VII.

Mrs Cavalossi ja Sylviane.

-- Kuulehan, virkkoi tohtori Colpus ja kumartui alas ensi luokan vaunun

ikkunasta mrs Cavalossia kohti, miten paljon sinulla on vielä rahaa

jäljellä?

Lontoon-junan piti juuri lähteä. He olivat syöneet aamiaista yhdessä,

sitten he olivat lähteneet asemalle ja keskustelleet ahkerasti tunnin

ja neljänneksen ajan. Ulkonaisesti katsottuna olivat kumpikin

ihmissuvun oivallisia edustajia. Tohtori Colpus oli yhtä joustava kuin

mies parhaassa iässään. Mrs Cavalossin vyötäiset ja kaula olivat kuin

nuoren tytön ja hän oli aina terve kuin kasakka.

-- Miten paljon sinulla on jäljellä? toisti tohtori. Mrs Cavalossin

otsalle ilmestyi hetkeksi varjo.

-- No, koko paljon, vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen.

-- Onko sinulla viisituhatta?

-- Ei.

-- Kolmetuhatta?

-- Kyllä, vähän enemmänkin.

-- Tarkastelkaamme asioita sellaisina kuin ne esiintyvät. Sinä sanoit

minulle tässä eräänä päivänä -- muistaakseni -- että sinä laskit menosi

sadaksi punnaksi viikossa?

Rouva nyökkäsi.

-- Kyllä, suunnilleen sen verran.

-- Se on neljätoista puntaa päivässä.

-- Niinkö? Minä olen niin huono laskemaan päässä.

-- Se on koko suuri summa, jatkoi tohtori.

-- Sinähän tiedät, miten kallista hotellissa on.

-- Kyllä, tunnen kyllä hieman hotellielämää ja luulen, että voisin asua

jossakin hotellissa maksaen pari puntaa päivässä tai vieläpä

kolmekymmentä shillinkiä.

-- Minulla on myös Sims ja Adela. Älä unohda näitä tärkeitä henkilöitä.

-- He eivät riitä selvittämään kahden ja neljäntoista erotusta.

-- Niin no, täytyyhän myös pukeutua, vastasi mrs Cavalossi. Täällä ei

minulla ole langanpätkääkään päälleni pistettäväksi.

-- Ehkei langanpätkää, virkahti tohtori leikillinen hymy huulillaan,

mutta syvä vakavuus äänessään, ehkei langanpätkää, mutta silkkipuku,

jonka on täytynyt maksaa yhtä monta puntaa kuin kuukaudessa on päiviä.

-- Entä sitten? sanoi mrs Cavalossi kiusoitellen.

-- Sanohan minulle, uudisti tohtori, miten paljon kulutat verhotaksesi

tuon kauniin vartalon, salataksesi tuon voittamattoman ihanuutesi

maailman silmiltä?

-- En tiedä.

-- Tahdon, että teet laskelman. Etkö voi?

-- Mitä hyödyttää tehdä laskelmia? virkkoi mrs Cavalossi ja laski

kätensä tohtorin kädelle, jolla hän nojasi vasten vaununikkunaa.

Tohtori katsoi hänen pientä kättään tai pikemminkin hienoa, uutta

hansikasta, joka sen peitti.

-- Miten kallisarvoiset hansikkaat! huokasi hän. Sitten hän jatkoi

muuttuneella äänellä: -- Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä, Marie. Elämä

on kyllin vakavaa. Jos sinä kulutat sata puntaa viikossa ja sinulla on

vain kolmetuhatta puntaa...

-- Oh, miten inhoittava olet, Frank! katkaisi mrs Cavalossi tohtorin

puheen samalla hyväillen taasen hänen kättään.

-- ... niin merkitsee se, että sinulla on liikuntoväline

kolmeksikymmeneksi viikoksi, virkkoi tohtori rauhallisesti kuin ei

olisi huomannut mrs Cavalossin menettelyä. Kolmekymmentä viikkoa kuluu

pian. Etkö voisi vähän supistaa menojasi?

-- Mahdotonta, vastasi hän ja pudisti vilkkaasti päätään. Meillähän on

silti niin äärettömän hyvää aikaa --

-- Marie, keskeytti tohtori hänen puheensa, sinä olet taivaallinen,

mutta sinä olet pieni ajattelematon hupakko ja pahinta on, että sinä

luulet olevasi äärettömän älykäs. Sinä tulet saattamaan meidät molemmat

perikatoon tuollaisella elämälläsi. Kuule nyt mitä sanon ja supista

menojasi. Sanon vielä kerran, että kolmekymmentä viikkoa ei ole pitkä

aika.

-- Se on tavattoman pitkä aika, lausui mrs Cavalossi uudelleen

papukaijan itsepäisyydellä ja kyyhkysen lempeydellä.

-- Nyt suutun pian sinulle, vastasi tohtori.

-- Muista, että emme ole vielä naimisissa, rakas ystäväni, huomautti

rouva, ja että minä voin vielä muuttaa päätöstäni.

Tohtori huomasi, ettei hän halunnut olla ymmärtäväinen.

Itse asiassa ei mrs Cavalossi tarkannut asioita milloinkaan aamusella.

Hän oli samanlainen kuin kaikki oikein terveet ihmiset: hän oli iloisin

ja virkein varhaisina aamuhetkinä. Vain sairaat, synkkämieliset ja

sellaiset henkilöt, jotka ahtavat sisäänsä huijauslääkkeitä, tulevat

pirteämmiksi päivän mittaan.

-- Sinä olet auttamaton, sanoi tohtori. Toisinaan sinä olet aivan

vastustamattoman tervejärkinen. Mutta muista, Marie, että me liikumme

hyvin ohuella jäällä.

-. Sellaiseen lopputulokseenko sinä olet päässyt nukuttuasi asian

jälkeen?

-- Niin olen. Jos jää pettää, niin älä sano, etten minä ole varoittanut

sinua!

-- Turhaa! huomautti mrs Cavalossi. Sinä et tiedä, mitä minä voin

tehdä. Sinä käsittelet minua kuin pientä lasta. Miten luulet minun

tulleen toimeen kaikkina niinä vuosina, jolloin minulla ei ole ollut

tilaisuutta saada käyttää hyväkseni suunnitelmieni toteuttamisessa

sinun kallisarvoista apuasi?

-- Voi, onni on aina kauneuden puolella.

-- Niinpä niinkin! Siihen minäkin luotan. Mrs Cavalossi riemuitsi

saavuttamastaan pienestä voitosta.

-- Mutta kuinka ollakaan, onni kääntyy, virkkoi tohtori unelmoiden ja

vilkaisi rataa.

-- Ei minulle, lausui mrs Cavalossi rauhallisesti.

-- Kuka tietää?

Hän vain hymyili tohtorille, puolittain anteeksi antavasti, puolittain

ylenkatseellisesti. Tuolla hymyllään hän hienosti osoitti tohtorille,

ettei vielä monien tulevien vuosien aikana mikään voinut tuottaa

perikatoa henkilölle, jolla oli niin kauniit kasvot kuin hänellä, mrs

Cavalossilla, oli.

-- Jään tänne viikon loppuun asti, virkkoi hän päättävästi. Kuvittele

itseksesi, että minä olen lähtiessäsi suudellut sinua! Näkemiin!

Tapaamme maanantaina -- luota minuun siihen asti!

-- Näkemiin, kirkas tähti! lausui tohtori kohteliaasti. Teit hyvin

ystävällisesti tullessasi saattamaan minua junalle.

Hän nosti hattuaan ja kumarsi. Konduktööri puhalsi pilliä, veturista

kuului vihellys ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastunut pari

eronnut.

Mrs Cavalossi asteli takaisin hotelliin miellyttävästi tietoisena

vaalean silkkipukunsa täydellisyydestä. Aamu oli kaunis, mutta ilmassa

oli lähestyvän ukonilman tuntua. Hän istuutui korituoliin lähelle

hotellin sisäänkäytävää ja katseli päätään kääntämättä ja ajatuksiinsa

vaipuneena merelle. Hänen huulillaan ja nenänpielissään kuvastuva

hieno, taipuisa piirre näytti osoittavan, että se tunne, jolla oli

ylivalta hänen sielussaan, oli syvä halveksinta -- ihmisen

halveksiminen, joka, tietoisena omasta ehdottomasta voimastaan,

kärsimättömänä katselee alas muuhun maailmaan.

-- Hyvää huomenta, äiti!

-- Sylviane!

Nuoren tytön ilmestyessä äkkiä ja ihastuttavana hämmentyi mrs

Cavalossi. Sylvianella oli heleän kirkas puku -- aamun ruusuinen

kirkkaus. Pitkä puku kietoutui ilmavana hänen hoikan vartalonsa

ympärille ja hänen neitseelliset kasvonsa loistivat kuin kukka loistaa,

kun aurinko on juuri kohonnut taivaalle. Tuota täydellistä kauneutta

lisäsi hieno surumielisyyden piirre, joka syvensi silmien ilmettä ja

pehmensi suun piirteitä.

Mrs Cavalossi tunsi pientä pelkoa, kun hän katsoi tytärtään. Jos hänen

omalla kauneudellaan oli voimaa, niin minkälainen voima mahtoikaan

sitten olla Sylvianen rakastettavuudessa? Hän tunsi olevansa mitätön

tuon nuoren tytön rinnalla.

-- Istuudu tähän, Sylvie, virkkoi mrs Cavalossi ja tarttui hänen

käteensä. Oletko syönyt aamiaista? Missä Arthur on?

-- Adela toi minulle teetä. Arthur makaa. Hän ei voi hyvin.

-- Ei voi hyvin? Mrs Cavalossi kääntyi nopeasti ja katsoi tytärtään ja

sitten näkyi joku erikoinen ajatus välähtävän hänen mieleensä. Mikä

häntä vaivaa?

-- Hänellä on hyvin paha päänsärky. Hän arvelee paranevansa

puoleksipäiväksi. Minusta hänellä on hieman kuumetta. Minä pyydän

tohtori Colpusta käymään hänen luonaan.

-- Tohtori Colpus on palannut Lontooseen. Minä saatoin hänet asemalle.

Tiedätkö, Sylviane, minulla on jotain uutta kerrottavaa sinulle ja

Arthurille myöskin. Haluaisin, että hän olisi ollut ylhäällä. Tohtori

Colpus on pyytänyt minua vaimokseen.

-- Aiotko mennä naimisiin, äiti?

-- Sanoin vain, että hän on pyytänyt minua vaimokseen. Sanohan,

Sylviane, tahtoisitko, että vastaisin myönteisesti?

Nuoren tytön katse liikkui sinne tänne.

-- Sinä olet liian nuori tohtori Colpukselle, ja liian kaunis.

-- Siten ei hän arvele. Hän on harmaatukkainen, mutta hän on

ihanteellinen rakastaja. Minä olen antanut suostumukseni. Menemme

naimisiin ensi viikolla. Sinä tiedät paikan.

-- Rakastatko sinä siis häntä, äiti?

Mrs Cavalossi nauroi.

-- Mahdollisesti, vastasi hän. Ja sitten: -- Minä ihailen häntä.

Sylvianen olisi täytynyt sanoa jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta hän

ei voinut keksiä mitään ja syntyi kiusallinen äänettömyys. Mrs

Cavalossikin näytti vaivaantuneelta ja tuntui siltä kuin äidin ja

tyttären välille olisi tullut jotain väkinäistä. Poistaakseen sen he

alkoivat katsella hotellin palvelusväkeä, joka kaikin voimin kiilloitti

kaksoisoven messinkejä. Ei oltu arvattu, että jotkut hotellin

asukkaista olisivat näin aikaisin ulkona, kaikkein vähiten naiset.

Palvelijat tulivat nyt lähemmäksi ja olisi ollut mahdotonta jatkaa

yksityisluontoista keskustelua.

-- Minä luulen, että menen Arthurin luo, sanoi Sylviane nousten

seisomaan.

-- Minä tulen myös ylös. Mrs Cavalossi nousi. He menivät yhdessä ylös

pitkin leveitä portaita.

Arthurin huoneen ovella Sylviane pysähtyi. Pitkässä käytävässä ei ollut

ketään muita kuin he kaksi.

-- Voi, äiti, kuiskasi hän ja suuteli äitiään, miksi menet hänen

kanssaan naimisiin? Mitä se merkitsee?

-- Merkitsee? Mrs Cavalossi toisti sanan. Se merkitsee sitä, etten

tahdo jäädä yksinäiseksi vanhuuteni päiviksi. Se merkitsee sitä, että

rakas, vanha tohtori tarvitsee jonkun, joka huolehtii hänestä. Mitä

muuta se merkitsisi? Mene huolehtimaan omasta rakastetustasi, Sylvie,

niin minäkin unelmoin omastani.

Tuntia myöhemmin, juuri kun mrs Cavalossi valmistelihe kävelylle, tuli

Sylviane juosten saliin.

-- Äiti, hän on sairas!

Hänen vapisevassa äänessään oli jotain pyytävää ja hätääntynyttä. Mrs

Cavalossi sattui juuri tarkastelemaan erään uuden auringonvarjon

vartta. Hän katsahti nopeasti nuorta tytärtään, jonka kasvot ilmaisivat

samaa kuin äänikin.

-- Sairas? toisti mrs Cavalossi.

-- Niin -- niin minä ainakin luulen.

-- Sinä sanoit, että hänen päänsä vaan oli kipeä.

-- Minä sanoin, että hänellä oli myös vähän kuumetta, äiti.

Nuoren rouvan käytös äitiään kohtaan oli kuin aran koulutytön.

-- Kun pää on hyvin kipeä, tuntee itsensä aina vähän kuumeiseksi. Sinä

olet lapsellisen levoton, rakas ystävä.

-- Tiedän sen, äiti, mutta en voi auttaa sitä. Minä pelkään niin

kauheasti, että hän sairastuu.

-- Sairastuu! toisti mrs Cavalossi ja hänestä tuntui kuin olisi hänen

äänensä kuulunut kaukaisuudesta.

Taasen näytti hänen mieleensä juolahtavan jokin merkillinen ajatus.

Hänen kasvoillaan ei huomannut mitään, mutta sielussaan hän näki

kohtalon sormen ojentuvan esiin, houkutellen häntä tarttumaan siihen.

Hänen ihmeellinen onnensa, joka ei milloinkaan ollut jättänyt häntä

pidemmäksi aikaa, oli jälleen hänen vallassaan. Eräs suunnitelma alkoi

jo muodostua hänen mielessään. Hän näki tulevaisuuden, näki tapaukset,

jotka odottivat mahtavan käden ohjeita. Hän tunsi kiusausta puhjeta

nauruun, kun hän salamannopeasti hahmoitteli sen kauhean tapauksen

ääriviivat, joka pian osuisi kohdalle. Tohtori Colpus saisi nähdä,

mihin hän kelpaisi ilman tohtorin apua. Hän oli luotu onnistumaan --

itse helvetti seisoi hänen puolellaan.

-- Minä menen katsomaan Arthuria, virkkoi hän.

-- Niin, tee se. Hän tahtoo puhua kanssasi, äiti. Sylviane hyväksyi

innokkaana tämän ehdotuksen. Hän käski minun pyytää sinua tulemaan

hänen luoksensa.

-- Miksi et sanonut sitä ennemmin? virkkoi mrs Cavalossi nousten

seisomaan.

-- Minä -- minä luulin, ettet haluaisi mennä sairashuoneeseen. Sinä et

tahtonut milloinkaan tulla luokseni, kun minä olin sairas.

-- Sairashuoneeseen! Lorua! Minun mielestäni Arthur tulee sairaaksi

kovin helposti. Luulenpa tosiaankin, että sinä olet levoton turhan

tautta, lisäsi hän. Miksi sinä olet levoton? Sinä hetkenä oli hänen

äänessään jotain ystävällistä.

-- Oletko rakastunut mieheesi? jatkoi mrs Cavalossi ja hänen äänensä

kuulosti jälleen kovalta.

-- Äiti, vastasi tyttö kiihkeänä, hän ei mennyt kanssani naimisiin

rahojen tähden. Hän ei tee laskelmia. Sylviane katsoi lattiaan.

-- Oletko vakuutettu siitä?

-- Eikö hän osoittanut sitä eilen illalla?

-- Älä nyt ole typerä, Sylvie. Hän tulee pian muuttamaan päätöksensä,

saat nähdä. Se oli vaan keksitty syy. Saatpa huomata, ettei hänellä ole

mitään sitä vastaan, että hän elää sinun omaisuudestasi. Sitäpaitsi on

sinun asiasi saattaa hänet ajattelemaan toisin.

-- Sitä en voi, äiti.

-. Sinä voit, jos yrität.

-- Minä en tule milloinkaan yrittämään, äiti.

Mrs Cavalossi laski auringonvarjon kädestään.

-- Sylvie, silloin käy onnettomasti, jos sinä ja minä riitaannumme.

Olen kasvattanut sinut maailman naiseksi, en ole antanut sinun saada

mitään harhaluuloja. Puoli vuotta sitten vastasit sinä täydellisesti

toivomuksiani. Sinä katsoit avioliittoa siltä kannalta, mitä se

todellisuudessa on -- liikeasia. Minä esitin suunnitelman, jonka avulla

meistä tulisi todella rikkaita, ei ainoastaan puoleksi rikkaita, ja

silloin ei sinulla ollut omatunnonvaivoja. Meidän täytyi tutustua

Arthur Forrestiin, joka, kuten luulimme, oli tietämätön oikeuksistaan

Petersonin omaisuuteen, ja sinun piti mennä naimisiin hänen kanssaan.

Sanoin sinulle, että hän oli varsin halukas menemän naimisiin kanssasi,

kun hän saisi kuulla, että sinä olit kahdenkymmenentuhannen punnan

arvoinen. Olin oikeassa! Sekä sinun kauneutesi että rikkautesi

houkuttelivat häntä. Hän menetteli, kuten joka mies olisi menetellyt --

hän tarttui koukkuun.

-- Ei, äiti, hän rakastui minuun.

-- Lörpötystä, Sylviane! Miten tahansa, hän meni kuitenkin kanssasi

naimisiin. Nyt on käynyt selville, että hän tiesi oikeudestaan

Petersonin omaisuuteen, vaikkei hän syystä tai toisesta ole tarttunut

asiaan. Me kärsimme eilen pienen tappion. Mutta mitä se merkitsee? Jos

hän, kuten sanot, rakastaa sinua, vaikuttaisi pari sinun sanaasi häneen

siten, että hän hyökkäisi käsiksi Petersonin miljooniin kuin tiikeri.

-- Mutta minä en tule lausumaan niitä paria sanaa.

Mrs Cavalossi nauroi raikkaasti.

-- Olet muuttunut hempeämieliseksi, Sylviane. Mutta se häviää kyllä ja

ajan mittaan sinä teet minut levolliseksi. No, niin, ei puhuta nyt enää

siitä. Sinä sanot, että Arthur on sairas ja tahtoo puhua kanssani. Minä

menen hänen luoksensa. Luulen, että nuo sairauden enteet ovat vain

pääasiassa sinun mielikuvituksessasi. Hänhän oli aivan terve eilen

illalla.

Mrs Cavalossi otti auringonvarjonsa ja seurasi tytärtään

makuuhuoneeseen. Hän astui sinne hymyilevänä: ruumiillistunut terveys

ja ilo. Tuntui mahdottomalta, että mitään sairautta tai heikkoutta

saattoi olla siellä, missä hän oli. Huone oli iso ja valoisa. Korkean

ikkunan ja oven välissä oli sänky, jossa sairas makasi. Sängyn edessä

oli väliverho.

Mrs Cavalossi näki heti, että Arthur oli tosiaankin sairas. Hän oli

elämässään nähnyt sangen monenlaista sairautta. Nuori mies näytti

väsyneeltä. Hänen silmänvalkuaisensa olivat punaiset ja silmistä vuosi

vesi. Hänen päänsä oli kuuma, hiukset olivat kosteat ja kasvonsa olivat

hieman punaiset.

Hän vastasi mrs Cavalossin tervehdykseen heikosti hymyillen -- mrs

Cavalossin iloiseen ja harkittuun tervehdykseen. Hän asetti

auringonvarjonsa vasten sängynjalkaa ja kosketettuaan ensin

hajamielisesti hattuansa, ollakseen varma, että se oli oikein päässä,

astui hän sängyn ääreen. Sylviane seisoi hänen takanaan.

Sairas nyökkäsi äänettömästi vaimolleen.

-- Arthur, sanoi mrs Cavalossi hetkeäkään epäröimättä, minä mittaan

kuumeesi. Sylvie, juokse Adelan luo ja pyydä häntä hankkimaan

lämpömittari.

-- Sano nyt minulle, kuiskasi hän nopeasti, kun Sylviane oli mennyt,

miten voit, rakas Arthur.

-- Olen saanut influenssan, vastasi hän. Se muuttuu vakavaksi. Keväällä

ja vuosi sitten oli minusta vähällä tulla loppu influenssan takia.

Lähetä heti hakemaan lääkäri. En tahdo, että Sylviane pelästyisi.

Rauhoita häntä -- sano hänelle, ettei tämä ole mitään vaarallista.

-- Ymmärrän, virkkoi mrs Cavalossi hellästi ja rauhoittavasti,

ymmärrän. Minä huolehdin kaikesta. Sinä et tiedä, miten hyvin minä

ymmärrän sairaita. Minä ymmärsin heti, että tämä oli influenssaa, mutta

ei ole mitään syytä ottaa asiaa niin vakavalta kannalta. Hyvä

huolenpito on kaikki, mitä tarvitaan. Sitä et sinä saanut edellisillä

kerroilla. Viikon kuluttua olet sinä terve taasen. Minä ihmettelen,

miten sait sen.

-- En ensinkään käsitä, mumisi Arthur. On kai siten, että minä

kuljeskelen taudinsiemenet ruumiissani ja kun tulee kesä, puhkeavat ne

esiin.

Mrs Cavalossi hymyili hyväntahtoisesti kuin pahankuriselle lapselle.

-- On luonnollisempaa, että sait sen, kun olit ulkona myöhään eilen

illalla. Englantilainen ilmanala ei ole milloinkaan terveellistä

pimeyden tultua, rakas Arthur. Kuuleppas, miksi sinä lähdit eilen

illalla niin äkkiä ulos?

-- Tahdoin kävellä hieman Sylvien kanssa.

-- Olet hyvin ihastunut häneen, mikäli käsitän.

-- Rakastan häntä, vastasi Arthur rauhallisesti.

-- Ja sinä et pidä vanhasta anopistasi, kun hän asettui eilen illalla

sinun tahtoasi vastaan? Eikö niin? Tunnusta vain.

Arthurin huulille kohosi heikko hymy.

-- Älä unohda, mitä minä sanoin Sylvianesta, pyysi hän kiihkeästi.

-- Luota minuun, Arthur, vastasi mrs Cavalossi.

* * * * *

-- Äiti, sanoi Sylviane seuratessaan äitiään huoneesta, sitten kun mrs

Cavalossi oli mitannut Arthurin kuumeen ja lähettänyt Simsin hakemaan

lääkäriä. Minä pelkään niin. Minä --

Hänen äänensä vaimeni nyyhkytyksiin.

-- Tämä on kuin kohtalon onnettomuutta, nyyhkytti hän.

-- Sylviane, mitä taivaan nimessä sinä tarkoitat?

-- Muistathan, äiti -- kaksi vuotta sitten.

Sylviane tuijotti jäykästi eteensä äkkiä kuivin silmin. Hän näki

ensimmäisen miehensä kuolleen ruumiin edessään pimeydessä.

-- Olisiko se kohtaloni onnettomuus? kuiskasi hän taasen.

-- Hiljaa, kuiskasi mrs Cavalossi, Arthur saattaa kuulla. Tule

huoneeseeni hetkeksi, niin saat lasin konjakkia. Sinun täytyy hillitä

itsesi. Arthur on parin päivän kuluttua taasen terve. Influenssa ei kai

ole vaarallista.

Kun Sylviane oli jälleen rauhoittunut ja mennyt takaisin miehensä

huoneeseen istuakseen hänen luonaan, kunnes lääkäri tulisi, katsoi mrs

Cavalossi peiliin ja hymyili.

-- Niin, virkkoi hän, influenssa ei kai ole vaarallista! Tarkka

huolenpito --

Hänen puheensa keskeytyi, kun Adela tuli sisälle nimikortti kädessään.

-- Täällä on eräs herra, joka kysyy mrs Forrestia, ja siksi toin kortin

rouvalle.

Mrs Cavalossi vilkaisi nimikorttia. Siinä oli: Arthur Peterson.

-- Luulen, että puhun itse hänen kanssaan, Adela. Sitten hän epäröi

taasen. Ei, sanoi hän viimein, sanokaa mr Petersonille, että mr Forrest

makaa sairaana, influenssassa ja että me odotamme juuri lääkäriä.

-- Kyllä, rouva. Ja jos hän tahtoo puhutella rouvaa?

-- Hän ei tunne minua.

Adela poistui.

-- Antaisin aika paljon, jos voisin keskustella neljännestunnin tuon

Arthur Petersonin kanssa, puheli mrs Cavalossi itsekseen, kun hän oli

taasen yksin. Mutta jos tutustuisin häneen nyt, saattaisi se vaikeuttaa

tilannetta.

Kun lääkäri tuli, otti mrs Cavalossi itse hänet vastaan, ja vaikkakin

Sylviane seurasi heitä Arthurin huoneeseen, jäi hän neuvottelussa

täydellisesti sivulliseksi. Lääkärin käytös oli ystävällistä ja

rauhoittavaa. On kahta lajia lääkäreitä -- toiset ovat vakuutettuja

siitä, että potilas kuolee, kunnes heidän äärimmäinen älykkäisyytensä

epäämättömän varmasti on johtanut niin pitkälle, että potilas voi syödä

pihviä aamiaiseksi, ja toisia, jotka ovat täysin vakuutettuja, että

potilas voi aivan hyvin, siksi kunnes hän kuolee. Folkestonen lääkäri

kuului viimeiseen lajiin.

-- Hm! mutisi hän laskettuaan Arthurin valtimon lyönnit ja mitattuaan

itse kuumeen. Hm! Sitten syntyi hiljaisuus. Viimein hän sanoi: Selvästi

influenssaa. Helppo tapaus. Ei ole mitään syytä levottomuuteen.

Hän katsoi Sylvianea ja hymyili.

-- Enkö sanonut sitä, rakas Sylviane, virkkoi mrs Cavalossi

tyttärelleen.

-- Lähetän tänne heti vähän lääkettä.

-- Minä tahtoisin niin mielelläni, että tohtori tulisi uudelleen

iltapäivällä, sanoi Sylvie, joka viimeinkin uskalsi esiintyä

vaimon-oikeuksin.

-- Onkohan se välttämätöntä? kysyi mrs Cavalossi.

-- Minä tulen joka tapauksessa, vastasi tohtori lyhyesti tarkastettuaan

potilasta uudelleen.

Mrs Cavalossi saattoi hänet ulko-ovelle asti.

Sen jälkeen hän lähti aamukävelylleen rannalle. Mrs Cavalossilla oli

tapana tehdä kävelymatka, tapahtuipa mitä tahansa. Mahdollisesti tuo

tottumus juuri selvitti syyn, miksi hänellä oli niin kaunis iho ja hyvä

terveys.

Oli vielä verrattain varhaista ja Folkestonen lukuisat kesävieraat

eivät olleet vielä tulleet alas tervehtimään aurinkoa ja merta. The

Leasilla ei ollut vielä montakaan ihmistä. Orkesteri ei ollut

aloittanut päivän työtä. Mrs Cavalossi otti tuolin, maksoi siitä pennyn

ja rupesi tuumimaan asioita ja syitä yleensä. Hänen mietteensä lienevät

olleet tahdikkaita, sillä tuon tuostakin polkaisi hän maata pienellä

verrattomalla jalallaan kuin olisi hän soittanut jotain sävelmää. Äkkiä

hänen mietteensä keskeytyivät. Eräs nuori mies, joka kulki hänen

ohitseen, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi nuori mies, mutta luulenpa, että minulla on

kunnia puhutella mrs Cavalossia.

-- Nimeni on Cavalossi, myönsi hän ja hymyili vasten tahtoaan.

-- Ja minun on Peterson -- Arthur Peterson, sanoi hän. Olin juuri

hotellissa tavatakseni ystäväni Forrestin. Toivon, ettei hän ole

vaarallisesti sairas.

-- Toivon niin, vastasi mrs Cavalossi. Toivomme ettei siihen tarvitse

kiinnittää erikoista huomiota. Mutta influenssan suhteen ei ole

milloinkaan varma, kuten tiedätte.

-- Arthur alkaa tottua influenssaan, huomautti mr Peterson.

-- Niin, hän on kertonut minulle, että hänellä on ollut se pari kertaa

aikaisemmin hyvin vaikeana.

-- Vaikeana, toisti mr Peterson, se on kaikkein lievimmin sanottu.

Mrs Cavalossi kohotti kulmakarvojaan.

-- Lähetin hakemaan lääkäriä. Teemme voitavamme. Olen vain ulkona

hengittääkseni raitista ilmaa puolen tunnin ajan ja sitten minä autan

hänen hoitamisessaan.

-- Autatteko? huudahti mr Peterson. Jos minä olisin sairas, pitäisin

siitä, että te hoitaisitte minua.

-- Miksi sanotte siten?

-- Koska te olette niin ihmeen kaunis.

-- Te olette hyvin vilpitön, mr Peterson.

-- Olenko ollut epäkohtelias? kysyi mr Peterson häpeissään. Toivon,

etten kuitenkaan ole ollut. Mutta jos olen, niin pyydän anteeksi.

Katsokaahan, minä en ole tottunut naisseuraan. Minä käyttäydyn aina

typerästi. Mutta te olette ihmeen kaunis, mrs Cavalossi. Saanko istua

hetkisen tällä tuolilla?

Odottamatta vastausta istuutui hän tuolille, kumartui eteenpäin, sysäsi

hattunsa takaraivolle ja leikitteli kepillään.

-- Minun täytyy pian mennä, sanoi mrs Cavalossi. Vain hänen

käyttäytymisensä selvensi eron hänen ja jonkun puotitytön välillä.

Miten saatoitte tietää, kuka minä olen?

-- Minä tapasin Arthurin eilen höyrylaivalla ja minä näin hänen

lähtevän laivasta erään naisen kanssa, jonka tiesin olevan hänen

vaimonsa. Ikävä kyllä en saanut tilaisuutta tulla esitellyksi hänelle.

Hän oli kuin teidän ilmetty kuvanne ja kun Arthur oli puhunut teistä

molemmista, arvasin heti, kuka te olitte, kun näin teidän istuvan

täällä.

-- Ymmärrän, vastasi mrs Cavalossi.

-- Toivon että ette pahastunut, kun esittäydyin itse. Tahdoin vain

kuulla, miten Forrestin laita oli.

-- En ensinkään, mr Peterson. Luulenpa, että tulette huomaamaan, lisäsi

hän, että kellään ei ole mitään sitä vastaan, että tulee tutuksi niin

rikkaan miehen kanssa kuin teistä pian tulee.

Mr Peterson punastui.

-- Te olette siis kuullut puhuttavan isäni testamentista ja kaikesta

tuosta?

-- Kyllä, luonnollisestikin. Kukapa ei olisi? Pian teidän kuvanne on

joka viikkolehdessä -- kun teistä tulee täysi-ikäinen.

-- Toivon säästyväni siitä.

-- Oh, pahempaakin saattaisi teille tapahtua.

-- Esimerkiksi?

-- Minä en tahdo esittää mitään esimerkkejä. Mutta minä olen eräissä

asioissa hyvä naisprofeetta, uskokaa vaan, mr Peterson.

-- Ennustakaa sitten kädestäni. Hän kurkoitti innokkaana käsiään ja mrs

Cavalossi oli tutkivinaan niitä.

-- Elämänviiva on pitkä, sanoi hän.

-- Onko se! huudahti mr Peterson. Se on hyvä. Annoin pari vuotta sitten

erään mustalaisen ennustaa minulle Epson Downissa ja hän sanoi, että

elämänviiva on hyvin lyhyt.

Mrs Cavalossi katsoi äkkiä häneen.

-- Hyvin lyhyt? kysyi hän terävästi.

-- Niin.

-- Mustalaiset ovat sellaisia petkuttajia, virkkoi hän. Älkää uskoko

niitä. Elämänviiva on pitkä. Mutta minun täytyy varoittaa teitä

suuresta onnettomuudesta.

-- Minkälaisesta onnettomuudesta?

-- Niin, miten sen tietäisin.

-- Te laskette leikkiä kanssani, virkkoi mr Peterson. En usko, että

ymmärrätte hituistakaan kädestä ennustamisesta, mrs Cavalossi.

-- Saattepa nähdä, hymyili hän olematta millänsäkään. Hyvää huomenta!

-- Enkö saa saattaa teitä hotelliinne?

-- En tahdo vaivata teitä, mr Peterson, vastasi hän kylmästi.

-- Ei siitä ole mitään vaivaa.

-- Hyvää huomenta! toisti mrs Cavalossi ja lähti hyvästelemättä häntä

kädestä pitäen.

-- Ihmeellinen nainen! mutisi mr Peterson, kun hän jäi yksin. Mutta hän

on verraton joka tapauksessa. Minä käyn vierailemassa tuossa hotellissa

kaksi kertaa päivässä siihen asti, kun Forrest alkaa parantua -- käyn

kun käynkin!