Tuskin olin jättänyt makuuhuoneeni, kun jo Maurice ilmoitettiin
saapuneeksi. Raikas vesi, jolla olin huuhdellut kasvoni, poisti jäljet
unettomuudesta, josta olin kärsinyt aamun koittoon saakka. Olin paljon
ajatellut yön kuluessa, olin tehnyt tarkkaa tiliä omantuntoni kanssa,
langettanut tuomioni itsestäni ja rakkaudestani.
Olin vihdoinkin päässyt täysin selville siitä, mikä harhakuvitelma
oli minut lähentänyt Mauriceen ja mitkä todellisuussyyt minut hänestä
vieroittivat. Kun hänen sisäinen köyhyytensä oli minulle paljastunut,
ei häneen jäänyt jäljelle muuta kuin hänen sinisten silmiensä,
hymyilynsä, äänensä pelkkä ulkopuolinen kauneus. Mutta miehinen
viehätysvoima, aistien houkutus ei neitseelliseen olemukseeni tehnyt
syvempää vaikutusta, ne olivat minulle hetken hämärää ja itsetiedotonta
hurmaa, jota kesti niin kauan kuin sydämeni oli siinä mukana, mutta
joka tunteitteni jäähdyttyä haihtui itsestään.
Olin jo kuulevinani Mauricen soimaukset, itsepuolustelut,
anteeksipyynnöt, jotka eivät lainkaan selittäisi hänen eilisiltaista
raukkamaista menettelyään. Tiesin, ettemme voisi toisiamme ymmärtää
emmekä tehdä sovintoa. Ja minuakin kummastutti, että kärsin siitä
niin vähän. Niinkuin kypsä hedelmä putoaa oksasta, niin irtautui
suloinen mielikuva sydämestäni, joka sitä jonkun aikaa oli hellinyt
ja vaalinut. Tahtoni ei voinut sille mitään. Ja minusta tuntui,
että eilisillasta oli kulunut lukemattomia päiviä, että Maurice,
rakkautemme, kihlajaisemme, kaikki oli jo kaukana minusta, menneisyyden
verhon takana, josta se, mikä kerran on ollut rakasta todellisuutta,
häämöittää himmeänä ja värittömänä kuin uni.
Sydämeni tykki ankarasti, kun Maurice astui eteeni. Hänen ylpeytensä
oli saanut kolauksen, mahdollisesti tunsi hän kenties hiukan omantunnon
vaivoja, mikä seikka teki hänet vieläkin kärtyisämmäksi. Kuitenkin
ojensi hän minulle kätensä.
— Arvaatte kai, minkätähden olen tullut näin aikaiseen aamulla? Olen
hyvin levottomassa ja kiusallisessa mielentilassa ja odotan teiltä
selityksiä.
— Minkä johdosta? Minun käytökseni oli aivan johdonmukainen ja
luonnollinen. Samaa en voi sanoa teidän käytöksestänne.
— Tuo on taas sitä naisten tavallista kiemurtelua, sanoi hän rypistäen
kulmakarvojaan. Tehän väännätte koko asian.
— Todellakin? Haluaisinpa tietää, mitenkä te sen esitätte.
Clairmont oli istuutunut. Hän nojasi kyynärpäätään pöytään ja koputteli
hermostuneesti jalkaterällään lattiaan.
— Te pidätte minua pilkkananne, Hellé. Eilen te teitte varomattomuuden,
jolla voi olla ikäviä seurauksia. Hankitte minulle vihamiehen... ja
sitten loukkasitte minua julmasti.
— Minäkö loukkasin teitä?
— Älkää tekeytykö viattomaksi. Tiedätte mitä tarkoitan.
— Selittäkää sananne.
— Hitto vieköön, rakas ystävä, te olette tahtonut kuuluttaa julki
jalomielisiä tunteitanne, joita maailma ei käsitä sillä tavoin kuin te
näytte luulevan. Te olette rikkonut tahdikkaisuutta vastaan. Rebussat
on syvästi loukkaantunut. Hän ei tule antamaan sitä anteeksi.
— Tarvitsetteko siis häntä niin suuresti?... Niin, todellakin, teidän
kunniamerkkinne näyttää teistä olevan vaarassa, tuo kallisarvoinen
kunniamerkki, jonka loiste sokaisi teidät eilen niin, että olitte kuuro
ja mykkä kaikelle muulle.
— Te laskette leikkiä kanssani. Hetki on huonosti valittu.
— No hyvä, sanoin minä suuttuneena hänen kiertelyistään, vastaan
teille siis suorasti, olkoon että se tuntuisi teistä raa'altakin;
tämä keskustelu on paljon vakavampi kuin mitä luulettekaan ja
meidän on tällä hetkellä puhuttava aivan avoimesti. Te syytätte
minua tahdikkaisuuden puutteesta ja minä syytän teitä kunnian ja
rehellisyyden puutteesta. Minä olen ollut varomaton, myönnettäköön. Te
olette ollut heikko ja raukkamainen.
— Minä olen menetellyt niinkuin jokainen hyvin kasvatettu mies olisi
menetellyt tällaisessa tapauksessa. Minä vaikenin, niinkuin tulikin
tehdä.
— On tapauksia, jolloin vaikeneminen on halpamaisuutta.
— Hellé!
— Vaikenemalla teitte itsenne myötärikolliseksi panetteluun. Tekö
menettelitte niinkuin hyvinkasvatetun miehen tulee? Olisin mieluummin
nähnyt, että olisitte menetellyt niinkuin mies, vaikkakin se olisi
sotinut sovinnaisuutta, varovaisuutta ja etujanne vastaan.
— Minä tein niinkuin minua halutti tehdä. Ja jos en puolustanut
Genesvrier'ta, tapahtui se siksi, että minulla oli painavia syitä
vaieta.
— Haluaisinpa tietää nuo syyt.
— Älkää toivoko, että sanoisin teille ne kaikki.
— En pelkää totuutta.
— Siinä teette väärin.
— Puhutteko? sanoin vihdoin hetken vaitiolon jälkeen.
Kumealla äänellä hän vastasi:
— Sitä pahempi! Itse olette niin tahtonut.
— No siis?
— No niin! Rakas ystävänne Antoine Genesvrier ei ole se synnitön
sankari, jona te häntä ihailette ja jumaloitte. Hänestä on liikkeellä
kaikenlaisia huhuja... Hän on, piru vie, ovela, hyvin ovela, hyvin
taitava, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi salatakseen maailmalta
kepposensa.
— Mitä tarkoitatte?
Hän hymyili ilkeän ivallisesti.
— Säälin teidän kaunista harhakuvaanne, Hellé. Te luulette itseänne
hyvin viisaaksi, ja kuitenkin olette ihmeteltävän lapsellinen.
Mutta tietäessäni sen mitä tiesin, vaikenin armeliaisuudesta
ja hienotunteisuudesta, nähdessäni teidän jumaloivan ihailunne
kuvittelemaanne suurmiestä kohtaan.
— Minä välitän vähät teidän hienotuntoisuudestanne ja
armeliaisuudestanne. Te olette sanonut joko liian paljon tai liian
vähän, Maurice. Puhukaa suunne puhtaaksi!
— Tietäkää siis, että pidän vähän liiallisena ystävyyttänne miestä
kohtaan, joka on kylmäverisesti pitänyt teitä leikkikalunaan... Oh,
olen kuullut hänestä kerrottavan paljon asioita näinä viime päivinä!...
Olette luullut hänen ihailevan teidän suurta älyänne ja kenties, koska
ylpeyttänne hiveli se tietoisuus, että te yksin kaikista naisista
olitte voinut valloittaa tuon voittamattoman sankarin, kenties tuotti
teille iloa ajatus, että hän todella rakasti teitä... Hellé raukka!
Elämä täydentää teidän kasvatustanne teidän omalla kustannuksellanne.
— Mitä tiedätte? Puhukaa!
— Tulette katumaan itsepintaista tiedonhaluanne. Olisin halunnut
odottaa ja paljastaa teille totuuden myöhemmin.
— Puhukaa, minä vaadin sitä!
— Teidän on täytynyt olla hyvin... kokematon, (joka on anteeksi
annettava, jopa kunnioitettavakin ominaisuus teidän ijällänne)
voidaksenne olla huomaamatta, että yritettiin päästä käsiksi
teidän rahoihinne. Oli turvattava nuo filantropiset yritykset ja
_Tulevaisuuden yhteiskunta_. Mutta tämä ei olisi vielä mitään. Antoine
Genesvrier on osoittanut julkeaa kunnioituksen puutetta teitä kohtaan
tuodessaan luoksenne tuon Marie Lamiraultin, rakastajattarensa, ja
lapsen, jota hän ei ole uskaltanut tunnustaa omakseen.
Silmiäni hämärsi. Tunsin hermojeni pingoittuvan ja veren jähmettyvän
suonissani; mutta vastustamattomasti järkeni, sydämeni, vaistoni
nousivat kapinaan:
— Se on mahdotonta.
— Te olette ainoa, joka ette tiedä tästä suhteesta. Marie Lamirault
jakoi suosionsa Genesvrier'n ja Louis Florentin kesken. Niin minulle on
kerrottu ja minä uskon sen. Mitä lapseen tulee...
— Antoine ei ole voinut minua niin halpamaisesti pettää. Minä en tahdo
epäillä häntä sellaisesta.
— Ottakaa asiasta selko ja näette, että olen puhunut totta.
Hän puhui niin varmalla, niin voitonriemuisella äänellä, että
voimani minut hetkeksi petti. Clairmont näki minun olevan
mielenliikutuksesta kuolon kalpean; saatoin tuskin hengittää, olin
itkuun purskahtamaisillani. Hän ei enää voinut hillitä vihaansa:
— Se järkyttää teitä siis niin kovin! sanoi hän tarttuen ranteisiini...
Ah, siis oli epäilykseni oikea! Te rakastitte häntä, rakastatte häntä
vielä!
— Minä?
— Niin, te rakastatte häntä. Millainen nainen te siis olettekaan?
Te rakastatte häntä, tuota arvon herraa, tuota maanmainiota
laupeudenharjoittajaa, tuota kirjailijaneroa, tuota marttyyria!...
Miksi ette sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan, Hellé!
Minä työnsin hänet luotani suuttuneena:
— En usko teitä, en tahdo uskoa teitä. Teidän menettelynne on katalaa.
Menkää!
Hän kertasi:
— Heti ensimmäisenä päivänä olisi minun pitänyt huomata se. Tehän aivan
ahmitte hänen sanojaan...
Minä sopersin:
— Teillä ei ole todistuksia... te kerrotte häpeällisiä panetteluja. Se
on halpamaista, halpamaista.
Hulluna mustasukkaisuudesta ja raivosta hän huusi:
— Kaikki teille kelpaavatkin! Minun pitäisi hävetä — ellen sille
nauraisi — että minun pitää väistyä sellaisen kilpailijan tieltä...
Hän voisi olla vähän kauniimpi ja nuorempi edes!... No, nyt ainakin
tiedätte, mikä hän on miehiään ja että hänellä ei ole rakkaudessa
mitään ehdottomuuden vaatimuksia: eri asia on, jos te katsotte voivanne
jakaa hänen rakkauttaan tuollaisen... kanssa...
— Vaiti! Ei sanaakaan enää! En ole enää teidän morsiamenne, olen
nainen, jota loukkaatte. Lähtekää!
— Varokaa! Jos lähden, en palaa enää.
— Ulos!
Hän lähti paiskaten eteisen oven pauhinalla kiinni. Kuulin hänen
askeleensa etääntyvän puutarhan hiekkakäytävällä. Mutta sensijaan,
että olisin huutanut takaisin häntä, joka meni pois vieden mukanaan
ensimmäisen unelmani sirpaleet, oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus,
joka purkautui nyyhkytykseen:
— Antoine ei ole voinut minua niin pettää... Se ei ole totta, se ei ole
mahdollista.