— Neiti Hellé! huudahti Marie Lamirault aukaisten Genesvrier'n
asunnon oven... Mikä yllätys! Kylläpä herra Antoine nyt tulee olemaan
tyytyväinen!
— Onko hän kotona, Marie?
— Ei, neiti, mutta hän tulee pian... Minä käyn iltapäivisin täällä
siivoamassa. Astukaa sisään! Pikku Pierre on mukanani. Hän leikkii
eteisessä. Tule, Pierrot, tule pikku mies!
Tanakka lapsukainen riippui hameessani: otin hänet syliini ja kannoin
hänet Antoinen työhuoneeseen saakka, jonne äiti nauraen mielihyvästä
minua seurasi.
— Neiti on tullut hiukan kalpeaksi... Ah, olen paljon ajatellut neitiä,
Babettea, tuota maalaistaloa ja herra Sylvain raukkaa, joka oli niin
hyvä!
— Ja onko teillä paljon työtä, Marie?
— No, onhan sitä jonkun verran, ei kehuttavasti. Siitä on kuitenkin se
etu, että ehdin käydä siivoamassa herra Antoinen luona, kun asun tässä
aivan lähellä. Käyn aina silloin, kun hän ei ole kotona, sillä hän ei
halua tulla häirityksi.
Pikku Pierre, joka ei minua tuntenut, katseli minua pelokkaan
näköisenä. Siirsin syrjään hänen otsalle valahtaneet ruskeat kiharansa
ja tarkastelin häntä kauan, — ei sen vuoksi, että olisin tahtonut
hälventää epäluuloa, jota ei enää sydämessäni ollut, vaan nauttiakseni
varmuudesta. Katselin noita somia, vienosti punertavia kasvoja, jotka
muistuttivat äidin piirteitä, ja veitikkamaisia, kauniin sinivihreitä
silmiä, jotka olivat aivan samanlaiset, niin oli Marie minulle
kertonut, kuin Louis Florentin silmät. Ihana riemuntunto valtasi minut
ja minä suutelin pikku Pierreä.
— Eikö totta, neiti, hän on kovasti kasvanut. Hän on herttainen.
— Hyvin herttainen, Marie, ja teidän näköisenne... Pierrot kultaseni!
Hän ei tunne minua enää. Se johtuu siitä, että olen vähän laiminlyönyt
häntä tänä talvena. Meistä tulee jälleen ystävät nyt, me palautamme
vanhat hyvät välimme ennalleen... koska en menekään naimisiin.
— Siis, kuiskasi Marie, siis on totta, että...
— Niin, se on totta. Jään naimattomaksi, hyvä Marie, ellen löydä
sellaista miestä, joka täysin minulle soveltuu... Mutta asiasta
toiseen, kertokaa minulle jotakin herra Antoinesta. Miten hän voi?
— Jokseenkin hyvin, neiti. Hän rasittaa itseään kovin kirjoituksillaan.
Ja sitten, hänellä on ollut ikävyyksiä, tietäähän sen.
— Sanokaa minulle totuus, Marie, minun täytyy se tietää. Onko herra
Genesvrier puhunut teille minusta?
— On... hän on kysellyt minulta, olenko Babettelta kuullut teistä
jotakin. Hän on joka päivä odottanut kirjettä. Voi, hän on ollut niin
levoton.
— Entä rouva Marboy?
— Hän on käynyt täällä herra Genesvrier'n luona. Tiedän sen siksi,
että olin täällä silloin. Minä luulen, että heillä oli jonkunlaista
sanasotaa keskenään.
— Hyvä on, se asia kyllä järjestyy. Mutta olkaa niin kuin ei minua
täällä olisikaan; jatkakaa työtänne.
— Kaikki on valmista, neiti, olin juuri pois lähdössä.
— No niin, lähtekää vain, minä jään odottamaan herra Antoinea.
Hän puki päällysmekon poikansa ylle, sanoi minulle hyvästi ja lähti.
Olin yksin Antoinen luona, tuossa pienessä huoneustossa, jossa olin
viettänyt hänen kanssaan niin monta suloista ja työteliästä hetkeä,
jonne olin tuonut rakkautta ja jättänyt tuskaa. Kuten ensimmäistä
kertaa täällä käydessäni kauan sitten loi nytkin kirkas maaliskuun
päivä korkeiden ikkunoiden täydeltä huoneeseen valoaan. Parvi
varpusia sirkutti pappilan puutarhoissa. Suuri kuparinen lamppu
seisoi täytettynä työpöydällä; päällekkäin kasatut kirjat loistivat
silmiin erivärisin selkämystöin. Mustalla marmori-uunilla vääntelehti
Michel-Angelon _Orja_ tuskaisin jäsenin vastapäätä ruskeisiin kehyksiin
suljettua _Melankoliaa_, joka oli laskenut lepoon raukeat siipensä ja
unelmoi, putkiloista ja rautayrteistä punottu seppel päässään.
Luostarin rauha vallitsi täällä, tuollainen hiljaisuus, jota niin
rakastin ja joka on sovelias opiskelulle, unelmoimiselle, suuren
rakkauden kätketylle salaisuudelle. Millä sisäisellä, sykähdyttävällä
ilolla näinkään taas edessäni nuo ruskeat tammiset huonekalut,
vihertävät seinäpaperit, nuo raikkaat olkimatot kuluneella lattialla!
Kauan, kauan odotin. Aurinko jo laski. Kello löi kuutta Saint-Etiennen
kellotornissa.
Vihdoinkin työnnettiin avain avaimenreikään, kuului askeleita, ovi
avautui ja kynnyksellä, edessäni, näin Antoinen.
Hän pysähtyi kuin puusta pudonneena. Olin rientänyt häntä vastaan,
mutta en saanut suustani ainoatakaan sanaa. Me seisoimme siinä
vastatusten, mykkinä syvässä äänettömyydessä, jossa olisimme voineet
kuulla toistemme sydämen tykinnän.
— Mitä on tapahtunut, Hellé? kysyi hän vihdoin äänellä, jota ei ollut
tuntea... Voinko jollakin tavoin auttaa teitä? Puhukaa vapaasti.
— Olen ollut Parisissa jo neljä päivää... En ole uskaltanut tulla, enkä
tahtonut kirjoittaa... Tänään vihdoinkin...
Huolestunut ryppy näkyi hänen otsallaan. Hän laski hattunsa pöydälle ja
istuutui viereeni.
— Puhukaa. Olen kokonaan käytettävissänne, huolimatta julmasta,
selittämättömästä vaitiolostanne, josta en ole tiennyt mitä ajatella.
Mutta olkoon asianne mikä hyvänsä, muistakaa, että olen ystävänne.
Ajatellessani, millaisia kärsimyksiä olin mahtanut tuottaa hänelle,
oli sydämeni pakahtua noiden hienojen ryppyjen uurtamain, äänettömäin
tuskan-öiden, ankaran hellittämättömien työpäiväin, salaisen
kärsimyksen näytelmän kalventamain, stoalaisten kasvojen edessä.
— Hellé, jatkoi hän lempeästi, olen kuullut kerrottavan ihmeellisiä
asioita... Olette purkanut kihlauksenne Clairmontin kanssa?
Nyökkäsin myöntävästi.
— Rouva Marboy kertoi siitä minulle, mutta en käsittänyt mitään
niistä lisäyksistä, joilla hän koristi kertomustaan... Hän melkein
suoranaisesti syytti minua siitä, että olin muka tullut teidän
molempain rakkautenne väliin, yllyttänyt teitä kapinaan. Hän puhui
salaperäisin vihjauksin eikä nähtävästi sanonut minulle kaikkea,
mitä hän ajatteli. Mitään muuta en tiedä, Hellé. Marie Lamiraultilta
sain kuulla sen, että olitte matkustanut pois. Lukemattomia kertoja
olen ollut kiusauksessa kirjoittaa teille; mutta te olitte luvannut
lähettää minulle kirjeen, jota ei kuitenkaan saapunut, ja, minun täytyy
tunnustaa se teille, olen pelännyt... Ah, olen elänyt nämä kolme
kuukautta kuin painajaisen alla, ystävä raukka!
Kyyneleet nousivat silmiini. Hän katsoi minuun äänettömänä.
— Te itkette, sanoi hän. Mitä olettekaan tehnyt, varomaton tyttönen?
Mikä oikku sai teidät särkemään onnen, jota epäilemättä nyt murehditte?
Te itkette, siis rakastatte vielä ja arvaan...
Pudistin päätäni.
— Ah, teillekin, sanoi hän tuskaisesti hymyillen, jota minä luulin
niin viisaaksi ja voimakkaaksi, tuottaa rakkaus lapsen suruja. Te
nurkuilette omalle sydämellenne... Mutta mikä teidän on, Hellé? Teidän
on siis niin kovin vaikea olla! Ettekö voi puhua? No niin, itkekää,
jos se tekee hyvää teille. En kysele teiltä sen enempää. Tiedän vain,
että olette onneton ja että tahtoisin teitä lohduttaa. Enkö ollut ennen
paras ystävänne? Kuinka te olette kalpea ja laihtunut, lapseni!
Mielenliikutuksen järkyttämänä, poissa suunniltani, tietämättä enää,
mitä sanoa, peitin kasvoni käsiini. Hän siirsi ne sivulle ikäänkuin
rohkaisten minua puhumaan, ja hänen kasvoiltaan hohti rakkauden ja
säälin kirvelevä kauneus. Me vaikenimme molemmat, mutta yrittäessäni
pehmeän avuttomalla, harkitsemattomalla liikkeellä kääntää päätäni
poispäin, osuin Antoinen olkapäihin, johon punastuen nojasin otsani.
Hän kuiskasi:
— Hellé...
Tunsin koko hänen ruumiinsa vapisevan... Hänen kätensä laskeutui hiljaa
hiuksilleni isällisesti ja rauhoittavasti.
— Kertokaa minulle kaikki, ystäväni! (Hänen matala äänensä vapisi
hiukan.) Minä en ole lainkaan muuttunut. Toivon kaikesta sydämestäni,
jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen näkeväni teidät onnellisena.
Eikö setänne uskonut teitä minun hellään hoivaani?... Tiedätte,
etten kanna mitään kaunaa... ja että rakastan teitä aina... Ja juuri
sentähden, että rakastan teitä, otan osaa teidän hätäänne. En voi nähdä
teidän itkevän, se koskee minuun, ja kuitenkin! Nähdessäni noiden
kyyneleiden, jotka vierivät toisen vuoksi, noiden kyyneleiden, jotka
polttavat minun sydäntäni, vuotavan täällä, minun luonani, tunnen, ah
Hellé, samalla jonkunlaista katkeraa, kummallista iloa! Se, että olette
rientänyt tänne tuskanne hetkellisessä puuskassa, todistaa, etten ole
tullut teille vieraaksi. Voi, pikku raukkani, olen kovin kykenemätön
ja taitamaton teitä lohduttamaan. Osaan niin huonosti puhua. Sanat
jättävät minut pulaan... Hellé, Hellé, tekö siinä todella olette?
En tahdo voida uskoa, että olette luonani... Huomenna, kun olette
unohtanut surunne ja nuo kyyneleet, sekä sen, joka ei rohjennut niitä
pyyhkiä, sulkeutuu iäksi yksinäisten unelmieni kehä. Olen etsivä teitä
täältä asunnostani, jossa en enää uskonut teitä näkeväni... jonne
varmaankaan ette enää koskaan palaa... Ja olen kärsivä! Valitettavasti
olen vain pelkkä ihminen ja minullekin ovat tuttuja nuo epätoivon
hetket, jotka murtavat miehekkäimmänkin rohkeuden, lujimmankin
tahdonvoiman... Mutta olenhan taas saanut nähdä teidät, ystävä. Olen
puristanut noita pieniä kätösiä, hivellyt noita vaaleita hiuksia...
Ah, itkekää kauan, olkaa kauan noin... jospa tietäisitte... Elämä, tuo
armoton elämä, lahjoittaa minulle tässä lyhyessä hetkessä enemmän kuin
uskalsin siltä pyytääkään!
Kyyneleeni, jotka eivät enää olleet katkeria, vaan suloisia, vierivät
yhä, pitkittäen Genesvrier'n erehdystä. Minun mielenliikutukseni
tarttui vähitellen häneen; hänen rakkautensa purkautui ilmi
epätahallisiin tunnustuksiin, joiden ennentuntematon sävy hämmästytti
minua.
Emme kumpikaan ajatelleet enää mitään selityksiä. Sydämissämme
liikkuvien tunteiden uutuus, Antoinen intohimoiset sanat, hänen
äänensä, katseensa ja kosketuksensa saivat minut kuin huumauksen
valtaan. »Tämäkö siis on tuo tyyni Genesvrier?» sanoin itsekseni,
huomaamatta, että hän olisi voinut minulle vastata: »Tämäkö siis on tuo
kylmä Hellé?»
Kohotin pääni, katseemme kohtasivat toisensa...
— Antoine, te rakastatte minua vielä, rakastatte yhä edelleen!
Huuliltani pääsi tämä riemun huudahdus, jota hän luuli naisellisen
turhamaisuuden purkaukseksi. Se loukkasi hänen ylpeyttään. Hän kalpeni,
hänen huulensa puristuivat yhteen:
— En luullut, että se voisi tuottaa teille niin suurta iloa!
Hän päästi irti käteni, jota en vetänyt pois. Silloin vaivuin
polvilleni ohuelle olkimatolle ja kuiskasin hymyillen kyyneleitteni
läpi:
— Ettäkö en iloitsisi rakkaudestanne, Antoine, ah, voitteko sitä
epäillä! Katsokaa minua tarkkaan! Ettekö näe levottomuuttani,
häpeääni, iloani?... Kuinka voisin ilmaista sen, mitä tahtoisin sanoa?
Ettekö enää osaa nähdä sydämeen? Älkää pyytäkö minua selittämään
yksityiskohtia, jotka saatte tietää myöhemmin, huomenna, sitten kun
meillä on aikaa puhua muista... Mitäkö on tapahtunut?... Oh, se on
hyvin yksinkertaista: luulin rakastavani miestä, joka oli miellyttävä,
heikko, häilyväinen ja kevyt. Elämän koetuksissa näyttäytyi hän olevan
mitätön luonne, matelevainen voimakkaiden edessä, epäoikeudenmukainen,
itsetiedoton, valmis halpamaisiin sovitteluihin, jotka minusta
olivat tuomittavia... Huomasin, että olin rakastanut hänessä omaa
mielikuvaani, hämärän ihanteeni kajastusta... Ja nyt olen katkaissut
tuon hauraan siteen, joka yhdisti minut ventovieraaseen, nyt palaan
teidän luoksenne, Antoine, yhdistääkseni, jos vielä sitä haluatte,
menneisyytemme tulevaisuuteemme. Siinä yksinäisyydessä, jossa nyt
olen elänyt kaksi kuukautta, olen päivä päivältä ajatuksissani
tullut teitä lähemmäksi. Mitä siitä, jos tietämättömät ihmiset ovat
teitä vähäksyneet ja kurjat luonteet teitä panetelleet! Totuuden
vastustamaton voima on kirkastanut minulle teidän oikean olemuksenne:
te olette suurempi kuin kaikki muut, minun korkean rakkaus-unelmani
sankari.
Hän oli hämmästyksestä sanaton, uskaltamatta uskoa odottamatonta onnea,
joka iski häneen kuin salama.
— Antoine, katsokaa minuun! Olen tässä teidän vieressänne ja tarjoan
teille kyynelsilmin, ristissä käsin, kaikessa sydämen nöyryydessä
sieluni, ruumiini, elämäni, rukoillen teitä liittämään minut
elämäntyöhönne, nostamaan minut luoksenne, antamaan minulle anteeksi.
Hän huusi:
— Hellé, Hellé, jonka jo luulin kadottaneeni!... Ainoa, ikuinen
rakkauteni!
Pimeys laskeutui huoneeseen. Se peitti yksityiskohdat, verhoten
esineitten muodot harmaaseen, salaperäiseen huntuun, ikäänkuin
irroittaen rakkautemme pois todellisuudesta. Aivan meidän lähellämme,
sohvan päällä, luulin vielä erottavani pienen taulun, Albrecht Dürerin
synkän enkelin, tuon voimakkaan ja vakavan Melankolian, jota aina olin
tervehtinyt tämän huoneen suojelushengettärenä. Pimeys tiheni yhä:
taulu katosi, vertauskuvallinen enkeli häipyi tummuuteen, jossa enää
vallitsi vain yksi taivaallinen vieras, Rakkaus. Ja minä olin Antoinen
sylissä. Hän puristi rajusti aaltoilevaa rintaansa vasten neitseellistä
saalistaan, joka vihdoinkin oli alistunut ja voitettu. Nuo ennen niin
läpitunkemattomat silmät, huulien auennut kukkeus, hiusten aaltoileva
välke kuuluivat nyt hänelle. Hän itse säteili onnea, voimaa, uutta
nuoruutta, sankarillisen sielunsa kauneutta, — pimeyden varjosta
loistivat enää vain silmämme ja minä tunsin vihdoinkin löytäneeni sen,
jota aina olin odottanut.