Haavoittuneena ja värisevänä saavuin Châtaigneraie'n vieraanvaraisten
suojien turviin. Taloissa, joissa esi-isämme ovat eläneet, joissa
me itse olemme lapsuutemme unelmoineet, on jotakin selittämättömän
äidillistä. Jos sinne palaamme suru vaatteissa etsimään lohtua,
tunnemme meitä ympäröivien esineiden salaperäisen myötätunnon ja orpous
painaa meitä vähemmän.
Maurice oli minulle kirjoittanut muutamia päiviä ennen lähtöäni. Ollen
itse kykenemätön tuntemaan syviä tunteita, ei hän voinut käsittää,
että muillakaan voisi olla sellaisia. Kaikki näytti hänestä voivan
tulla hyväksi jälleen, hän oli epätoivoissaan minun suuttumuksestani,
jota hän ei vielä ollut saanut pois mielestään. Mutta minä tiesin,
että tämä kevyt sielu parantuisi pian ja nopeasti: Maurice ei voinut
rakastaa eikä kärsiä muualla kuin kirjoissaan, ja rakkaus ja tuska
olivat hänelle ainoastaan taiteellista huumaustilaa. Hänen kirjeensä
osoittivat oikeaksi tämän minun arveluni. Selittämättä mitään,
ottamatta takaisin sanojaan ja voimatta ymmärtää, että olin syystä
suuttunut hänen käytökseensä, hän pyysi että unohtaisin kaikki: hän
kohteli minua kuin pahantuulista lasta, jonka pienellä hyväilyllä
saattaisi jälleen lepyttää. Suuttumukseni oli haihtunut, mutta
rakkauteni oli auttamattomasti kuollut.
Koetin selittää kaikkea tätä Mauricelle. Kirjoitin hänelle, että annoin
anteeksi hänen tulistumisensa, että en kantanut siitä mitään kaunaa,
mutta että olin liian selvästi huomannut luonteittemme erilaisuuden.
Rouva Marboy tahtoi silloin ruveta välittäjäksi. Mauricen uskottuna hän
vakuutti minulle, että me olimme luodut toisillemme, että minun pitäisi
olla kärsivällinen. »Sitten kun olette naimisissa, kirjoitti hän, pitää
rakkaus kyllä kaikesta huolen.»
Arvasin hänen ajatuksensa ja täydensin mielessäni hänen todisteluaan:
hän uskoi rakkauden kaikkivaltaan, joka saa kahden nuoren vastanaineen
kuvittelemaan olevansa täysin onnellisia. Mutta en ollut tietämätön
siitä, että kuherruskuukauden lyhyen hurmauksen jälkeen aviopuolisot
muuttuvat jälleen mieheksi ja naiseksi, jotka ovat erilaisia
luonteeltaan, ajatuksiltaan ja mielihaluiltaan. Kaukana siitä, että
he olisivat saavuttaneet sopusoinnun, he silloin vasta alkoivat
luoda sitä, päivä päivältä, epävarmoina siitä, voisivatko he koskaan
päästä siihen. Jos jotkut siinä onnistuivatkin, oli tehtävä mahdoton
useimmille heistä ja silloin oli edessä joko molemminpuolinen
välinpitämättömyys tai aviollisten riitojen sietämätön helvetti. Mutta
minä tiesin, mitkä puolet sielussani jäisivät Mauricelle ainaiseksi
arvoitukseksi; minä tiesin, mitä itse en voinut hyväksyä hänessä, mitkä
riidan aiheet salaa tulisivat ikuisesti uhkaamaan sopuamme, ellei
jompikumpi meistä, viekkaampi tai voimakkaampi, voittaisi toista ja
alistaisi häntä orjakseen. Minua inhotti tuollainen harkittu yliote,
joka olisi tehnyt Mauricesta tahdottoman leikkikaluni, ja toiselta
puolelta minä en olisi voinut alistua miehen valtaan, joka ei ollut
minua korkeammalla.
Kirjoitin rouva Marboylle; avasin hänelle sydämeni. Suureksi
hämmästyksekseni hän väitti minun olevan joka suhteessa väärässä,
syyttäen minua ylpeydestä, välinpitämättömyydestä, kuivakiskoisesta
järkeilemisestä. Totesin surulla, että me emme puhuneet samaa kieltä,
että sanat rakkaus ja avioliitto eivät merkinneet meille samaa.
Hänessä huomasi tuon vanhanaikaisen kasvatuksen vaikutuksen, joka saa
naisen kunnioittamaan miestä, sentähden että tämä on mies, ja ottamaan
vastaan samasta kädestä hyväilyn ja kurituksen. Sitä, mitä minä nimitin
ihmisarvoksi, oikeutetuksi personallisuuden tunteeksi, nimitti hän
ylpeydeksi. Sitä, mitä minä nimitin todelliseksi sopusoinnuksi, nimitti
hän tyhjäksi haaveeksi ja naurettavaksi houreeksi. Minä arvostelin
Mauricea ilman pahansuopaisuutta, mutta en asettanut häntä korkeammalle
kuin mitä hän ansaitsi. Hän ei kuulunut minun rotuuni. Minä en voinut
häntä rakastaa.
Kun rouva Marboy huomasi, että meidän välimme oli auttamattomasti
rikkoontunut, luopui hän välitysyrityksistään, mutta hän ei voinut
salata tyytymättömyyttään. Minä olin itsekäs, pingoittunut. En ollut
enää hänen sydämensä tytär.
Silloin lähdin Châtaigneraie'hen. Kun juna jyristen lähti liikkeelle,
tunsin olevani äärettömän yksin, kaikki perhe- ja ystävyyssiteet
olivat katkenneet. Muistelin Genesvrier'ta... Valitettavasti Mauricen
vihjaukset vastoin tahtoanikin kiusasivat minua ja lamauttivat tahtoni.
En tahtonut nähdä Antoinea enkä kirjoittaa hänelle, ennenkuin olin
saavuttanut rauhan ja tasapainon.
Pitkien päivien kuluessa minä koetin keinotekoisesti tuudittaa itseni
lepoon melkein luostarimaisella elämällä. Setäni oli jättänyt muutamia
kirjoja erääseen kirstuun, joka onneksi oli säilynyt rotilta. Siinä oli
halpahintaisia painoksia ranskalaisista ja latinalaisista klassikoista,
samoja, joita opiskeluaikanani olin lukenut, öisin, talvisen tuulen
huokaillessa ulkona koetin elvyttää itsessäni nuoruuden aikaisia
tunnelmia. Mutta pian kuitenkin huomasin ponnistelujeni teennäisyyden.
Tahtoni höltyi. Vajosin unelmiin.
Talvi, joka näillä seuduin oli leuto, läheni loppuaan. Istuin eräässä
huoneessa ensimmäisessä kerroksessa vaalenneilla musliiniuutimilla
verhotun ikkunan ääressä ja katselin, miten taivaanranta peittyi
sateen harsoon tai sumuun. Puutarhassa ei ollut kukkia ja ainoastaan
puksipuut, muratit ja punakuusamat säilyttivät vielä tumman
vehreytensä, surullisina ja vakavina kuin haudat, joita ne koristavat.
Väliin kun sade lakkasi, saatoin istua tuntikausia liikkumatta,
puhumatta, tuijottaen taivaan vaihtelevain valaistusten värittämiin
maisemiin. Edessäni ei ollut enää kesän loistavaa väriasteikkoa:
vivahdukset olivat hienompia, käsittäen kaikki harmaan, sinipunaisen,
sinisen herkät yhtymät, jotka sulivat utuisen ilman vienoon
valohämytaustaan. Tämän laajan näyttämön etualalla muodostivat
viljellyt vainiot eloisia, likaisen ruskeita, raikkaan ja kostean
vihreitä väritäpliä. Mutta kauneinta maisemassa oli taivas, —
sininen, ikäänkuin maitoon kastettu taivas, jossa utuhaituvat uivat
valkeina ja pehmeinä kuin joutsenet, — harmaa taivas, joka vaihteli,
lyijynharmaasta helmenharmaaseen ja sinipunervan harmaasta hopean
harmaaseen, — noiden hallavien, raskaiden sumupilvien täyttämä taivas,
jotka tuulen kiidättäminä lentävät yhdessä muuttolintujen kanssa,
läikehtivä taivas, levoton kuin ihmiselämä.
Ensimmäinen lumikello aukaisi vihdoin metsänreunassa vihertävän
valkean kukkakupunsa. Kävin kurkistelemassa tuon kuivuneiden oksien
ja mädäntyneiden lehtien lomista pilkistelevän lapsekkaan kukan
eloonheräämistä, jota setä Sylvain oli opettanut minua rakastamaan.
Aurinko oli vielä kovin kalpea, mutta kuitenkin jo oikea aurinko, eikä
enää tuo talvinen tähti, joka peittää kolkot kasvonsa sumuharsoon.
Metsänhakkaajien nuotioiden savu kohosi pystysuoraan kirkkaalle
taivaalle. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Ilmassa oli kevättä.
Olin istuutunut kuivan ruohon peittämälle mäen rinteelle, kylvetyn
pellon reunaan, jossa keikkui raakkuvia korppeja. Hengitin keveästi,
voimakkaasti, säännöllisin ja pitkin siemauksin, niin että se tuotti
minulle nautintoa, joka aivan teki kipeää. Olisin tahtonut levittää
käsivarteni, sulkea luonnon, koko maan ja taivaan äärettömään
syleilyyn. Olin pakahtua selittämättömästä kaihosta ja ikävästä ja
äkkiä huomasin itkeväni.
Mutta nämä silmistäni vierivät kaihon kyyneleet eivät tarkoittaneet
Mauricea, jonka olin kadottanut, ehdoin tahdoin kadottanut. Tiesin
liiankin hyvin, että en ollut todella rakastanut; olin rakastanut
kangastusta, loistavampaa ja vaikeammin tavoitettavaa kuin ovat valon
ihmeellisen heijastukset autereisessa usvassa. Tunsin, että rakkaus
todellisuudessa oli jotakin valtavaa ja hirvittävää. Voi, se oli mennyt
läheltä ohitseni, tuo suuri rakkaus! Nuoruuteni oli pelännyt sen rajua
voimaa, mutta en ollut päästänyt sen kaukaista kuvajaista silmistäni.
Nyt se saapui luokseni voittajana. Se kolkutti sydämeni ovelle.
Harhailin koko päivän siellä täällä: illalla huoneeseeni palattuani
avasin _Köyhät_, jonka olin tuonut maalle aukileikkaamattomana. Yön
hetket kuluivat, öljy loppui lampustani; sytytin kynttilän. Kalvas
valonsäde pilkoitti ikkunaluukkujen raosta. Suljin kirjan. Oli jo suuri
päivä.
Clairmont oli valehdellut tai sitten taitavasti kertonut toisten
valheita. Nyt olin kerta kaikkiaan päässyt tuosta epävarmuudesta,
epäilystä, mustasukkaisesta surusta, joka oli minua vaivannut
viikkokausia ja jota en ollut uskaltanut edes itselleni tunnustaa.
Olin Antoinen teosta lukiessani tiedustellut totuutta hänen suurelta
sielultaan. Se oli minulle antanut vastauksen. Ah, kuinka tutulta
ja läheiseltä se minusta tuntui, lukiessani tuon kirjan yleviä
sivuja, jotka olivat täynnä hänen palavaa uskoaan, hänen värisevää
kärsimystään, hänen hellää sääliään! Se kutsui minun sieluani, se
viittasi kohti huikaisevia korkeuksia, missä ihmisrakkaus kohoaa
yläpuolelle itsekkyyden ja aistillisuuden, missä se laajenee, kirkastuu
ja yhtyy iankaikkisuuteen.