XVI.

Loppu.

Seuraavana aamuna kyyditsi Peterson Arthur Forrestin Crewen asemalle.

Vaikka se oli pikajuna, jolla Forrest meni, lähestyi se Lontoota hyvin

hiljaa sinä aamuna. Forrest istui kuin neuloilla. Hän nautti

ajatellessaan tapaavansa mr ja mrs Colpuksen ja tietäessään saavansa

tehdä jotain. Hän tunsi, ettei hän saattaisi enää pitempää aikaa pysyä

toimettomana. Willesdenissä oli juna jo paljon myöhässä. Kello oli

kaksikymmentä minuuttia yli yhden. Eräs lähtevä juna, Eustonin

1.30-juna, lähti juuri asemalta. Forrest tuijotti ajatuksissaan

vaunuja, jotka liukuivat ohitse. Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn. Hän

oli nähnyt eräät kasvot -- vain vilauksen eräistä kasvoista tuossa

junassa -- mutta hän oli täysin vakuutettu, että ne olivat tohtori

Colpuksen kasvot. Hän kysyi kiihkeänä konduktööriltä, mihin se juna

meni. Creween ja pohjois Walesiin, kuului vastaus. Hän tahtoi hypätä

alas junasta ja juosta toisen jälkeen, hän tahtoi lentää, aikaansaada

ihmeen nopeudessa.

-- Milloin lähtee seuraava juna Creween? kysyi hän.

-- Se lähtee kello kahdelta Eustonista. Se on Skottlannin pikajuna. Ei

pysähdy missään matkan varrella. Saapuu Creween 5.15, minuuttia ennen

kuin tuo juna, joka nyt lähti.

-- Ennätänkö Eustoniin ennen sen junan lähtöä?

-- Ennätätte kylläkin.

Mutta matkalla sattui vielä pitkä seisahdus ja kello' oli minuuttia

vailla kaksi, kun he tulivat Eustoniin. Forrest hyökkäsi ulos ja

lähtevän junan sillalle. Skottlannin pikajuna oli juuri lähtenyt

liikkeelle. Eräs kantaja yritti asettua hänen tielleen, mutta hän

juoksi miehen taitse, aukaisi oven erääseen toisen luokan vaunuun, joka

sattui olemaan lähinnä ja hyppäsi ylös. Hän oli onnistunut! Hän hymyili

voittajan hymyä. Hänelle oli nyt selvinnyt totuus. Mrs Colpuksen

sairaus oli tietystikin vain keksintö ja sähkösanoma oli lähetetty vain

sitä varten, että saataisiin hänet ja Sylviane tieltä pois siksi ajaksi

kuin tohtori täytti tehtävänsä Radway Grangessa. Mikä tuo tehtävä

olisi, ei Arthur voinut aavistaa. Se saattoi merkitä Arthur Petersonin

murhaamista, mutta ehkä myöskin sitä, että tohtori ilmoittaisi hänelle

vanhan Petersonin ensimmäisen avioliiton. Joka tapauksessa Arthur

Forrest vannoi, että kunnioitettava tohtori ei tulisi suorittamaan

suunnitelmaansa loppuun. Hän oli onneksi sattunut näkemään Colpuksen ja

hän päätti käyttää hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta. Hän tunsi

itsensä melkein iloiseksi, että avoin vihollisuus alkoi, tunsi, että

hän oli valmis mihin tahansa. Ainoa, joka teki hänet levottomaksi, oli

Sims. Miksi tohtori Colpuksella oli niin kiire? Siksikö, että hän oli

saanut tietoja Simsiltä tai siksi, ettei hän ollut kuullut häneltä

mitään ja sen vuoksi pelkäsi, että jotain odottamatonta oli tapahtunut.

Skottlannin pikajuna osoittautui maineensa veroiseksi ollen yksi

valtakunnan nopeimmista junista. Arthurilla oli aikataulu ja hän laski,

että hänen junansa saavuttaisi toisen junan jossakin Whitmoren

lähettyvillä. Kun lähestyttiin sitä paikkaa, huomasi Arthur helposti

tuon, vain yhden veturin vetämän junan, jonkun matkan päässä

pikajunasta toisella raiteella. Neljän minuutin ajan kiisivät nuo kaksi

junaa eteenpäin melkein vieri vieressä suunnilleen kuudenkymmenenviiden

englantilaisen penikulman nopeudella tunnissa. Kun Skottlannin pikajuna

parhaillaan kiisi toisen ohi, veti Arthur nopeasti verhon alas ja

katseli varovaisesti sen takaa ulos. Hänen onnistui viimein huomata

tohtori Colpus, joka istui yksinään eräässä ensi luokan vaunussa.

Tohtori Colpus näytti olevan hyvin syventynyt erään kävelykepin

tutkimiseen -- niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt ensinkään

huomiota noiden kahden junan kilpa-ajoon. Äkkiä hänen huomiokykynsä

heräsi joko jonkun äkkinäisemmän tärähdyksen tai jonkun muun seikan

takia. Hän katsoi ylös ja näki toisen junan. Nopealla, vaistomaisella

liikkeellä laski hän kävelykepin alemmaksi. Arthur huomasi, että

tohtori näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty jostain luvattomasta

teosta.

Samassa sai Skottlannin pikajuna merkin pysähtyä ja Arthur näki

surukseen toisen junan kiitävän ohi. Kun Skottlannin pikajuna sitten

ajoi Crewen asemalle, olivat Crewen matkustajat, jotka olivat tulleet

pohjoiswalesilaisella junalla, jo lähteneet asemalta. Arthur kiirehti

ulos. Oli melkein pimeä jo. Hän otti hevosen ja käski ajurin ajaa

Radwayhin niin nopeasti kuin ikänään saattoi. Hän toivoi tavoittavansa

tohtorin matkalla. Jonkun matkaa Radwaysta tuli heitä vastaan tyhjät

ajoneuvot paluumatkalla ja aivan portinvartijantuvan luona eroitti

Arthur jonkun olennon pimeydessä. Hän huusi ajuria pysäyttämään,

maksoi ja hyppäsi maantielle. Synkkä olento seisoi epäröiden

portinvartijatuvan luona varjossa. Forrest odotti, kunnes hänen

ajoneuvonsa olivat ajaneet tiehensä ja astui sitten tupaa kohti.

Kuullessaan askelten äänen, kääntyi tuntematon nopeasti ympäri.

-- Hyvää iltaa, tohtori Colpus, virkkoi Arthur rauhallisesti kooten

kaiken itsehillintänsä.

-- Onko se mr Forrest! huudahti tohtori silminnähtävästi hämillään.

Sitten hän lisäsi rauhallisesti: -- Mitä kuuluu, rakas Forrest?

-- Kiitos, erittäin hyvää, vastasi Arthur kuivasti. Mutta mikä

tarkoitus on odottamattomalla käynnillänne? Te sähkötitte, että mrs

Colpus on vakavasti sairaana!

-- No, hän voi paremmin. Hän voi paremmin. Vaimoni on erittäin

voimakasrakenteinen ja ihmeellisen vastustuskykyinen.

-- Sehän on hyvä, että hän voi paremmin. Mutta te ette ole sanonut

minulle, miksi te olette täällä. Oletteko tullut kertomaan Sylvianelle,

että hänen äitiänsä ei uhkaa vaara?

Tohtorin kasvojen ilme muuttui kuin hän olisi vainunnut Forrestin

äänessä jotain pisteliästä.

Hän heilautti kävelykeppiään -- samaa keppiä, jonka Arthur oli nähnyt

hänen kädessään junassa -- ja veti sitten Arthurin mukanaan

lehtokujalle päin.

-- Minä kerron teille, että olen tullut tänne hyvin erikoisen asian

takia -- niin erikoisen, etten oikein mielelläni tahdo puhua siitä

äänekkäästi. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulette te kuitenkin

tietämään sen. Te olette epäilemättä huomannut, että entinen

palvelijamme Sims on lähtenyt luotamme ja ruvennut Petersonin

palvelukseen?

-- Kyllä, vastasi Arthur, ja minä olen myös huomannut jotain muuta.

-- Mitä sitten?

-- Jatkakaa, niin sanon sen sitten teille.

-- Niin, Sims kirjoitti pari päivää sitten vaimolleni ja kertoi, että

hän oli keksinyt erään kauhean asian, nimittäin, että mr Peterson on

mielenvikainen.

-- Mielenvikainen? Arthur peljästyi vasten tahtoaan.

-- Niin, hän on sairaalloinen, kun on kyseessä kultarahat. Hänellä on

älyä peittää sairautensa, mutta Simshän on erittäin älykäs, kuten

tiedätte. Erinäisissä tapauksissa on tuollainen sairaalloisuus kaikkein

vaarallisinta mielenvikaisuutta. Vaimoni on levoton Sylvianen ja teidän

tähtenne, eikä hän voinut millään rauhoittua, ennenkuin minä lupasin

tulla tänne katsomaan, miten voitte. Minun täytyy tietysti keksiä

jotain selvittääkseni mr Petersonille täällä oloni syyn. Onko Sims

täällä?

-- Sims on jättänyt täkäläisen paikkansa. Hän on kyllä selvittänyt

teille asian?

-- Miksi hän olisi selvittänyt minulle sen? kysyi tohtori matalalla

äänellä.

-- Minä olen ajanut hänet tiehensä, sanoi Arthur päättäen viedä asian

heti viime huippuunsa. Heti kun vaimoni näki Simsin täällä, epäili hän

teidän inhoittavaa suunnitelmaanne. Hän kertoi minulle epäilyksensä.

Minä otin Simsin kahdenkesken ja annoin hänen valita vankilan ja

täydellisen tunnustuksen välillä. Hän valitsi niiden ilmiantamisen,

jotka olivat hänet palkanneet.

Tohtori Colpus kohotti keppinsä määrätyllä tavalla, mutta laski sen

taasen. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei nähtävästikään keksinyt

mitään sopivaa.

-- Ja minä sanon teille vielä muutakin, jatkoi Arthur. Minä tiedän,

että sähkösanomanne oli petosta. Minä tiedän, että mrs Colpus ei ole

ollut sairas, vaikka minä olin kyllin tyhmä uskoakseni sen ensin. Minä

matkustin tänä aamuna Lontooseen, satuin onneksi näkemään teidät

junassa Willesdenissä ja seurasin teitä takaisin Creween. Luulenpa

tietäväni teidän käyntinne tarkoituksen. Te ette olleet saaneet

tyydyttäviä tietoja ystävältänne Simsiltä. Te pelkäsitte, että jokin

oli hullusti, ja aioitte sitten tulla tänne ja järjestää asian mielenne

mukaisesti. Yksi murha enemmän tai vähemmän ei merkitse paljoakaan

teille. Jos Arthur Peterson olisi pois tieltä, saisin minä hänen

miljoonansa ja sitten olisi helppo asia lähettää minut samaa tietä kuin

hänetkin.

Forrest oli -- huolimatta siitä, että hän oli päättänyt hillitä itsensä

-- tulistunut. Hän astui lähemmäksi tohtoria ja loi häneen uhkaavan

katseen. Oli niin pimeä, että he töin tuskin saattoivat nähdä toistensa

kasvot.

-- Oletteko tekin mielisairas? kysyi tohtori.

Jokin rasahti heidän takanaan pensaikossa.

-- Mikä se oli? huudahti tohtori.

-- Jos ei se ole Sims, niin sitten se kai oli kaniini, virkkoi Arthur

pilkallisesti.

-- Minä en tosiaankaan voi vastata teidän ihmeelliseen syytökseenne,

aloitti tohtori. Epäilen teidän kadottaneen tasapainonne jotenkin. Minä

luulen tekeväni parhaiten jättämällä teidät.

-- Ennenkuin jätätte minut, tahtonette ehkä vastata erääseen

kysymykseeni, virkkoi Arthur.

-- No hyvä on, sanoi tohtori kuin myöntyäkseen mielenvikaisen tahtoon.

-- Miten se tapahtui, kun otitte mr Drewin hengiltä?

Syntyi hiljaisuus. Tohtori Colpus hengitti huohottaen ja kuuluvasti.

-- Sims on siis lörpötellyt? virkkoi tohtori.

-- Eikö teillä ole vastausta kysymykseeni?

-- Mitäpä se hyödyttää. Minä menen.

-- Kyllä, virkkoi Arthur, te menette, mutta poliisiasemalle.

-- Varmastikaan en, vastasi tohtori. Älkää luulkokaan, että minä olen

typerä. Minunlaiseni mies on aina varustautunut onnettomuustapausten

varalle ja täällä tuntuu tapahtuneen onnettomuus.

-- Te tunnustatte siis?

-- Jos siten tahdotte. Mutta ei puhuta mitään poliisiasemasta ja minä

sanon teille, miksi. Syyte minua kohtaan on sama kuin syyte vaimonne

äitiä kohtaan, ettekä te voi menetellä siten. Ajatelkaa Sylvianen

tunteita, ajatelkaa häväistysjuttua! Tohtori hymyili.

-- Vaikka häpeä olisi viisikymmentä kertaa suurempi, joudutte te

kuitenkin hirtettäväksi. Vaimoni tunteista tulen minä itse nyt pitämään

huolen.

-- Hm, sanoi tohtori. Mutta vastatkaa erääseen kysymykseeni, se on

viimeinen, mitä teiltä pyydän. Miksi kieltäydyitte vastaanottamasta

miljoonia?

-- Sanon teille. Lupasin äidilleni hänen kuolinvuoteellaan, että en

milloinkaan yrittäisi saada haltuuni isäni omaisuutta velipuolen

oikeuksilla. Äitini oli ylpeä ja minä olen ylpeä. Vaikka tuo summa,

joka on kyseessä, olisi kymmenen kertaa suurempi kuin se nyt on, en

sittenkään alentuisi ottamaan niitä rahoja siltä mieheltä, jolle isäni

on ne testamenteerannut.

-- Minä en totisesti voi ymmärtää sellaista tunnetta, virkkoi tohtori.

-- Ette, sen kyllä uskon.

-- Olen kuitenkin saanut tyydytetyksi uteliaisuuteni.

-- Ja nyt lähetän portinvartijan hakemaan poliisia.

-- Älkää tehkö sitä, lausui tohtori Colpus, sillä minä aion tappaa

teidät. Tohtori kohotti keppinsä kaksin käsin. Tämä on vain ilmapyssy,

jatkoi hän, mutta se on erikoislajia ja se tappaa ehdottoman varmasti

neljän askelen etäisyydeltä. Ei siitä synny myöskään mitään melua.

Älkää liikahtako paikaltanne. Minä annan teille kymmenen sekuntia aikaa

rukoillaksenne tyhmän sielunne puolesta. Yksi -- kaksi -- kolme --

Pensaikossa kahisi ja esiin syöksähti äkkiä joku olento, joka veti

tohtorin kiivaasti taaksepäin alas ojaan tien vierellä. Molemmat miehet

katosivat näkyvistä ja Arthur Forrest kuuli peloittavan kamppailun

käyvän.

Kun Forrest ja portinvartija tulivat lyhtyä kantaen, löysivät he

tohtorin kuolleena. Hänet oli kuristettu ja Arthur Petersonin kädet

puristivat vielä tohtorin kurkkua kuin ruuvipihdit. Peterson itsekin

oli kuolemankielissä. Häntä oli ammuttu kaulaan. He kantoivat hänet

pihamaalle.

-- Forrest, kuiskasi hän, me olemme nyt kuitit. Minä pelastin sinun

henkesi.

-- Kiitos siitä, rakas ystävä, mutta älä nyt puhu.

-- Hän sanoi, että minä olen mielenvikainen, Forrest, ja niin minä

olenkin. Minä koetin taistella sitä vastaan, mutta minä en voinut.

Minusta tuntui, että minun täytyi upottaa tuhat sovereignia tuohon

kaivoon joka viikko. Minun täytyi se tehdä. Turmeltunutta verta,

Forrest. Anna kätesi minulle, Forrest -- hyvästi!

Kun Arthur Forrest sulki kuolleen ystävänsä silmät, muistui hänen

mieleensä lause eräästä itämaitten vanhimmasta pyhästä kirjasta:

"Katsokoon hän, joka rikkauksia perii, ettei hän niiden kautta mene

sisälle _vihan porteista_."

Arthur Forrestista tuli vasten tahtoaan miljonääri. Hän eli elämänsä

turmellen vaimonsa luonteen täyttämällä kaikki hänen toivomuksensa ja

ostaen vanhoja, aito vanhoja liinoja, jotka hän lahjoitti yleisiin

taulugallerioihin. Hänen oma taulukokoelmansa on eräs mahtavin

yksityishenkilön omistama kokoelma Euroopassa.

Viimeiset tiedot mrs Cavalossista kertoivat, että hän oli asettunut

Buenos Ayresiin, jonka kaupungin yli hänen kauneutensa syysaurinko

levitti loistettaan.

Loppu.