V.

Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.

Ei ainoastaan Arthur, vaan itse lujatahtoinen tohtori Colpuskin

hämmentyi tuon hillitsemättömän kohtauksen takia. Sylviane sen sijaan

näytti olevan enemmän levoton kuin hämmästynyt -- tuntui siltä kuin hän

olisi tottunut sellaiseen. Molemmat herrat katsoivat vuoroin kumpaakin

naista, Arthur selvästi hämillään ja neuvottomana. Nopea-ajatuksinen

vanha tohtori ajatteli keinoa, millä selviytyä tilanteesta.

Ilma tuntui olevan kuin sähköllä ladattu. Jokainen ihmetteli, mitä nyt

tapahtuisi. Arthurin katse osoitti, että vihanilmaus saattoi puhjeta

minä hetkenä hyvänsä kuin äkillinen ukonilma. Kaikki riippui siitä

sanasta, joka ensimmäiseksi lausuttaisiin.

Samassa mrs Cavalossi hymyili ihastuttavaa hymyään ja hänen ilmeensä

muuttui taasen lempeäksi, kuten tavallisesti.

-- Suo anteeksi, rakas Arthur, sanoi hän, mutta kiusaus oli

voittamaton. En saattanut olla näyttelemättä silmänräpäyksen aikaa.

Mutta näyttää siltä kuin olisin peloittanut sinut, sen sijaan, että

olisin saanut sinut nauramaan. Oikeastaan oli tarkoitukseni, että sinä

olisit nauranut. Sinun olisi pitänyt nauraa vähäiselle pilalleni --

sinä, joka voit niin huolettomasti heittää miljoonat luotasi.

Hän istuutui taasen ja kaatoi itselleen vähän viiniä.

Ilma oli puhdistettu silmänräpäyksessä. Sylviane vilkaisi arasti

äitiään ja sitten miestään. Tohtori Colpus tarttui asiaan ja alkoi

puhua matalalla, tasaisella, rauhoittavalla äänellään.

-- Niin, miljoonat, virkahti hän. Ihmiset puhuvat usein miljoonasta

hitusen vertaakaan erittelemättä, mitä merkitsee miljoona ja miten

paljon se on. Sanopas, Sylviane -- vanha tohtori saanee kai edelleen

kutsua sinua siten? -- onko sinulla esimerkiksi minkäänlaista

käsitystä, mitä on miljoona puntaa?

-- Ei pienintäkään aavistusta, vastasi puhuteltu rauhallisesti. Ja

sitten hän lisäsi äkkiä -- luoden kylmän, tutkivan katseen mieheensä:

-- Ja minä luulen, ettei Arthurillakaan ole.

Arthur Forrest kohautti olkapäitään.

-- Minulla ei ole mitään käytännöllistä kokemusta miljoonien suhteen,

virkkoi hän, ilmeisesti koettaen näyttää kiusaantuneelta. Tarkoitan...

-- Minä koetan selostaa teille, mitä miljoona on, lausui tohtori

antamatta Arthurin puhua enempää. Miljoona merkitsee sadan punnan tuloa

päivässä. Omaisuus, jonka Carl Peterson jälkeensä jätti, kasvaa nyt

korkoa kaksituhatta puntaa viikossa. Ajatelkaa sitä! Ei kukaan tee

sille mitään ja kuitenkin se korottuu kymmenellä punnalla tunnissa,

päivät ja yöt. Se on koron ihmeellinen mekanismi. Siitä, joka viimein

saa käsiinsä tuon omaisuuden, tulee eräs mahtavimmista miehistä

maailman mahtavimmassa valtakunnassa. Ilman minkäänlaisia edellytyksiä

saattaisi hänestä tulla mitä hän ikänään tahtoisi, vieläpä markiisikin.

Hän saattaisi kuluttaa tuhat puntaa viikossa ja kuitenkin säästää

puolet tuloistaan. Hän voisi laittaa sairaalan, rakennuttaa

taidegallerioita ja museoita, tehdä lahjoituksia kirjastoille,

pystyttää ihania kirkkoja, huolehtia kokonaisen kaupungin köyhistä ja

tuskin hän huomaisikaan näitä menoja.

-- Löytyykö mitään, mitä hän e i voisi tehdä? Arthur virkkoi nauraen.

-- Kyllä, vastasi tohtori, löytyypä niinkin. Hän ei voisi käyttää koko

omaisuuttaan yksityistarpeisiinsa eikä nauttia sen täydestä arvosta. Ei

suurikaan tuhlari, joka omistaa lähes kolme miljoonaa, voi -- olipa

hänellä miten paljon maksavia totuttuja tapoja tahansa -- kuluttaa

yksityiselämässään tuota rahamäärää. Siitä johtuu, että useimmat niistä

jenkeistä, joista kuulee puhuttavan -- miehet, joiden omaisuus

arvioitiin suunnilleen miljoonaksi kymmenen vuotta sitten -- omistavat

kymmenen, kaksikymmentä miljoonaa tänään; ei siksi, että he olisivat

halunneet näitä miljoonia, vaan siksi, etteivät voineet välttää niitä.

-- Minusta tuntuu, virkkoi Arthur, että te esitätte erittäin pätevän

syyn, miksi minun täytyy kieltäytyä tuosta ennen kuulumattoman suuresta

omaisuudesta, joka suurenee suurenemistaan, tahdonpa tai en. Teidän

käsityksenne mukaan tulisi minusta vuoden, parin kuluttua niin

inhoittavan, painostavan rikas, että minä olisin rasitukseksi ei

ainoastaan itselleni vaan vieläpä ystävillenikin.

-- Tuskinpa ystävillenne, mr Forrest, hymyili tohtori. Ja mitä siihen

asiaan tulee, että te rasittaisitte omaa itseänne, niin jos tuntuisikin

sietämättömältä tietäessään voivansa toteuttaa jokaisen toivomuksensa

ja oikkunsa, niin voin sanoa, että löytyy suuri joukko ihmisiä tällä

taivaankappaleella, jotka eivät toivo mitään mieluummin kuin saada

kärsiä tuollaista sietämättömyyttä.

-- Minä puolestani, lausui Arthur kuin saadakseen asian päättymään,

tein lopullisen päätökseni kerta kaikkiaan jo useita vuosia sitten.

Tohtorin kasvojen ilme muuttui vakavaksi ja arvokkaaksi.

-- Sallikaa minun lausua teille pari sanaa, mr Forrest, vaimonne ja

vaimonne äidin läsnäollessa, aloitti hän. Olen vanha mies ja suonette

siis minulle anteeksi, jos lausun avoimesti mielipiteeni. Te olette

niin nuori, että voisitte olla poikani. Teillä ei ole minkäänlaista

oikeutta sysätä luotanne tällaista omaisuutta. Se kuuluu teille. Jos te

sallitte toisen tallettaa sen ja nauttia siitä, silloin teette

vääryyden, suurimman kaikista vääryyksistä, itseänne kohtaan. Suureen

omaisuuteen sisältyy yhteiskunnallinen vastuu -- ei kukaan ole

oikeutettu vetäytymään syrjään sellaisesta. Te tiedätte yhtä hyvin kuin

minäkin, että omaisuus kuuluu teille, ja silloin teidän täytyy myös

tietää, että velvollisuutenne on katsoa, että tuota omaisuutta oikein

hallitaan, oikein käytetään. Jos emme ota huomioon äitinne muistoa....

-- Olen kiitollinen teille, tohtori, keskeytti Arthur, jos jätätte

äitini muiston pois väittelystä.

-- Sanon vain, että jos emme nyt ota huomioon äitinne muistoa, toisti

tohtori päättävällä äänellä, teette sangen väärin hylätessänne tämän

rikkauden, joka täydellisesti kuuluu teille, vain liioitellun

ystävyysihanteen takia.

-- Ystävyysihanteen takia! toisti Arthur.

-- Niin, lausui tohtori viisaasti hymyillen. Luuletteko te, etten näe

vaikutteitanne, nuori mies? Nuori, onneton Arthur Peterson on

kasvatettu siinä mielessä, että hän voisi ottaa kerran vastaan suuren,

luonnottoman suuren omaisuuden. Teidät on sitä vastoin kasvatettu

toisin. Teillä ei ollut ensinkään sellaisia kultaisia tulevaisuuden

toiveita silmäinne edessä. Ja sitten eräänä kauniina päivänä saattekin

tietää, että tuo rikkaus, josta te olette unelmoinut, ei olekaan hänen,

vaan teidän. Te olette hänen ystävänsä, sanoitte, te pidätte hänestä --

hän on ehkä oikeutettu saamaan teidän kiitollisuutenne. Silloin sanotte

te suuremmoisella epäitsekkyydellä itsellenne: "Isku olisi liian ankara

hänelle. Minä en halua rahoja. En milloinkaan kerro hänelle, että ne

kuuluvat minulle!" Siten te olette, mr Forrest, sanonut itsellenne.

Minä ihailen teitä sen takia, mutta sellainen menettely ei kuitenkaan

ole puolustettavissa. Minun täytyy sitä paitsi sanoa teille, että te

ette ole vielä käsittänyt, mitä aiotte tehdä.

-- Miten tiedätte kaiken tämän? kysyi Arthur hievahtamatta.

-- Näen sen selvästi, vastasi tohtori.

-- Sallikaa minun sitten sanoa, herra tohtori, että te erehdytte

täydellisesti. Mitkään erikoiset syyt ystävyyteemme eivät ole

milloinkaan juolahtaneet mieleenikään. Vaikuttimet menettelyyni ovat

paljon syvemmät.

-- Te halveksitte rahaa -- niinkö? Lempeä tohtori puhui melkein

pilkallisesti.

-- Kyllä, jos haluatte siten, vastasi Arthur.

Herrat olivat tähän asti vain kahden kesken keskustelleet, mutta nyt ei

mrs Cavalossi voinut enää pitempää aikaa vaieta.

-- Jos unohdatkin itsesi, Arthur, virkkoi hän, niin älä kuitenkaan

unhoita tytärtäni.

Mrs Cavalossi oli rauhallinen, mutta hän sai ponnistella pysyäkseen

rauhallisena.

Arthur katsoi vaimoaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat, muistuttaen

kaunista naamiota.

-- Rahoihin nähden, vastasi Arthur, en ole Sylvianelle velvollinen. En

ole mennyt naimisiin hänen kanssaan missään väärässä valossa. Sinä

tunsit tuloni. Sinä lupasit antaa Sylvianelle yhtä paljon kuin minulla

oli. Suostuin siihen. Mitä me teemme enemmällä? Nuo miljoonat -- mitä

ne merkitsevät minulle? Minulla on elämänkutsumukseni ja kaikki

Euroopan miljoonat eivät voi auttaa minua sen täyttämisessä.

-- Elämänkutsumuksesi? kysyi mrs Cavalossi.

-- Niin, vastasi Arthur.

-- Ja saammeko kunnioittaen tiedustella, mikä se on?

-- Luulen, vastasi Arthur myöntyväisesti, mutta peloittavan

rauhallisesti, luulen, että olen useasti puhunut työstäni, joka koskee

italialaista taidetta. Useamman kuin yhden kerran olet ollut kyllin

ystävällinen kuunnellaksesi lämpimästi esitystäni. Olet innostanut

minua jatkamaan, olet sanonut, että tuo työ, jonka minä olen

aloittanut, on kyllin arvokas loppuun asti suoritettavaksi ja että

siitä tulisi kautta aikojen maailman taide-elämässä säilyvä teos.

-- Niin, virkkoi mrs Cavalossi hieman muuttuneella äänellä, se on kyllä

totta, mutta...

-- Niin, se olisi kyllä sopiva elämäntehtävä köyhälle miehelle, puuttui

tohtori puheeseen, mutta rikkaan miehen, hyvin rikkaan miehen --

Englannin erään rikkaimman -- täytyy ehdottomasti omaksua itselleen

joku laajempi ala, joku ihmiskunnalle suurmerkityksellisempi.

-- Te unohdatte erään asian, herra tohtori, vastasi Arthur.

-- Minkä sitten?

-- Te unohdatte, että minä en ole rikas mies -- minä olen köyhä. Kuten

sanoin, menin Sylvianen kanssa naimisiin köyhänä miehenä. Minut on

kasvatettu köyhyyteen, olen aina päättänyt pysyä köyhänä ja toivon

edelleenkin olevani köyhä, toisin sanoen, jos sitä, jolla on kaikki,

mitä hän tarvitsee, voi nimittää köyhäksi.

-- Te ette ole rikas tänä hetkenä, vastasi tohtori, mutta teidänhän

tarvitsee vain astua esiin ja pyytää, mikä teille kuuluu.

-- Sitä en tule milloinkaan tekemään.

-- Suo anteeksi, rakas Arthur, lausui mrs Cavalossi, mutta minun täytyy

sanoa, että jos sinä aiot käyttäytyä niin omituisesti, katson minä

olevani oikeutettu esittämään vaatimukset tuohon rikkauteen nähden

sinun nimissäsi tyttäreni tähden.

-- Ei mitään voida tehdä ilman minua, virkkoi Arthur kohteliaasti. Minä

tunnen lakia hyvin vähän, mutta tästä olen aivan varma. Sitten hän

lisäsi: Se ei ole asia, josta voidaan keskustella, se on jotain, jonka

täytyy tuntea -- se on tunteen eikä järjen asia. Ja minä vakuutan,

ettei mikään voi saada minua vaatimaan Arthur Petersonilta isäni

miljoonia -- ei mikään!

Nuori mies puhui päättävällä, ratkaisevalla äänellä. Hänen sanojaan

seuranneen kohtalokkaan hiljaisuuden kestäessä hän katsoi uudelleen

vaimoaan. Tällä kertaa kohtasi hän Sylvianen katseen. Tuskin havaittava

punastus häivähti yli hänen marmorimaisten kasvojensa. Pitkien, mustien

silmäripsiensä takaa katsoi hän arasti äitiään. Hieman huokaisten

kumartui hän lähemmäksi miestään ja hyväili pienillä sormillaan hänen

kättään, joka oli pöydällä.

Arthur säpsähti. Tuntui kuin tuon yksinkertaisen teon kautta kohtalon

peloittava arpanoppa olisi heitetty. Mrs Cavalossi tuijotti jäykkänä

nuoria.

-- Tule, Sylviane, virkkoi Arthur ja hypähti seisomaan. Pane takki

päällesi. Me kaksi menemme hieman ulos kävelemään.

Päästyään oven ulkopuolelle veti Arthur vaimonsa lähemmäksi itseään

pimeässä käytävässä.

-- Sylvie! kuiskasi hän.

Sylviane kiersi hoikat, pitkät käsivartensa kiihkeänä hänen kaulaansa.

Mies ja vaimo kulkivat rantasärkkiä pitkin Rantakadulle ja kääntyivät

sitten kiemurtelevalle polulle, joka johti pensaikon kautta aivan veden

rajaan asti. Kun he olivat ennättäneet melkein alas, pysähtyi Sylviane

erään penkin luona, jonka kaupungin isät ajattelevaisesti olivat

asettaneet erääseen pieneen, vihreään kulmaukseen.

He istuutuivat. Oli aivan pimeä. Jyrkkä vuorenseinämä kohosi melkein

kohtisuorana heidän ylitseen ja varjosti heitä kuunsäteiltä. Laineet

liplattivat rauhallisina, viihdyttävinä vasten rantaa.

-- Arthur, virkkoi Sylviane kuiskaten. Hänen kuiskauksensa muistutti

meren hiljaista huminaa.

Arthur puristi hänen pientä kättään, joka loisti valkeana pimeyden

halki.

-- Toivoisin voivani sanoa sinulle, miten suuremmoisena sinua pidän!

lausui hän ujon ihastuneena.

-- Minä pelkäsin, että pitäisit minua heittiönä, vastasi Arthur

onnellisena.

-- Nyt syntyy vaikeuksia! jatkoi Sylviane sitten.

-- Vaikeuksia? Miksi syntyisi vaikeuksia? Mehän huolehdimme itse

itsestämme.

-- Mutta niitä syntyy sittenkin, joka tapauksessa, virkkoi Sylviane.

Mutta, Arthur, sinun täytyy aina luottaa minuun.

-- Rakkaani, lausui Arthur puoliksi levottomana, puoliksi rauhoittaen,

mitä sinä tarkoitat sanoessasi siten? Tietysti luotan aina sinuun.

Miksi puhut sellaista?

Mutta Sylviane ei vastannut. Hän suuteli Arthuria ja hänen silmästään

putosi kyynel Arthurin poskelle.