-- Joka koskee lähimmin minua? toisti Arthur. Sylviane hymyili hänelle
puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta.
-- Aavistatko sinä, mitä se on? kysyi Arthur Sylvianelta, kun hän
huomasi hänen hymyilevän katseensa.
-- En hituistakaan. Mutta sehän on totta, minähän annoin vastauksen
Simsille kysymättä ensin sinulta. Oletko vihainen minulle sen takia,
kalleimpani? Se oli hyvin väärin minulta.
Sylviane oli katuvinaan. Arthur astui hänen luokseen ja suuteli häntä.
Yksi tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin kuherruskuukausien
aikana.
-- Minä kuolen uteliaisuudesta, kun en saa tietää, mikä se asia on,
kuiskasi Sylviane. Voit olla varma siitä, että kun äiti sanoo sen
olevan merkillistä, niin se myös on sitä.
-- Olet oikeassa, vastasi Arthur.
-- Äiti ei liioittele milloinkaan.
-- Missä on kirje päivätty? kysyi Arthur äkkiä. He tutkivat kirjoitusta
päät vaarallisen lähellä toisiaan. Mutta lähetepaikkaa ei ollut millään
tavoin esiintuotu.
-- Äiti sanoi, että hän lähtisi Hotel Cecilistä päivän kuluttua meidän
matkamme jälkeen, sanoi Sylviane, ja minä luulin hänen matkustavan
suoraan Folkestoneen. Mutta tässä hän kirjoittaa: Minä matkustan
Folkestoneen tänään.
-- Kysytään Simsiltä, mistä hän tulee.
-- Sinä unohdat, että Sims on jälleen lähtenyt. Tällä hetkellä on hän
jo verrattain pitkällä kotiin päin menossa.
-- Varmastikin, pieni älykäs ystäväni. Rakastunut nuorukainen hyväili
Sylvianen kauniita hiuksia.
-- Eräästä asiasta olen aivan varma, nimittäin siitä, että äiti ei ole
ollut Lontoossa yksin koko tätä pitkää aikaa. Se olisi ollut liian
pitkäveteistä hänelle.
-- Tohtori Colpuksen seurassa? huomautti Arthur kujeellinen hymy
huulillaan.
-- Mitä tarkoitat, rakkaani?
-- Tohtori Colpus ei kai ole milloinkaan ikävystyttävä?
-- Luuletko sinä siis, että äidin ja tohtori Colpuksen välillä olisi
jotakin?
-- Minä en mieti milloinkaan sellaisia asioita, Sylviane, mutta minä
huomasin, että tohtori Colpus näytti olevan äitisi alituinen
seuralainen.
-- Tohtori Colpus ei merkitse äidille mitään. Hän on paha mies.
-- Varsin mahdollista, rakas ystäväni, mutta mistä tiedät sen?
-- Minä -- minä -- minä tunnen sen jotenkin itsessäni, sanoi Sylviane
punastuen.
Ja vielä kerran teki Arthur sen käsittämättömän huomion, että hänen
vaimonsa olemuksessa oli jotakin, jota ei hän, Arthur, kyennyt
tutkimaan.
-- Sinä et siis itse asiassa tiedä mitään, mistä voisit syyttää häntä?
jatkoi Arthur.
Sylviane suuteli miestään keskelle suuta. Tämä oli ensimmäisen kerran
heidän kuherruskuukautensa aikana, kun hän pyytämättä hyväili Arthuria.
Arthur kiitti häntä, kuten rakastajan pitääkin tehdä ja unohtaa koko
ulkopuolinen maailma, jollaisen menettelyn tulee aina olla merkkinä
todellisen rakastajan esiintymisestä.
Kahden päivän kuluttua he saapuivat Pariisiin ja viidentenä päivänä
kirjeen saapumisesta olivat he ennättäneet Boulogneen. Meri aaltoili
verrattain voimakkaasti ja Sylviane tarkasteli pientä keinuvaa
boulognelais-laivaa levottomana.
-- Odotetaan huomiseen, ehdotti Arthur heidän seisoessaan rannalla.
-- Mutta äiti odottaa meitä.
-- Mitä se tekee? Äiti voi odottaa.
Sylviane katsoi merta.
-- Tahdon mieluummin matkustaa tänään, niin sekin on tehty.
He menivät heti laivaan. Sylviane tahtoi välttämättä mennä alas
naisten-salonkiin. Arthurin todisteluihin, että hän voi paremmin
kannella, asetti Sylviane kivenkovan vastalauseen.
Arthur kulki matkan kestäessä laivan toisesta päästä toiseen. Kun
Englannin rantariutat alkoivat näkyä paljaalla silmällä, alkoivat hänen
ajatuksensa askarella mrs Cavalossin kirjeessä. Sylviane oli puhunut
siitä monet kerrat näiden päivien aikana. Hänen suhtautumisensa tähän
asiaan oli Arthurille arvoitus. Sylviane pysyi arvelussaan, että kirje
käsittelisi jotain hyvin tärkeätä asiaa, jotain, joka tuottaisi heille
onnea, ja kuitenkin hänen uteliaisuutensa näytti olevan verrattain
laimeata. Arthurin omat ajatukset eivät saattaneet häntä kovinkaan
pitkälle. Ne osoittivat vain yhdelle taholle ja hän oli täysin
vakuutettu siitä, että se ei voinut olla oikea. Hänen parhaillaan
seisoessa laivan keulassa laskeutui äkkiä käsi takaapäin hänen
hartioilleen.
-- Hyvää päivää, Arthur! Mihin sinä olet matkalla?
Hän kääntyi ja näki edessään noin kaksikymmentäviisivuotiaan nuoren
miehen, jolla oli pyöreät, sileiksi ajellut pojankasvot ja poikamainen
hymy huulillaan.
-- Hyvää päivää, vastasi Arthur tervehdykseen, jonka jälkeen he
puristivat toistensa käsiä voimakkaasti.
-- Mitä sinä olet toimitellut viime aikoina? kysyi kaksikymmentä
viisivuotias poika.
-- Olen aivan äskettäin mennyt naimisiin, vastasi Arthur ja niin he
siirtyivät heti hyvin luottavaiseen keskusteluun.
-- Kuka on ollut kyllin sokea sinun vikoihisi nähden mennäkseen
naimisiin kanssasi? kysyi nuorukainen.
Arthur nauroi kuten henkilö, joka on pakoitettu nauramaan
lähimmäisiensä typerälle leikinlaskulle.
-- Eräs tyttö, vastasi hän.
-- Joku leski, arvelen, tuumi nuori mies.
-- Oikein arvattu, vastasi Arthur vakavana.
-. Älä, todellako! Nyt oli nuoren miehen vuoro hämmentyä. Siinä
tapauksessa on hän varmaan nuori, virkkoi hän kohteliaasti.
-- Taasen oikein arvattu. Hän on kahdeksantoistavuotias.
-- Kahdeksantoistavuotias ja leski! Lasket leikkiä, Arthur.
-? Rakas ystäväni, en ole vielä ollut kyllin kauan naimisissa, jotta
olisin oppinut laskemaan leikkiä vaimoni kustannuksella. Hän meni
naimisiin ensimmäisen kerran kuudentoista vanhana -- oli naimisissa
vain yhden päivän; mies raukka kuoli. Oletko nyt tyytyväinen?
-- Täydellisesti. Kuten tiedät, olen minä aina ollut epäkohtelias,
siitä huolimatta, että se ei ole ollut minun tarkoitukseni. Saanko nyt
myös tiedustella, jatkuuko kuherruskuukautta edelleen?
-- Tänään on viimeinen päivä. Arthur huokasi tahtomattaan sanoessaan
nämä sanat.
-- No miten luonnistuu taidearvostelusi? kysyi toinen.
-- Olen aivan unohtanut sen. Olen unohtanut, että on olemassa jotain
sellaistakin kuin taulu. Mutta kuulehan, sinä olet unohtanut onnitella
minua avioliittoni johdosta.
-- Olenko tosiaan? Silloin pyydän anteeksi. Ota vastaan
onnentoivotukseni, äläkä luule, ettenkö minä ilolla kuulisi näitä
uutisia. Totuus on, että minulla on omat asiani etusijalla
ajatuksissani. Olen kyllä tietoinen siitä totutusta tavasta, että puhun
itsekseni ja kun yritän pidättyä tuosta tottumuksesta, unohdan mistä
oikeastaan oli puhe.
-- Ystäväiseni, puhu itseksesi, hyvänen aika. Niin teit aina, kun ennen
vanhaan olimme yhdessä. Älä hylkää vanhoja tapojasi.
Kaksikymmentäviisivuotias poika katseli hetken merelle.
-- Tiedätkö, sanoi hän viimein, vähän pitemmän ajan kuin kahden
kuukauden kuluttua on minun syntymäpäiväni.
-- Onnittelen sinua, virkkoi Arthur. Minä arvasin, ettei kestäisi
kovinkaan kauaa, ennekuin sinä ottaisit vastaan sen.
Nuori mies nauroi.
-- Minä otan vastaan sen syyskuun kahdentenakymmenentenä. Tuskin voin
itsekään uskoa sitä todeksi. Mutta minä olen asettanut itselleni
ehdoksi, että panen silloin toimeen hillittömät kemut viettääkseni
sitä. Pyydän sinua ja vaimoasi tulemaan Staffordshireen lokakuun
alkupäivinä. Tuletteko?
-- Me tulemme, vaikkapa vain katsomaan, miten typerästi sinä
käyttäydyt. Arthur katseli miettiväisenä satamaan, jota he juuri
lähestyivät. Niin, jatkoi hän sitten, me tulemme varmaan. Se tulee
ehdottomasti huvittamaan Sylvianea.
-- Sylviane, onko se sinun vaimosi? Miten kaunis nimi! Jos vaimosi on
yhtä kaunis kuin hänen nimensä on, niin --
-- Hän on seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi, vanha
veikko, mutta --
-- Mutta --
-- Mutta, katsohan, jos olen totuudenmukainen, joka on aina samaa kuin
olla epäkohtelias, niin luulenpa, että koska vaimoni on ollut sisällä
-- hm -- erään määrätyn epämieluisan tunteen takia tämän matkan aikana,
niin eipä hän varmaankaan halua, että esitän hänet sinulle heti maihin
päästyämme. Siksi on parasta, että lähdet tiehesi. Sinä kai ymmärrät?
Sanoit jääväsi huomisaamuun Folkestoneen. Niin mekin jäämme. Me asumme
Metropolessa. Käyhän tervehtimässä meitä huomenna. Missä sinä aiot
asua?
-- En ainakaan Metropolessa -- siihen ei minulla ole varaa. Minulla on
"Matti" kukkarossa.
Arthur nauroi äänekkäästi.
-- Minä lainaan sinulle kymmenen puntaa.
-- Älä, älä tee sitä, epäsi nuori mies.
-- Sinä olet siis koko tämän ajan elänyt määrärahojesi varassa, etkä
ole lainannut hituistakaan?
-- Ei vähäisintäkään, vastasi nuori mies. Hän ei peittänyt ylpeyttään
voidessaan sanoa siten.
-- Siinä tapauksessa onnittelen sinua vielä kerran. Sinä olet
merkillinen.
-- Mutta syksyyn mennessä otan vahingon takaisin! kuului vastaus.
Laiva laski laituriin. He puristivat toistensa käsiä lausumalla:
"Huomenna tavataan" ja Arthur meni alas hakemaan sitä naista, joka oli
seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen nimensä.