IV.

Arthur ei erikoisemmin hämmästy.

-- Ilmoitahan meille nyt se merkillinen uutinen, äiti, sanoi Sylviane.

Arthur ja Sylviane lopettivat juuri päivällisensä, jonka he olivat

nauttineet yhdessä mrs Cavalossin ja tohtori Colpuksen kanssa eräässä

Metropole hotellin yksityishuoneessa Folkestonessa. Kuului mrs

Cavalossin tottumuksiin pitää yksityiskerroksia kalliissa hotelleissa.

Tohtori Colpus oli tullut Lontoosta. Hän oli syönnin jälkeen hymyilevä,

hyvätuulinen ja luonteva kuten aina. Sylviane oli täysin parantunut

Kanaalin aiheuttamista epämiellyttävyyksistä ja hän ja hänen äitinsä

olivat iloisia, hilpeitä, säteileviä ja lumoavia. Sattumalta oli heillä

melkein samanlaiset puvut: harmaasta silkistä, V:n muotoisilla,

viehättävillä liiveillä. He näyttivät sisaruksilta, ja he tiesivät sen,

ja tieten tai tietämättään he korostivat sitä pienin samantapaisuuksin

puheissa ja eleissä. Arthur istui heidän välissään, suoraan häntä

vastapäätä tohtori Colpus. Heidän häikäisevä kauneutensa ei ollut vielä

milloinkaan ennen tehnyt Arthuriin sellaista vaikutusta kuin tänä

iltana. Mutta kaiken tämän keskellä: huolettoman naurun ja naisellisen

kauneuden keskellä, huoneessa, jossa herkästi verhottu valo häivähteli

erilaisin varjoin puoliksi tyhjennetyillä laseilla ja kauniilla naisten

käsivarsilla, tunsi Arthur itseluottamuksensa särkyvän, niin, hän tunsi

pelkoa. Hän tunsi tulleensa omasta maailmastaan -- opintojen, taiteen

ja yksinkertaisuuden maailmasta.

Kädenliikkeellä antoi mrs Cavalossi tarjoilijalle poistumismerkin.

Sitten hän kohotti lasinsa lausuen:

-- Minä juon suuren uutisen kunniaksi!

-- Suuren uutisen kunniaksi! toistivat tohtori Colpus ja Sylviane.

-- Minä pyydän tohtori Colpusta kertomaan sen, jatkoi mrs Cavalossi.

-- Onko se siis tohtori Colpuksen "uutinen"? kysyi Arthur.

-- Tohtori Colpus saa kertoa sen. Mitä minuun tulee, olisi minun aivan

mahdotonta muistaa kaikkia seikkoja. Se on niin sotkuinen juttu, sanoi

mrs Cavalossi. Sitäpaitsi lankee kaikki kunnia täysin rakkaan

tohtorimme osalle, sillä hän on asian keksinyt. Ja kolmanneksi ja

viimeiseksi on hän minun erikoisesta pyynnöstäni ollut kyllin

ystävällinen tullakseen tänne Lontoosta varsin vain ollakseen luonamme

tämän illan.

Tohtori kumarsi.

-- Koko asia on hyvin ihmeellinen, aloitti hän. Niin ihmeellinen, että

se on melkein uskomaton. En ole voinut olla ihmettelemättä sitä siitä

hetkestä asti, jolloin se minulle selvisi.

-- Milloin se tapahtui? kysyi Arthur.

-- Omituista kylläkin, tapahtui se samana päivänä, kun teidät

vihittiin. Minä istuin joutilaana Hotel Cecilin lukuhuoneessa ja osuin

silloin erään sattuman kautta saamaan käsiini vanhan Graphic-nimisen

lehden numeron -- se oli kolmen vuoden vanha. Aioin juuri kysyä

tarjoilijalta, miten lehti oli joutunut sinne, kun katseeni osui

erääseen kuvaan Carl Petersonista.

Arthur maisteli samppanjaansa. Hän asetti rauhallisesti lasinsa

pöydälle ja rummuttaen pöytää sormillaan virkkoi:

-- Tarkoitatte Staffordshiren miljonääriä, Petersonia?

-- Aivan niin, vastasi tohtori. Te muistatte ehkä, että hän kuoli pari

vuotta sitten jättäen jälkeensä kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.

-- Taivas! huudahti mrs Cavalossi suloisesti hymyillen. Minä tunnen

itseni vain kerjäläisparaksi.

-- Niin, jatkoi tohtori Colpus, kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.

Omaisuus oli niin suuri, että sanomalehdet julkaisivat hänen

testamenttinsa koko laajuudessaan. Ei se silti ollut erikoisen pitkä

asiapaperi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen heistä, Carl, nuorempi,

oli vähäjärkinen. Hänen sairautensa johtui, kuten useat arvelivat

tietävänsä, eräästä onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen äitiänsä,

lady Evelyne Petersonia, ja jonka johdosta hän kuoli. Mutta minä

luulen, että tuossa suvussa virtaa outo veri. Testamentissa olevan

määräyksen mukaisesti kuului tuhat puntaa vuodessa Carlille, joka

myöhemmin kuoli, ja koko jälelle jäänyt osa testamentteeraajan

omaisuudesta "vanhemmalle pojalleni Arthurille" -- sama nimi kuin

teidän miehellänne on, Sylviane.

-- Kuuluuko kaikki tämä uutiseen? kysäisi Sylviane viattomasti. Se

tuntuu olevan tavattoman sekava.

-- Kyllä se kuuluu uutiseen. Mutta nyt minä jatkan. Vaikkakin Carl

Peterson oli tavallaan hyvin julkinen henkilö, en ollut milloinkaan

ennen tuota päivää nähnyt hänen valokuvaansa. Minä muistan äärettömän

hyvin ihmisten kasvot, haluan huomauttaa siitä tässä välillä, ja minä

sanoin heti itselleni: "Olen nähnyt tuon miehen jossakin". Ja minun

onnistui muistaa aika ja paikka. Minä olin kerran lyhemmän ajan

harjoittelijana Edinburgissa ja eräänä yönä -- siitä täytyy olla noin

kolmekymmentä vuotta -- herätti minut eräs mies, joka pyysi minua

tulemaan vaimonsa luokse, joka oli vaikeasti sairaana.

-- Mikä häntä vaivasi? Pelastitteko te hänet? kysyi Sylviane.

Arthur asetti koneellisesti kätensä Sylvianen käsivarrelle kuin

estääkseen häntä puhumasta.

Tohtori Colpus hymyili lempeästi tuon keskeytyksen takia.

-- Kyllä, minä pelastin hänet. Mitä tautiin tulee, niin sinä yönä

syntyi eräs poika. Istuessani -- kuten äsken kerroin -- Hotel Cecilin

lukuhuoneessa, tulin täysin vakuutetuksi siitä, että mies, joka oli

herättänyt minut tuona yönä Edinburgissa, ei ollut kukaan muu kuin Carl

Peterson, jonka valokuvan juuri näin Graphicissa. Eikö se ollut

kummallista?

-- Oli tosiaankin, mutisi Arthur ja maistoi taasen samppanjaansa.

Tohtori jatkoi:

-- Koska minä pidän salaperäisistä asioista ja tiesin, että Carl

Petersonilla, sen mukaan kuin maailman tiedossa oli, oli ainoastaan

yksi vaimo, erään päärin tytär, lähdin eräänä kauniina päivänä

Edinburgiin ja tein muutamia tiedusteluja. Minulla oli onni matkassani.

Varustettuna valokuvalla vierailin minä ravintolain emännöitsijäin ja

lukkarin luona, tutkin kirkonkirjoja, ja kolmen päivän kuluessa sain

varmoja todisteita siitä, että Carl Peterson oli asunut Edinburgissa

pari vuotta, mennyt siellä naimisiin ja saanut yhden pojan.

-- Omalla nimelläänkö? kysyi Arthur.

-- Ei, ei omalla nimellään. Sanon pian teille nimen.

-- Sanokaa se nyt minulle, pyysi Arthur ja katsoi mrs Cavalossia.

-- Nimi oli Forrest ja minä voin samalla sanoa, että te olette se

poika.

-- Oo! huudahti Sylviane. Siispä --. Hän vaikeni ja katsoi äitiään.

Arthurin lasissa oli vielä vähän samppanjaa. Hän kaatoi sen levollisesti

pöytäliinalle ja asetti lasin taasen pöydälle. Mrs Cavalossi nauroi

katsellessaan tuota kummallista menettelyä.

-- Sinä olet kummallinen nuori mies, sanoi hän.

Arthur kumarsi.

-- Tohtori tekee siis sen johtopäätöksen, sanoi Arthur, että Carl

Petersonin luuloteltu vaimo ei ollutkaan hänen vaimonsa, että Carl

Peterson oli tehnyt itsensä syypääksi moniavioisuuteen ja että nuo

kaksi poikaa, jotka kasvatettiin Staffordshiressä, eivät olleet

laillisia perillisiä?

-- Teen sen johtopäätöksen, myönsi tohtori. Nyt ei ole kysymys siitä

asiasta. Minä tunnen laillisen todisteen ja minulla on se todiste.

-- Tiedättekö, miksi Carl Peterson hylkäsi Edinburghissa olevan

vaimonsa?

-- Sitä en tiedä ja luulen, että se salaisuus ei tule milloinkaan ilmi.

Mutta sanokaapa minulle, onko se mitä äsken kerroin, yhtäpitävä

aikaisempien muistojenne kanssa?

-- Sikäli se on yhtäpitävää, etten ole milloinkaan tuntenut isääni,

vastasi Arthur, ja äitini myös sanoi minulle avoimesti, että isäni on

kadonnut.

-- Ahaa, huudahti tohtori.

Mrs Cavalossi loi hymyillen säteilevän katseen vävypoikaansa ja sai

siten tilaisuuden näyttää ihmeen kauniita hampaitaan.

-- Olen kuullut kerrottavana että äitinne on kuollut, sanoi tohtori.

Arthur nyökkäsi myönnytykseksi. Tohtori jatkoi:

-- Carl Petersonin testamentti on voittanut lain voiman. Se määrää,

että "vanhin poikani Arthur" ei saa perintöään, ennenkuin hän on

täyttänyt määrätyn iän ja että hän siihen mennessä tulee nauttimaan

ainoastaan viidensadan punnan määrärahaa vuodessa. Petersonilla oli

paljon päähänpistoja, mutta tässä määräyksessä näen tärkeän ajatuksen.

Jos ne seikat, jotka minä olen saanut tietooni, ovat oikeat, jätti

miljonääri Edinburgissa olevan vaimonsa, teidän äitinne, kun te tuskin

olitte parin päivän vanha. Onko asia siten?

-- Kyllä, äiti sanoi siten minulle kerran.

-- Ahaa, virkkoi tohtori taasen. Siispä ei Carl Peterson voinut tietää,

että te saitte Arthur nimen ja että hänellä -- ei erikoisen ihmeellisen

sattuman kautta -- oli kaksi Arthur nimistä poikaa. Kuitenkin olette

te, eikä Staffordshiren Arthur, juuri tuo "vanhin poikani Arthur", joka

mainitaan testamentissa. Tohtori Colpus vaikeni silmänräpäykseksi.

Otatte asian varsin rauhallisesti, huomautti hän viimein.

Sylvianen rannerenkaan kilinä, kun hän liikutti käsivarttaan, oli ainoa

ääni, joka kuului.

-- Sanon teille, miksi, vastasi Arthur. Minä tiesin tuon kaiken

aikaisemmin. Olen tietänyt sen siitä päivästä lähtien, kun äitini

kuoli.

Mrs Cavalossi ja tohtori vaihtoivat salamannopean silmäyksen. Sylviane

pidätti henkeään.

-- Siitä asti, kun äitisi kuoli? kuiskasi Sylviane, toistaen Arthurin

sanat melkein koneellisesti.

-- Äitini kertoi kuolinvuoteellaan minulle, miten konnamaisesti isäni

oli menetellyt, virkkoi Arthur katkerasti.

Ja sitten syntyi hiljaisuus.

-- Se on tietystikin seikka, joka on teille hyvin tuskallinen? kysyi

tohtori Colpus lempeästi.

-- Kyllä, myönsi Arthur.

Kun nuo kaksi liittoutunutta katselivat nuoren miehen tiukasti

yhteenpuserrettuja huulia ja päättäväistä ilmettä hänen suunsa

ympärillä, peittyivät heidän kultaiset tulevaisuudenunelmansa

levottomuuden ja pelon pilveen. Heillä oli kummallakin sellainen

epämiellyttävä tunne, että tuo yleensä niin nöyrä ja olemukseltaan

yksinkertainen taidearvostelija saattaisi menetellä äärimmäisen

merkillisesti ja hämmästyttävästi. Tohtori koetti ajatuksissaan

järjestää tällaisia mahdollisuuksia, nainen koetti luontonsa mukaan

väistää sellaista mahdollisuutta, kuvitella, ettei sellaista saattaisi

ilmaantuakaan.

-- Aavistimme, luonnollisestikin, virkkoi mrs Cavalossi, että toiset

niistä seikoista, jotka tohtori esittäisi, olisivat sinulle

tuskallisia, mutta me toivoimme -- hän hymyili veitikkamaisesti -- että

uutisen erikoinen sisältö olisi tuottanut sinulle -- hm -- iloa, rakas

Arthurini.

-- Teidän toivomuksenne on anteeksiannettavaa, vastasi Arthur kylmästi

ja äänellä, joka selvästi ilmaisi, että sellainen toivomus oli sangen

typerä.

-- Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, jatkoi tohtori, kun keskustelu oli

vähällä katketa aivan kokonaan ja muodostua täydellinen hiljaisuus,

mutta tiedättekö ensinkään, miksi isänne ja äitinne tekivät sopimuksen

erotakseen?

-- Isäni ja äitini eivät ensinkään tehneet erosopimusta keskenään,

vastasi Arthur.

-- Mutta he lopettivat yhdyselämänsä?

-- Isäni hylkäsi äitini. Tehän sanoitte siten itse vähän aikaa sitten.

-- Vaikuttivatko siis erilaiset mielipiteet uskonnollisista asioista

siihen?

-- Ei ollut kyseessä mikään uskonnollinen asia. Sen mukaisesti kuin

äiti raukkani minulle kertoi, tapahtui se seuraavasti: isäni uskotteli

hänelle, että he eivät olleet laillisesti vihityt. Hän vakuutti

äidille, että hän oli pettänyt häntä, äitiä -- hän kuvasi itsensä

lurjukseksi sille naiselle, jota hän rakasti.

Syntyi taasen hiljaisuus. Ainakin kaksi seurueen jäsenistä oli

ajatellut tämän illan muodostuvan miellyttäväksi, vieläpä suorastaan

rattoisaksi illaksi. He olivat ajatelleet, että ihmeellinen uutinen

Arthurin oikeuksista suuriin rikkauksiin maustettaisiin naurulla ja

painettaisiin alas kurkusta viinillä. Ja sen sijaan ympäröi heitä

painostava, synkkä ja salaperäinen ilmapiiri.

-- Kysyin teiltä äsken, jatkoi tohtori, miksi isänne jätti äitinne.

Ettekö haluaisi valaista hieman tätä kiinnostavaa seikkaa?

-- Ehkä, virkkoi Arthur äskeisellä kylmällä, onnettomuutta ennustavalla

äänellä. Ennenkuin isäni meni naimisiin äitini kanssa, oli hän ollut

suhteissa lady Evelyne Hartin kanssa, mutta se katkesi piankin ladyn

vanhempien pakotuksesta; isäni ei ollut silloin vielä kyllin rikas

kosiakseen päärin tytärtä. Sittemmin jäi lady Evelyne orvoksi ja

saattoi itse huolehtia itsestään. Hän kirjoitti isälleni, tietämättä,

että tämä oli mennyt naimisiin äitini kanssa. Isäni keksi heti keinon,

miten hän saattoi hyljätä äitini: hän teki avioliiton mitättömäksi

mennäkseen uuteen avioliittoon lady Evelynen kanssa. Hän aloitti

häpeällisen hankkeensa sanomalla, kuten jo äsken mainitsin, että hänen

avioliittonsa äitini kanssa ei ollut laillinen. Hän varmisti asian

äidilleni täydellisesti ja vasta moniaita vuosia jälkeenpäin sai äitini

tietää, että isäni oli pettänyt häntä. Sitten isäni sanoi äidille, että

hän oli kyllästynyt häneen, että äidillä ei ollut mitään oikeuksia

häneen nähden ja että hän aikoi jättää hänet. Hän tarjosi äidille

rahoja, jotka äiti kuitenkin työnsi suuttuneena pois. Isä nimitti häntä

mielettömäksi naiseksi ja lähti tiehensä etsiäkseen lady Evelynen

käsiinsä. Äitini jätettiin Edinburgiin ilman pennin pyörylää parin

päivän vanhan lapsen kanssa -- ymmärrätte, että oli äärimmäisen

tärkeätä, että isäni viipymättä vastasi lady Evelynen viittaukseen.

Suunnitelma oli rohkea -- kuulumattoman rohkea -- mutta se onnistui.

Isälläni tuntuu olleen taito saada asiat onnistumaan. Juuri tämä taito

yhdessä äärimmäisen välinpitämättömyyden kanssa teki isästäni kahden

miljoonan omistajan. Määrätyltä näkökannalta katsoen oli isäni suuri

mies.

-- Ja niin aloitti mr Peterson aivan uuden elämän Staffordshiressä?

kysyi mrs Cavalossi.

-- Kyllä, aivan uuden elämän.

-- Toivottavasti ei äitinne tarvinnut milloinkaan kärsiä todellista

puutosta?

-- Hän ei ollut milloinkaan varsinaisessa rahapulassa. Jumala auttoi

häntä. Eräs hänen omaisistaan kuoli ja testamentteerasi verrattain

suuren rahasumman äidilleni, joka luuli olevansa häväisty nainen,

vaikka hän itse asiassa oli laillisesti vihitty vaimo. Näillä rahoilla

osti äitini minulle eläkkeen. Se ei ollut erikoisen viisaasti

menetelty, mutta hän oli kokematon liikeasioissa. Jos hän olisi ollut

vähemmän herkkäuskoinen, ei Carl Peterson ehkä olisi niin helposti

kyennyt pettämään häntä.

-- Ottakaa vastaan osanottomme, mr Forrest, lausui tohtori Colpus.

Olkoot mullat kevyet isänne ja äitinne haudalla -- syntisen ja sen

haudalla, ketä vastaan hän on syntiä tehnyt!

Tohtori lausui tuon kauniin toivomuksen todellisen näyttelijän tavoin.

Sen jälkeen hän jatkoi kuin olisi asia juuri juolahtanut hänen

mieleensä: Sanoitte tuntevanne kaiken asiaa koskevan, tiesittekö siis

Carl Petersonin testamentin yksityiskohdat?

-- Kyllä, vastasi Arthur järkähtämättömän levollisesti, tiesin

kylläkin. Kerron nyt vielä, mitä tiedän. Staffordshiren Arthur täyttää

ensi syyskuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja voi silloin ottaa vastaan

omaisuuden. Staffordshiren Arthur sattuu olemaan eräs tuttavistani.

-- Eräs tuttavistasi! huudahti mrs Cavalossi selvästikin hyvin

hämmästyneenä.

-- Niin, eräs ystäväni -- hyvin läheinen ystäväni, sanoi Arthur.

-- Miten se ystävyys syntyi?

-- Tapasimme ensi kerran Espanjassa, missä minä matkustin kaupungista

toiseen tauluja tutkien. Yksityiskohdat eivät ole merkitykselliset.

Arthur Peterson luotti minuun ja kertoi minulle isänsä testamentin

määräyksistä.

-- Ja sinä kerroit hänelle, kuka sinä olet?

-- Ei, minä en sanonut hänelle, kuka minä olen.

-- Miksi et?

-- Minä katsoin paremmaksi olla tekemättä sitä. Voin mainita,

että minä en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin ennenkuin tänään

boulognelais-faivassa. Hän on nyt Folkestonessa. Hän aikoo tulla

huomenna aamupäivällä tänne vierailemaan tullakseen esitetyksi

Sylvianelle. Luulitte hämmästyttävänne minua, tohtori. Myöntäkää, että

minä olen hämmästyttänyt teitä.

Mutta tohtori istui vaiti täysin syventyneenä Arthurin kasvojen

tarkasteluun.

-- Kirpeätä! mutisi mrs Cavalossi. Ja miten epämiellyttävältä sinusta

mahtaakaan tuntua, Arthur, kun sinun täytyy kertoa ystävällesi, että

nuo kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa tulevat livahtamaan hänen

nenänsä ohi. Ehkäpä olisi parempi, jos pyytäisit tohtoria sanomaan sen

hänelle.

-- Minä pyydän, että tohtori on hyvä, eikä sano kerrassaan mitään

Arthur Petersonille.

-- Niin, tietysti menetellään, kuten sinä tahdot. Mutta saanko luvan

kysyä sinulta, Arthur, miksi olet jättänyt asian näin myöhäiseksi?

Päivä päivältä tulee asia vaikeammaksi sinulle, jos tuo poika raukka on

ystäväsi.

-- Minä en aio esittää vaatimuksia isäni omaisuuteen nähden.

-- Tarkoitatteko todella sitä? kysyi tohtori Colpus matalalla äänellä,

tai lasketteko vain leikkiä kanssamme?

Arthur vaikeni noin puoli sekuntia ennenkuin vastasi.

-- Tarkoitan sitä. Hänen äänensä oli täysin rauhallinen.

-- Arthur! huudahti Sylviane terävästi ja osoitti värisevällä kädellä

äitiänsä.

Kaunis mrs Cavalossi oli noussut äkkiä seisomaan. Hänen kasvonsa olivat

kalmankalpeat ja hän vapisi vihasta. Hänen ilmeensä oli muuttunut ja

hänen silmistään välähteli suuttumus Arthuria kohti.

-- Sinä olet mieletön, huohotti hän, mutta Jumal'avita, minä pakotan

sinut selviytymään tuosta mielettömyydestä!