Eräänä iltapäivänä odotin rouva de Nébriantia ja Mauricea. He olivat
Auteuilistä löytäneet pienen talon, joka heitä kovin miellytti ja jota
minun heidän kanssaan piti lähteä katsomaan.
Me emme voineet enää liikkua askeltakaan ilman tuota tuiki
välttämätöntä paroonitarta, jonka sekaantuminen kaikkiin puuhiimme
tuntui Mauricesta olevan aivan paikallaan. Kihlauksemme jälkeen tämä
huomasi, kuinka sopimattomalta saattaisi näyttää, että minä nuorena,
tuskin täysi-ikäisenä tyttönä asuin yksin, poistuin milloin ja minne
halusin, otin vastaan — Lampérier ja Grosjean parat! — vanhojapoikia.
Hän ei uskaltanut lähteä ulos kanssani peläten saattavansa minut
huonoon valoon, ja rouvat Marboy ja de Nébriant, jotka hyväksyivät
hänen varovaisuustoimenpiteensä, työntäytyivät lakkaamatta meidän
väliimme. Turhaan vakuutin heille, että minä välitin vähät
ranskalaisista ennakkoluuloista, että en ollut riippuvainen muista kuin
itsestäni, että osasin kyllä jo käyttää järkeäni; siitä huolimatta
he koettivat tyrkyttää minulle omia mielipiteitään, taistella muka
luonnottoman kasvatuksen turmiollisia seurauksia vastaan. Heidän minua
vastaan tähtäämiensä pikku huomautusten kärki ylti setäänikin asti ja
usein olin vähällä antaa sanan sanasta, viitata esimerkkeihin heidän
omasta maailmastaan, tavanomaisten periaatteitten mukaan kasvatettuihin
nuoriin tyttöihin, jotka sovinnaisen kuoren alla salaa vehkeilivät
kaikenlaista ja harjoittivat melkein peittelemätöntä kuhertelua. Minun
elämäni oli kirkas ja suora niinkuin sielunikin ja minun oli vaikea
alistua valvonnan alaiseksi, joka minua loukkasi.
Senjälkeen kun minut oli esitetty markiisitar de X:lle ja kreivitär de
Z:lle, oli minun täytynyt muuttaa kaikki elämäntapani. Mielialani, jopa
rakkautenikin kärsi siitä. Olin kuin ulkoilmakasvi, joka oli suljettu
keinotekoiseen ilmastoon, keinotekoisen auringon lämmitettäväksi. Ja
mieleni teki sanoa Clairmontille: »Täällä ei ole minun paikkani. Menen
naimisiin teidän kanssanne, mutta en kaikkien näiden ihmisten kanssa,
jotka näyttävät olevan teidän eroamattomia seuralaisianne. Me hukkaamme
parhaan osan elämäämme kuuntelemalla joutavuuksia, pakoittaen itsemme
pingoitettuun seurusteluun meille kaukaisten ihmisten kanssa. Eläkäämme
omaa elämäämme, jättäkäämme turha lörpöttely niille, joilla ei ole sen
tärkeämpää tehtävää ja olkaamme oma itsemme, eikä ainoastaan herra ja
neiti se ja se, joksi me olemme muuttuneet.»
Minun ei aina onnistunut salata kärsimättömyyttäni. Maurice oli siitä
ihmeissään; hän vaati selityksiä, ja hauskasti alkanut yhdessäolo
päättyi riitaan. Me erosimme melkein vihamiehinä. Sovinto seurasi kyllä
pian; mutta minä tulin aina murheelliseksi huomatessani Mauricessa
jonkunlaista luonteenheikkoutta, arvostelukyvyn horjuvaisuutta,
vastahakoisuutta selvittämään mielipiteitään ja määräämään
oma kantansa. Jollei hänessä olisi ollut tuota selittämätöntä
viehätysvoimaa, henkevyyttä ja hivelevää suloutta, jollei hänen
lahjakkuutensa ja nuori maineensa olisi häikäissyt silmiäni,
olisinkohan voinut olla huomaamatta, nyt jo, sitä kuilua, joka erotti
sielumme, kuilua, johon rakkautemme saattoi vajota?
Maurice oli minulle sanonut tulevansa ennen rouva de Nébriantia. Hän
saapui hyvissä ajoin Rue Palatinelle ja kuvaili laajalti taloa, jota
meidän oli mentävä katsomaan.
— Olen varma siitä, että tuleva asuntonne tulee teitä miellyttämään,
sanoi hän. Se loistaa kuin korukalu keskellä vihreää vehmautta
valkoisine kiviseinineen ja punaisine tiilikattoineen. Ainoastaan kaksi
kerrosta. Alhaalla suuri ja pieni salonki, ruokasali, josta tullaan
pyöreään kasvihuoneeseen. Ensimmäisessä kerroksessa makuuhuoneet,
biljardi, minun työhuoneeni. Korkeammalla on vielä joitakuita huoneita,
joiden käytön saatte itse määrätä... Tulevalla viikolla alamme puuhata
huonekalustoa.
— Sallitte kai minun säilyttää muutamia näistä huonekaluista, joita
serkkunne nimittää romuksi?
— Muutamia niistä kyllä. Esimerkiksi tuon kirjoituspöydän ja
empire-kaluston, johon pannaan uudet päälliset. Empire-tyyli on nykyään
hyvin muodissa. Muut saatte lähettää maalle...
— Mutta kirjasto...
— Kirjaston myöskin. Se käsittää liiaksi pelkkiä erikoisalan teoksia.
Se olisi tiellä... Mitä haette?
— Tarkastelen rakkaita tuttuja esineitä, jotka sisältävät kappaleen
omaa elämääni. Minkätähden ette voi jäädä tähän puutarharakennukseen?
Asuisimme täällä hyvin mukavasti.
— Mutta tulkaahan toki järkiinne, Hellé! Teillä on jansenistisia
mielitekoja... Miksi ette yhtä hyvin esitä minulle sellaista asuntoa
kuin se, jossa Genesvrier asuu, huoneustoa jossakin pien-eläjien ja
pikkuvirkamiesten talossa, kuolleessa kaupunginosassa?
— Antoine Genesvrier'n asunnossa ei ole mitään epämiellyttävää, ja
olisin siihen täysin tyytyväinen, jos te siinä voisitte kirjoittaa
mestariteoksia.
Hän mietti hetkisen.
— Te olette käynyt useinkin Antoine Genesvrier'n luona?
— Kyllä.
— Ennen setänne kuolemaa?
— Ennen ja jälkeen.
— Ja yksin?
— Niin, yksin. Mitä pahaa teistä siinä on?
— Ei mitään pahaa, vastasi hän vältellen. Mutta sanokaa, Hellé, miksi
Genesvrier ei enää kihlauksemme jälkeen käy täällä?
— Hän pelkää olevansa tunkeileva... Ja sitäpaitsi hänellä on paljon
työtä. Hän aikoo panna toimeen kansantajuisia luentoja.
— Levittääkseen tulevaisuuskuvitelmiaan! Jos nuo luennot ovat
samaa lajia kuin hänen artikkelinsa, tulevat ne saamaan osakseen
haukotusmenestyksen.
— Te olette ankara!
— Oh, tunnen teidän myötätuntonne Genesvrier'ta kohtaan!
— En salaa sitä lainkaan.
— Kunhan olemme naimisissa, Hellé, ja kun näette maailmaa ja saatte
enemmän kokemusta, huomaatte kyllä noiden kauniiden unelmain turhuuden
ja noiden suurien sanojen naurettavuuden.
— Sitä en usko.
— Onkohan... mutta te ette kuitenkaan vastaisi minulle suoraan.
— En valehtele koskaan.
— No niin... onkohan Genesvrier ollut... eiköhän hän vieläkin ole
rakastunut teihin?
Minä punastuin.
— Kas vaan, tulette hämillenne, Hellé.
— En ymmärrä teitä, vastasin kohottaen pääni. En ole tehnyt mitään,
josta voisin syyttää itseäni. On totta, että herra Genesvrier oli
kiinnittänyt toiveensa minuun... Hän oli ilmaissut minulle hellät
ja kunnioittavat tunteensa, mutta en ollut lupautunut hänelle.
Sitten tulitte te minun elämääni... Antoine ymmärsi, että te olitte
valloittanut sydämeni ja hän vetäytyi pois vapaaehtoisesti. Ystävyyteni
häntä kohtaan pysyy muuttumattomana. Kuinka te olette synkkä, Maurice!
Tässä tunnustuksessa ei ole mitään, joka voisi teitä loukata.
— Se tulee liian myöhään.
— Maurice, sanoin hellästi, mustasukkaisuus, jota osoitatte, on aivan
lapsellinen, arvoton sekä teille että minulle. Jos en ole puhunut
aikaisemmin, tapahtui se siitä syystä, että tämä selitys tuntui
minusta turhalta. Luulin, että luotatte minuun kuten minäkin teihin.
Olenko minä pyytänyt teitä tekemään tiliä entisyydestänne, vanhoista
rakkaussuhteistanne? Runojenne ensimmäisellä sivulla on naisen nimi. En
ole hienotunteisuudesta halunnut lainkaan kosketella sitä asiaa.
— Se ei ole samaa.
— Se on pahempaa. Tuo... Madeleine oli teidän rakastajattarenne, jota
vastoin Genesvrier ei ollut muuta kuin ystäväni.
— Rakastajatar merkitsee sangen vähän tai ei mitään miehen elämässä;
pieninkin varomattomuus saattaa vaaraan nuoren tytön maineen.
Genesvrier kävi luonanne, te olitte hänen luonaan, yksin...
— Maurice, te tiesitte, että olin vapaa ja ennakkoluuloton. Te
rakastuitte minuun ja valitsitte minut tietäen hyvin tämän seikan.
Jos olette tuohon määrään sovinnaisuuksien orja, olisi teidän pitänyt
etsiä itsellenne morsian omasta maailmastanne, tuollainen nykyaikainen
tyttölapsi, joka osaa taitavasti kuherrella panematta mainettaan
vaaraan.
Hän ei vastannut. Babette tuli sisään.
— Neiti... Marie on täällä lapsensa kanssa. Voitteko ottaa hänet
vastaan?
— Tietysti.
Marie Lamirault, kokonaan mustissa, pisti ovesta sisään hienot
kasvonsa, joita ujo hymy kirkasti.
Hänellä oli sylissään pikku Pierre, joka oli ruskettunut, kuten
äitinsäkin, reipas ja tukeva.
Suutelin lasta, jota en ollut useampaan viikkoon nähnyt. Marie ilmoitti
minulle, että hän oli saanut valmiiksi ne kirjailut, jotka olin häneltä
tilannut kapioitani varten. Avasin kirjoituspöytälaatikon ja otin
sieltä muutamia kultarahoja, jotka annoin hänelle.
— Pyytäisin neitiä pitämään edelleenkin minua muistossaan, jatkoi hän
kiitettyään minua. Jos neiti tahtoisi puhua jollekin rouvalle... Sillä
tätä nykyä ei työtä ole erikoisemmin tarjolla.
— Luottakaa minuun, hyvä Marie... Minulla on vielä työtä teille.
Hän ojensi minulle pienen, harmaaseen paperiin kiedotun käärön.
— Kävin herra Genesvrier'n luona tänä aamuna. Hän pyysi minun tuomaan
tämän kirjan neidille.
— Tuleeko mitään vastausta?
— En tiedä.
Revin auki harmaan paperin Mauricen levottomien silmien seuratessa
liikkeitäni. Käärössä oli kirja _Köyhät_, joka juuri oli ilmestynyt
painosta.
— Sanokaa herra Genesvrier'lle, että kiitän häntä ja että kirjoitan
hänelle myöhemmin.
Maurice naputteli hermostuneesti sormillaan pöytään.
— Mikä tuo nainen oli? sanoi hän Marien lähdettyä.
— Hän on erinomainen työntekijä, jolle olen antanut työtä... Olen
puhunut teille hänestä...
— En muista.
— Marie Lamirault.
— Tuo tyttökö, joka aina on ystävänne Genesvrier'n kintereillä?
— Niin, sama tyttö, sanoin minä loukkaantuneena Clairmontin
pisteliäästä äänestä. Hän on erittäin tarmokas ja kunnioitettava.
— Hänellä on avioton lapsi?
— On.
— Ihmeellinen tuttavuus teille, nuorelle tytölle.
— Maurice, sanoin tiukasti, te olette katkera ja pahansuopa. Pyydän
teitä säästämään minua tuollaisilta pistopuheilta.
Hän alkoi selailla teosta, jonka olin jättänyt hänen kätensä
ulottuville, sitten sulki hän sen nyrpeän ja halveksivan näköisenä.
Rouva de Nébriantin kimakka ääni kuului eteisestä...
* * * * *
Auteuil'in talo oli todellakin hurmaava ja paroonittaren lepertely
ja keskustelu erilaisista huoneitten sisustamista voista haihdutti
sulhaseni otsalle kasaantuneet pilvet. Oli kirkas helmikuun päivä ja me
katselimme ihastuneina taivaan kalpeaa sineä ja puutarhojen ja Avenue
de Versaillesin varrella olevien huviloiden takaa siintävän virran
harmaan sinertävää uomaa. Tässä kylmän kuulakkaassa valaistuksessa
näkyivät kaukaiset seudut selvempinä, Meudonin kukkuloiden sinipunerva
harmaus tuntui olevan aivan silmien edessä, ja sillan valkoinen kaari,
laivojen keinuvat rungot ja toisella rannalla, pienien hentojen
poppelien keskellä työskentelevien työmiesten siniset vaatteet ja
punaiset vyöt muodostivat siellä täällä eloisia väriläikkiä, jotka
viehättivät silmää. Maurice sai siitä aiheen tehdä runonpätkän, kuten
hän sanoi, »teollisuuden maalauksellisuudesta.» Mutta minun oli vaikea
hymyillä, sillä sydämeni oli raskas.
Me palasimme suoraan paroonittaren luo, ja päivälliseen asti hän minua
ahdisti sanatulvallaan. Kymmenkunta vierasta saapui ennen kahdeksaa,
ja koko aterian ajan, koko illan puhuttiin muodeista, urheilusta,
häväistysjutuista, kaiken maailman pikku juoruista.
Kuuntelin, katselin. Mitä oli minulla tekemistä näitten ihmisten
seurassa, jotka eivät missään asiassa ajatelleet eivätkä tunteneet
samoin kuin minä? Maurice, joka oli kasvanut heidän keskuudessaan ja
joka eräissä suhteissa oli heidän kaltaisensa, ei voinut minun laillani
nähdä heidän loistavan ulkokuorensa alla piilevää mitättömyyttä.
Oi, kuinka kaipasin Châtaigneraie'n puutarhaa, noita Rue Palatinen
hiljaisia iltoja, rauhallista kirjastoa, luku- ja keskusteluhetkiä
Antoinen kanssa... Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Olin tuomittu
salonkielämään, olin odottamatta takertunut sen hammasrattaisiin, jonne
Maurice oli minut heittänyt ja josta hän ei minua tulisi pelastamaan.
Ensimmäisen kerran tuli mieleeni ajatus, että oli tapahtunut hirveä
erehdys.
Tarkastelin sulhastani. Kuinka hän erosikaan, huolimatta miellyttävistä
ominaisuuksistaan, siitä Clairmontista, jonka olin ennen ollut
näkevinäni ja jota ei luultavastikaan ollut olemassa muualla kuin
mielikuvituksessani! Hän oli hurmannut minut sankarin asenteellaan,
joka ei ollut muuta kuin pelkkä asenne. Hän oli hyvä poika, hieman
keikarimainen ja erittäin taipuisa, jota kaikki naiset ihailivat... Hän
rakasti minua, minä rakastin häntä. Mitä pyysin enempää? Oliko minulla
oikeutta olla niin vaativainen?
Palasin kotiin vielä surullisempana. Ennen levolle menoani kirjoitin
seuraavan kirjelipun:
»Olen saanut kirjanne, rakas Antoineni. En tahdo lukea sitä heti,
sillä minulla ei nyt ole sopivaa tilaisuutta siihen ja minä haluan
lukea _Köyhät_ tarkkaan ja hartaudella. Kirjoitan teille sitten.
»On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun teidät viimeksi näin.
Minkätähden? Ystävyyteni teitä kohtaan on sama. Luuletteko siis, että
rakkaus ja avioliitto tekevät Hellé'nne kiittämättömäksi?»