Kun tulin raatihuoneen ovelle, näin siinä ilmoituksen, johon
suurin kirjaimin oli painettu seuraavat sanat: _Helppotajuisia
esitelmätilaisuuksia_. Aina siitä asti kun olin tullut takaisin
Parisiin, — kolme päivää sitten — olin tuuminut tehdä kenenkään
tietämättä tällaisen seikkailuretken etäiseen esikaupunkiin, jossa en
tuntenut ketään ihmistä. Ristiriitaiset tunteeni olivat estäneet minua
menemästä Antoinen luo tai kirjoittamasta hänelle, ja minä paloin
halusta saada nähdä häntä.
Olin puettu tummaan pukuun, päällysnuttuun, joka peitti vartaloni, ja
harsoon, joka kätki kasvonpiirteeni, ja olin varmaankin jonkun köyhän
opettajattaren näköinen, joka oli tullut etsimään itselleen hyödyllistä
ja maksutonta hupia. Ihmisiä meni sisälle pilarikäytävästä ja minä
seurasin heitä umpimähkään.
Pian olin suuressa, alastomassa salissa, joka muistutti koulusalia
olkituoleineen ja penkkiriveineen. Salin perällä oli pienellä
korokkeella Tasavallan hengettären kipsinen rintakuva. Tällä
korokkeella oli vielä piano, kaksi nuottitelinettä ja viheriäisellä
veralla päällystetty pöytä. Tuoleilla istui puoli tusinaa nuoria miehiä
ja naisia, ja minä ymmärsin, että he olivat tilapäisiä esiintyjiä,
jotka olivat lupautuneet tulemaan opettamaan ja huvittamaan köyhiä ja
tietämättömiä kuulijoita. Eräällä naisella, joka oli sangen nuori,
oli kukoistavat, ruskeiden hiusten kehystämät kasvot. Toisella, joka
oli pikemminkin vanha, melkein ruma, oli hyväntahtoinen hymyily.
Heidän miestovereihinsa olivat kirjalliset toimet ja opettaja-ammatti
painaneet erikoisleimansa. Heillä oli väsyneet kasvonpiirteet,
likinäköiset silmät, yllään kuluneet lievetakit ja mustat kaulaliinat,
heidän eleensä olivat puhuvia ja havainnollisia.
Vähitellen sali täyttyi. Se oli samaa yleisöä, josta Genesvrier oli
opettanut minua tuntemaan muutamia tyyppejä, tuota kirjavaa, värikästä
yleisöä, jota ei näe muualla kuin Parisissa. Siinä näkyi virkailijoita
perheineen, vanhoja, siistejä, nukkavieruja, valkopartaisia herroja,
kirjailijoita, taiteilijoita ja nuoria työmiehiä, jotka kuuluivat
tuohon vähän edistyneemmän köyhälistön valiojoukkoon, joka ahkerasti
käy iltaluennoilla ja kansankirjastoissa. Nämä olisivat epäilemättä
toisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä hankkineet itselleen samat
tiedot, saman opillisen sivistyksen kuin porvariston nuorukaiset,
joilla, köyhinäkin, on tilaisuus pitkiin opintoihin ja jotka saavat
nauttia hienomman kasvatuksen siunauksista. He edustivat ilmeisesti
kansan nuorta kukkaa, toistaiseksi poikkeuksellisia tyyppejä. Monet
heidän tovereistaan vetelehtivät varmaankin tällä hetkellä kahviloissa
ja biljardipöytien ympärillä, tupakansavun, kirousten ja raa'an naurun
täyttämässä ilmakehässä.
Naisyleisö kiinnitti vielä enemmän mieltäni. Näin työläisnaisia, jotka
olivat saapuneet veljineen ja ystävineen. Heidän ammattinsa, joissa ei
tarvittu muuta kuin aivan koneellista kätevyyttä, olivat kehittäneet
heissä ainoastaan heidän sormensa ja tuon naiselle ominaisen
kauneusvaiston, joka on kuin esteettisen tunteen ensimmäinen alku-itu.
Kuinka he erosivatkaan noista naapureistaan, kahdenkymmenenviiden tai
kolmenkymmenenvuotisista naisista, joilla oli vakavat kasvot, kuihtunut
iho ja älyä säteilevät silmät. Ne olivat opettajattaria, valtion
virkailijattaria, oppineita ja sivistyneitä, jotka olivat porvareita
syntyperältään ja tottumuksiltaan, mutta jotka työ ja puute liitti
köyhälistöön. Nämä, joilla ei ollut varaa käydä teattereissa eikä
vieraskutsuissa, löysivät täältä vaihtelua arkiaskareilleen ja elämänsä
pikkuhuolille. He toivat näihin tilaisuuksiin ikäänkuin jotakin
herkempää ainesta, joka oli alttiimpaa taidevaikutuksille.
Sali oli melkein täynnä. Minä istuin takimmaisen penkin päässä seinän
vieressä ajatellen omalta kohdaltani rouva de Nébriantin vastaanottoja
ja yhdenvärin päivällisiä. Millä alentuvaisella säälillä paroonitar
ja hänen pöytäseuransa olisivatkaan katselleet näitä minua ympäröiviä
ihmisiä.
Kuuntelin keskusteluja, tarkkasin kasvojen piirteitä, panin merkille
ilmeitä.
— Viime kerralla oli hauskaa.
— Vähän liian paljon musiikkia minun mielestäni. Minä pidän enemmän
runoista.
— Voi, musiikki rupeaa itkettämään, sanoi muuan vaimo.
— Herra Genesvrier'ko tänä iltana puhuu?
— Niin.
— Kas, sepä hyvä, sanoi eräs kahdenkymmenen vuotias ompelijatar, sitä
miestä viitsii ainakin kuunnella! Hänen kielensä ei ole solmulla
niinkuin sen nuoren.
— Senkö herra Saintis'in?
— Niin. Hän on nätti poika, mutta muuten ei mistään kotoisin, hän
sopottaa mitä sattuu.
— Se punaisiin puettu neiti vasta osaa laulaa.
— Hänellä vasta on laulunääni!...
— Kyllähän se on hyvin kaunista, kun se on surullista, sanoi se vaimo,
joka äsken oli puhunut.
— Se on yhtä kaunista kuin teatterissa eikä maksa mitään... Kas, rouva
Peyron, oletteko tekin täällä?
— Minä olen täällä poikani seurana. Minulle, nähkääs, tämä on liian
oppinutta tai minä olen jo liian vanha käsittääkseni. Eugène, hänellä
sitä on tietoja; aina nenä kiinni kirjoissa. Minun aikanani ei niin
tehty.
— Entä vanhempi poikanne?
— Aina samanlainen vetelehtijä... Eikä hän välitä musiikista hölynpölyä.
— Hänestä ei teille tosiaankaan ole iloa. Mutta onneksi teillä on
Eugène.
— Täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Eugène, siinä vasta
poika, jollaista ei ole toista. Ferdinand on kovaluontoisempi... Mutta
ei paha hänkään, tiedän mä.
Nuori mies ja vanha nainen juttelivat minun takanani:
— Tuo oikealla on herra Saintis. Minä tunnen hänet. Hän on ollut
viisaustieteen opettajana maaseudulla. Nyt hän on sanomalehtimies...
Tuo toinen, pitkätukkainen, on Mariot _Punaisesta kuukauslehdestä_.
— Runoilijako?
— Niin, rouva. Ja tuo vaaleanpunaisiin puettu nuori tyttö on neiti
Dumesnil.
— Näyttelijätär?
— Ei, erään kuvanveistäjän tytär. Kas, isä Dumesnil on myöskin täällä,
tuolla toisella rivillä.
— Entä tuo toinen nainen?
— Hän soittaa pianoa, mutta hän ei ole pianisti ammatiltaan. Hän on
eräs naisasianainen, Marie Chauvel, esitelmöitsijä.
— Ja missä on herra Genesvrier?
— Hän on myöhästynyt... Hänen pitäisi tulla Louis Grannis'in kanssa.
— Kuuluisan Grannis'in?
— Itsensä runoilija Grannis'in kanssa. Hän osoittaa suurta
mielenkiintoa näitä tilaisuuksia kohtaan.
— Te tunnette siis herra Genesvrier'n?
— Kyllä, rouva. Olen lääketieteen ylioppilas. Tutustuin herra
Genesvrier'hen erään sairaan luona, jota hoidin.
— Ja mitä ajattelette hänestä?
— Minä ihailen häntä, rouva, ihailen äärettömästi. — Eräässä
sanomalehdessä näin häntä moitittavan.
— Kaikilla suurilla miehillä on vihollisia. Antoine Genesvrier on hyvin
suosittu nuorison parissa. Hän on apostoli, henki, jollaisia nykyaikana
harvoin näkee! Ja mikä suuri kirjailija! Oletteko lukenut _Köyhät_,
rouva?
— En.
— Se on luettava... Katsokaa, tuolla Genesvrier tuleekin Grannis'in
kanssa! Grannis on tuo vanhempi, se, jolla on kunniamerkki.
— Hän on siis Akatemian jäsen?
— On, rouva.
— Vai niin, sanoi rouva ihailevasti.
Kaasulamput tekivät ilman hehkuvaksi. Minä nostin harsoni nähdäkseni
paremmin. Antoine oli jo puhujalavalla. Viheriän lampunvarjostimen läpi
lankeavassa valossa näyttivät hänen vielä nuorekkaat kasvonsa minusta
olevan syvän väsymyksen uurtamat, joka tuntui vanhentaneen hänet
muutamassa kuukaudessa.
Hän puhui istuen pienen pöydän ääressä. Hän kiitti Grannis'ta siitä,
että tämä oli tullut tähän tilaisuuteen, ja koruttomasti, ilman
imartelua hän palautti mieliin runoilijan loistavan elämäntyön. Sitten
hän muutamin sanoin selosti näiden esitelmätilaisuuksien syntyä,
puhui voitetuista vaikeuksista, siitä innostuksesta, jonka ne olivat
herättäneet, ja siitä avustuksesta, jota yritystä kohtaan oli osoitettu.
Tämän johdannon jälkeen Antoine selaili eteensä levitettyjä papereita
ja luki lyhyen kuvauksen eräästä Beethovenin sinfoniasta, jonka
andanten rouva Chauvel tulisi soittamaan. Ihailin sitä taitoa, millä
hän valitsi sanansa selittääkseen mahdollisimman havainnollisesti
tuon sävellyskatkelman luonteen. Se oli verrattain lyhyt, melodisilta
aiheiltaan niin jykevä ja selväpiirteinen, että miltei jokainen kuulija
saattoi tajuta sen kauneuden. Samoin selostettiin lyhyesti kaikki
muutkin ohjelman numerot. Kohtaus Shakespearen _Julius Caesarista_,
eräät kauniit sivut Michelet'n tuotannosta, Vignyn _Suden kuolema_,
Don César de Bazanin yksinpuhelu _Ruy Blas'n_ neljännestä näytöksestä
ja eräs Haydnin jouhikvartetti miellyttivät etenkin miehistä
kuulijakuntaa. Naiset osoittivat suosiotaan etupäässä katkelmille
Gluckin _Orfpheuksesta_, eräälle Chopinin nocturnolle, muutamille
vienoille runo-elegioille ja tuolle kuuluisalle kohtaukselle Molièren
_le Dépit amoureux'sta_. Mutta kun Louis Grannis nousi ja luki itse
tunnetuimman runoistaan, yhtyivät sekä yleisö että ohjelmansuorittajat
välittömästi osoittamaan hänelle lämmintä ja sydämellistä suosiota.
Silloin Akatemian jäsen tuli puhujalavan partaalle ja teki merkin, että
hän tahtoi puhua.
Ensin hän kiitti ilmeisesti liikutettuna kuulijoita, sitten hän
sanoi olevansa iloisesti yllätetty voidessaan todeta tällaisen
lähentymisyrityksen taiteilijoitten ja kansan välillä ja antoi
tunnustuksensa tämän yrityksen alkuunpanijalle, oikeudentuntoiselle ja
lahjakkaalle miehelle, jonka työtä kirjallisuuspomot ja poliittiset
seikkailijat saattoivat vähäksyä, mutta jota kaikki ne, joilla oli
sydän paikallaan, kunnioittivat ja tukivat, sillä hän ajoi oikeuden
asiaa, johdattaen kansaa kauneuden lähteille.
»Teatterien ovet ovat köyhiltä suljetut; kirjoja eivät oppimattomat
ymmärrä. Taide on olemassa ainoastaan muutamia valittuja varten,
jotka etsivät siitä milloin nautintoa, milloin lohtua. Tätä lohtua ja
nautintoa tahtoo Antoine Genesvrier tarjota teillekin ja hän opettaa
teidät sitä ymmärtämään, siitä iloitsemaan. Hän poimii teille taiteen
laajasta aarreaitasta, ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä, kaikkein
täydellisimmät, puhtaimmat, helpoimmin tajuttavat palaset. Ne teistä,
jotka älynlahjojensa tai korkeamman sivistystasonsa avulla jo voivat
iloita näistä jaloista nautinnoista, liittykööt auttamaan Genesvrier'ta
ja hänen työtovereitaan heidän ponnistuksissaan. He voivat niistä
levittää hedelmällistä tietoa, innostuttaa heikommilla kyvyillä
varustettuja tovereitaan. Käsityöläiset, työmiehet, täältä löydätte
paremmin kuin kapakasta, paremmin kuin konserttikahviloiden karkeista
huveista, virkistystä jokapäiväiseen aherrukseenne, unohdusta kovaan
arkielämäänne, pyhää innostusta, iloa, joka ei alenna. Te opitte
tuntemaan näitä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja taistelevat samoin
kuin tekin ja joita te pidätte itsellenne vieraina, 'porvareina',
huomaamatta sitä, että he pyrkivät juuri toteuttamaan teidän omia
päämääriänne. He vuorostaan, taiteilijat, kirjailijat, henkisen työn
tekijät, uudistuvat ja tuorestuttavat mielikuvitustaan kansan sielun
kosketuksesta.
»En voi kuvata teille, hyvät naiset ja herrat, millä ilon ja
luottamuksen tunteilla jätän tämän salin. Olen nähnyt ensimmäisen
esimerkin taiteen ja elämän liittoutumisesta, siitä, kuinka
yhteiskunnalliset vihanaiheet voidaan unhoittaa henkisen veljestymisen
tietä, joka ennustaa sydänten veljeyttä ja niitä suuria tulevaisuuden
juhlia, joihin koko ihmiskunta on ottava osaa.»
En jäänyt odottamaan, kunnes koko yleisön aalto vyöryisi ulos
selkoselälleen avatusta ovesta. Laskien alas harsoni ja napittaen
kiinni päällysnuttuni livahdin eteisestä ulos kuin varjo. Mustat ja
tyhjät kadut pelottivat minua näin myöhäisellä hetkellä. Huusin ajurin
ja käskin ajamaan kotiin.
Heti kun olin muuttanut vaatteita, herättämättä Babettea, menin
alakerrokseen ja avasin kirjaston oven. Siitä oli jo kauan, kun olin
siellä viimeksi käynyt. Kylmä ilmavirta tulvahti vastaani saaden minut
värisemään ohuessa yöpuvussani ja häilytti kynttilöiden liekkejä
kaksihaaraisessa kynttiläjalassa, jota kannoin ojennetuin käsin
valaisten itselleni tietä. Asetin tulen pöydälle, seisoin nojaten
tuolin selkämystään ja katselin kuinka häilähtelevät valosilmät
heittivät kattoon saakka huonekalujen eriskummalliset varjokuvat ja
piirsivät sinne luonnottoman suuriksi Platonin rintakuvan ääriviivat.
Korkealla uunilla, melkein hiusteni tasalla, jatkoi olympialainen
Pallas vanhaa mietiskelyään. Koko huone näytti minusta vieraalta,
pelottavalta, melkein yliluonnolliselta. Keveä hiki helmeili
ohimoillani, hiusrajassa, mutta voitin tämän heikkouden. Kädet
liitettyinä ristiin kuin rukoukseen minä kutsuin kaikilla sieluni
hiljaisilla äänillä luokseni sitä varjoa, jota olin tullut avukseni
huutamaan.
»Jos jossakin vielä elätte, oi rakas setäni, jos lapsenne ajatus voi
yhtyä teidän ajatukseenne, joka ruumiin kahleista vapaana on muuttunut
kuolemattomaksi, niin missä muualla, jollei täällä, näiden seinien
sisällä, näiden vanhojen kunnianarvoisten esineiden keskellä, jossa
te eläessännekin niin hyvin viihdyitte? Ja jos ajatuksennekin olisi
sammunut ruumiin mukana niinkuin lampunliekki sammuu, niin täällä
voin hellyyteni ihmevoimalla herättää sen uuteen elämään muistojeni
maailmassa.
»Muistan tuon kohtalokkaan hetken elämässäni, hetken täynnä pelottavaa
aavistelua, jolloin te Châtaigneraie'n kukkien keskellä selititte
minulle elämän tarkoitusta ja tulevan rakkauden olemusta. Hyvin vähän
tiesin tuosta rakkauden olemuksesta vielä silloin, kun iltaruskon
kullatessa ketoja tai aamuauringon noustessa kaupungin yli lupasin
vihkiä itseni teidän ennustamallenne sankarille.
»Te uneksitte hänestä lapsuudestani alkaen, selittäessänne minulle
Plutarkhosta vanhan viikunapuun alla. Häntä varten te teitte minut
viisaaksi, voimakkaaksi ja puhtaaksi; häntä varten veistitte
virheettömään marmoriin ihanteellisen kuvapatsaan, joka hänen
kosketuksensa kerran piti herättää eloon.
»Oi, isäni, oi mestarini, nyt hän on tullut, tuo sankari! Luulin
tuntevani hänet väärässä hahmossa, ja tie, jota olin lähteä kulkemaan,
olisi ainaiseksi etäännyttänyt minut hänestä. Vihdoinkin olen saanut
selvyyden ja palaan hänen luokseen, jonka tekin olisitte sisimmässä
sielussanne minulle valinnut; hänen luokseen, joka köyhänä ja ihmisten
väärin ymmärtämänä on voinut elää korkeampaa elämää kuin muut ja luoda
itsestään jumalan kuvan.
»Hänen läheisyytensä vaikutti minuun peloittavasti. En tiennyt, että
minä rakastin häntä. Mutta kaikkien muiden kanssa tunsin olevani
yksin; erämaa ympäröitsi minua kaikkialla, missä häntä ei ollut.
Maanpakolaisena vieraassa, oudossa maailmassa, tuntien — itsekään
käsittämättä, mitä se oli — salaperäistä koti-ikävää, kirkastui
minulle vähitellen murheeni ja levottomuuteni läpi hänen kauneutensa,
suuruutensa ja voimansa. Ja näin täyttyi teidän ennustuksenne: saavutin
rakkauden ihailun kautta.
»On kuin kuuluisi humaus halki yöllisen hiljaisuuden; kynttilän liekit
lepattavat kuin haudantakainen henkäys niitä koskettaisi. Mestari,
Isä, tekö se olette? Onko se teidän sielunne, joka laskeutuu alas
salaperäisestä Tähdestä tai kohoaa ilmoille kuolleitten pimeästä
valtakunnasta? Siunatkaa tytärtänne, joka herää kaksikymmenvuotisesta
unestaan ja rientää valittunsa syliin, elämään.»