Kuin unelmaa muistelen kihlajaisteni ensimmäisiä aikoja.
Elämässäni oli tapahtunut muutos. Sen entinen kehys oli vielä jälellä,
mutta rakkaus loi siihen uutta valoa ja uusia henkilöitä oli tullut
näköpiiriini.
Äidillisellä ylpeydellä oli rouva Marboy esittänyt minut rouva de
Nébriantille. Paroonitar otti minut avosylin vastaan. Aavistin
hänen olevan hyvän ihmisen, joka oli niin täysin vakuutettu omasta
ylemmyydestään, että hän välistä oli liian suvaitsematon toisten
mielipiteitä kohtaan. Hänessä oli vielä jälkiä kauneudesta, eloisuutta
ja siroutta ja hänellä oli erikoinen taito suhtautua keveästi
ihmisiin, josta johtui, että häneen oli helppo kiintyä ja helppo
jälleen hänestä erota, ja joka taito tuotti hänelle paljon ystäviä.
Hän oli kuin näyttelijätär, jolla on sellainen itsesuggeroimiskyky,
että hän ei tunne muuta todellisuutta kuin sen, minkä kukin rooli
häneltä kulloinkin vaatii. Mauricen avioliitto tarjosi hänelle taas
tilaisuuden uuteen rooliin. Paroonitar otti minut kokonaan omakseen.
Muutamia päiviä kihlajaisten jälkeen hän tuli luokseni, tarkasti talon,
puutarhan, irtaimiston hiukan nenä nyrpällään.
— Ette suinkaan te aio säilyttää kaikkia näitä vanhoja romuja, lapseni?
— Suokaa anteeksi, mutta ne ovat minulle rakkaita, rouva. Ne ovat
minulle kalliita muistoja.
Rouva de Nébriant kuului niihin, jotka periaatteesta eivät tahdo
säilyttää muistoja.
— No niin, sanoi hän, te voitte lähettää kaikki nämä linnaanne!
— Châtaigneraie ei ole mikään linna. Se on vain maalaistalo.
— Minä otan hankkiakseni teille talon Passyssa, sanoi paroonitar,
ikäänkuin hän ei olisi kuullut viimeistä huomautustani; Maurice
haluaa viedä teidät sievään kotiin, joka on koristettu ja kalustettu
nykyaikaisesti... Minä voin antaa teille kamarineitoni, jos teillä
ei ole ketään muuta ehdolla. Hän on englannitar; hän kampaa
suurenmoisesti... Ja nyt, pikku Helléni, pitäisi määrätä hääpäivä.
— Niin, mutta... setäni kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa.
— Sedän kuolemaa ei surra niin kauan kuin isän, olkoon tämä sanottu
tahtomatta loukata tunteitanne, joita suuresti kunnioitan. Teidän
häänne vietetään hiljaisesti, suljetussa piirissä. Ainoastaan
päivällinen minun luonani avioliittosopimuksen allekirjoittamis-iltana
ja aamiainen häämenojen jälkeen. Läsnä tulee olemaan ainoastaan
ystäviä, noin satakunta henkeä.
— Onko se suljetussa piirissä!
— Nähkääs, lapseni, kaikki on suhteellista. Älkää kuvitelko, että
elämänne nuorena rouvana voisi olla samanlaista kuin nuorena tyttönä.
Teidän tulee näyttäytyä seuraelämässä, pitää vastaanottoja, jotta ette
näyttäisi tahtovan piilottaa maailmalta suurta miestänne. Teidän täytyy
ajatella puolisonne etuja... Minä vien teidät mukanani, se on päätetty.
Tämäntapainen keskustelu, joka uusiutui joka kerta kun paroonitar kävi
luonani, kävi ennen pitkää minulle kiusalliseksi. Kun olin tottunut
erittäin yksinkertaisiin tapoihin, olivat vaatimukseni pienet, ja
minua harmitti välistä, että minun täytyi ottaa osaa tuohon tuhansien
pintapuolisten puuhien täyttämään elämään. Setäni oli opettanut
minulle, kuinka tärkeää on sisäinen elämä, joka voimistuttaa ja
keskittää kaikkia ajatuksiamme ja tunteitamme. Minulle olisi ollut
mieluista jatkaa tätä elämää, jonka uusi onneni teki vieläkin
herkemmäksi ja hienommaksi. Mutta aina näytti meiltä puuttuvan aikaa.
Mauricella oli minulle kerrottavana tuhansia asioita, jotka eivät
liikuttaneet meitä kumpaakaan, toimitettavana tuhansia seikkoja,
joilla ei ollut mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa. _Sapphon_
esitykset, uuden kotimme järjestely, päivän sankarin lukemattomat
velvollisuudet täyttivät hänen elämänsä. Hän pani suuren arvon
asioihin, joita minä pidin toisarvoisina, mutta joiden hyödyllisyydestä
hän koetti saada minut vakuutetuksi.
»Sitten kun olemme naimisissa, sanoin itselleni, olen saava Mauricen
ymmärtämään, että täytyy vastustaa vieraiden tunkeutumista elämäämme.
Rouva de Nébriant luulee voivansa kuljettaa meitä talutusnuorassaan;
siinä hän erehtyy, minä en lainkaan välitä noista komeilevista
juhlista, joita hän suunnittelee, ja minä pelkään, että Maurice liian
helposti antaa myöten tämäntapaisille houkutuksille. Minä rakastan
hänessä runoilijaa, enkä parisilaista keikaria ja muotisankaria...»
Olisin kernaasti tahtonut selittää kaiken tämän rouva de Nébriantille,
mutta hän ei olisi minua ymmärtänyt. Kun koetin hellä varoin tästä
huomauttaa Mauricelle, hän kohautti olkapäitään ja hymyili.
— Minkätähden valitatte sellaisesta, sanoi hän, josta joku toinen
nainen ylpeilisi? Te ette pidä missään arvossa punanauhaa, Akatemian
persiljaa. Mutta luuletteko siis, että minä olen valmis itkemään
onnesta, saadessani »kunniamerkin», joksi sitä nimittävät maaseudun
opettajat ja univormukapteenit! Tai ehkä luulette, että minulla on
palava himo saada ylleni madagaskarilainen kenraalipuku jakaakseni
urhoollisuuspalkintoja juhlatilaisuuksissa?
Rupesin väkisinkin nauramaan:
— Teette nyt pilaa kenties kaikkein rakkaimmista toiveistanne... Totta
kyllä, ovat punanauha ja Akatemian persilja jo poissa muodista, vähän
naurettavia... Mutta kuitenkin...
— Mutta kuitenkin kaikki käyttävät niitä ja melkein kaikille on
tärkeää, pääsevätkö he vai eivätkö pääse Akatemiaan... Täytyy tehdä
niinkuin kaikki muutkin... Punanauha on kirjailijalle samaa kuin
ylioppilaslakki koulupojalle... Se ei merkitse mitään, mutta se maksaa
niin vähän vaivaa ja tuottaa niin paljon iloa sukulaisille!
Hän lisäsi vakavampaan sävyyn:
— Mitä tämä kaikki teitä liikuttaa, rakas Hellé! Rakastakaa minua
samoin kuin minä rakastan teitä... Mitä siitä, jos minua ihaillaan, jos
ihmiset etsivät seuraani ja kadehtivat minua, — sitä suurempi on iloni
tuntea kuuluvani kokonaan teille.