Istuen yksinäni permantoaitiossa, jonka kullalla kirjaillut,
raollaan olevat kaihtimet peittivät minut uteliailta lorgneteilta,
kiinnittämättä huomiotani hälisevään yleisöön, joka virtasi saliin
ennen väliverhon kohoamista, luin kirjelippua, jonka Maurice oli
minulle lähettänyt valkoisessa syreenikimpussa:
»Niinkuin kreikkalainen soturi ennen taistelua ripusti kukkaislainansa
voitollisen Pallaan jalustaan, samoin minäkin lasken jalkoihinne
nämä kukat, rakas Hellé. Olkoon teidän näkymätön läsnäolonne minulle
onnellinen enne. Tahdoin, että istuisitte yksin kuunnellessanne ja
arvostellessanne teostani. Ajatukseni rientää joka hetki luoksenne niin
hälinän kuin hiljaisuudenkin halki.
»Olisin mielelläni istunut vierellänne tuossa lymypaikassa,
jonne katsojain silmät eivät saata tunkea. Mutta, en voi. Olen
pääsemättömissä ystävistäni, näyttelijöistäni, kaikenlaisista
tunkeilevista ihmisistä, jotka vaanivat minua häiritäkseen rauhaani
voiton tai tappion hetkellä. Kuitenkin tulen illan kuluessa varmasti
tervehtimään teitä saadakseni teiltä joko voitonseppeleen tai
lohdutusta, jos epäonnistun».
* * * * *
Sali oli melkein täyttynyt. Otsa käsien varassa hengitin nautinnolla
noiden syreenien kevyttä tuoksua, jotka olivat yhtä valkoiset kuin
valkoinen hameeni. En katsellut ollenkaan tuota tavanomaista kirjavaa
ja meluisaa ensi-iltayleisöä, joka niin huvittaa oikeita parisilaisia,
sentähden että he tuntevat sen joukossa sanomalehtimiehiä,
taiteilijoita, näyttelijöitä, muotikeikareita, mitä erilaisimpiin
seurapiireihin kuuluvia naisia ja sellaisiakin tyyppejä, jotka
eivät kuulu mihinkään määrättyyn »seurapiiriin». Nuo ihmiset, jotka
puhelivat, nauroivat, mietiskelivät ympärilläni, olivat minulle
tuntemattomia ja välinpitämättömiä. Jossakin muussa tilaisuudessa
olisin halunnut saada tietää heidän nimiään; jos Maurice olisi
kertonut heidän tarinansa, olisi se ollut yllättävää, opettavaa tai
huvittavaa... Mutta Maurice ei ollut kanssani tässä pienessä aitiossa,
jonne hän oli sulkenut minut niin hellän mustasukkaisesti, jotta ei
mikään eikä kukaan voisi häiritä tarkkaavaisuuttani ja ajatuksiani,
jotka hän tahtoi kiinnittää yksinomaan teokseensa. Eikä mikään eikä
kukaan muu minua huvittanutkaan.
Yht'äkkiä valot sammuivat. Näkymätön orkesteri soitti vienosti
pastoralen luontoisen, lyhyen alkusoiton, ja esirippu nousi avartaen
silmieni eteen Mytilenen läheisyydessä olevan pyhän lehdon ylevän
maiseman. Kallioiden lomasta siinti kaukainen meri. Aphroditen
myrttien siimeksessä liikehti hitain askelin neitojen kuoro vaalean
esikarkelijattarensa johdolla.
Äkkiä astui esiin metsästä korkeavartinen Alkaios-vanhus lyyrain
hymnin tervehtimänä. Hän kyseli neitosilta Sapphoa, joka salaisten
surujen kalvamana karttoi Mytileneen temppeleitä ja toreja. Hitaassa,
lyyrain korostamassa tahdissa kuoro kulki näyttämön yli ja katosi.
Ainoastaan Melissa neito jäi lähteen partaalle puhellen Najadille ja
kuiskien runoja, jotka ilmaisivat rakkauden iloa ja ikävää. Ikäänkuin
kuullen hänen rukouksensa ilmestyi hänen eteensä kaunis metsästäjä
Phaon. Unohtaen jousensa, nuolensa, metsästäjä-intonsa hän istuutui
sammuttamaan janoaan lähteelle kurjenmiekkojen keskelle.
Heidän välilleen kehkeytyi viehkeä keskustelu, jonka kuitenkin Alkaios
keskeytti lähettäen nuoren tytön tovereittensa luo ja vieden Phaonin
mukanaan.
Tämä ensimmäinen näytös, joka oli täynnä antiikkisen runouden tuoksua,
viritti heti yleisön suosiolliseksi. Tarkastellessani katsomon
liikehtelyjä tunsin sen uhoavan myötätuntoista sähköä, joka on
menestyksen varma enne.
Kaihtimien suojassa etsin silmilläni tuttuja kasvoja ja lopulta keksin
rouva Gérardin, joka istui rouva Marboyn ja erään nuoren naisen
välissä erään aition etupaikoilla. Etupermannolla keskusteli vanha
ystäväni Lampérier jonkun suuren lehden arvostelijan kanssa. Eräässä
näyttämöaitiossa, joka oli upea kuin budoaari, istui naisia leyhytellen
viuhkojaan ja pureskellen namusia, joita muuan herra tarjosi heille
kultarasiasta. Yhden näistä naisista tunsin Mauricen kuvauksien mukaan
hänen serkukseen, tuoksi kuuluisaksi paroonitar de Nébriantiksi, josta
hän oli minulle usein puhunut. Hän oli kaikesta päättäen se, joka istui
aition keskustassa; hän oli jotensakin lihava ja muistutti jotakin
Largillièren naismuotokuvaa vienon punertavine ihoineen, kauniine,
tummine silmineen, hopeanharmaine, paksuine hiuksineen. Timanttisolki
hohti pitsisestä kaularöyhelöstä; timanttikirjaimet koristivat
valkeista höyhenistä ja kuultavasta simpukankuoresta tehdyn viuhkan
vartta. Olin kuullut kehuttavan paroonittaren vastaanottoja, niitä
taiteenharrastajanäytäntöjä, joita niissä esitettiin, ja niitä pieniä
miete- ja tunnelmakirjasia, joita hän julkaisi joka vuosi käyttäen
sievisteleviä otsikkoja, sellaisia kuin: _Sinisiä perhosia_ tai
_Kuihtuneita kukkia_.
Katseeni siirtyi rouva de Nébriantista permannolle, sieltä katsomon
yläriveille etsien henkilöä, joka varmaankaan ei rohjennut tulla
luokseni: Antoine Genesvrier'ta. Minkätähden ei hän väliajalla tullut
minua tervehtimään? Olimme viime viikkoina tavanneet toisemme sangen
harvoin ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme molemmat ikäänkuin
salaisesta sopimuksesta karttaneet tuskallisia selityksiä, joiden
kuitenkin pian täytyi tulla. En voinut salata itseltäni, että meidän
hyvä sisaruussuhteemme alkoi jo horjua ja että meidän välillämme oli
jotakin vierasta.
Vihdoin keksin hänen miettiväisen päänsä, jonka salainen murhe teki
vanhan näköiseksi, hänen ohimoilta harmahtavan ruskean tukkansa,
hänen leveän otsansa, hänen parvekkeen reunaa puristavan kätensä.
Ja karkoittaakseni sieluni tuntemattomista syvyyksistä esille
tunkevan tunnonsoiman upotin kasvoni syreenien hyväilevään tuoksuun,
joka ympäröi minua kuin herkän ja nuoren rakkauden henkäys. Hälinä
katsomossa kuului hiljenevän ja orkesteri viritti sataäänisen tuskan
säveleensä: harput, torvet ja viulut valittivat hiljaa onnettoman
rakkauden kaihoisaa murhetta.
Avasin silmäni. Maaten pitkässä, valkeassa laskospuvussaan, hiukset
kuhaverkolla sidottuina tulkitsi kuuluisa murhenäyttelijätär Sapphon
lemmenkaihoa ylevän plastillisilla, rytmillisillä asenteillaan
ja äänensä täyteläisellä soinnulla. Näyttämö kuvasi talon edessä
olevaa pengermää; kuu loisti himmeältä taivaalta. Kolme nuorta
tyttöä, viheriäinen, sininen ja malvanvärinen, läpikuultava huntu
yllään, seisoi suorina ja äänettöminä näyttämön taustassa, korkeiden
maljakkojen vierellä, joista kohosi metsäliljoja. Laakeripuu heitti
kirkkaille marmoripaasille oksiensa mustan ja kohtalokkaan varjon.
Yht'äkkiä, kuin näkymättömien huilujen käskystä, Sappho kohottautui
puoleksi — ensin suloinen valituslaulu, muistojen sävel, sitten
kiihkeä haltioituminen, rukous Aphroditelle vihaa ja himoa väräjävällä
äänellä, vartalon kohotessa pystyyn ja käsivarsien ojentuessa ilmaan
eleellä, joka sai lumotun ja henkeään pidättävän yleisön puhkeamaan
hyvä-huutoihin.
Muutamissa minuuteissa oli Noémi Robert taannut runoilijalle
menestyksen, joka niin läheisesti liittyi hänen omaan personalliseen
menestykseensä ettei yleisö, enemmän kuin minäkään, saattanut erottaa
tulkitsijattaren ja tekijän neroutta toisistaan.
Näytelmä jatkui; Phaonin ja Melissan lempi, Sapphon mustasukkainen
tuska ja Alkaioksen suru kamppailivat keskenään. Ja kun väliverho
laskeutui, senjälkeen kun runoilijatar, päästyään vihdoinkin selville
Phaonin ja Melissan lemmestä, oli singonnut kirouksensa, kaikuivat
jalkojen tömistys ja esiinhuudot haltioituneesta katsomosta niin
tarttuvan sähköisinä, että ne tahtomattanikin tempasivat minut
mukaansa. Päätäni huimasi ja voimatta hillitä hermojani tunsin
kyyneleitten puhkeavan silmistäni...
Niin kokonaan olin tämän sisäisen hurmioni vallassa, että en kuullut
laisinkaan pienen aitioni oven aukenevan ja sulkeutuvan takanani. Käsi
kosketti olkapäätäni, polttava hengähdys tuntui poskillani, värähtävä
ääni mainitsi nimeäni:
— Hellé!
Se oli Maurice, kalpeana, liikutettuna, mutta säteillen siitä
kaksinkertaisesta voitosta, jonka jyrisevät suosionosoitukset ja
kyyneleeni hänelle ilmaisivat. Ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa,
ennenkuin hän oli ehtinyt mitään pyytää, olin jo hänen sylissään;
katsomosta kuuluvat kättentaputukset lähensivät järkytettyä sieluani
häneen yhä enemmän... Pari sanaa, suudelma, lupaus... Siinä kaikki.
Me istuimme vierekkäin, äänettöminä, raukeina, huumautuneina,
käsi kädessä, kun väliverho kohosi ja Leukadian autio rannikko
aukeni katsojan silmien eteen. Huilut säestivät suruisasti sydämen
nyyhkytystä... Alkaios, Melissa, Sappho ilmestyivät jälleen vuoron
perään näyttämölle. Kohtalokkaan rakkauden jännitys laukesi ihanaksi
lyyrilliseksi valituslauluksi.
Runoilijatar lausui jäähyväiset synnyinmaalleen, armaalle auringolle;
hän kutsui luokseen manalaista Erosta, joka johtaa keltamokentille
onnettomain rakastajain varjot.
Näytelmän päätyttyä oli menestyksen pauhu korvia huumaava. Väliverho
nousi useampia kertoja ja yhä uudelleen sai Noémi Robert tulla
kiittämään, menestyksestään liikutettuna, hymyilevänä, onnellisena.
Vihdoin Alkaios, korottaen äänensä katsojain hyvä-huutojen yli, huusi
tekijää esille, ja Maurice, joka piti minua syleilyssään, vavahti
vaistomaisesti piilopaikassaan.
Ovi narahti äkkiä takanamme. Irroittuen toisistamme vetäydyimme
erillemme ja minä näin edessäni Antoine Genesvrier'n.
— Clairmont, sanoi hän, ystävänne tahtovat nähdä teitä. Teitä etsitään
kaikkialta. Menkää toki ottamaan vastaan yleisön suosiota.
— Minä menen, sanoi Maurice, joka oli kuin juopunut Hyvästi, Hellé,
näkemiin!
Hän poistui. Antoine jäi seisomaan paikalleen. Sitten kun melu hiukan
hiljeni, hän sanoi:
— Tuletteko, Hellé, ennenkuin käytävissä tulee tungosta? Saatan teitä,
jos suvaitsette.
— Kyllä... sopersin minä.
Hän pyysi vahtimestarilta pitsipäähineeni ja suuren, harmaan
satiinivaippani. Otin käteen Mauricen kukkavihon ja seurasin
Genesvrier'ta käytävien läpi.
Jäätävä ulkoilma viilsi kasvojani ja tyynnytti vereni kuumeista
polttoa. Istuin Antoinen vieressä vaunuissa ja koetin puhua
vaivattomasti ja luonnollisesti, kehuen näytelmää ja pääosan
erinomaista tulkitsijatarta. Hän vastasi muutamin lyhyin, hyväksyvin
sanoin. Vaunut kääntyivät pienelle pimeälle kadulle; — ja äkkiä valtasi
minut aavistus, varmuus siitä, että Antoine tiesi kaikki ja että hän
aikoi puhua.
— Rakas Helléni..., alkoi hän.
Hänen muuttunut äänensä koski minuun. Hän huokasi syvään ja sanoi,
vaivoin pakoittaen itsensä puhumaan:
— Hellé, lapseni, minulla on pari sanaa teille sanottavana, ainoastaan
pari sanaa. Aioin odottaa huomiseen... Se olisi minulle liian
raskasta... Älkää pelätkö mitään, Hellé; en tahdo teitä loukata enkä
murhetuttaa. Mikä on tapahtunut, sen täytyy tapahtua; minä en valita.
— Antoine, minä vannon...
— Ei, ei, älkää sanoko mitään... Teidän ei tarvitse puolustautua
eikä selittää mitään... Se oli kohtalon tahto... Olinkin siihen jo
valmistunut viime aikoina... Ei, Hellé, älkää sanoko mitään.
Pimeä peitti minulta hänen stoalaisen kärsimyksensä ja häneltä
minun liikutukseni ja omantunnontuskani. Syreenien tuoksu leijaili
ympärillämme ivallisen suloisena.
— Ette ollut mitään luvannut. Olitte vapaa. Sydämenne on puhunut.
Seuratkaa sen ääntä. Mitä voisin minä tarjota teille! Hulluutta,
hulluutta! Minun olisi pitänyt ajatella harmahtavia hiuksiani, elämäni
karuutta, jota rakkaus karkkoaa. Mutta jokaisella on harhakuvitelman ja
heikkouden hetkensä.
— Tuotan teille tuskaa, sanoin nyyhkyttäen.
— Älkää itkekö, rakas pienokainen, sanoi hän lempeästi. Niinkuin teitä
rakastin ja yhä vieläkin rakastan, niin olen teitä rakastava ikuisesti.
Minun sydämeni ei ole niitä, joiden tunteet muuttuvat... Mutta älkää
pelätkö, että hairahtuisin johonkin epätoivoiseen tekoon. Minä kärsin,
mutta olen luova itselleni velvollisuuksia, jotka ovat yhtä suuria kuin
tuskani... Ja nyt emme enää koskaan puhu näistä asioista.
— Antoine, rukoilin minä, saanko vielä nähdä teitä? Jäättekö
ystäväkseni?
— Ystäväksenne aina. Mutta antakaa minulle aikaa tyyntyä ja tulla
ennalleen... Myöhemmin tapaamme toisemme taas, rakas Hellé.
Puristin hänen kättään vastaamatta. Vaunut pysähtyivät. Astuin alas.