II.

Sylviane ummistaa silmänsä kerran.

-- Mr Forrest, ilmoitti palvelija muutamien minuuttien kuluttua.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus vaihtoivat nopean katseen. Heti sen

jälkeen astui huoneeseen nuori mies, joka oli pääosanesittäjä siinä

murhenäytelmässä, joka tultaisiin nyt esittämään. Arthur Forrest oli

suunnilleen kaksikymmentäviisivuotias, ei kovin pitkä eikä myöskään

erittäin voimakasrakenteinen; käytökseltään oli hän hieman neuvoton,

kuten yksinäiset opiskelijat useimmiten ovat. Hänen ulkonaisesta

olemuksestaan huomasi hänen olevan ylioppilaan ja ehkäpä hänen

kasvoissaan oli jotain runoilijamaista -- totista, kysyvää,

ystävällistä, jota silloin tällöin valasi hätäinen hymy, ihmettelevä

tai ihastunut. Kuten tohtori oli hänkin puettuna matkapukuun.

-- Rakas Arthur, huudahti mrs Cavalossi -- ja hänen tapansa toivottaa

tervetulleeksi aivankuin piiritti vastatulleen -- miten iloinen

olenkaan nähdessäni sinut. Minä luulen, että sinä tulet pari minuuttia

liian aikaisin.

He seisoivat keskellä huonetta. Tohtori Colpus oli jäänyt ikkunan

ääreen.

-- Tulen hiukan aikaisin, vastasi Arthur, mutta se ei kai ole niin

ihmeellistä tällaisena päivänä? Missä Sylviane on?

Sillä välin kun hän puhui, pujahti Adela hiljaa huoneeseen ja jätti mrs

Cavalossille parin neitseellisen valkeita käsineitä.

-- Hän tulee pian, vastasi mrs Cavalossi. Adela, sanokaa mrs Drewille,

että me olemme valmiit.

-- Toivon, että Sylviane voi hyvin? virkkoi Arthur.

-- Oletteko milloinkaan kuullut, että Sylviane ja minä voisimme muuta

kuin hyvin? kysäisi mrs Cavalossi levollisesti.

-- En milloinkaan, vastasi Arthur, mutta olenkin tuntenut teidät vain

puoli vuotta.

-- Minusta melkein tuntuu, että tämä aika on ollut pitempi, sanoi mrs

Cavalossi vetäen käsineitä käteensä.

-- Minulle se on ollut kuin uni, virkkoi Arthur Forrest melkein

kuiskaten ja katsahtaen hajamielisesti tohtori Colpusta, joka edelleen

seisoi ikkunan ääressä. Minä tuskin voin uskoa, että kaikki tämä on

totta -- että minä tulen... Onko se totta? Tulenko minä, ylioppilas

ilman tuttavuuksia ja jolla on tuloja kaiken kaikkiaan neljäsataa

puntaa vuodessa, tulenko minä --

-- Rakas Arthur, miten usein minä olenkaan pyytänyt ettet puhuisi

rahoista! Sinähän tiedät, että minulla on tarpeeksi, enemmän kuin

tarpeeksi Sylvianelle, sinulle ja minulle. Sinähän tunnet tohtori

Colpuksen? Hän on perheemme vanha ystävä ja on luvannut olla kanssamme

tänään. Parahin tohtori, tulkaa tänne ja vuodattakaa herra Forrestiin

hieman sitä käytännöllistä viisautta, josta te olette niin tunnettu.

Tällainen tilaisuus vaatii sitä ehdottomasti.

Tohtori Colpus astui tottelevaisesti toisten luo.

-- Minä onnittelen teitä, mr Forrest, sanoi hän.

-- Kiitos, vastasi Arthur.

Molemmat herrat kääntyivät samassa oveen päin, joka oli auennut. Siellä

seisoi nuori tyttö -- ei mitään muuta kuin vain eräs nuori tyttö

yksinkertaisessa, valkeassa puvussa, mutta molemmat herrat seisoivat

kuin lumottuina, vaikka he olivat nähneet hänet monta kertaa ennen.

-- Oh, Jumala, huudahti Arthur puoliääneen. Hän on liian kaunis!

Sylviane seisoi liikkumattomana puoli sekunttia. Hän oli todellakin

äärettömän kaunis. Hänellä oli ihmeteltävästi samannäköiset

kasvonpiirteet ja vartalo kuin mrs Cavalossilla, mutta voitti hän

kuitenkin ehdottomasti hänet kauneudessa. Hänellä oli nuoruuden,

kahdeksantoistavuotiaan ainutlaatuinen sulous, silkinhienon kukanlehden

kuulakka kauneus, joka ei ollut tärveltynyt ajan ja maailman

pahennuksesta. Omistaen kasvot, jotka olivat täydellisemmät kuin

marmoriveistoksen, ja hienot, herkät piirteet, joiden hienoissa

viivoissa kuvastui hänen sielunsa jokainen tunne, näytti hän siltä kuin

hän olikin -- ruumiillistunut korkea ihanne -- ihanne, joka on

alituisesti uusi.

Arthur juoksi hänen luokseen, kun hän astui huoneeseen.

-- Saanko minä? kuiskasi hän.

Sylvianen hymyily oli vastaus hänelle. Arthur suuteli häntä.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus olivat kyllin herttaisia kärsiäkseen

tämän välikohtauksen.

-- Onko hetki jo koittanut? kysyi Sylviane, kun hän oli tervehtinyt

tohtoria. Hänen äänensä oli hiljainen, värähtelevä, suloinen. Arthur

kuunteli sitä ihastuneena, kuten hän oli ihastellut sitä tuhat kertaa

ennen.

-- Melkeinpä. Meidän pitänee kai lähteä, sanoi mrs Cavalossi.

-- Asia, jota ei voi peruuttaa, on paras suorittaa nopeasti, jatkoi

Colpus välinpitämättömällä äänellä. Mrs Cavalossin katse kohtasi

tohtorin katseen hänen puhuessaan. Rouva veti parhaillaan vasempaan

käteensä käsinettä. Luoden pilkallisen katseen tohtoriin hän painoi

sähkönappulaa.

-- Adela, sanoi hän, antakaa minulle toinen käsinepari. Nämä ovat

repeentyneet. Mutta pian, meidän täytyy lähteä.

-- Ja minun aamiaiseni, huomautti tohtori.

-- Ettekö ole syönyt aamiaista? Mistä se johtuu? kysyi Arthur Forrest.

-- Minä -- minä olen niin tottumaton nousemaan aikaisin ylös.

-- Minä valitan, herra tohtori, sanoi mrs Cavalossi huolettomasti,

mutta koska olette noussut myöhään, saatte myös aamiaisen myöhään.

Tulkaa nyt, nuoret.

Hän puheli iloisesti heidän mennessään hissiin.

-- Minä johdan tätä hupaisaa toimitusta, sanoi hän, juuri kun he

menivät ulos. Kaikkien täytyy totella minua.

Kahden hevosen vetämät vaunut odottivat hotellin ulkopuolella ja puolen

tusinan kultanauhaisiin virkapukuihin puetun hotellipalvelijan

auttamina he nousivat vaunuihin.

-- Onko sinulla tuo kallisarvoinen sininen paperi, Arthur? kysyi mrs

Cavalossi kumartuen häntä kohti. Arthur vastasi kysymykseen

myönteisesti. Mrs Cavalossi nyökäytti määräävästi palvelijalle

ja niin lähdettiin ajamaan länteen päin, rantaa pitkin ja pienelle

sivukadulle, joka oli lähellä Charing Crossia. Ajoneuvot pysähtyivät

epämiellyttävän, likaisen talon eteen, jonka ovella oli messinkikilpi.

He astuivat sisään. Toinen ryhmä, johon kuului neljä henkilöä, tuli

samassa ulos.

-- Onko se todellakin täällä? kysyi Sylviane käytävässä ja katsoi

syrjäsilmällä kahta tyttöä, joilla oli tulipunaiset sulat hatuissaan.

Toinen tytöistä itki hiljaa.

-- Nimi? kysyi notario, joka tuli ulos eräästä huoneesta.

-- Forrest, vastasi Arthur. Notario katsoi erästä paperia.

-- Arthur Forrest ja Sylviane Drew?

-- Niin.

-- Tätä tietä. Tämä on kyllä hieman liian aikaisin, mutta se on aivan

sama, virkahti notario ystävällisesti.

Kaikki neljä astuivat nyt huoneeseen, joka oli kalustettu kuin

konttori. Huoneessa istui kaksi virkamiestä erään pöydän ääressä.

Notario antoi esimiehilleen välttämättömät tiedot.

-- Sopimuksentekijät voivat astua esiin. Onko teillä lupatodistus, mr

Forrest? Kiitos.

Virkailijat tutkivat ojennettua asiapaperia.

-- Tässä on varmasti erehdys, sanoi toinen. Sylviane Drew ilmoitetaan

leskeksi.

Mies katsoi -- vasten tahtoaan ihmetellen -- nuorta tyttöä, joka seisoi

hänen edessään punastuen ja hieman hermostuneena.

Tohtori Colpus hypähti seisomaan ja viittasi virkailijan sivulle.

-- Kyllä se on oikein, kuiskasi hän. Hän on ollut ennen naimisissa

kuusitoista vuotiaana. Hyvin surullinen tarina -- minä pyydän, jos on

suinkin mahdollista, että ette ottaisi asiaa puheeksi.

Virkailija viittasi kädellään. Hän oli toimittanut kansanomaisia

vihkimisiä kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä hämmästynyt mistään.

Seuraavassa minuutissa olivat Arthur Clinton Forrest ja Sylviane Drew

mies ja vaimo.

-- Todistajat suvainnevat kirjoittaa nimensä alle, sanoi notario

virkamiehen äänellä.

Tohtori Colpus ja mrs Cavalossi astuivat pöydän ääreen.

-- Sukuako morsiamelle ja sulhaselle? kysyi toinen virkailijoista.

-- Ei, vastasi tohtori Colpus.

-- Sukuako morsiamelle tai sulhaselle, toisti virkailija koneellisesti.

-- Minä olen morsiamen äiti, vastasi mrs Cavalossi.

-- Morsiamen -- anteeksi, miten oli?

-- Minä olen morsiamen äiti.

-- Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tähän, kuului lakooninen vastaus.

-- Onko asia valmis nyt? kysyi mrs Cavalossi.

-- Aivan valmis, sanoi tohtori Colpus. Ja vastavihityt naurahtivat

hieman ujosti.

He ajoivat takaisin hotelliin, ja aamiainen, joka tarjoiltiin mrs

Cavalossin yksityisessä ruokasalissa, oli tosiaan niin valittu ja

tyydyttävä kuin tohtori Colpus katsoi olevansa oikeutettu

odottamaankin. Hän sanoikin sen useita kertoja. Arthur ja Sylviane

eivät puhuneet paljon, mutta mrs Cavalossi ja tohtori kilpailivat

pitääkseen keskustelua yllä. Aterian aika kului nopeasti kuin unessa.

-- Milloin lähtee juna Charing Crossilta? kysyi Sylviane mieheltään.

-- 12.40, ilmoitti mrs Cavalossi ennenkuin Arthur ennätti vastata.

Teidän täytyy jättää meidät puolen tunnin kuluttua. Ehkä on parasta,

että menet laittamaan itsesi kuntoon, Sylviane. Minulla on vähän

keskusteltavaa Arthurin kanssa. Hän, tohtori ja minä menemme saliin.

-- Niin, äiti, vastasi Sylviane ja katosi.

-- Nyt, Arthur, aloitti mrs Cavalossi, kun he olivat käytävän kautta

tulleet saliin. Hän piti veitikkamaisesti yhtä sormeaan ylhäällä.

-. Niin, äiti, vastasi hän ja seurasi nöyrästi hänen jäljessään kädet

selän takana. Mitä äidillisiä neuvoja minä tulen saamaan?

-- Sinä olet nyt aviomies, Arthur.

-- Niin minun pitäisi olla, vaikka minusta tuskin itsestäni tuntuu

todelta, että siten on asianlaita.

-- Niinkö? Ja Arthur näki hänen katseensa leimahtavan. Vastaamatta

sanoilla viimeiseen nyökäytti Arthur päätään.

-- Sinä tulet hyvin pian huomaamaan sen liiankin todeksi, vastasi mrs

Cavalossi nauraen.

-- Miten niin? kysyi Arthur.

-- Avioliitto on hyvin arkipäiväistä.

-- Minun avioliittoni ei muodosta sellaiseksi.

Mrs Cavalossin silmissä leimahti taasen.

-- Ehkäpä olet oikeassa, sanoi hän. Mutta nyt kerron sinulle: Sinähän

tiedät, miten syvä suru Sylvianea kohtasi -- hän oli vain kuusitoista

vuotias, kun se tapahtui. Näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut sen

nyt, mutta sitä on mahdoton unohtaa. Huolehdi hänestä, Arthur! Minä

tiedän, että jokainen äiti sanoo täten vävypojalleen, mutta sinä

ymmärrät kyllä, että tässä tapauksessa on erikoinen syy siihen.

-- Kyllä, kyllä, vastasi Arthur innokkaasti, voit luottaa minuun, äiti.

-- Tiedän, että voin, Arthur, mutta ei liene paha, vaikkapa

huomautankin sinulle, että vaikka oletkin mennyt naimisiin lesken

kanssa, on hän kuitenkin nuori ja herkkä tyttö. Ja nyt johdumme toiseen

asiaan, josta haluan sinulle sanoa.

-- Minä olen pelkkänä korvana.

-- Sinun täytyy laatia testamenttisi.

-- Nyt?

-- Nii-in. Juuri nyt on se asia hoidettava. Se on velvollisuutesi. Kuka

tietää, mitä saattaa tapahtua.

-- Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, huomautti tohtori miettivästi.

-- Minkäänlainen paktumi ei voi tulla kysymykseen, jatkoi mrs

Cavalossi. Sinä ilmoitit kunnioitettavalla avomielisyydellä asemasi,

silloin kun kosit Sylvianea, Arthur, joten et ole pettänyt minua, mutta

sinun täytyy kuitenkin kirjoittaa testamentti vaimosi hyväksi.

-- Suurimmalla mielihyvällä, sanoi Arthur. Minulla on neljän sadan

punnan elinkorko vuodessa, joka tietysti lakkautetaan, kun minä kuolen.

Pitääkö minun määrätä se testamentissani Sylvianelle?

Mrs Cavalossi nosti toisen kätensä kuin valittavaksi, naiselliseksi

vetoomukseksi.

-- Älä nyt toki laske leikkiä anoppi raukkasi kanssa! Sinustahan voi

tulla myöhemmin rikas. Eihän ole mahdotonta, ettetkö voisi ansaita

jotakin, jatkoi hän sitten hymyillen, vaikkakin arvelen, että sinun

toimesi taidearvostelijana ei ole erikoisen tuloja tuottava.

-- Se on totta, vastasi Arthur ja puri huultaan, mutta minä tahdon

testamenteerata Sylvianelle kaiken, mitä minulla nyt on tai tulee

myöhemmin olemaan.

-- Sen juuri tahdonkin sinun tekevän. Tässä on kynä. Meillä ei ole

paljoa aikaa.

-- Miten minä kirjoitan? kysyi Arthur istuutuen tuolille arvokkaan

näköisenä.

-- Kirjoittakaa minun saneluni mukaan, sekaantui nyt tohtori Colpus

puheeseen luoden pikaisen katseen mrs Cavalossiin. Minä olen todistanut

oikeaksi monta testamenttia ja minä tiedän aivan täsmälleen, miten se

pitää kirjoittaa. Oletteko valmis?

-- Kyllä, siunatkoon, vastasi Arthur kynä kädessään.

-- Minä Arthur Clinton Forrest ilmoitan tämän olevan viimeisen tahtoni.

Minä testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin --

vaimolleni Sylvianelle. Lontoossa 20 p:nä kesäkuuta 189-.

-- Onko tässä tarpeeksi, kysyi testamentteeraaja hyvin yllätettynä.

-- On, vastasi tohtori, mutta siihen täytyy saada myös todistajat. Se

on hyvin tärkeätä. Siitä huolehdimme me, mrs Cavalossi ja minä. Mutta

kirjoittakaa nyt ensin oma nimenne alle.

Tohtori Colpus näkyi ottaneen johdon käsiinsä.

-- Nyt saat kuulla, Sylviane, huudahti Arthur silmänräpäyksen kuluttua,

kun hänen kaunis nuori vaimonsa matkapukuun puettuna astui huoneeseen.

Nyt olen kirjoittanut testamenttini. "Minä Arthur Clinton Forrest...

testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin --

vaimolleni Sylvianelle." Joten, jos minä kuolen huomenna --

Hän vaikeni peljästyneenä, sillä hän huomasi samassa, mitä hän oli

tehnyt.

Nuori tyttö oli vaipunut tuoliin tukahtuneesti huudahtaen.

-- Mutta Arthur, miten saatoit menetellä siten? kuiskasi mrs Cavalossi.

-- Oletteko unohtanut, että Drew raukka kuoli seuraavana päivänä

häitten jälkeen? sanoi tohtori Colpus ihmeen rauhallisella äänellä.

-- Anna anteeksi minulle, Sylviane, huudahti Arthur ja kietoi Sylvianen

syleilyynsä. Tuokion kuluttua oli Sylviane täysin saavuttanut

levollisuutensa.

-- Osh, tuo oli hyvin typerää minun puoleltani, sanoi hän hymyillen.

Mutta morsiusparin ruvetessa hyvästelemään valtasi läsnäolijat

kylmähkö, synkkä tunne, jota tohtori Colpuksen virassaan saavuttama

taito ei kyennyt poistamaan. Arthurista tuntui, tahtomattaankin, tapaus

pahalta enteeltä.

-- Hyvästi, Sylviane, hyvästi, sanoi mrs Cavalossi ja suuteli

tyttärensä poskia. Hyvästi, Arthur. Tulkaa oikein onnellisiksi ja

kirjoittakaa kumpikin hyvin pian -- muistakaa, että minä jään yksin.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi ja onneksi olkoon! Tohtori Colpus tarttui heidän käsiinsä ja

kumarteli kumartelemistaan.

-- Sylviane! Mrs Cavalossi pyysi tyttärensä sivulle. Yksi ainoa sana --

hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan -- saat kirjeen Montreauxiin.

Samalla lähetän Simsin. Täytyy menetellä kuten näytelmässä. Sinähän

ymmärrät?

Vastaukseksi ummisti nuori tyttö silmänsä kerran. Vastanaineet olivat

matkustaneet. Kuherruskuukausi oli alkanut.

-- Minähän hoidin sen hyvin? sanoi mrs Cavalossi heidän lähdettyään

tohtori Colpukselle.

-- Asia onnistui erinomaisesti, vastasi tohtori. Otanko minä nuoren

miehen testamentin?

-- En tahdo vaivata teitä sillä, mutta kiitos joka tapauksessa, vastasi

mrs Cavalossi. Minä säilytän sen itse.

-- Minkätähden halusitte porvarillisen vihkimisen? kysyi tohtori.

-- En oikein tiedä, vastasi mrs Cavalossi. Minulla oli kai omat syyni.

-- Kirkkohäät --, aloitti tohtori.

-- Parahin ja ihastuttavin Colpus, keskeytti hänet mrs Cavalossi, miksi

puhutte niin paljon tuosta?

-- Ettekö voi arvata sitä?

-- En, sitä en tosiaankaan voi -- koska se nyt on tehty.

-? Siis sanon sen teille. Hän rykäisi muutamia kertoja ja kulki edes

takaisin huoneessa. Ettekö ole huomannut, että yhdet häät usein

aiheuttavat toiset seuraajakseen?

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Tarkoitan, jatkoi tohtori, että katsellessani mr Forrestin

avio-onnea, tulen mustasukkaiseksi.

-- No, entä sitten?

-- Näyttäkää edes hieman tunteitanne, Marie! Menkää naimisiin kanssani

-- minä rakastan teitä -- teidän kauneutenne ja teidän syntienne

tähden. Eikö minun rakkauteni ole jo kyllin kauan ollut pidättyväistä?

-- Rakkaudesta minuun, virkkoi hän ilkkuvasti, te kai aamulla kävitte

kauppaa minun kanssani kuin oikea juutalainen?

-- Rakas Marie, puolesta miljoonasta ei käydä kauppaa. Puolesta

punnasta käydään kauppaa, mutta kun on kyseessä puoli miljoonaa,

sanotaan sitä kauppasopimukseksi. Sitäpaitsi minä tein kauppaa vain

osoittaakseni itselleni, että --

-- Mitä sitten?

-- Että minä voin kiertää teidät pikkusormeni ympärille. Tohtori piti

ylhäällä kyseellistä ruumiinosaa ja heristi sitä mrs Cavalossia kohti.

-- Te mairittelette itseänne, rakas Colpus. Ei ainoallakaan miehellä

ole minuun mitään valtaa.

-- Minullapa on, aivan yksinkertaisesti sen takia, että te

rakastatte minua. Te olette rakastanut minua siitä asti, kun olitte

kuusitoistavuotias, Marie, siitä hetkestä, jolloin minä näin teidät

Berlinissä ensi kerran tuon ylhäisen lähettilään luona, jonka lapsen

kotiopettajattarena te olitte. Minä olin köyhä silloin -- enkä minä

nytkään ole erikoisen rikas.

-- Mutta te toivotte ennen pitkää tulevanne rikkaaksi, jatkoi mrs

Cavalossi terävästi.

-- Minä olin köyhä silloin, uudisti tohtori ja koetti puhua vakavassa

äänilajissa. Ja oli tosiaankin suorastaan ritarillisesti ja

epäitsekkäästi minun puoleltani menetelty, kun järjestin siten, että te

jouduitte naimisiin Italian lähetystön toisen sihteerin kanssa. Minä en

totta tosiaan tiedä, miksi menettelin siten. Minun on täytynyt olla

siihen aikaan ihan täydellinen pyhimys. Minähän olisin yhtä hyvin

voinut itse mennä kanssanne naimisiin.

-- Ja tuomita meidät molemmat elämään köyhyydessä, lisäsi mrs

Cavalossi.

-- Me olisimme nopeasti rikastuneet, te ja minä, sanoi tohtori.

-? Siihen aikaan -- mrs Cavalossi katsoi tohtoria silmää räpäyttämättä

-- en minä vielä ollut oppinut heittämään kaikkia epäilyksiä yli

laidan.

Tohtori hyräili jotain sävelmää ja sanoi sitten suruttomasti:

-- Kuulkaahan, te ette ole milloinkaan kertonut minulle, mihin tautiin

signor Cavalossi kuoli.

-- Mieheni kuoli sydäntautiin, vastasi mrs matalalla äänellä.

-- Hm! Siihenhän kaikki kuolevat, vastasi tohtori. Sen jälkeen hän

jatkoi, kuin päästäkseen eroon tuosta liian arkaluonteisesta asiasta:

Oli tosiaankin vahinko, että minä kadotin teidät näkyvistäni

kaksitoista vuotta sitten! Me olisimme ennättäneet pitkälle sinä aikana

-- jos minä vain olisin tietänyt, että te olitte leski! Mrs Cavalossi

tuijotti miettiväisenä ulos ikkunasta.

-- Me kohtasimme kyllä tarpeeksi ajoissa, virkahti hän ajatellen. Te

olette minun paha henkeni.

-- Niin kylläkin, vastasi tohtori, ja löytyy yksi keino, millä voi

lumota minut -- avioliiton kautta. Olkaa ymmärtäväinen, Marie. Antakaa

tunteenne puhua -- tulkaa omakseni!

Tohtorin lempeä ääni kuullosti suorastaan rukoilevalta.

-- Enkö ole teidän sieluni, vaikkakaan en ruumiini puolesta? kuiskasi

hän.

-- Minä rakastan teitä, sanoi tohtori, te tiedätte sen. Hän kumartui

mrs Cavalossin puoleen.

-- Ja minä vihaan teitä! Hänen silmänsä katsoivat ylös tohtorin

silmiin. Tohtori näki niiden olevan täynnä kyyneleitä. Kerran minä ehkä

rakastin teitä, mutta nyt minä vihaan teitä, enkä tahtoisi mennä

kanssanne naimisiin, vaikka sillä voisin pelastaa sieluni

ijankaikkisesta kadotuksesta.

Tohtori ei ollut milloinkaan ennen nähnyt pienintäkään kosteuden jälkeä

mrs Cavalossin silmissä. Hän peräytyi tämän nähdessään aivankuin äkkiä

peräytyy syvyyden reunalla.

-- Se on minun onnettomuuteni, vastasi tohtori vakavalla ja lempeällä

äänellä, se on onnettomuuteni, mutta ei minun syyni. Kunnioittavana,

kuten aina, huomaan olevani pakoitettu edelleen säilyttämään rakkauteni

pidättyvänä. Hän suuteli mrs Cavalossin kättä ja poistui huoneesta.

Heti hänen lähdettyään soitti mrs Cavalossi kamarineitsyensä luokseen.

-- Adela, sanoi hän, matkustamme täältä huomenna.

-- Niin, rouva.

-- Lähettäkää Sims luokseni puolen tunnin kuluttua.

-- Kyllä, rouva.

-- Ja tuo minulle vähän konjakkia ja venäläiset paperossini.

-- Kyllä, rouva.

Kun mrs Cavalossi sytytti savukkeensa, sanoi hän itsekseen:

-- Hän on oikeassa ja hän tietää sen. Rakastan häntä mielettömästi ja

antaisin miljoonan, jos voisin olla rakastamatta.