I.

Ihastuttava mrs Cavalossi.

Hän istui sievässä yksityishuoneessaan hotelli Cecilissä. Suoraan häntä

vastapäätä oli iso ikkuna, josta avautui näköala yli The Embankmentin,

Themsin, siltojen ja josta voi tarkastella vilkasta näytelmää virralla

ja maalla. Aurinko oli korkealla taivaalla ja ilma oli kesäistä. The

Embankmentiä reunustavat puut olivat täydessä lehdessä, käytävien

vierillä hehkuivat pelargoniat tulipunassa, ohikiitävien vaunujen

auringonvarjostinkatokset loistivat, suuret harmaat jokialukset tekivät

kulkuvuorojaan Hampton Courtiin täynnään naurua ja valkeita puseroita,

vesi näytti yhtä siniseltä kuin taivaskin: koko maailma hymyili.

Paitsi mrs Cavalossi, joka selvästikin oli levoton ja hermostunut.

Ja kuitenkin hän oli vielä verrattain nuori ja silminnähtävästi rikas

ja hänen kauneutensa oli huomiotaherättävä, häikäisevä, kiistämätön.

Ensi silmäyksellä olisi häntä saattanut luulla kaksikymmentäviisi- tai

kaksikymmentäkuusi-vuotiaaksi, mutta lähemmin tarkastellessa saattoi

hänen suunsa ympärillä olevista, päättäväisyyttä ilmaisevista

juonteista, hänen silmissään vivahtavasta salaperäisyydestä ja hänen

suhtautumisestaan täydellä tuntemuksella yleisiin asioihin tulla siihen

lopputulokseen, että hän oli ehkä vanhempi. Todellisesti hän oli

kolmenkymmenenneljän vuoden vanha ja oli ollut leskenä seitsemäntoista

vuotta. Hän oli erikoinen, arvoituksellinen nainen ja erikoisinta,

arvoituksellisinta hänessä oli se, ettei hän ollut mennyt naimisiin

näiden vuosien kuluessa. Tuntui uskomattomalta, ettei hän ennemmin tai

myöhemmin olisi langennut niihin houkutteleviin tarjouksiin, joita --

niin ainakin olisi luullut -- oli täytynyt tulla niin kauniin naisen

osaksi. Sitten katse ehkä pysähtyi pitkille, kapeille kasvoille -- hän

ei ollut tumma eikä vaalea, vaan jotain siltä väliltä -- helmimäisiin,

vaaleanruskeisiin silmiin, kreikkalaisen nenän ihastuttavaan

kaarevuuteen, harvinaisen kauniiseen, kiinteään suuhun punaisine,

hieman ohuine, yhteenpuristettuine huulineen, leukaan ihastuttavan

hienoine syvennyksineen, pyöristyneisiin rusoposkiin, joilla ei ollut

ihomaalin tuntua, korkeaan, valkeaan otsaan, pieniin, puoliksi

peitettyihin korviin -- kaikkea tätä ihaili ja katseli nautinnolla,

mutta tunsi samassa aivankuin pelkoa ja kauhua tuon syvän,

onnettomuutta ennustavan katseen edessä, joka tuon tuostakin välähti

noissa vaaleanruskeissa silmissä; ja epäämättömästi olisi vakuuttanut

itselleen, että se mies, joka olisi uskaltanut kosia mrs Cavalossia,

olisi ollut hyvin rohkea, hyvin hurjapäinen.

Hän nousi äkkiä seisomaan ja kulki pari kertaa edes takaisin lattian

poikki. Hän oli puettu valkeaan, liinaiseen kävelypukuun; päässään

hänellä oli valkea hattu, jonka alla hänen ruskea tukkansa aaltoili

kevyesti. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja kuitenkin oli tuo

puku ja tukkalaite hienoin ja miellyttävin mitä ajatella saattaa. Hän

palasi takaisin ikkunan ääreen, tuijotti laajaa näytelmää ulkona --

mutta ei nähnyt sitä -- ja painoi sitten äkkiä sähkönappulaa.

Kamarineitsyt astui sisään edessään tavanmukainen musta esiliina.

-- Paljonko kello on, Adela? Tämä on pysähtynyt.

-- Täsmälleen viittätoista yli yhdeksän.

-- Eikö tohtori Colpus ole tullut?

-- Ei, ei vielä.

-- Sanokaa Simsille, -- mrs Cavalossi puri huultaan -- että hän menee

alas eteishalliin ja odottaa tohtoria sekä tuo hänet tänne heti, kun

hän saapuu. Antakaa sitten minulle käsineeni ja se auringonvarjo, jonka

sain eilen kotiin Doucetsista. Menkää senjälkeen ja pyytäkää mrs Drewiä

pysymään huoneessaan siihen asti, kunnes minä lähetän kutsumaan hänet.

-- Kyllä, rouva. Adela poistui.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä, kun se

taasen avautui ja hän astui sisälle ilmoittaen:

-- Tohtori Colpus.

Vastatullut oli kookas, solakka, vilkas, hiukan yli keski-iän oleva

mies. Hänen tukkansa ja pitkät viiksensä olivat harmaat. Hänellä oli

päällään moitteeton, harmaa matkapuku, saman värinen kuin viiksetkin.

Hän näytti olevan hyvin hengästynyt.

Mrs Cavalossi astui hänen luoksensa suopea hymy huulillaan ja puristi

hänen kättään.

-- Minä soitan, kun haluan jotain, sanoi hän kamarineitsyelle ja Adela

lähti. Niin pian kuin mrs Cavalossi ja vastatullut jäivät kahdenkesken,

muuttui edellisen kasvojen ilme.

-- Te sanoitte olevanne täällä kello yhdeksältä, sanoi hän vakavasti.

Oletteko unohtanut, että Arthur Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin

kuluttua?

-- Juna myöhästyi. Se oli myöhässä jo silloin, kun se lähti

Edingburghistä ja myöhästyminen lisääntyi yhä enemmän ja enemmän yön

kuluessa.

-- Juna! huudahti mrs Cavalossi purevasti aivankuin tohtori Colpus

olisi voinut määritellä junien kulut.

-- Niin, juna, vastasi tohtori ja näytti kauniita hampaitaan

hymyillessään kylmän huolettomasti. Luulitteko, että minä voisin

määrätä skottilaisen pikajunan lähtemisajat?

Mrs Cavalossi pyysi hiljaisuutta kädenliikkeellä.

-- Noo-o? huudahti hän kärsimättömästi. Onko asia selvä?

-- Aivan selvä.

-- Onko teillä todisteasiapaperi?

-- Kyllä.

-- Ja vihkimis- ja kastetodistukset?

-- Kyllä.

-- Ja oletteko aivan varma siitä, ettei ole kyseessä minkäänlainen

erehdys?

-- Olin aivan varma siitä jo puoli vuotta sitten, teidän armonne.

Ennenkuin matkustin, sanoin teille, että mielestäni matka oli aivan

turha. Mutta naisten tapaan te päätitte -- luonnollisestikin

viimeisessä silmänräpäyksessä -- että sen täytyi tapahtua ja siksi se

tapahtui. Olen teidän nöyrin palvelijanne, sangen nälkäinen ja

välttämättömästi unen tarpeessa.

-- Te olette korvaamaton, mutisi mrs Cavalossi ja laski valkean kätensä

vanhan miehen käsivarrelle. Tehän näytätte niin pirteältä kuin nuori

poika.

Mrs Cavalossi hymyili taasen.

-- Pukeutumisosasto junassa oli ihastuttava, vastasi tohtori, ja tehän

tiedätte, että elämäni kiihoite on olla nuori keikari. Mutta sehän on

totta, eräästä asiasta minun täytyy vielä puhua teille. Forrest tulee

kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoitte. Siis meillä on aikaa sitä

asiaa varten kaksikymmentä minuuttia.

-- Mitä asiaa varten?

-- Saatte kuulla. Mehän olemme sopineet siten, että minä saan

satatuhatta, jos tämä yritys onnistuu.

-- Jos se onnistuu? toisti mrs Cavalossi pannen ihmettelevän

äänenpainon lauseen ensimmäiselle sanalle. Jos se onnistuu? Eikö se ole

sitten onnistunut?

-- Ei, virkkoi tohtori Colpus, se ei ole vielä onnistunut.

-- Te ehkä otaksutte, sanoi mrs Cavalossi pilkallisesti, että meidän

nuori ystävämme voi saada halvauksen kadulla tai joutua johonkin muuhun

miellyttävään onnettomuuteen?

-- En, enhän toki, minä toivon nuoren ystävämme nauttivan

tavallisesta terveydestään, hymyili tohtori ja vaikeni. Sitten

hän jatkoi, hänen kasvojensa ilmeen käydessä kovaksi, totiseksi ja

onnettomuuttaennuatavaksi: -- Siksi kunnes --

-- Toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään siksi

kunnes --

Tohtori hillitsi taasen itsensä. Hänen katseensa kohtasi kauniin mrs

Cavalossin katseen. He katsoivat pitkän aikaa salaperäisellä

yhteisymmärryksellä toisiaan, eikä se ollut naisen katse, joka ensiksi

painui.

-- Siksi kunnes hän lakkaa nauttimasta tavallisesta terveydestään,

jatkoi mrs Cavalossi olematta millänsäkään asiasta.

-- Aivan niin, sanoi Colpus. Ja sallikaa minun lisätä, te kallis ja

jumaloitava olento, että te olette kylmäverisin ihminen, minkä minä

olen ollut tilaisuudessa tapaamaan.

-- Älkää nyt olko niin tyhmä, vastasi mrs Cavalossi. Te siis myönnätte,

että asia on onnistunut?

-- Myönnän, että siten tulee todennäköisesti käymään. Mutta otaksukaapa

aivan vain lystiksenne, että --. Hän epäröi.

-- Mitä sitten? kysäisi rouva ja oli -- ihastuttavaan tapaansa --

olevinaan loukkaantunut.

-- Oh, eipä mitään, vastasi tohtori. Olkaamme iloisia ja optimistisia

tänä tärkeänä ja kauniina aamuna. Oletetaan, että kaikki onnistuu

hyvin. Laulakaamme morsiusmarssi. Mutta ennenkuin laulamme

morsiusmarssin nuorelle ystävällemme, täytyy minun puhua siitä

seikasta, josta aloin. Me olemme, kuten sanottu, päättäneet, että tulen

saamaan satatuhatta.

-- Kyllä, virkahti mrs Cavalossi.

-- Toivon voivani muuttaa sen päätöksen.

-- Muuttaa sen, parahin Colpus?

-- Aivan niin. Minä haluan viisisataatuhatta.

-- Viisisa --

He katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa toisen kerran tänä

aamuna, mutta nyt tuo katse sisälsi voimankoetuksen, se ei ollut enää

yhteisymmärrystä.

-- Toisilla sanoilla, lausahti tohtori Colpus huolettomasti, puoli

miljoonaa.

-- Olen pahoillani, jos teille on sattunut laskuvirhe, vastasi mrs

Cavalossi merkillinen välähdys vaaleanruskeissa silmissään, mutta

teidän kai täytyy kuitenkin myöntää, että satatuhatta on kylliksi --

puoli miljoonaahan olisi suorastaan mahdotonta.

-- Teidän armonne, minä pidän tänään mahdottomuuksista.

-- Puoli miljoonaa, jatkoi mrs Cavalossi kuin ei vanha narri olisi

sanonut mitään, on enemmän kuin minkä arvoinen te olette.

-- Te saisitte silloin tasan kaksi miljoonaa, sanoi Colpus. Ja kun

kaikki ympäri käy, ei ole kai ollut niin helppoa tulla toimeen ilman

minua.

-- Te olette taidokas ja turhia uskomaton mies, virkkoi mrs Cavalossi

rauhallisesti. Menen vieläkin pidemmälle ja myönnän, että te olette

äärimmäisen taitava mies. Mutta tässä maassa löytyy useita tuhansia

taitavia ja eteviä miehiä, kun sitä vastoin tuskin löytyy kuin vain

yksi nainen, joka on niin kaunis kuin Sylviane, ja tuskin montakaan

niin kaunista kuin minä. Meidän ihastuttava suunnitelmamme on tarvinnut

toteuttamisekseen apua taitavalta, ymmärtäväiseltä mieheltä, mutta

pääasiassa kuitenkin naiselliselta kauneudelta, parahin tohtori.

Siksi --

-- Siksi minun täytyy tyytyä sataantuhanteen. Niinikö tarkoitatte?

-- Niin. Summa, jonka te alkujaan pyysitte.

-- Naisellista logiikkaa! Mutta minä pyydän joka takauksessa enemmän.

Se, mitä -- hm -- vielä on tehtävä, osuu minun kohdalleni ja minä tulen

päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, mikä vaara siihen

liittyy.

-- Pyh! hymähti rouva. Tehän hoiditte sen asian niin hyvin

ensimmäisellä kerralla.

-- Silloin oli vähemmän kyseessä. Aivoni olivat silloin kylmemmät,

käteni varmempi. Ja mies vanhempi, paljon vanhempi.

-- Ette kai aio hermostua?

-- Näytänkö hermostuneelta? Minä vaan arvioin sen vaaran, johon

antaudun, oikeaan arvoonsa. Ja sen oikea arvo on puoli miljoonaa -- ei

enempää eikä vähempää.

Mrs Cavalossi pudisti lumoavaa päätänsä. Miehen kasvoilla häivähti

nopeasti suuttumus.

-- Te uskotte, että minä olen teidän ihailijanne, sanoi hän katkerasti.

Minä olenkin. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan teidän ihailijanne.

Hadeksessa, jonne me molemmat viimein joudumme, tulen alati ihailemaan

teitä. Mutta minä en ole teidän sokea välikappaleenne. Minä en ole

vanha hempeämielinen narri, joksi minua luulette, Marie. Minä sanon,

että teidän täytyy suostua pyyntööni. Tulen pakottamaan teidät.

Hänen äänensä oli hillitty, arvoituksellinen.

-- Pakoittamaan minut?

-- Niin.

Mrs Cavalossi vastasi menemällä tohtorin luo ja laskemaila kalpean,

hieman hyväilevän käden hänen olkapäälleen.

-- Älkää puhuko siten, ystäväni, kuiskasi hän hetken äänettömyyden

jälkeen. Se koskee minuun. Te ette ole nukkunut yöllä ja olette melkein

hysteerinen.

Tohtori nauroi voittajan naurua.

-- Ja minun puoli miljoonaani? kysyi hän.

Mrs Cavalossi asettui istumaan entiselle paikalleen ja tohtori seurasi

hänen jäljessään.

-- Tulette saamaan sen, vastasi rouva viimein hyvin rauhallisesti.

-- Te myönnätte, että minä ansaitsen sen?

-- Myönnän.

-- Silloin suutelen kättänne.

Hän kumartui ja suuteli kättä hovimiehen tavalla. Se oli sopiva loppu

tälle hankkeelle. Ja nuo kaksi, jotka pelasivat miljoonista, jotka

kuolleet olivat koonneet, rupesivat puhumaan kaikenlaisesta

turhanpäiväisestä.