Oli taas tuollaiset kuuluisat _yhden värin_ päivälliset, jotka rouva
de Nébriant oli saattanut muotiin. Aikaisemmin oli ollut siniset
päivälliset runoilijoille, viheriäiset maalareille, malvanväriset
säveltaiteilijoille. Ne päivälliset, joille minut oli kutsuttu
ja joiden tuli käydä kihlajaisista, olivat ruusunpunaiset minun
kunniakseni.
Kun suruaikaani vielä kesti ja itsekin olin nimenomaan maininnut
sitä haluavani, oli paroonittaren ollut pakko supistaa vieraitten
lukumäärää: ainoastaan kahdelletoista hengelle oli katettu ruokasaliin,
jota seurusteluhuoneesta Ludvig XVI:n tyylisen pikkuruutuisen, suuren
lasiseinän läpi ihailimme odotellessamme ministeriä, hra Rebussat'ta.
Tuo sali oli englantilaiseen tapaan kalustettu ja rikkaasti koristettu
valkoisilla paneeleilla, kuvastimilla, poltetuilla hiekkakiviteoksilla
ja on yksinvärisillä laseilla. Venetsialainen koristeliina oli
levitetty ruusun värisen silkkisen pöytäliinan päälle; vielä somistivat
pöytää vahakynttilät, pienet musliiniset liekinvarjostimet ja
sikkinauhakkein maustehäkkeihin kiinnitetyt orkideat. Katon kaikista
neljästä nurkasta loisti sähkövalo, hohtaen suloisen himmeänä suurien,
kalpeiden unikkojen harsokuvun läpi. Keveät, hivelevän vaaleat ruusut,
silkit, kukkaset, itse valokarkeloiden värittämä ilmakin, koko tämä
sinfonia, joka vivahteli pehmeästä purppurasta vienoon ruusunpunaan,
yhtyi silmässä häiritsemättömäksi sopusoinnuksi. Rouva de Nébriant
oli osannut välttää mauttomuuden vaaran, joka tavallisesti ei ole
kaukana tällaisista mielikuvaleikittelyistä. Valkoisessa, samettisessa
laahuspuvussaan hän otti vastaan onnitteluja nähtävällä mielihyvällä.
— Sanotteko vieläkin, ettette välitä ylellisyydestä? kysyi Maurice
hieman ivallisesti. Myöntäkää, että tämä silmien juhla miellyttää
teitä. Vieläkö nytkin ikävöitte petäjäisiä huonekaluja ja valkoisiksi
kalkittuja seiniä, joita tässä joku päivä sitten ylistitte niin
lyyrillisen lennokkaasti?
— Ihailen ylellisyyttä, silloin kun se samalla on taidetta, mutta
voin olla ilmankin sitä. Neljä sou'ta maksavat ruusut ovat aivan
yhtä kauniita kuin viiden frangin orkideat. Vakuutan teille, että
Châtaigneraie'n vanha kirjastohuone korkeine ikkunoineen ja raskaine,
kiiltävine huonekaluineen oli aivan yhtä kaunis katsella kuin serkkunne
huoneusto.
Rouva de Nébriant kiiruhti pitkässä samettilaahustimessaan hra
Rebussat'ta vastaan: näin ruskean, laihan, älykkään ja etelämaalaisen
näköisen pienen miehen astuvan sisään. Hän puristi Mauricen kättä
lausuen hänelle muutamia imartelevia sanoja hänen näytelmänsä
menestyksestä ja morsiamensa viehättäväisyydestä. Vanha senaattori
Legrain otti sitten ministerin huostaansa. Erään suuren poliittisen
sanomalehden päätoimittaja yhtyi heihin. Minun täytyi vetäytyä naisten
pariin. Minut esitettiin keltaihoiselle rouva Legrainille, joka oli
mustassa satiinipuvussa, punatukkaiselle krevitär de Jonchères'ille,
joka oli kuuluisa olkapäistään ja tuntui kuin sukeltavan esiin
valkoisesta, satiinisesta empire-puvusta, rouva Salmsonille,
tanskattarelle, joka oli hento kuin Ophelia ja erittäin kaunis
lumivalkoisine hipiöineen ja kylmän kuultavine silmineen, joissa
Maurice sanoi näkevänsä napaseutujen taivaan äärettömyyden, neiti
Frémantille, kirjailijattarelle, joka oli hyvin ruma, hyvin älykäs,
etikasta ja sapesta tehty, jonka seuraa kaikki etsivät ja samalla
pelkäsivät. Kaksi ihailtavasti kammattua, paidoitettua, puettua,
kengitettyä _clubman'ia_ väitteli hänen kanssaan tunneprobleemeista.
Minusta eivät nuo nuoret naiset pitäneet, lukuunottamatta neiti
Frémantia, joka osoitti minua kohtaan mielenkiintoa. Minua pidettiin
liian umpimielisenä ja ylpeänä, liian rohkeana lausunnoissani;
minussa oli heidän mielestään liian vähän nuorta tyttöä, liian
vähän miellyttämisen halua. Tässä salatussa pahansuopaisuudessa oli
myös jonkun verran mustasukkaisuutta, sillä kaikki paroonittaren
ystävättäret olivat toivoneet voivansa hurmata Clairmontin ja
valloittaa hänet itselleen. Rouva Legrain oli määrännyt hänet
tyttärelleen; rouva de Jonchères oli valinnut hänet itselleen; rouva
Salmson oli valmis rupeamaan hänen mystilliseksi runottarekseen. Neiti
Frémant oli ainoa, johon hänen lumousvoimansa ei pystynyt. Hän inhosi
Mauricea, kuten kaikkia miehiä, ja kohdisti häneen tuon tuostakin
hienoja pistosanoja, jotka tämä piti hyvänään uskaltamatta suuttua.
Pöydässä istuin Mauricen ja toisen _clubman'ia_. välissä, vastapäätä
paroonitarta, jolla oli ministeri ja senaattori vierustovereinaan.
Maurice, joka tarkkasi Rebussat'n jokaista sanaa, ei puhunut minulle
juuri mitään ja minun itsepintainen harvapuheisuuteni tyrehdytti
piankin oikeanpuolisen naapurini turhanpäiväisen lörpöttelyn. Tuolla
hyvin sievällä pojalla oli hiukset kiiltävän sileällä jakauksella
niskaan asti, tiheälaskoksinen paidanrinnus ja liivit aivan
erikoista kuosia. Ollen näin monella viehätyskeinolla varustettu,
miellytti hän yleensä suuresti naisia, jotka tunsivat hänet itsensä
kaltaiseksi sekä makuun että tuntemistapaan nähden. Hämmästyneenä
minun välinpitämättömyydestäni, jonka saattoi katsoa johtuvaksi
rakastuneisuudesta ja vaatimattomuudesta, hän kokonaan omistautui
lihavalle kreivitär de Jonchères'ille, jonka rehevä, herkullisesti
paljastettu rinta muutaman senttimetrin päässä houkutteli hänen
katsettaan. Päästyäni hänestä vapaaksi saatoin katsella ja kuunnella
mielinmäärin.
Hra Rebussat kiinnitti erikoisesti mieltäni. Antoine oli minulle
puhunut hänestä ennen ja kuvannut hänet nokkelaksi vehkeilijäksi,
taitavaksi valloittamaan miehiä heidän etujensa pohjalta ja naisia
imartelemalla heidän suurmaailmallista turhamaisuuttaan. Hän kieltäytyi
harvoin rouva de Nébriantin ja hänen kaltaistensa kutsuista, joissa
hän tiesi tultavan vetoamaan hänen vaikutusvaltaansa ja joissa hän
täten sai tilaisuuden osoittaa puhetaitoaan ja näytellä rakastettavaa,
hienoa suurmiestä, joka on kyllin ansiokas Atenan tasavallan
päämiehen tavoin kaitsemaan kulttuuria. Hänen hyvä onnensa oli
tunnettu; vaikka hän ei sillä kerskunut, ei hän sitä erikoisemmin
salannutkaan. Rouva de Nébriant ihaili häntä ja tämä palvominen
sai välistä poliittisen käännytystyön luonteen. Rebussat tiesi
kokemuksesta salonkien vaikutusvallan, sillä hän oli itse luonut
menestyksensä kauniiden sinisukkien avulla. Sitäpaitsi oli hän älykäs,
epäileväinen ja osasi tasapainotaiturin tavoin irroittaa otteensa
ja tehdä äkkikeikauksen toiseen suuntaan, jotka ominaisuudet juuri
olivat tehneet hänet inhoittavaksi Genesvrier'lle. Joskaan ei mies
ollut minusta miellyttävä, täytyi minun tunnustaa, että hän keskusteli
erittäin viehättävästi. Hänellä oli etelämaalaisen puhevuolaus, jonka
kaksikymmenvuotinen oleskelu Parisissa oli hienostanut. Puhui hän
sitten politiikasta tai kirjallisuudesta, teki hän sen aina selvästi
ja huvittavasti, ja oli todellinen ilo kuulla hänen puhuvan Mauricen
kanssa. Rouva de Nébriant oli haltioissaan ja sai esimerkillään
vieraansakin kunnioittavan tarkkaaviksi kuulijoiksi.
Kun tulimme jälleen seurusteluhuoneeseen, tuli paroonitar luokseni
voitonriemuisena:
— No, rakkaani, mitä sanotte? Eikö ministeri ole todellakin
hurmaava!... Ja hyväntahtoinen! Te tiedätte, että hän on luvannut
Mauricelle kunniamerkin, mutta vaiti! Se on vielä salaisuus... Herra
Rebussat on kaikkivaltias Comèdie'ssa. Hän kääntää kaikki Mauricen
eduksi.
— Ellei siihen mennessä ministeristöä kaadeta.
— Oh, sehän olisi kauheata! sanoi paroonitar tyrmistyneenä. Mutta herra
Rebussat säilyttää vaikutusvaltansa, tapahtui mitä tahansa. Jos Maurice
on vähänkin taitava, voi hän tehdä hänet ystäväkseen.
Minusta oli tarpeetonta selittää rouva de Nébriantille, minkätähden
en pitänyt herra Rebussat'n ystävyyttä erikoisemman arvoisena. Naiset
jaarittelivat ja panettelivat. Tupakkahuoneesta kaikui nauru ja äänten
hälinä. Neiti Frémant lähestyi minua. Istuin pienellä, keltaisella
satiinisohvalla korkeiden palmujen alla. »Kirjallinen vanhapiika»,
joksi Maurice häntä nimitti, istuutui viereeni. — Olette surullinen,
neiti. Luulenpa, että herra Clairmont laiminlyö teitä hiukan tänä
iltana. Suotakoon se hänelle anteeksi: herra Rebussat on teille
kunniakas kilpailija.
Syytin pientä päänkivistystä, tuntien etten ollut ympäristöni kanssa
samassa virityksessä. Neiti Frémant neuvoi minulle antipyriiniä varmana
keinona kipuani vastaan, sitten hän kävi kautta rantain Mauricen
kimppuun.
— Olette ottanut kauniin, mutta vaikean tehtävän, joka on mielestäni
hyvin kiitettävää, neiti de Riveyrac. Kesyttää perhosta! Täytyy
olla hyvin varovaiset ja herkkätuntoiset sormet tehdäkseen tuon
ihmeen. Mutta onhan teillä monta valttia käsissänne: kauneus,
henkevyys, varallisuus. Tarvittiin vähintäin nämä kaikki, jotta tuo
soma huikentelija tarttui kiinni... Koko Parisi on vaeltava teidän
kotonanne. Hän näkee kernaasti vieraita luonaan, tuo runoilijanne, ja
ihastuu myös helposti. Katsokaa, miten hän ahmii ministerin sanoja!
Minä pidän tuosta lahjakkaille miehille ominaisesta lapsekkaisuudesta.
He kultaavat kaiken, mikä heitä ympäröi. »Kangastusta!» kuten sanoi
Tartarin-vainaa. Herra Clairmont näkee Rebussat'ssa Maecenaan, samoin
kuin hän näki sankarillisia ryöväreitä muutamassa madonsyömässä,
mulipäässä makedonialaisessa, jotka näyttivät aikovan vangita hänet
eräällä tiellä ja jotka suutelivat hänen kenkänsä pohjia muutamasta
kultakolikosta.
Tiesin kyllä, että Mauricen seikkailu Makedoniassa oli kovin vaaratonta
laatua, pikemminkin koomillinen ja omiaan About'n iloisen kynän
kuvailtavaksi. Mutta en pitänyt neiti Frémantin pilanteosta, etenkin
kun hänen leikinlaskuunsa oli vaikeaa samassa äänensävyssä vastata.
Olin juuri muuttamaisillani toiseen paikkaan, kun näin Mauricen ja
Rebussat'n lähestyvän. Naisten hellä ihailu oli nähtävästi saanut
ministerin kasvot punoittamaan ja silmät loistamaan mielihyvästä.
Mauricekin oli joutunut alakynteen, huolimatta runoilijamaineestaan,
tai paremminkin vetäytyi hän tahallisesti syrjään pelkästään
harkitsevaisuussyistä... Toivo saada näytelmänsä esille Parisin
ensimmäisessä teatterissa teki hänet melkein matelevaksi Rebussat'n
edessä.
Tämä nöyrä käytös, jota neiti Frémant häijysti tarkkasi, suututti
minua. Mutta ministeri kääntyi minun puoleeni ja kaikkien katseet
kohdistuivat sohvaan, jolla istuin.
Hra Rebussat, joka oli saanut tietää, että olin Sylvain de Riveyrac'in
veljentytär, kyseli minulta ystävällisesti kaikenlaista sedästäni, joka
oli, kuten hän sanoi, hieno mies, sopiva kasvattamaan suuren runoilijan
elämäntoveria. Vastailin kylmän kohteliaasti, ihaillen sitä taitoa,
jolla tuo mies koetti minua voittaa puolelleen puhumalla sellaisella
lämmöllä henkilöstä, jota minä olin niin paljon rakastanut ja jota hän
ei ollenkaan tuntenut. Nyt minulle selvisi hänen hyvän onnensa, nopean
menestyksensä salaisuus. Maurice oli ihastuksissaan. Hän tahtoi, että
esiintyisin edukseni ja kertoi, kuinka olin avustanut häntä näytelmän
kirjoittamisessa innoittamalla hänet luomaan Melissan ihanteellisen
hahmon.
Keskustelu siirtyi vähitellen kirjallisuuden alalle, uusiin
kirjoihin. Rebussat toi ilmi oman mielipiteensä ja jokainen säesti
häntä kertomalla jonkun jutun, etsien imartelevaa tai purevaa sanaa,
kuitenkaan vastustamatta ministeriä, jota kuunneltiin kuin oraakkelia.
Mainittiin nimiä, jotka kaikille kuulijoille paitsi minulle olivat
ulkomuodolta tunnettuja parisilaisia kuuluisuuksia. Sitten puhuttiin
noista kirjallisuuden äärimmäisyysmiehistä — uusmystikoista,
satanisteista, anarkisteista, hulluista, ja äkkiä kuulin mainittavan
Antoine Genesvrier'n nimen. Sen oli lausunut Marie Frémant. Tiesikö
hän mahdollisesti siitä kaunasta, jota ministeri kantoi kirjailijaa
kohtaan ja aikoiko hän kurillaan raivostuttaa tuon rouva de Nébriantin
suurmiehen ja rouva de Nébriantin itsensä? Hänen pieni päänsä,
kolmikulmainen kuin käärmeen pää, näytti mataline opettajatarmaisine
tukkalaitteineen ihmeteltävän viattomalta.
— Kuka on lukenut Antoine Genesvrier'n _Köyhät_? _Köyhät_ on rakkautta
ja vihaa uhkuva teos, vuoden kaunein kirja.
Rouva de Nébriant selitti, että hän oli kuullut puhuttavan jotakin
tästä kirjasta, mutta että hän ei pitänyt tarkoitusperäisistä
romaaneista.
— Tekö, Ibsenin innokas ihailija?
— Se ei ole samaa! sanoi paroonitar hämillään.
— Ibsen on filosofi, utuinen ja valtava nero, sanoi Rebussat, jonka
poskille veret äkkiä syöksähtivät. Genesvrier, joka luulee olevansa
ajattelija ja kirjailija, kuuluu yksinkertaisesti niihin, jotka kuten
verikoirat iskeytyvät niiden lahkeisiin, joilla on lahjoja, onnea ja
menestystä.
— Todellako? huudahti neiti Frémant yhä yhtä viattomana. Sepä ikävää,
tuo Genesvrier miellytti minua... Mutta rakas paroonitar, ettekö
kerran kertonut minulle hänen tarinaansa? Hänhän oli kunnianarvoisesta
perheestä ja joissakin sukulaisuussuhteissa tuon miellyttävän vanhan
rouva Marboyn kanssa, jonka piti tulla tänne tänä iltana?
— Sangen etäinen sukulainen... Oh, hän on yksinkertaisesti hullu. Rouva
Marboy ei juuri ollenkaan seurustele hänen kanssaan... Hän on sairas,
tuo rouva raukka, eikä voi liikkua huoneestaan. Toivon, että pian
saamme taas nähdä hänet.
Rouva de Nébriant koetti kääntää keskustelua muihin asioihin, peläten,
että joku onnettomuudeksi erehtyisi puolustamaan häntä. Katsoin
Mauricea. Hänen silmänsä karttoivat itsepintaisesti katsettani. Hän
vaikeni.
Mutta neiti Frémant ei hellittänyt.
— Hullu, Genesvrier'ko?
— Ja vaarallinen hullu! virkkoi ministeri. Yksi niitä, jotka tahraavat
itsensä sillä loalla, jota he keräävät... Oh, Genesvrier ei suinkaan
ole lahjaton. Hänellä on tyylivaistoa, kyky käyttää voimakkaita
iskusanoja, jonkinlainen harhauttava kaunopuheisuuden taito. Hänellä
on muutamia kannattajia nuorisossa — tuossa kummallisessa nykyajan
nuorisossa, joka on niin vähän ranskalainen, joka ei osaa enää nauraa,
vaan vajoaa sekapäisiin teorioihin, huumautuu suurista sanoista...
Niin, Antoine Genesvrier'ssa on hyvää häväistyskirjailijan ainesta,
vaikkakin hän liiaksi jäljittelee Jacques Laurentia... Joka tapauksessa
hänen raivonpurkauksensa kuuluvat ammattiin, enkä minä soimaisi
häntä siitä, että hän tunnollisesti ahkeroiden ansaitsee sen rahan,
jota Laurentin ystävät hänelle tuhlaavat, ellen epäilisi hänen
rehellisyyttään.
Tunsin kalpenevani. Uudelleen katsahdin Mauriceen. Hän vaikeni.
— Mitä! huudahti neiti Frémant, tuo sorrettujen puolustaja, tuo
apostoli ei siis olisikaan kunniallinen mies?
— Hm!... rykäsi Rebussat kaksimielisesti hymyillen, hän ei ole tappanut
eikä varastanut...
— Mutta on olemassa sellaisiakin kunniansa menettäneitä, joita ei
lainopin mukaan voida syyttää.
— Sitä juuri tarkoitinkin. Mutisin vasten tahtoanikin:
— Ja mistä sitten herra Genesvrier'ta syytetään? Maurice käänsi päänsä
ja loi minuun kiinteän katseen, joka vaati minua vaikenemaan.
— Mistäkö häntä syytetään, neiti?... Oh, hyvä jumala, ei paljon
mistään... Kaikki riippuu katsantotavasta... Monetkaan eivät pitäisi
rikoksena, sitä, että Genesvrier on keinottelija, että hän solvaa niitä,
jotka eivät ajattele niinkuin hän tai hänen mestarinsa, että hän
teeskentelee Robespierren ankaruutta ja Saint-Just'in ihmisyys-uskoa ja
että hän siten kaikessa hiljaisuudessa muokkaa maaperää ehdokkuudelleen
tulevissa vaaleissa.
— Mutta hänhän ei ole poliitikko, hän on kirjailija, filosofi...
— Sanokaa pikemminkin: yksi noista tieltään suistuneista, kateista,
katkeroituneista, jotka liehittelevät tietämättömiä ja lietsovat
heihin vihaa ja pahansuopaisuutta, kaikkia niitä huonoja intohimoja,
jotka heissä riehuvat. Genesvrier on kuluttanut sievoisen omaisuuden
hyvin nopeasti, eikä tiedetä mihin. Hän on seurapiirinsä hylkäämä, ja,
uskallan sanoa varmuudella, hirvittävän kunnianhimoinen.
Seurasi hiljaisuus. Maurice oli kalpea ja nyt hänen silmänsä rukoilivat
minua. Nyt en enää voinut hillitä suuttumustani. Vastustamaton voima
pakoitti minut kapinaan.
— Minä en ole samaa mieltä kanssanne, herra Rebussat, sanoin
kirkkaalla, hieman vavahtelevalla äänellä, joka kaikui halki koko
suuren salin. Minä tunnen herra Genesvrier'n ja pidän häntä hyvin
kunniallisena ihmisenä.
Rebussat ensin hämmästyi, sitten hymyili kohteliaan halveksivasti:
— Te olette kovin nuori, arvoisa neiti ja on helppo pettää teidän
ikäistänne, kokematonta henkilöä, joka on altis suurille, kauniille
sanoille.
— Sedälläni oli ihmistuntemusta. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät
häntä suuressa arvossa, ja hän nimitti Genesvrier'ta ystäväkseen.
Sentähden katson velvollisuudekseni puolustaa häntä. Antoine Genesvrier
on köyhä, sentähden että hän on omaisuudellaan pelastanut paljon
onnettomia. Hänellä ei ole muuta kunnianhimoa kuin halu harjoittaa
hyödyllistä toimintaa. Totuus on hänen ainoa silmämääränsä.
Tunsin, että ympärilleni oli syntynyt raskas ja vihamielinen
hiljaisuus, huomasin Mauricen harmistuneen levottomuuden ja rouva de
Nébriantin suuttumuksen. Rebussat nyrpisti ohuita huuliaan ja hymyili
terävää hymyään:
— Onnittelen teitä, neiti, siitä uskollisuudesta, jota osoitatte
ystäviänne kohtaan, niin eriskummallisia kuin nuo ystävyyssuhteet
ovatkin. Kunnioitan tuota naivia tunnetta, joka teitä elähdyttää. Mutta
rakas Clairmontimme ei näytä oikein vakuutetulta...
— Neiti de Riveyrac liioittelee, sammalsi Maurice... Herra Antoine
Genesvrier'n filantropinen into huvitti herra de Riveyracia, mutta he
eivät seurustelleet paljonkaan keskenään.
— Hän oli hänen ystävänsä... niinkuin hän oli teidänkin, huudahdin
minä, kiivastuen tästä selkärangattomuudesta, joka melkein sai minut
vihaamaan Clairmontia. Uskaltakaa tunnustaa se, rakkaani. Te tunnette
Genesvrier'n, te puristatte hänen kättänsä ja tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, että hän on kunniallinen mies. Ja mitä itseeni tulee, olisi
minusta hyvin raukkamaista, jollen uskaltaisi sanoa, mitä ajattelen.
— Tietenkin on kullakin vapaus ajatella mitä tahtoo, sanoi Rebussat
kylmästi. Teette väärin salatessanne mielipiteenne, rakas Clairmont...
Mutta jättäkäämme Genesvrier, hänen paheensa ja hyveensä, ja
pyytäkäämme rouva Salmsonia laulamaan meille ihania tanskalaisia
laulujaan. Musiikki »rauhoittaa, lumoaa ja vapauttaa», kuten sanoo
runoilijamme Sully-Prudhomme... Rakas rouva...
Rouva Salmson veti käsistään pitkät hansikkaansa. Hän suuntasi
askeleensa pianon luo; vieraat hajautuivat eri ryhmiin. Huomasin
olevani yksin neiti Frémantin kanssa.
— Rakas lapsi, sanoi hän minulle puoliääneen, tiedättekö, mitä
ymmärretään sanalla _gaffe?_
— Vahingossa tapahtunutta kömmähdystä... juuri päinvastaista kuin minkä
minä tein.
— Olette uljas. Hyvä on. Mutta tiedättekö, että uljuutenne voi käydä
kalliiksi herra Clairmontille? Rebussat on pitkä vihainen. Hän on
kantava kaunaa teille molemmille, ja rakkaan runoilijamme kunniaristi
on vaarassa.
— Tuo nauhanpätkä käy liian kalliiksi, jos se on ostettava
halpamaisuudella. En voinut vaieta. Sydämeni oli pakahtua... Rukoilen
teitä, neiti Frémant, älkää uskoko sitä, mitä kuulitte puhuttavan
Antoine Genesvrier'sta...
Liikutus tukahdutti ääneni.
— Kuinka te olette kalpea! sanoi neiti Frémant. Voi teitä, mieletön
ja jalo lapsi, kuinka teidän kaunis suuttumuksenne minua miellyttää!
Minä pidin teistä jo aikaisemmin. Tämän tunnin kuluessa olen oppinut
teitä rakastamaan... Mutta mitä tekemistä teillä on täällä, kun teillä
on tuollainen luonne? Te ette kuulu tähän seurapiiriin. Ei kukaan
ole teitä täällä ymmärtävä, kaikki tulevat kadehtimaan teitä ja oma
miehennekin — joka huonosti salaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä — on
nouseva omien etujensa puolesta teitä vastaan. Ah, neiti Hellé, te,
joka ette osaa varovaisesti vaieta ettekä valehdella, teidän pitäisi
naida joku Don Quijote! Sovittakaa nopeasti erehdyksenne. Rebussat'n
täytyy voida antaa anteeksi rouva Clairmontille neiti de Riveyrac'in
rohkeat sanat... Runoilija raukkamme! Kuinka ikävystyneeltä hän näyttää!
Rouva Salmsonin kristallinen ääni lauloi laulun helähtävät
loppusäveleet. Minä nousin huomiota herättämättä, sanoin
paroonittarelle, että olin hyvin väsynyt ja aioin lähteä kotiin.
— Hyvä, hyvä! sanoi hän jäätävän kylmällä äänellä. Näkemiin, rakas
lapseni.
Vetäydyin kaikessa hiljaisuudessa eteiseen, jossa kamarineiti heitti
hartioilleni tanssiaisviittani. Eräs palvelijoista oli mennyt etsimään
minulle ajuria. Äkkiä Clairmont ilmestyi eteeni.
— Te poistutte, Hellé, sanomatta minulle jäähyväisiä?
— Niin.
— Kuitenkin, sanoi hän, minulla on muutamia selityksiä teiltä
pyydettävänä.
— Saatte ne huomenna.
— Oletteko mieletön? sanoi hän kiristetyin hampain, häijy ilme
katseessaan; te olette tehnyt minulle korvaamattoman vahingon ja te
olette naurettavalla tavalla häpäissyt itsenne tuon tähden... tuon...
— Maurice, odotan teitä huomenna ja sanon silloin teille, mitä
ajattelen käyttäytymisestänne. Vaununi ovat saapuneet. Jätän teidät
nyt. Älkää vaivautuko minua saattamaan: herra ministeri odottaa teitä.