Viikatemies kutsutaan.
Näytti siltä, että Arthur Forrest oli arvioinut oikein sairautensa.
Saman päivän iltapuolella oli hän vakavasti sairaana ja kaikki
hotellissa tiesivät, että hän oli sairas.
Seuraavan päivän iltana oli Arthurin tila arveluttava. Hänellä oli
neljänkymmenen asteen kuume. Lääkkeillä ei tuntunut olevan mitään
vaikutusta häneen. Hän houraili usein. Mrs Cavalossi oli Sylvianen
täydellä hyväksymisellä kieltäytynyt ottamasta sairaanhoitajatarta. Nuo
kaksi naista vakuuttivat tohtorille, että he halusivat itse hoitaa
Arthuria. Edellisenä yönä oli Sylviane valvonut miehensä luona, Adelan
nukkuessa viereisessä huoneessa. Tänä yönä piti mrs Cavalossin jäädä
sairaan luokse. Kello oli kymmenen ja tohtori oli juuri lähdössä.
Sylviane oli, vaikkakin vastahakoisesti, luvannut mennä nukkumaan
äitinsä huoneeseen pariksi tunniksi.
-- Hän on ehkä hieman parempi, virkkoi tohtori mrs Cavalossille
ottaessaan hattunsa. Mutta kuume yhä pysyy. Koska mrs Forrest ei ole
sisällä, voin sanoa teille suoraan, että sairaus on jatkuvasti niin
vaarallista kuin se ikänään voi olla. Minun mielestäni teidän pitäisi
ottaa sairaanhoitajatar. Te itse, mrs Cavalossi, olette yhtä hyvä kuin
joku sellainen, mutta mrs Forrestin puolesta pelkään. Hän on liian
huolestunut ja levoton pystyäkseen hoitamaan sairasta hyvin.
-- Kuten tohtori haluaa, vastasi mrs Cavalossi myöntyväisesti, minä
hankin huomenaamulla sairaanhoitajattaren.
-- Te sanoitte tuntevanne etevän lääkärin Lontoossa. Jos
sähköittäisitte hänelle?
-- Sen olen jo tehnyt, lausui mrs Cavalossi. Arvelin, että ette
pahastuisi siitä. Luulen hänen olevan täällä huomenna puolenpäivän
aikaan.
Tohtori kumarsi.
-- Minun ei tarvitse kehoittaa teitä suurimpaan varovaisuuteen, sanoi
tohtori lähtiessään. Pieninkin huolimattomuus saattaisi aiheuttaa
kohtalokkaita seurauksia. Hyvää yötä, minä tulen taasen aamulla heti
aamiaisen jälkeen.
Mrs Cavalossi ja potilas olivat kahdenkesken isossa makuuhuoneessa,
jota valaisi yksi ainoa, pukeutumispöydän yläpuolella palava lamppu.
Mrs Cavalossi sulki oven hiljaa. Niin, hän oli yksin sairaan kanssa.
Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli mennyt, kuten hän oli ajatellutkin.
Hän oli täysin selvillä, miten hänen pitäisi menetellä. Keino oli
vaaraton, yksinkertainen ja pettämätön. Hän astui sängyn ääreen ja
hänen hieno harmaa silkkipukunsa kahisi hiljaisessa huoneessa. Hän
katsoi alas -- hän leimuavin silmin ja terveyden puna poskillaan --
katsoi tuota raukkaa, joka niin äkkiä oli sairastunut. Hän hymyili
kylmää, kimaltelevaa ilon hymyä -- kuin ihminen, jolla ei ole
minkäänlaisia omantunnonvaivoja, ei mitään epäröintiä, ainoastaan yksi
halu, jonka hän tahtoo toteuttaa. Arthur makasi puoliksi tiedottomana,
valittaen silloin tällöin ja vaipuen aika ajoin lyhyeen horrostilaan.
Avuttomana, heikkona, huohottaen makasi tuossa se mies, joka oli
uskaltanut asettua kaikkein suurinta suunnitelmaa vastaan, minkä mrs
Cavalossi milloinkaan elämässään oli valmistanut. Se oli liian
naurettavaa -- ihmeen naurettavaa! Neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten
oli hän seisonut mrs Cavalossin edessä häntä vastustaen nuoruuden ja
voiman koko päättäväisyydellä. Nyt saattoi hänen elämänsä liekin
puhaltaa sammuksiin kuin kynttilän, jonka jälkeen sitä ei enää
uudelleen sytytettäisi.
Arthur aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin.
-- Janottaako sinua? kysyi mrs Cavalossi hiljaa. Sinun täytyy ottaa
lääkkeesi.
Hän otti pullon yöpöydältä, kaatoi pikariin ja laski sen sitten hänen
huulilleen tukien hänen päätään, kun hän joi.
-- Miten on Sylvien laita? kuiskasi Arthur.
-- Hän lepää vähän. Hän oli niin äärettömän väsynyt, ressu. Nyt täytyy
sinun myöskin maata hiljaa ja koettaa nukkua.
Hän hiveli sairaan kosteata otsaa kylmällä, kiinteällä kädellään.
Jotain Arthurin kuumeisesta hehkusta siirtyi häneen. Mrs Cavalossi
hymyili taasenkin huomaamattomasti, sillä hän ymmärsi nyt vieläkin
selvemmin, miten sairas mies oli.
Sitten Arthur nukahti tietämättä niistä onnettomuutta uhkaavista
voimista, jotka liikkuivat hänen ympärillään.
Puoli tuntia kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Viimein mrs
Cavalossi meni ovelle ja kuunteli tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta ääntä
kuin Arthurin raskas hengitys. Hän katsoi sairasta taasen. Hiki
helmeili Arthurin otsalla, mutta hän nukkui jatkuvasti.
Hetki oli koittanut.
Kevyesti ja varovasti hän veti peitteen sairaan päältä pois, kunnes
hänen hartiansa ja rintansa olivat peittämättöminä. Arthur nukkui. Mrs
Cavalossi meni ikkunan luo ja veti verhon syrjään. Satoi ja synkät
pilvet kiisivät taivaalla. Hän oli kuulevinaan meren kohinan.
Hän kääntyi nopeasti ja kun hän oli vielä kerran kuullostanut, siirsi
hän ison verhon, joka oli asetettu ikkunan ja sängyn väliin, syrjään.
Sitten hän väänsi ikkunan kädensijaa, onneksi se ei ollut väännetty
lukkoon. Äänettömästi työnsi hän ikkunaa auki tuuma tuumalta -- kunnes
aukeama oli enemmän kuin jalan levyinen. Sateisen yön kylmä ilma
virtasi huoneeseen -- hänkin värähti tuntiessaan sen. Yötuuli leikki
sairaan kosteissa hiuksissa.
Hän nukkui jatkuvasti tietämättä, että häneen oli kohdistunut kuoleman
nuoli.
Mrs Cavalossi istuutui ikkunalaudalle ja odotti levollisesti.
Hänellekin saattoi käydä huonosti nyt, mutta hän oli päättänyt uskaltaa
kaiken. Jos Arthur heräisi! Kerran hän liikautti itseään, mutta mrs
Cavalossi istui hievahtamatta. Kaksikymmentä minuuttia kului. Sitten
hän sulki ikkunan yhtä hiljaa kuin hän oli aukaissutkin sen.
-- Suurinta varovaisuutta! hän kuiskasi matkien lääkäriä.
Samassa Arthur heräsi ja sanoi jotain. Hän astui sängyn viereen.
-- Et saa heittää peitettä päältäsi, rakas Arthur, lausui hän ja peitti
hänet taasen. Tahdotko jotain juotavaa?
-- Minä olen huonompi, virkkoi Arthur juotuaan hieman mehua. Minä
tunnen sen koko ruumiissani. Olen huonompi kuin tunti sitten.
-- Ei, ei, sinä olet parempi. Yöllä tuntee itsensä aina
huonovointisemmaksi.
-- Palaako takassa tuli?
-- Kyllä, sinulla on ihana takkatuli, vastasi mrs Cavalossi.
-- Olen ihan täydellisesti kylmettynyt, virkkoi Arthur ja laski sitten
nöyrästi kuumepoltteiset kasvonsa tyynylle.
Mrs Cavalossi tarttui verhoon ja veti sen takaisin paikoilleen. Silloin
se liukui hänen käsistään ja olisi kaatunut vasten ikkunaa, jos ei hän
ajoissa olisi saanut siitä kiinni. Hiljainen tyytymätön huudahdus
pujahti esiin hänen huuliltaan, kun hän nosti sen taasen seisomaan.
Kaikki oli mennyt hyvin. Silloin hän kuuli lattiapalkin narahtavan. Hän
kääntyi salamannopeasti ovelle päin.
-- Sylviane, kuiskasi hän tukahtuneesti.
Hänen tyttärensä seisoi tuossa pelästyneet silmät selko selällään ja
oikea käsi koholla, pitäen vasemmalla aamutakkiaan kiinni.
-- Mikä on hätänä, Sylviane? kysyi mrs Cavalossi levollisesti.
-? Näin unta, että hän oli kuolemaisillaan, ja siksi tulin tänne. Mitä
sinä teit verholle, äiti?
-- Olin vähällä kaataa sen. Mutta sinun täytyy tosiaankin mennä
nukkumaan vielä, Sylvia.
-- Äiti, lausui hän pyytävästi ja astui sängyn ääreen, hän on huonompi.
-- Rakas Sylviane, sanoi mrs Cavalossi ja vei tyttärensä etäämmäksi,
sinun täytyy koettaa pysyä rauhallisena. Minä en usko, että hän voi
huonommin, mutta ei hän parempikaan ole. Ei kukaan voi taistella
kohtaloaan vastaan. Olemme tehneet voitavamme ja voimme toivoa, että
hän paranee.
Sylviane vetäytyi pois äitinsä hyväilyistä.
-- Miksi pakoitit minut menemään levolle? puuskahti hän.
-- Sinä tarvitsit lepoa, rakas lapsi, vastasi mrs Cavalossi
rauhallisesti.
-- Miksi et antanut minun istua valveilla ja olla hänen luonaan
viimeiseen asti? huudahti Sylviane taasen samassa äänilajissa kuin
äskenkin panematta merkille äitinsä vastausta.
-- Älä nyt hermostu, Sylviane.
-- Sinä näyt unohtaneen, että minä olen hänen vaimonsa. Voi, kun minä
en olisi mennyt nukkumaan! Silloin en olisi nähnyt unta -- silloin en
olisi nähnyt unta --
-- Mitä sitten?
-- Tuo uni -- tuo uni! -- Äiti, jatkoi hän nopeasti, onko ikkuna
kiinni?
-- Tietysti se on kiinni, sinä pieni typerys. Olen erikoisesti
tarkastanut sen. Jos nyt olet halukas jäämään tänne vartiointiin, niin
mene pukeutumaan.
Kevyt koputus kuului ovelta. Adela astui sisään. Kello alhaalla aulassa
löi yksitoista. Adela kohtasi emäntänsä katseen ja nyökäytti päällään.
Mrs Cavalossi poistui.
-- Tohtori Colpus on täällä, virkkoi Adela käytävässä.
-- Tohtori Colpus?
-- Niin, rouva. Hän tuli juuri.
Mies ja vaimo olivat kahden.
-- Uneni! huudahti Sylviane ja vaipui nyyhkyttäen tuolille.
Sairas liikahti sängyssä ja Sylviane kiiruhti hänen luokseen. Mrs
Cavalossi antoi muutamia lyhyitä määräyksiä väsymättömälle,
korvaamattomalle Adelalle, joka ei milloinkaan näyttänyt uupuvan eikä
tarvitsevan lepoa.