Tähän unohtumattomaan hetkeen lopetan nuoruudenmuistelmani, jotka
olen kirjoittanut hiljaisessa ja tuoksuvassa Châtaigneraie'ssa pitkän
yksinäisen kuukauden kuluessa, hellästi rakastetun elämäntoverini
ollessa matkoilla kaukana luotani.
Joka vuosi palaan tänne, ankaran, työteliään talven jälkeen,
virkistymään synnyinseutuni raikkaassa luonnossa ja nauttimaan
lapsuuteni muistoista. Mikään ei ole muuttunut, ei iäkkään arvokas
talo, ei puutarha, eikä vanha kaivo, jossa värisevä valokiekko yhä
välkähtelee kostean sammalkehän alla, ei seinän vierellä olevat
portaat, joilla ennen iltaisin istuin laskevan auringon ruskossa
ajatellen ja toivoen yli-inhimillistä rakkautta.
Satavuotinen viikunapuu levittelee oksiaan ja suuret sinipunaiset
viikunat putoavat ruohoon pehmeästi kahahtaen. Kaunis lapsukainen
poimii niitä maasta yksitellen ja näyttää välistä niitä minulle
nauraen. Hän on tukeva ja iloinen, mikä todistaa hänen voimakasta
rotuaan; hänellä on minun piirteeni, silmäni ja isän kauniit tummat
hiukset ja laaja otsa.
Minä katselen sinua, rakas pieni Antoine-Sylvain; äidin sydämeni paisuu
onnesta ja minä muistelen noita profeetallisia sanoja, jotka Michelet
on kirjoittanut teoksessaan _Rakkaus_:
»Varmastikin syntyivät sankarit korkeimmasta tietoisesta rakkaudesta.»
Parisi touko—heinäkuu 1898.