Aviopuolisoiden kesken.
Sillä välin tapahtui Lontoossa yhtä ja toista, jolta ei puutu
mielenkiintoa. Samana iltana kun Arthur Peterson putosi alas
neljänkymmenen jalan korkeudesta, istuivat tohtori Colpus ja hänen
silmiensä ilo Hotel Cecilin salissa. He istuivat eräässä nurkassa
mahdollisimman etäällä komeasta sisäänkäytävästä ja tuntui siltä kuin
he olisivat tahtoneet piiloutua tuon vihreällä ja kullalla kirjaillun
huoneen runsaitten verhojen ja huonekalujen joukkoon. Yö oli jo
pitkälle kulunut, kello oli neljännestä vailla kaksi. Eräs vahtimestari
astui saliin katsoen pariskuntaa hyvin lähentelevästi.
-- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, aioin sammuttaa tulet. Minä luulin...
Tohtori Colpus viittasi hänet ulos kiivaalla liikkeellä. Miehen sanat
olivat olleet melko kohteliaat, mutta hänen käytöksensä hävytön. Ei
ainoakaan inhimillinen olento ole suuremmassa määrin inhimillinen kuin
ison, rikkauden palvelukseen omatun hotellin vahtimestari. Tämä mies
oli huomannut tohtorin ja hänen vaimonsa selvästi vaatimattoman
taloudellisen tilan. Heidän oli ollut pakko muuttaa komeista huoneista,
joissa he aikaisemmin olivat asuneet, pois ja vahtimestari, joka oli
huomannut miten heille vähitellen oli käynyt, oli myös vähitellen
muuttunut julkeammaksi heitä kohtaan, siten osoittaen olevansa syvästi
inhimillinen.
-- Kirotun huono onni! virkkoi tohtori, kun vahtimestari oli mennyt.
-- Me muutamme Savoyiin, lausui mrs Colpus mankuvalla äänellä.
-- Senhän voimme tehdä, myönsi tohtori, kun olemme maksaneet laskumme
täällä. Hän hymyili.
-- Sinun ei tarvitse koettaa olla sukkela minun kustannuksellani,
Frank, huomautti hänen vaimonsa marttyyrimaisesti.
Tohtori sulki hänet syleilyynsä ja suuteli kolme kertaa hänen
kasvojaan, joilla ei näkynyt ainoatakaan vuosien jättämää jälkeä.
-- Anna anteeksi minulle, pyysi hän, kun suututin sinut, vieläpä
syntymäpäivänäsi.
Mrs Colpus hätkähti ja sulki silmänsä puoleksi minuutiksi.
-- On parasta, sanoi hän, että menemme nukkumaan.
He menivät takaisin huoneeseensa alakuloisina ja miettiväisinä. Mutta
sinne mennessä poikkesi tohtori Colpus hotellin konttoriin katsoakseen,
oliko siellä sähkösanomaa. Ei ollut hänelle mitään.
-- Oliko tullut mitään? kysyi hänen vaimonsa, kun tohtori astui
huoneeseen.
-- Ei mitään, vastasi hän lyhyesti ja meni pukeutumishuoneeseensa.
Siellä hän istui kauan ajatellen menneisyyttä, nykyisyyttä ja
tulevaisuutta. Kello oli melkein kolme, kun hän meni nukkumaan. Nainen,
joka tänään oli täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, näytti nukkuvan.
Tohtori ojensi kätensä sammuttaen sähkövalon ja pian hänkin nukkui.
Mutta kello viideltä hän heräsi siihen, että huone oli valaistu. Hänen
kaunis puolisonsa istui -- puettuna ihastuttavaan aamutakkiin --
pukeutumispöytänsä ääressä suoraan ikkunan edessä. Kun hän istui selkä
tohtoriin päin, ei tohtori saattanut nähdä, mitä hän teki. Mutta hän
eroitti setelirahojen rapinan ja yleisesti niin mieluisan kultarahojen
kilinän. Nyt oli kuitenkin tuo kilinä epämiellyttävää tohtori
Colpuksesta, sillä se kaikui hänen korvissaan kuin rikkauden
alakuloinen joutsenlaulu.
-- Etkö sinä palele, rakas ystäväni? kysyi hän levollisesti.
Hän ei vastannut. Rapina ja kilinä jatkui vielä hetken. Sen jälkeen
mutisi mrs Colpus aivan kuin itsekseen:
-- Viisikymmentäneljä puntaa ja kymmenen shillinkiä.
-- Ja meidän tämänviikkoinen laskumme nousee ainakin kuuteenkymmeneen,
vastasi tohtori.
-- Hyi, miten epämiellyttävä sinä olet! sanoi hänen vaimonsa. Minä olin
niin levoton, etten voinut nukkua, ja siksi nousin ylös miettiäkseni ja
katsoakseni, miten paljon meillä on, ja sitten -- ja sitten sinä olet
noin epämiellyttävä!
-- Miten saatat sanoa siten, Marie. Tiedäthän sydämessäsi, etten minä
ole epämiellyttävä. Sinä tiedät ettei sinulla ole mitään muistuttamista
minuun nähden aviopuolisona. Kohtalo ei ole meitä suosinut ja kun sinä
olet liian älykäs suuttuaksesi kohtalolle, suutut sinä sen sijaan
minulle. Enkö ole pyytänyt sinua, melkeinpä polvillani, useitten
kuukausien aikana, että muuttaisimme tästä loistohotellista asumaan
rauhalliseen, hiljaiseen täysihoitolaan Bloomsbury Squaren varrella,
josta olen kertonut sinulle?
-- Täysihoitola Bloomsbury Squaren varrella! huusi mrs Colpus ja
kääntyi tuolillaan. Jos puhut siitä vielä, niin minä tulen hassuksi.
Minä kuolisin Bloomsbury Squaressa.
-- Noh, sitä en usko, sanoi tohtori. Täytyy olla paljon ankarampi
ilmasto kuin Bloomsbury Squaressa vallitseva, joka pystyisi ottamaan
sinut hengiltä, rakas ystäväni.
-- En ikinä olisi uskonut, että meidän täytyisi istua kädet ristissä
kaikkien näiden kuukausien aikana ilman, että mitään erikoisempaa
tulisi tehdyksi. Minulla oli suurempi luottamus sinun kykyihisi, Frank.
-- Rakkahin, vastasi tohtori, minä olen tehnyt voitavani -- minä teen
kaiken, minkä voin, ja Sims tekee kaiken, minkä hän voi. Ja sinä
muistat, että minä sanoin sinulle kesällä, että me kyllä tarvitsisimme
kuusi, seitsemän kuukautta. Mutta me olemme eläneet niin ylellisesti,
että...
-- Me emme ole eläneet ylellisesti, keskeytti mrs Colpus. Tämä on ollut
vain sellaista, mihin minä olen aina tottunut ja mitä minulla _täytyy_
olla. Mutta en voi käsittää, miksi emme saa Simsiltä mitään tietoja.
-- Varmastikin tänä aamuna tulee jokin selvitys, ja jos sinua ehkä
rauhoittaa eräs asia, aarteeni, voin kertoa sinulle erään suuren
salaisuuden, nimittäin sen, että minulla on lompakossani yksi
sadanpunnan seteli. Me emme ole siis aivan vielä nälkärajoilla ja
voimme maksaa laskumme viikon lopulla ilman pienintäkään vaikeutta.
-- Sinä erehdyt. Sinä olit jättänyt lompakkosi esiin toissa iltana.
Minä näin setelin ja otin sen haltuuni.
-- Marie! huudahti tohtori kiivaasti.
-- Niin, minä lähetin sen ompelijattarelleni, hän alkoi käydä
epämiellyttäväksi.
Syntyi hiljaisuus.
-- Huomenna, virkkoi tohtori arvokkaalla äänellä, otan minä
viisikymmentä puntaa niistä viidestäkymmenestäneljästä punnasta
kymmenestä shillingistä, jotka sinulla on, ja matkustan Monte Carloon.
Sinä saat rukoilla itsellesi hyvää onnea.
Näin sanoen hän kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui. Hänen vaimonsa
huokasi, pani rahat talteen, riisui aamutakkinsa ja ryömi melkein
häpeissään omaan sänkyynsä taasen.
Neljännestä vailla kahdeksan, kun Lontoon talviaurinko vaivaloisesti
yritti tunkeutua ikkunaverhojen läpi, kuului ovelta koputus ja Adela
astui sisälle tuoden teetä ja käristettyä leipää. Adelalia oli myös
viisi kirjettä. Neljä niistä oli laskuja, viides oli leimattu Crewessä.
Kun Adela oli antanut ne ja vetänyt verhot ylös poistui hän. Tohtori
luki kirjeen hyvin tarkkaan. -- Ei mitään onnea, virkkoi hän ja antoi
kirjeen vaimolleen.
-- Sims alkaa käydä vanhaksi, vastasi tämä. Hänen olisi pitänyt
ajatella, että...
-- Rakas ystäväni, katkaisi tohtori hänen puheensa, sinä olet sairas.
Tohtori hymyili.
-- En minä tosiaankaan ole sairas, vastusti mrs Colpus.
-- Kyllä, sinä olet. Sinä olet sairas, sillä minä tahdon, että sinä
olet. Minä olen keksinyt erään suunnitelman.
-- Minkä sitten? mrs Colpuksen kasvoille ilmaantui hieno toivonväre.
Tohtori kuiskasi jotain hänen korvaansa ja rouva tuntui hyväksyvän sen.
Neljännestuntia myöhemmin tiedoitettiin Adelalle, että hänen emäntänsä
oli hyvin sairas. Tohtori nousi ylös ja söi aamiaisen hyvällä
ruokahalulla. Puolipäivällistä syödessä oli kuitenkin hänenkin
ruokahalunsa huomattavasti vähäisempi, sillä hän oli silloin saanut
Simsiltä sähkösanoman, joka pakoitti hänet muuttamaan suunnitelmimiaan
useammassa kuin yhdessä kohdin.