Antoine vastasi heti:
»Minä en ole teitä suinkaan unohtanut, rakas pikku ystävä, ja sangen
usein olen toivonut saavani nähdä teidät. Tuhannet tuiki tärkeät
syyt pidättävät minua luotanne tällä hetkellä. Älkää pyytäkö minua
selittämään niitä: arvaatte ne, jos vähän ajattelette.
»Aikakauslehteni ja ne esitelmätilaisuudet, joista olen teille
puhunut, vievät kaiken aikani. Joukko nuorta väkeä, kirjailijoita
ja taiteilijoita, on innostunut suunnitelmastani ja tarjonnut
auliisti apuaan. Toivon, että saamme useita julkisia huoneustoja
käytettäväksemme. Yleisönämme tulee olemaan yksinomaan rahvasta, ja
ohjelmamme joka on hyvin kaunis ja yksinkertainen, on, niin luulen,
herättävä yleistä mielenkiintoa. On tarkoitus lukea jotakin, lausua
runoja, soittaa ja laulaa katkelmia oopperoista ja kuuluisista
sinfonioista ja samalla antaa esitettävästä lyhyt, selväpiirteinen
ja huvittava selostus. Tämä voi olla pienenä alkuna kansan tulevaan
esteettiseen kasvatukseen, joka nykyisin on liiaksi laiminlyöty.
Setänne olisi varmaankin tervehtinyt ilolla tätä aloitetta.
»Otaksun, että pian menette naimisiin. Marie on kertonut minulle, että
otatte ahkerasti osaa seuraelämään ja että morsiamen velvollisuutenne
vievät kaiken aikanne. Älkää kuitenkaan unohtako uudessa elämässänne
noita toisia velvollisuuksia, jotka täytitte niin hyvin. Pysykää
jalona ja sääliväisenä, säilyttäkää nuo innostuksen ja ylevän
suuttumuksen kauniit lahjat, jotka seuraelämän ulkokullaisuus panee
kovalle koetukselle ja joita se pyrkii teissä hävittämään. Tiedän,
että teillä on oleva erinomainen vaikutus Clairmontiin: te teette
hänet paremmaksi ja suuremmaksi.
»Puhun teille ilman katkeruutta, Hellé. Jos olenkin kärsinyt teidän
vuoksenne, olen koettanut kääntää tuskani hyväksi, jotta se ei
jättäisi sydämeeni mitään väärää, halpamaista kaunaa. Toivon, että
en ole ollut teille hyödytön, paljastaessani teille sellaisia puolia
elämästä, joista te muuten ette olisi koskaan tiennyt mitään. Jos
pysytte itsenne arvoisena, ei minulla ole mitään valittamisen syytä.
Me tapaamme toisemme myöhemmin, kun aika on ehtinyt tehdä tehtävänsä
— ei hävittävänä, vaan tyynnyttävänä voimana. Hyvästi, Hellé, olkaa
onnellinen, olkaa rakastettu, jota niin täysin ansaitsette olla, ja
ajatelkaa joskus uskollista
_Antoine Genesvrier'tanne_.»
Antoinen kirje vapisi kädessäni...
»Hän on kärsinyt minun vuokseni, sanoin itsekseni, ja hän tunnustaa
sen ilman katkeruutta. Hänen suurelle sielulleen on kauna ja
mustasukkaisuus vierasta ja hänen ainoa huolensa on se, mistä setänikin
puhui kuolinvuoteellaan. Nuo molemmat, jotka minua niin paljon
rakastivat, lausuivat minut jättäessään saman toivomuksen: 'Ole oma
itsesi, säilytä sydämesi ylväänä, Hellé!'
»Nyt ymmärrän mistä johtui se myötätunto, joka lähensi heidät
toisiinsa, nuo kaksi niin erilaista ihmistä. He asettivat kauneuden
kaiken muun yläpuolelle, ei plastillisen kauneuden, ei taiteellisen
kauneudenkaan, vaan henkisen kauneuden, oikean, hyvän. Molemmat
koettivat samoin toteuttaa minussa unelmaansa. Setäni ylitsevuotavassa
hellyydessään vihki minut sankarin rakkaudelle: 'sellaiselle, joka on
osannut elää korkeampaa elämää ja luoda itsestään puolijumalan...'
Valitettavasti ei ole enää sankareita, minä olen saanut rakastaa
ainoastaan ihmistä. Poikkeuksellinen kasvatus on viljellyt sydämessäni
sellaista rakkautta, jolle ei löydy esinettä, ja siitä kai juuri
riippuu, että minä en osaa panna arvoa elämän antimille. Tuskin olen
maistanut rakkauden suloista hedelmää, kun se jo jättää huulilleni
tuhkan maun.
»Minkätähden en ole muiden nykyaikaisten, ikäisteni tyttöjen
kaltainen? Se mikä on heidän ylpeytensä, ei minulle merkitse mitään,
asetan itselleni vaatimuksia ja päämääriä, jotka tuntuisivat heistä
käsittämättömiltä. Tukehdun siinä ilmassa, joka riittää heidän
hienoille keuhkoilleen. Keskellä rakkauden juhlaa tunnen kammottavaa
tyhjyyttä. Olin luullut, että rakkaudessa piilisi äärettömyys ja että
se panisi liikkeelle kaikki sielun voimat. Minun sieluni on lamautunut
ja jäätynyt. Enkö siis kykenekään rakastamaan? Kuitenkin on minulla
sydän. Olen tuntenut sääliä, olen itkenyt nähdessäni toisten tuskia.
Olen liikutettuna pusertanut Marien pientä lasta rintaani vasten. Minä
en ole kylmä patsas.»
Kyyneleet kihosivat silmiini. Turhaan pakenin Mauricen kuvan turviin,
jonka muistoa joka aamu uusin kukin täyttyvät kukkakorit pitivät
lakkaamatta vireillä. Turhaan koetin mielikuvituksessani elää uudelleen
ensi suudelmani hetken, suosionosoituksen kuorot, jotka tervehtivät
kihlajaisiamme pienen aition pimennossa. Kuinka Maurice silloin näytti
minusta suurelta! Oli kuin joku pahansuopa noituus olisi pienentänyt
häntä päivä päivältä, vetäen hänet alas tavallisten arki ihmisten
tasolle. Julma autiuden ja pettymyksen tunnelma painoi minua. Tunsin
olevani yksin maailmassa.
»Tämä naurettava hermostuneisuus menee kyllä ohitse, ajattelin pyyhkien
silmiäni. Kahteen päivään en ole nähnyt rouva Marboyta. Minäpä menen
hänen luokseen. Kävely ja ajatusten vaihto keventävät varmaankin
mieltäni.»
Vanha ystävättäreni, joka oli vähän sairas, oli juuri paneutunut
vuoteeseen. Hän otti minut vastaan makuukamarissaan, joka oli täynnä
eetterin tuoksua. Istuuduin hänen vuoteensa ääreen ja yritin puhella
kaikenlaisista mitättömistä asioista. En kuitenkaan onnistunut kokonaan
salaamaan surumielisyyttä.
— Rouva de Nébriant lähti juuri täältä, sanoi rouva Marboy. Hän tuli
kutsumaan minua suurille päivällisille, jotka hän pitää ensi viikolla
teidän kunniaksenne. Mutta minä en voi tulla sinne, pikku Helléni.
Lääkäri on ankarasti kieltänyt minua valvomasta.
— Miten ikävää! Tulen siis olemaan yksin.
— Yksinkö, vaikka Maurice ja rouva de Nébriant ovat siellä,
puhumattakaan muista vieraista!
En vastannut.
— Näyttäkääpäs tänne pienet, sievät kasvonne... Mutta mitä on
tapahtunut? Tehän olette itkenyt, Hellé!
Hän hymyili.
— Pientä rakkauden kinaa, kevätsadetta, eikö niin?
— Olette nähnyt Mauricen?
— Tänä aamuna.
— Oliko Mauricella kenties jotakin valittamista minun suhteeni?
— Ei, ei suinkaan. Ei hän mistään valittanut. Hän ilmaisi ainoastaan
surunsa siitä, että te olitte niin hermostunut ja herkkä turhasta
pahastumaan, te, jonka tasaista mielenlaatua me aina olemme ihailleet.
— Hän pahoitti mieltäni.
— Millä tavoin?
En tahtonut mainita mitään Antoinesta. Kerroin ainoastaan Marie
Lamiraultista sukeutuneen väittelymme.
— Otaksun, että hyväksytte minun kantani? Rouva Marboy empi hetken ja
vastasi vihdoin:
— Ymmärrän teidät, mutta ymmärrän myöskin Mauricen. Hän ei ole voinut
olla tuntematta vastenmielisyyttä nähdessään teidän seurustelevan
henkilön kanssa, jonka epäsäännöllisen elämän ja laittoman äitiyden te
liian helposti annatte anteeksi.
— Marie Lamirault on kunniallinen nainen ja herra Genesvrier...
— Antoine on ollut hyvin väärässä tuodessaan tämän tytön teidän
näkyviinne. Neiti de Riveyrac voi auttaa Marie Lamiraultia; hänen ei
sovi ottaa vastaan häntä. Te halveksitte yleistä mielipidettä, teette
pilkkaa seuraelämän säännöistä ja unohdatte, ettette ole enää vapaa.
Te olette tähän asti elänyt luonnottomissa ja aivan poikkeuksellisissa
olosuhteissa. Älkää luulko voivanne enää jatkaa samaa elämää, älkääkä
odottako, että sulhasenne siihen suostuu. Jos teidän täytyisikin uhrata
tottumuksenne, mielihalunne, yksinpä ne ystävyyssuhteennekin, joita
Maurice ei saattaisi hyväksyä, niin älkää epäröikö, pikku ystäväni:
uhratkaa menneisyys tulevaisuudelle...
— Maurice tunsi minut. Hänen olisi pitänyt ymmärtää...
— Mitä vielä, tyttöseni! Tunsiko hän teitä niin perin pohjin, ja
tunsitteko tekään häntä? Mikäli olen huomannut, on teidän laitanne
samanlainen kuin kaikkien muidenkin kihlattujen. Ihastutaan, vannotaan
valoja, mennään naimisiin, ja vasta avioliitossa pääsevät sielut
selvyyteen, tulevat tuntemaan toisensa, ja silloin vasta syntyy
todellinen rakkaus.
— Siis te luulette, että meidän tunteemme ei ole _rakkautta_?
— Se on rakkauden ensi oireita, kultaseni.
— Ja jos me huomaamme perästäpäin, että olemmekin tehneet auttamattoman
erehdyksen?
— Kunniallisten ihmisten välillä ei ole auttamattomia erehdyksiä.
Muutamat pienet, molemminpuoliset uhraukset, sopuisa mielenlaatu ja
tottumus järjestävät kaiken parhain päin. Mutta minä pyydän teitä,
Hellé, tulevan onnenne nimessä, luopukaa noista mielipiteistä, jotka
nuoren tytön suussa ovat hupaisia ja anteeksiannettavia, mutta jotka
tekevät nuoren rouvan sietämättömäksi. Teitä on kasvatettu kuten hyvin
älykästä poikaa, vapaudessa, joka sopii miesluonteelle, mutta joka
ei pue naista, jonka käytöksen tulee olla hillittyä ja alistuvaista.
Teillä on kyky kiintyä syvästi, mutta te ette ole tunneherkkä. Setänne
oli siitä ylpeä. Maurice on kärsivä siitä.
— Joka todistaa, että emme ole luodut toisiamme varten!
— Olette kyllä. Te olette, Hellé, vain liian suuri kuvittelija. Antoine
Genesvrier'lla on ollut huono vaikutus teihin.
— Tekin moititte häntä!
— Kunnioitan hänen luonteenominaisuuksiaan, mutta mielestäni hän on
sangen omituinen henkinen opas nuorelle tytölle. Hän tartuttaa teihin
oman sopivaisuudenhalveksimansa, kapinanhenkensä, parantumattoman
ylpeytensä. Olen ollut iloissani siitä, että Maurice nai teidät: se on
pelastuksenne.
— Totta tosiaan, rakas rouva, nyt en ymmärrä teitä.
— Hellé, rohkenen puhua teille näin suoraan, sentähden että olette
minulle rakas. Siispä uskokaa minua, olette huonosti valmistunut
avioelämään. Naisen elämä on lempeyttä, uhrautuvaisuutta,
alistuvaisuutta. Voitteko taivuttaa ylpeytenne näiden hyveiden edessä?
Osaatteko unohtaa oman personallisuutenne rakkaudessa?
— Mutta mitä varten? huudahdin minä. Mikä omituinen rakkauden ihanne
naiselle! Minkätähden pitäisi hänen, paremmin kuin miehenkään, taipua
ja uhrautua? Minkätähden kieltäisin oman personallisuuteni rakkaudessa?
Mies, joka niin vähän kunnioittaisi oikeuden periaatteita, että
hän voisi pakoittaa minut henkiseen itsemurhaan, olisi tyranni tai
pölkkypää: missään tapauksessa en voisi sellaista rakastaa. En tahdo
uhrautua itse enkä uhrata miestäni. Meidän täytyy koettaa yhdessä luoda
sopusointuista elämää kunnioittamalla, auttamalla ja täydentämällä
toisiamme. Minä vihaan sitä hirvittävää itsekkäisyyttä, joka piilee
eräiden miesten imelän kohteliaisuuden alla, ja surkuttelen naisia,
jotka sietävät sitä joko turhamaisuudesta tai raukkamaisuudesta.
— Ah, tekin olette tuollainen uuden ajan nainen! Te puhutte aivan kuin
Antoine puhuisi.
— Minä asetan itsetietoisen sankaruuden kaiken muun yläpuolelle,
mutta uhraus on jalo vasta silloin, kun se palvelee jaloa päämäärää.
Panisin alttiiksi terveyteni, kauneuteni, elämäni, pelastaakseni
vaarasta miehen, jota rakastan, mutta jos uhrautuisin pelkästään
yleisen mielipiteen vuoksi tai hemmoitellakseni mieheni ennakkoluuloja,
tuntisin pettäväni pyhimmät unelmani ja edistäväni vääryyttä ja
pintapuolisuutta... Ei, se ole minun velvollisuuteni.
— Te olette kapinoitsija, tyttö parkani. Elämä on taivuttava teidät ja
murtava uhmanne.
— Maurice lienee puhunut teille jotakin? Hän on levoton, pettynyt...
Pyydän teitä, sanokaa minulle totuus!
— Maurice ajattelee juuri samoin kuin minäkin.
— No niin, otan asian puheeksi hänen kanssaan. Minun täytyy se tehdä.