Mr Sims saapuu.
Arthur Forrest ja hänen vaimonsa olivat olleet naimisissa kolme
viikkoa. Matkustettuaan Itävallan alpeilla olivat he pysähtyneet Hotel
Splendideen Montreuxissa nauttiakseen parin päivän aikana Genevejärven
kauneudesta. Oli pilvetön heinäkuun aamu. Arthur oli juuri lopettanut
englantilaisen aamiaisensa ja hänellä oli nyt sellainen miellyttävä
tunne, jonka vain englantilainen aamiainen voi antaa. Sylviane oli
noussut pöydästä ja istui taaksepäin nojautuneena lepotuolissa. Hän
valitti väsymystä. Suurimman osan eilispäivästä he olivat viettäneet
junassa. Hänen istuessaan tuolissa raukea hymy huulillaan, puettuna
sinisilkkiseen, chifongilla koristettuun aamupukuun, villiruusun heleä
puna poskillaan, tarkasteli Arthur häntä niin tutkivasti ja
hievahtamatta, että, Sylvianesta alkoi hänen katseensa tuntua
epämiellyttävältä.
-- Mikä on? kysyi hän.
-- Ei mikään, rakkaani, mutta jos sinun kasvosi ovat näköpiirissäni,
täytyy minun katsoa vain niitä.
Hänen lauseensa alkupuoli ei ollut yhtäpitävä totuuden kanssa. Oli
sittenkin jotakin, mutta tuo jokin oli niin merkityksetöntä, niin
epämääräistä ja naurettavaa, että Arthur oli melkein oikeutettu
nimittämään sitä "ei miksikään". Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka
Arthur rajattomasti rakastikin ihmeen kaunista vaimoaan, oli tämä
kuitenkin hänelle, niin sanoaksemme, salaisuus. Hänen luonteensa oli
Arthurille sokkelokäytävä, jossa Arthurin sielu eksyi. Hän ajatteli
itsekseen, että siten oli ollut laita heidän ensi tapaamisestaan asti
kuusi kuukautta sitten. Tuo tutustuminen oli -- kumma kyllä --
tapahtunut Brittiläisen Museon erään korkean virkamiehen, oppineen,
luona, jonka kanssa Arthur oli hyvissä väleissä ja jonka luona hänellä
oli tapana käydä. Eräissä virkamiehen luona olleissa kutsuissa olivat
mrs Cavalossi ja hänen tyttärensä olleet myös ja Sylviane lumosi
Arthurin, luonnollisestikin, heti.
Siten alkanut tuttavuus oli nopeasti kehittynyt. Arthur havaitsi
molempien naisten asuvan loistokerroksessa suuressa Hotel Cecilissä The
Embankmentin varrella. Heidän varansa olivat silminnähtävästi niin
suuret, että ne käytännöllisesti katsoen olivat rajattomat. Heillä oli
kokonainen liuta omia palvelijoita, jotka asuivat hotellissa. Arthur ei
ollut mikään herkkusuu, mutta hän oli täysin vakuutettu, että
Cavalossien hyvin yksinkertainen ruoka ja viinit -- ei milloinkaan
enempää kuin vain yksi laji ateriaa kohti -- olivat ehdottomasti
ensiluokkaiset. Kuitenkin viettivät molemmat naiset hyvin hiljaista
yksityiselämää. Selvästi huomasi, että he eivät käyneet paljon ulkona,
eikä milloinkaan ollut havaittavissa minkäänlaista kerskailua tai
ylvästelyä. Jonkun ajan kuluttua oli Arthurille tullut tavaksi syödä
päivällinen heidän luonaan. Joskus he kävivät yhdessä teatterissa. Pian
oli heidän ja nuoren miehen välillä hyvin luottavainen suhde. Hän ei
yrittänyt milloinkaan vaimentaa tunteitaan Sylvianea kohtaan --
kaikkinainen pakko soti hänen luonnettaan vastaan -- ja kun sekä mrs
Cavalossi että Sylviane itse enemmän rohkaisivat kuin yrittivät
ehkäistä näitä hänen tunteitaan, ei löytynyt mitään, joka olisi
hillinnyt hänen rakkauttaan.
Eräänä iltana käytti hän tilaisuutta hyväkseen sanoakseen mrs
Cavalossille, että hän oli vailla perittyä arvonimeä ja varallisuutta,
että hän ei elämässään ollut tehnyt muuta mainitsemisen arvoista kuin
matkustanut pitkin Eurooppaa, katsellut tauluja ja kirjoittanut niistä
ja hänen korkein kunnianhimonsa oli kirjoittaa teos Euroopan
taidegallerioista. Mrs Cavalossi oli osoittanut hänelle varsin
selvästi, että vaikka hän itse olikin rikas, ei hän kiinnittänyt
erikoista huomiota rikkauteen tai arvonimeen.
Viikon kuluttua oli Arthur kosinut Sylvianea ja saanut myönteisen
vastauksen.
Hän rakasti Sylvianea, hänen rakkautensa kasvoi päivä päivältä, mutta
Sylviane oli hänelle arvoitus, jumaloitava, ainutlaatuinen, hurmaava --
mutta arvoitus. Juuri tämä tietoisuus kiusasi häntä hieman hänen
istuessaan Sylvianea katsellen tuona aamuna Montreuxin hotellissa.
Samassa nousi Sylviane, astui ikkunan luo ja katsoi ulos.
-- Tule katsomaan, Arthur! virkkoi hän ihastuneena. Arthur kiiruhti
hänen rinnalleen.
Suuri järvi, valtameri läikkyvästä sinestä, levittäytyi heidän
jalkojensa alapuolella, auringossa kimaltaen. Taivaalla ei näkynyt
pilvenhattaraakaan. Kaukana etäisyydessä erottui epätasainen juova,
joka siellä täällä yleni häikäisevän valkeaksi läikäksi --
lumihuippuiset alpit. Joku heleä purje lipui hiljaa pitkin vettä ja
melkein yhtä hiljaa parveilivat isot vesilinnut edes takaisin hotellin
avattujen ikkunain ulkopuolella odottaen ruokkimistaan. Se oli näky,
joka olisi saattanut oluenpanijan hempeämieliseksi ja saanut
rahanvälittäjän kirjoittamaan runoja. Sylviane antautui sen valtoihin.
Hän ei puhunut milloinkaan paljoa, eikä hän nytkään puhunut. Hän käänsi
säteilevät silmänsä Arthuriin päin ja tarttui tämän käteen.
He astuivat yhdessä parvekkeelle. Sen alapuolella kulki ihmisiä edes
takaisin.
-- Mutta katsohan! huudahti Sylviane äkkiä. Tuossahan kulkee itse Sims.
Hän laski irti Arthurin käden. Kaikki oli muuttunut.
-- Sims? kysäisi Arthur.
-- Niin, sinähän tiedät, vastasi Sylviane kärsimättömästi, äitini
korvaamaton lähetti. Hän tulee tänne. Jotain on tapahtunut.
-- Toivonpa, että mikään ei olisi hullusti.
-- Hullusti? Oh, ei, varmastikaan ei. Tuo on eräs äidin oikuista. Minua
ei ihmetyttäisi ensinkään, jos hän olisi lähettänyt Lontoosta
tiedustelemaan, miten me voimme. Sinä et tunne äitiä, Arthur, hän
saattaa olla hyvin kummallinen.
Nuoren tytön äänessä oli jotain käsittämättömän kovaa.
-- Jos hän on lähettänyt Simsin vain kuullostamaan, miten me voimme,
niin on hän todellakin merkillinen, sanoi Arthur. Menemmekö alas häntä
vastaan?
-- Jäädään tänne. Hän koputtaa ovellemme muutaman tuokion kuluttua,
saatpa nähdä, sanoi Sylviane. Sims ottaa aina tarkan vaarin ajasta.
Sylviane oli oikeassa. Kun Sims oli saanut tietää heidän numeronsa, oli
hän -- silmänräpäystäkään viivyttelemättä -- heidän luonaan. Hän
koputti, astui huoneeseen ja lausuen hiljaisen "hyvää huomenta, rouva
Forrest, hyvää huomenta, mr Forrest!" ojensi hän Sylvianelle kirjeen.
Sims oli puettuna tummansiniseen pukuun, kaulassa musta huivi.
Järkkymätön levollisuus ja vakava vaikeneminen kuvastui hänen
kasvoiltaan.
-- Tuletko suoraan mrs Cavalossin luota? kysyi Arthur häneltä
huvitettuna hänen kasvonilmeestään, joka selvästi osoitti hänen
arvelevan tehneensä jotain varsin typerää.
-- Kyllä, mr Forrest.
-- Oletko matkustanut nopeasti?
-- En erikoisesti.
-- Miten mrs Cavalossi voi?
Sylviane lopetti hymyillen kirjeen lukemisen.
-- Vastaus on "kyllä", Sims.
-- Kiitos, mrs Forrest. Hyvää huomenta. Ja Sims oli kadonnut.
-- Tosiaankin, nauroi Arthur. Sepä oli merkillistä --
-- Nyt saat kuulla, sanoi Sylviane keskeyttäen hänen puheensa. Onpa
tämä tosiaan ihmeellistä. Saatpa kuulla, mitä äiti kirjoittaa:
Rakas Sylviane ja Arthur!
Kirjoitan vain muutaman rivin sanoakseni, että minulla on eräs
merkillinen uutinen ilmoitettavana teille. Se on niin merkillinen,
etten voi kirjoittaa sitä. Minun täytyy sanoa se suullisesti. Minä
matkustan tänään Folkestoneen ja menen asumaan Metropoleen.
Tahdotteko tuottaa minulle sen ilon, että matkustatte kotiin
Boulognen kautta Calais'en asemesta, niin voimme tavata
Folkestonessa? Minä ikävöin teitä ja toivon tapaavani teidät
molemmat. Minä toivon saavani pian kertoa teille tämän merkillisen
uutisen, joka, sivumennen sanoen, koskee lähemmin Arthuria. Voin
myös mainita, että tohtori Colpus erään sattuman kautta keksi sen.
Viiden päivän kuluttua te olette Folkestonessa, eikö totta?
Siihen asti: näkemiin ja monet terveiset