipuoli, toisti mrs Hewitt. Se on suvussa. Mr Forrest kai

tietää, että hänen veljensä Carl kuoli hullujenhuoneessa?

* * * * *

Seuraavana päivänä täytyi Sylvianen maata. Hän oli kylmettynyt ja

hänellä oli kuumetta. Forrest ja Peterson söivät aamiaisen yhdessä.

Simsin poissaolo oli tietysti huomattu ja Forrest, joka ei ollut vielä

oikein päättänyt, mitä hän tekisi, rajoittui vain hämmästyneenä

ihmettelemään, kun Peterson kertoi hänelle asiasta. Omituista kyllä ei

Peterson itse näyttänyt olevan erikoisemmin hämmästynyt siitä, että

hänen suuressa arvossa pidetty palvelijansa oli lähtenyt tiehensä

ilmoittamatta etukäteen asiasta.

-- Hän on sellainen uneksija, virkkoi Peterson. Aika merkillinen, hän

taitaa olla oikea nero. Hän on kai mennyt kalastamaan ja unohtanut ajan

kulun.

-- Unohtaako hän usein ajan kulun? kysyi Arthur.

-- Ei oikeastaan voi siten sanoa. Mutta kun on kalastamassa, niin...

-- Aivan niin, myönsi Arthur. Kalastamisesta muistui mieleeni: tuolla

talon toisella puolen on merkillinen pieni kaivo tai lampi.

Peterson lakkasi syömästä, hänen silmissään leimahti äkkiä ja hän

katsoi pois päin.

-- Milloin sinä sen näit? kysyi hän villillä, melkein uhkaavalla

äänellä.

-- No, olin tänä aamuna ulkona kävelemässä hiukan, vastasi Arthur

välinpitämättömällä äänellä.

Aterian loppuaikana ei Peterson äännähtänyt sanaakaan. Kun ei Sims

vielä iltapäivälläkään ollut tullut takaisin, tuumi Peterson asian

ilmoittamista poliisille.

-- Odota huomiseen, Arthur, virkkoi Forrest. Se on minun neuvoni. On

saattanut tapahtua paljon sellaista, joka estää häntä tulemasta, ja

Sims on henkilö, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään.

Peterson oli samaa mieltä ja Forrest sai siten varatuksi itselleen

vielä yhden päivän toteuttaakseen suunnitelmansa.

Melkein heti päivällisen jälkeen tuli mrs Forrestille sähkösanoma.

Forrest aukaisi sen. Se sisälsi seuraavan tiedon: "Äitisi on vakavasti

sairaana. Tule huomenna. Colpus. Hotel Cecil."

Arthur Forrestille selvisi oitis, miten hänen tulisi menetellä.

Sylviane ei voinut matkustaa Lontooseen. Hän lähtisi yksin ja koettaisi

järjestää ottelun tohtori Colpuksen kanssa. Mrs Colpuksen sairaus ei

kiinnittänyt ensinkään hänen mieltään. Totuudessa pysyen: hän ei voinut

toivoa muuta kuin että hänen anoppinsa ei paranisi milloinkaan. Se

yksinkertaistuttaisi asiaa koko joukon. Sinä iltana Forrest hiipi --

puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli toivottanut isännälleen hyvää

yötä -- talvipuutarhan kautta talon toiselle puolelle. Vetäytyen aivan

seinän viereen meni hän hiljaa kaivolle asti. Hän katsoi ylös ja näki

kourun pistävän ulos ikkunasta hänen yläpuolellaan. Hän kuuli

loiskahduksen jalkainsa juuresta. Arthur otti hatun päästään ja piti

sitä kaivon yläpuolella. Samassa putosi jokin kevyt esine siihen.

Arthur tarkasti tuota korkeuksista tullutta lahjaa -- se oli kultaraha.

Pelokkaana ja nolona hiipi hän takaisin ja ennenkuin hän oli ennättänyt

ovelle asti, kuului kaivosta taasen loiskahdus.