Arthur ei erikoisemmin hämmästy.
-- Ilmoitahan meille nyt se merkillinen uutinen, äiti, sanoi Sylviane.
Arthur ja Sylviane lopettivat juuri päivällisensä, jonka he olivat
nauttineet yhdessä mrs Cavalossin ja tohtori Colpuksen kanssa eräässä
Metropole hotellin yksityishuoneessa Folkestonessa. Kuului mrs
Cavalossin tottumuksiin pitää yksityiskerroksia kalliissa hotelleissa.
Tohtori Colpus oli tullut Lontoosta. Hän oli syönnin jälkeen hymyilevä,
hyvätuulinen ja luonteva kuten aina. Sylviane oli täysin parantunut
Kanaalin aiheuttamista epämiellyttävyyksistä ja hän ja hänen äitinsä
olivat iloisia, hilpeitä, säteileviä ja lumoavia. Sattumalta oli heillä
melkein samanlaiset puvut: harmaasta silkistä, V:n muotoisilla,
viehättävillä liiveillä. He näyttivät sisaruksilta, ja he tiesivät sen,
ja tieten tai tietämättään he korostivat sitä pienin samantapaisuuksin
puheissa ja eleissä. Arthur istui heidän välissään, suoraan häntä
vastapäätä tohtori Colpus. Heidän häikäisevä kauneutensa ei ollut vielä
milloinkaan ennen tehnyt Arthuriin sellaista vaikutusta kuin tänä
iltana. Mutta kaiken tämän keskellä: huolettoman naurun ja naisellisen
kauneuden keskellä, huoneessa, jossa herkästi verhottu valo häivähteli
erilaisin varjoin puoliksi tyhjennetyillä laseilla ja kauniilla naisten
käsivarsilla, tunsi Arthur itseluottamuksensa särkyvän, niin, hän tunsi
pelkoa. Hän tunsi tulleensa omasta maailmastaan -- opintojen, taiteen
ja yksinkertaisuuden maailmasta.
Kädenliikkeellä antoi mrs Cavalossi tarjoilijalle poistumismerkin.
Sitten hän kohotti lasinsa lausuen:
-- Minä juon suuren uutisen kunniaksi!
-- Suuren uutisen kunniaksi! toistivat tohtori Colpus ja Sylviane.
-- Minä pyydän tohtori Colpusta kertomaan sen, jatkoi mrs Cavalossi.
-- Onko se siis tohtori Colpuksen "uutinen"? kysyi Arthur.
-- Tohtori Colpus saa kertoa sen. Mitä minuun tulee, olisi minun aivan
mahdotonta muistaa kaikkia seikkoja. Se on niin sotkuinen juttu, sanoi
mrs Cavalossi. Sitäpaitsi lankee kaikki kunnia täysin rakkaan
tohtorimme osalle, sillä hän on asian keksinyt. Ja kolmanneksi ja
viimeiseksi on hän minun erikoisesta pyynnöstäni ollut kyllin
ystävällinen tullakseen tänne Lontoosta varsin vain ollakseen luonamme
tämän illan.
Tohtori kumarsi.
-- Koko asia on hyvin ihmeellinen, aloitti hän. Niin ihmeellinen, että
se on melkein uskomaton. En ole voinut olla ihmettelemättä sitä siitä
hetkestä asti, jolloin se minulle selvisi.
-- Milloin se tapahtui? kysyi Arthur.
-- Omituista kylläkin, tapahtui se samana päivänä, kun teidät
vihittiin. Minä istuin joutilaana Hotel Cecilin lukuhuoneessa ja osuin
silloin erään sattuman kautta saamaan käsiini vanhan Graphic-nimisen
lehden numeron -- se oli kolmen vuoden vanha. Aioin juuri kysyä
tarjoilijalta, miten lehti oli joutunut sinne, kun katseeni osui
erääseen kuvaan Carl Petersonista.
Arthur maisteli samppanjaansa. Hän asetti rauhallisesti lasinsa
pöydälle ja rummuttaen pöytää sormillaan virkkoi:
-- Tarkoitatte Staffordshiren miljonääriä, Petersonia?
-- Aivan niin, vastasi tohtori. Te muistatte ehkä, että hän kuoli pari
vuotta sitten jättäen jälkeensä kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.
-- Taivas! huudahti mrs Cavalossi suloisesti hymyillen. Minä tunnen
itseni vain kerjäläisparaksi.
-- Niin, jatkoi tohtori Colpus, kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.
Omaisuus oli niin suuri, että sanomalehdet julkaisivat hänen
testamenttinsa koko laajuudessaan. Ei se silti ollut erikoisen pitkä
asiapaperi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen heistä, Carl, nuorempi,
oli vähäjärkinen. Hänen sairautensa johtui, kuten useat arvelivat
tietävänsä, eräästä onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen äitiänsä,
lady Evelyne Petersonia, ja jonka johdosta hän kuoli. Mutta minä
luulen, että tuossa suvussa virtaa outo veri. Testamentissa olevan
määräyksen mukaisesti kuului tuhat puntaa vuodessa Carlille, joka
myöhemmin kuoli, ja koko jälelle jäänyt osa testamentteeraajan
omaisuudesta "vanhemmalle pojalleni Arthurille" -- sama nimi kuin
teidän miehellänne on, Sylviane.
-- Kuuluuko kaikki tämä uutiseen? kysäisi Sylviane viattomasti. Se
tuntuu olevan tavattoman sekava.
-- Kyllä se kuuluu uutiseen. Mutta nyt minä jatkan. Vaikkakin Carl
Peterson oli tavallaan hyvin julkinen henkilö, en ollut milloinkaan
ennen tuota päivää nähnyt hänen valokuvaansa. Minä muistan äärettömän
hyvin ihmisten kasvot, haluan huomauttaa siitä tässä välillä, ja minä
sanoin heti itselleni: "Olen nähnyt tuon miehen jossakin". Ja minun
onnistui muistaa aika ja paikka. Minä olin kerran lyhemmän ajan
harjoittelijana Edinburgissa ja eräänä yönä -- siitä täytyy olla noin
kolmekymmentä vuotta -- herätti minut eräs mies, joka pyysi minua
tulemaan vaimonsa luokse, joka oli vaikeasti sairaana.
-- Mikä häntä vaivasi? Pelastitteko te hänet? kysyi Sylviane.
Arthur asetti koneellisesti kätensä Sylvianen käsivarrelle kuin
estääkseen häntä puhumasta.
Tohtori Colpus hymyili lempeästi tuon keskeytyksen takia.
-- Kyllä, minä pelastin hänet. Mitä tautiin tulee, niin sinä yönä
syntyi eräs poika. Istuessani -- kuten äsken kerroin -- Hotel Cecilin
lukuhuoneessa, tulin täysin vakuutetuksi siitä, että mies, joka oli
herättänyt minut tuona yönä Edinburgissa, ei ollut kukaan muu kuin Carl
Peterson, jonka valokuvan juuri näin Graphicissa. Eikö se ollut
kummallista?
-- Oli tosiaankin, mutisi Arthur ja maistoi taasen samppanjaansa.
Tohtori jatkoi:
-- Koska minä pidän salaperäisistä asioista ja tiesin, että Carl
Petersonilla, sen mukaan kuin maailman tiedossa oli, oli ainoastaan
yksi vaimo, erään päärin tytär, lähdin eräänä kauniina päivänä
Edinburgiin ja tein muutamia tiedusteluja. Minulla oli onni matkassani.
Varustettuna valokuvalla vierailin minä ravintolain emännöitsijäin ja
lukkarin luona, tutkin kirkonkirjoja, ja kolmen päivän kuluessa sain
varmoja todisteita siitä, että Carl Peterson oli asunut Edinburgissa
pari vuotta, mennyt siellä naimisiin ja saanut yhden pojan.
-- Omalla nimelläänkö? kysyi Arthur.
-- Ei, ei omalla nimellään. Sanon pian teille nimen.
-- Sanokaa se nyt minulle, pyysi Arthur ja katsoi mrs Cavalossia.
-- Nimi oli Forrest ja minä voin samalla sanoa, että te olette se
poika.
-- Oo! huudahti Sylviane. Siispä --. Hän vaikeni ja katsoi äitiään.
Arthurin lasissa oli vielä vähän samppanjaa. Hän kaatoi sen levollisesti
pöytäliinalle ja asetti lasin taasen pöydälle. Mrs Cavalossi nauroi
katsellessaan tuota kummallista menettelyä.
-- Sinä olet kummallinen nuori mies, sanoi hän.
Arthur kumarsi.
-- Tohtori tekee siis sen johtopäätöksen, sanoi Arthur, että Carl
Petersonin luuloteltu vaimo ei ollutkaan hänen vaimonsa, että Carl
Peterson oli tehnyt itsensä syypääksi moniavioisuuteen ja että nuo
kaksi poikaa, jotka kasvatettiin Staffordshiressä, eivät olleet
laillisia perillisiä?
-- Teen sen johtopäätöksen, myönsi tohtori. Nyt ei ole kysymys siitä
asiasta. Minä tunnen laillisen todisteen ja minulla on se todiste.
-- Tiedättekö, miksi Carl Peterson hylkäsi Edinburghissa olevan
vaimonsa?
-- Sitä en tiedä ja luulen, että se salaisuus ei tule milloinkaan ilmi.
Mutta sanokaapa minulle, onko se mitä äsken kerroin, yhtäpitävä
aikaisempien muistojenne kanssa?
-- Sikäli se on yhtäpitävää, etten ole milloinkaan tuntenut isääni,
vastasi Arthur, ja äitini myös sanoi minulle avoimesti, että isäni on
kadonnut.
-- Ahaa, huudahti tohtori.
Mrs Cavalossi loi hymyillen säteilevän katseen vävypoikaansa ja sai
siten tilaisuuden näyttää ihmeen kauniita hampaitaan.
-- Olen kuullut kerrottavana että äitinne on kuollut, sanoi tohtori.
Arthur nyökkäsi myönnytykseksi. Tohtori jatkoi:
-- Carl Petersonin testamentti on voittanut lain voiman. Se määrää,
että "vanhin poikani Arthur" ei saa perintöään, ennenkuin hän on
täyttänyt määrätyn iän ja että hän siihen mennessä tulee nauttimaan
ainoastaan viidensadan punnan määrärahaa vuodessa. Petersonilla oli
paljon päähänpistoja, mutta tässä määräyksessä näen tärkeän ajatuksen.
Jos ne seikat, jotka minä olen saanut tietooni, ovat oikeat, jätti
miljonääri Edinburgissa olevan vaimonsa, teidän äitinne, kun te tuskin
olitte parin päivän vanha. Onko asia siten?
-- Kyllä, äiti sanoi siten minulle kerran.
-- Ahaa, virkkoi tohtori taasen. Siispä ei Carl Peterson voinut tietää,
että te saitte Arthur nimen ja että hänellä -- ei erikoisen ihmeellisen
sattuman kautta -- oli kaksi Arthur nimistä poikaa. Kuitenkin olette
te, eikä Staffordshiren Arthur, juuri tuo "vanhin poikani Arthur", joka
mainitaan testamentissa. Tohtori Colpus vaikeni silmänräpäykseksi.
Otatte asian varsin rauhallisesti, huomautti hän viimein.
Sylvianen rannerenkaan kilinä, kun hän liikutti käsivarttaan, oli ainoa
ääni, joka kuului.
-- Sanon teille, miksi, vastasi Arthur. Minä tiesin tuon kaiken
aikaisemmin. Olen tietänyt sen siitä päivästä lähtien, kun äitini
kuoli.
Mrs Cavalossi ja tohtori vaihtoivat salamannopean silmäyksen. Sylviane
pidätti henkeään.
-- Siitä asti, kun äitisi kuoli? kuiskasi Sylviane, toistaen Arthurin
sanat melkein koneellisesti.
-- Äitini kertoi kuolinvuoteellaan minulle, miten konnamaisesti isäni
oli menetellyt, virkkoi Arthur katkerasti.
Ja sitten syntyi hiljaisuus.
-- Se on tietystikin seikka, joka on teille hyvin tuskallinen? kysyi
tohtori Colpus lempeästi.
-- Kyllä, myönsi Arthur.
Kun nuo kaksi liittoutunutta katselivat nuoren miehen tiukasti
yhteenpuserrettuja huulia ja päättäväistä ilmettä hänen suunsa
ympärillä, peittyivät heidän kultaiset tulevaisuudenunelmansa
levottomuuden ja pelon pilveen. Heillä oli kummallakin sellainen
epämiellyttävä tunne, että tuo yleensä niin nöyrä ja olemukseltaan
yksinkertainen taidearvostelija saattaisi menetellä äärimmäisen
merkillisesti ja hämmästyttävästi. Tohtori koetti ajatuksissaan
järjestää tällaisia mahdollisuuksia, nainen koetti luontonsa mukaan
väistää sellaista mahdollisuutta, kuvitella, ettei sellaista saattaisi
ilmaantuakaan.
-- Aavistimme, luonnollisestikin, virkkoi mrs Cavalossi, että toiset
niistä seikoista, jotka tohtori esittäisi, olisivat sinulle
tuskallisia, mutta me toivoimme -- hän hymyili veitikkamaisesti -- että
uutisen erikoinen sisältö olisi tuottanut sinulle -- hm -- iloa, rakas
Arthurini.
-- Teidän toivomuksenne on anteeksiannettavaa, vastasi Arthur kylmästi
ja äänellä, joka selvästi ilmaisi, että sellainen toivomus oli sangen
typerä.
-- Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, jatkoi tohtori, kun keskustelu oli
vähällä katketa aivan kokonaan ja muodostua täydellinen hiljaisuus,
mutta tiedättekö ensinkään, miksi isänne ja äitinne tekivät sopimuksen
erotakseen?
-- Isäni ja äitini eivät ensinkään tehneet erosopimusta keskenään,
vastasi Arthur.
-- Mutta he lopettivat yhdyselämänsä?
-- Isäni hylkäsi äitini. Tehän sanoitte siten itse vähän aikaa sitten.
-- Vaikuttivatko siis erilaiset mielipiteet uskonnollisista asioista
siihen?
-- Ei ollut kyseessä mikään uskonnollinen asia. Sen mukaisesti kuin
äiti raukkani minulle kertoi, tapahtui se seuraavasti: isäni uskotteli
hänelle, että he eivät olleet laillisesti vihityt. Hän vakuutti
äidille, että hän oli pettänyt häntä, äitiä -- hän kuvasi itsensä
lurjukseksi sille naiselle, jota hän rakasti.
Syntyi taasen hiljaisuus. Ainakin kaksi seurueen jäsenistä oli
ajatellut tämän illan muodostuvan miellyttäväksi, vieläpä suorastaan
rattoisaksi illaksi. He olivat ajatelleet, että ihmeellinen uutinen
Arthurin oikeuksista suuriin rikkauksiin maustettaisiin naurulla ja
painettaisiin alas kurkusta viinillä. Ja sen sijaan ympäröi heitä
painostava, synkkä ja salaperäinen ilmapiiri.
-- Kysyin teiltä äsken, jatkoi tohtori, miksi isänne jätti äitinne.
Ettekö haluaisi valaista hieman tätä kiinnostavaa seikkaa?
-- Ehkä, virkkoi Arthur äskeisellä kylmällä, onnettomuutta ennustavalla
äänellä. Ennenkuin isäni meni naimisiin äitini kanssa, oli hän ollut
suhteissa lady Evelyne Hartin kanssa, mutta se katkesi piankin ladyn
vanhempien pakotuksesta; isäni ei ollut silloin vielä kyllin rikas
kosiakseen päärin tytärtä. Sittemmin jäi lady Evelyne orvoksi ja
saattoi itse huolehtia itsestään. Hän kirjoitti isälleni, tietämättä,
että tämä oli mennyt naimisiin äitini kanssa. Isäni keksi heti keinon,
miten hän saattoi hyljätä äitini: hän teki avioliiton mitättömäksi
mennäkseen uuteen avioliittoon lady Evelynen kanssa. Hän aloitti
häpeällisen hankkeensa sanomalla, kuten jo äsken mainitsin, että hänen
avioliittonsa äitini kanssa ei ollut laillinen. Hän varmisti asian
äidilleni täydellisesti ja vasta moniaita vuosia jälkeenpäin sai äitini
tietää, että isäni oli pettänyt häntä. Sitten isäni sanoi äidille, että
hän oli kyllästynyt häneen, että äidillä ei ollut mitään oikeuksia
häneen nähden ja että hän aikoi jättää hänet. Hän tarjosi äidille
rahoja, jotka äiti kuitenkin työnsi suuttuneena pois. Isä nimitti häntä
mielettömäksi naiseksi ja lähti tiehensä etsiäkseen lady Evelynen
käsiinsä. Äitini jätettiin Edinburgiin ilman pennin pyörylää parin
päivän vanhan lapsen kanssa -- ymmärrätte, että oli äärimmäisen
tärkeätä, että isäni viipymättä vastasi lady Evelynen viittaukseen.
Suunnitelma oli rohkea -- kuulumattoman rohkea -- mutta se onnistui.
Isälläni tuntuu olleen taito saada asiat onnistumaan. Juuri tämä taito
yhdessä äärimmäisen välinpitämättömyyden kanssa teki isästäni kahden
miljoonan omistajan. Määrätyltä näkökannalta katsoen oli isäni suuri
mies.
-- Ja niin aloitti mr Peterson aivan uuden elämän Staffordshiressä?
kysyi mrs Cavalossi.
-- Kyllä, aivan uuden elämän.
-- Toivottavasti ei äitinne tarvinnut milloinkaan kärsiä todellista
puutosta?
-- Hän ei ollut milloinkaan varsinaisessa rahapulassa. Jumala auttoi
häntä. Eräs hänen omaisistaan kuoli ja testamentteerasi verrattain
suuren rahasumman äidilleni, joka luuli olevansa häväisty nainen,
vaikka hän itse asiassa oli laillisesti vihitty vaimo. Näillä rahoilla
osti äitini minulle eläkkeen. Se ei ollut erikoisen viisaasti
menetelty, mutta hän oli kokematon liikeasioissa. Jos hän olisi ollut
vähemmän herkkäuskoinen, ei Carl Peterson ehkä olisi niin helposti
kyennyt pettämään häntä.
-- Ottakaa vastaan osanottomme, mr Forrest, lausui tohtori Colpus.
Olkoot mullat kevyet isänne ja äitinne haudalla -- syntisen ja sen
haudalla, ketä vastaan hän on syntiä tehnyt!
Tohtori lausui tuon kauniin toivomuksen todellisen näyttelijän tavoin.
Sen jälkeen hän jatkoi kuin olisi asia juuri juolahtanut hänen
mieleensä: Sanoitte tuntevanne kaiken asiaa koskevan, tiesittekö siis
Carl Petersonin testamentin yksityiskohdat?
-- Kyllä, vastasi Arthur järkähtämättömän levollisesti, tiesin
kylläkin. Kerron nyt vielä, mitä tiedän. Staffordshiren Arthur täyttää
ensi syyskuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja voi silloin ottaa vastaan
omaisuuden. Staffordshiren Arthur sattuu olemaan eräs tuttavistani.
-- Eräs tuttavistasi! huudahti mrs Cavalossi selvästikin hyvin
hämmästyneenä.
-- Niin, eräs ystäväni -- hyvin läheinen ystäväni, sanoi Arthur.
-- Miten se ystävyys syntyi?
-- Tapasimme ensi kerran Espanjassa, missä minä matkustin kaupungista
toiseen tauluja tutkien. Yksityiskohdat eivät ole merkitykselliset.
Arthur Peterson luotti minuun ja kertoi minulle isänsä testamentin
määräyksistä.
-- Ja sinä kerroit hänelle, kuka sinä olet?
-- Ei, minä en sanonut hänelle, kuka minä olen.
-- Miksi et?
-- Minä katsoin paremmaksi olla tekemättä sitä. Voin mainita,
että minä en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin ennenkuin tänään
boulognelais-faivassa. Hän on nyt Folkestonessa. Hän aikoo tulla
huomenna aamupäivällä tänne vierailemaan tullakseen esitetyksi
Sylvianelle. Luulitte hämmästyttävänne minua, tohtori. Myöntäkää, että
minä olen hämmästyttänyt teitä.
Mutta tohtori istui vaiti täysin syventyneenä Arthurin kasvojen
tarkasteluun.
-- Kirpeätä! mutisi mrs Cavalossi. Ja miten epämiellyttävältä sinusta
mahtaakaan tuntua, Arthur, kun sinun täytyy kertoa ystävällesi, että
nuo kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa tulevat livahtamaan hänen
nenänsä ohi. Ehkäpä olisi parempi, jos pyytäisit tohtoria sanomaan sen
hänelle.
-- Minä pyydän, että tohtori on hyvä, eikä sano kerrassaan mitään
Arthur Petersonille.
-- Niin, tietysti menetellään, kuten sinä tahdot. Mutta saanko luvan
kysyä sinulta, Arthur, miksi olet jättänyt asian näin myöhäiseksi?
Päivä päivältä tulee asia vaikeammaksi sinulle, jos tuo poika raukka on
ystäväsi.
-- Minä en aio esittää vaatimuksia isäni omaisuuteen nähden.
-- Tarkoitatteko todella sitä? kysyi tohtori Colpus matalalla äänellä,
tai lasketteko vain leikkiä kanssamme?
Arthur vaikeni noin puoli sekuntia ennenkuin vastasi.
-- Tarkoitan sitä. Hänen äänensä oli täysin rauhallinen.
-- Arthur! huudahti Sylviane terävästi ja osoitti värisevällä kädellä
äitiänsä.
Kaunis mrs Cavalossi oli noussut äkkiä seisomaan. Hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat ja hän vapisi vihasta. Hänen ilmeensä oli muuttunut ja
hänen silmistään välähteli suuttumus Arthuria kohti.
-- Sinä olet mieletön, huohotti hän, mutta Jumal'avita, minä pakotan
sinut selviytymään tuosta mielettömyydestä!