Antoine oli syönyt aamiaista kanssani. Hän oli juuri lähtemäisillään,
kun Babette ilmoitti Maurice Clairmontin.
— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan. Tulen pyytämään teiltä neuvoa,
sanoi runoilija, joka näytti olevan vähän hämillään tästä kohtauksesta
ja halusi jollain tavoin selittää odottamatonta käyntiään. _Sapphon_
harjoitukset alkavat juuri ja Noémi Robert haluaisi joitakin muutoksia.
Tahtoisin lukea neiti de Riveyrac'ille muutamia kohtia näytelmästäni ja
tiedustella hänen mieltään.
— Epäilemättä voi Hellé antaa teille hyviä neuvoja! sanoi Genesvrier,
ilman että saatoin erottaa hänen äänenpainossaan minkäänlaista
ivallista vivahdusta.
Hän nousi lähteäkseen.
— Entä te, Genesvrier, sanoi Clairmont, mitä te puuhaatte? Tiedän, että
toimitatte _Tulevaisuuden yhteiskuntaa_. Mutta joko kirjanne vihdoin
valmistuu?
— Pian. Minunkin on valitettavasti tehtävä muutamia korjauksia, joissa
neiti de Riveyrac ei voi minua auttaa.
He kättelivät ja minä saatoin Genesvrier'ta ulkoportille.
— Ette odottanut herra Clairmontia tänään? sanoi hän.
— Antoine, oletteko pahastunut minuun?
— Teihinkö, rakas pienokaiseni! sanoi hän hellästi. Ja mistä syystä?
— Pelkäsin... hetkisen... että herra Clairmontin käynti ei ollut teille
mieleen.
— Ja olette kyllin rehellinen tunnustaaksenne minulle tämän
huolenne... Hyvä, kunnioitan teitä siitä vielä entistä enemmän. Ei,
sanoi hän, suoristaen kookkaan vartalonsa täyteen mittaansa, — älkää
luulotelko sellaista; en tahdo pidättää itselleni mitään rakastuneen
erikoisoikeuksia; minulla ei ole siihen vähintäkään oikeutta, ja jos
tuntisin mustasukkaisuutta, painaisin alas tuon ruman tunteen....
Olette vapaa, Hellé, siihen päivään asti, jolloin laskette kätenne
minun käteeni, jos sitä päivää koskaan tulee. Voitte ottaa vastaan
kenen haluatte ja milloin vain haluatte. Sitäpaitsi en pelkää ketään,
Hellé... Paitsi teitä itseänne ja sitä mielikuvitusta, joka läikkyy
tuon kauniin otsan alla... No niin, pikku ystäväiseni, menkää nyt
sisään. Te kylmetytte täällä... Ja mitä sanoo vieraanne? Olette kovin
varomaton!
Hän hymyili. Näin ristikkoaidan lomitse hänen loittonevan; sitten
palasin Mauricen luo.
Babette korjasi pois aamiaista. Pyysin Clairmontia tulemaan kirjastoon,
jossa tavallisesti oleskelin.
Oli tuollainen kylmä ja jäätävä talvipäivä, joka kirjailee valkoiseen
huurteeseen kattojen harjat ja puiden tummat oksat. Suuri valkea
räiskyi takassa. Istuuduimme jykevän uunin ääreen, jota koristi kahden
raskaan kuparisen kynttiläjalan välissä seisova olympolaisen Pallaan
patsas.
— Millainen ylevä puhdasviivaisuus täällä vallitsee, sanoi Maurice.
Parisi tuntuu niin etäiseltä. Kun näen teidät tuossa edessäni noin
nuorena, vaaleana ja vienona näissä karuissa kehyksissä, luulen olevani
jossakin Hoffmannin sadussa.
— Minä viihdyn täällä. Rakastan näitä tummia, kiiltäviä huonekaluja,
kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, kipsifriisejä ratsastajakuvineen. Täällä
elää setäni henki. Luen täällä hänen mielikirjojaan ja välistä tuntuu
aivan siltä, kuin kuulisin askeleita, kynän rapinaa, kirjanlehtien
kahinaa.
— Niin, tämä on teidän pyhättönne, teidän satulinnanne. Tänne eivät
kutsumattomat pääse häiritsemään...
— Tapaan niin vähän ihmisiä setäni kuoleman jälkeen.
— Ette käy enää rouva Gérardin luona?
— Hänen illatsuissaanko? En.
— Entä rouva Marboyn luona?
— Sangen usein. Mutta rouva Marboy onkin tosi ystäväni.
— Olette hyvin tuttavallisissa väleissä Genesvrier'n kanssa, sanoi hän
epäröimättä, ikäänkuin hän olisi todennut tosiseikan eikä esittänyt
kysymystä.
— Setäni piti hänestä paljon.
— Hän on ansiokas mies... epäilemättä; mutta hän ei ole taiteilija.
Minusta hän on tuulentupien rakentaja ja kiihkoilija.
— Mielestäni Genesvrier ei ole niinkään kaukana taiteesta. Hän on etevä
kirjailija. Hänellä on oikea ja hieno käsitys runoudesta, musiikista ja
kuvanveistotaiteesta. Jos hän olisi barbaari, ei hänen työhuoneessaan
olisi Dürerin _Melankoliaa_ eikä Michel-Angelon _Orjaa_.
— Olette siis käynyt hänen luonaan? sanoi Clairmont vilkastuen.
— Olen. Olen huvitettu hänen työstään toisten hyväksi ja niistä
ihmisistä, joita hän auttaa.
— Jos kuuntelette häntä, neiti Hellé, muuttaa hän teidät
maallikkonunnaksi ja se olisi suuri tappio teille... ja meille.
— Jos puhuisimme nyt teistä, herra Clairmont. Missä on
käsikirjoituksenne?
Hän laski salkkunsa pöydälle.
— On selvää, etten tahdo vaivata teitä kuuntelemaan kaikkia kolmea
näytöstä. Olen valinnut esiin muutamia kohtia.
— No, lukekaahan.
— Kuten tahdotte... Mutta vaikkakin olen tullut tänne työskentelemään,
ei minulla ole mitään halua siihen.
Hän selitti minulle näytelmän juonen, huomauttaen niistä
näyttämöllisistä muutoksista, joita Noémi Robert toivoi. Vähitellen
hänen silmänsä elostuivat ja hänen äänensä kävi sointuvammaksi.
Hän luki erään kuoro-osan, joka antiikkiseen tapaan oli jaettu
vuorosäkeisiin, — erään kohtauksen Alkaioksen ja Sapphon välillä —
erään Phaonin ja Melissan kaksinpuhelun. Pyysin häntä jatkamaan.
— Siinä onkin jo kaikki.
— Kuinka?
— En ottanut mukaani enempää.
— Sepä vahinko!
— Miellyttääkö näytelmäni siis teitä?
— Olen siihen aivan hurmaantunut. Äsken lukiessanne näin edessäni
sinipunertavana kuultavan meren, hiekkarannikon kullankeltaisen kaaren,
pyhän lehdon, nuorten tyttöjen kuorotanssin... kaikki lapsuuteni
näyt... Tuskin olin oppinut lukemaan, kun jo puutarhamme viikunapuun
siimeksessä hurmion vallassa kertailin Chénier'n ja Lamartinen
runoja. Niin, silloin jo rytmi, sointuvat tavuyhdistelmät, ylevien
elegisten säkeitten pitkät ja suloisesti keinuvat aallot tekivät
minuun vastustamattoman vaikutuksen... Nautin vaistomaisesti sanojen
salaperäisestä kauneudesta... Mutta pidätte varmaan minua pedanttisena
ja naurettavana.
— Oh, sanoi hän, teidän äänetön tarkkaavaisuutenne, innostuksenne,
silmienne haaveellinen ilme on minulle paljon kallisarvoisempi
kuin joukkojen äänekkäät suosionosoitukset. Kiitän teitä kaikesta
sydämestäni, neiti Hellé. Ja nyt arvostelkaa, ja ankarasti!
— Se käy minulle hyvin vaikeaksi, varsinkin tänään, ja sitä paitsi en
tunne teostanne.
— Siis sallitte, että tulen uudelleen? sanoi hän vilkkaasti.
— Kyllä.
— Huomenna?
— Kernaasti.
Hän nousi ja, uuniin nojautuen:
— Mikä onnellinen sattuma minulle, että tapasin teidät, huudahti hän
iloisesti. Ettekö usko, Hellé... Anteeksi, että rohkenen nimittää teitä
ääneen samoin kuin ajatuksissani... Ettekö usko, että meidän välillämme
on jonkinlainen salainen, suloinen hengenheimolaisuus, koskapa samat
sanat saavat värähtämään sielumme, joilla on sama kaikupohja?
— Kenties... mutta te olette taiteilija, luova henki, ja minä, joka
olen neroton ja lahjaton, en voi muuta kuin ihailla ja vaieta.
Häpeäisin antaa teille neuvoja, minä, joka en ole mitään tehnyt ja joka
en ole mitään!
— Ettekö siis pidä minään sitä ihmettä, että tänä raakana ja rumana
aikakautena olette tullut siksi, mikä olette? Teidän teoksenne, se
olette te itse, Hellé. Teissä on marmorin kauneutta ja säkeiden
siivitettyä lentoa. Te olette yhtaikaa kuvapatsas ja runo. Raakalaisten
joukkoon tuomittuna te elätte kauniimpaa unelmaelämää kuin meidän
teoksemme.
Hän lähestyi:
— Unelmoikaa myöskin ääneen, pyydän teitä, sanoi hän vastustamattomalla
hymyllä niinkuin se, joka tuntee voimansa ja tietää voittavansa.
Unelmoikaa tulevaisuudestanne; minä vuorostani vaikenen teitä
kuunnellakseni.
— Voi, sanoin minä, mitäpä voisin teille vastata... Tulevaisuudestani!
Sen peittää verho, väliin synkkä, väliin hohtava. Ennen en kuvitellut
itselleni muuta onnea kuin viettää elämäni Châtaigneraie'n kauniin
taivaan alla, lukea, opiskella, katsella kukkasia ja tervehtiä illoin
tuttavia tähtiä. En pyytänyt mitään parempaa. Mutta sittemmin olen
nähnyt ihmisiä, heidän tuskiaan, sitä pahaa, jota he lakkaamatta saavat
aikaan, ja tuo näky on vienyt mielenrauhani.
— Ah, tuossa huomaan Genesvrier'n vaikutusta!
— Totta on, että herra Genesvrier on tuonut mieleeni ristiriitoja,
joista en ennen tiennyt mitään. Hän on sanonut minulle, että taide on
syvin juurin kiinni elämässä: että jos se irroitetaan siitä, ei se enää
ole muuta kuin kuollut ja tuoksuton kukka. Hän on tahtonut herättää
minut todellisuuteen.
— Sehän on pyhyyden häpäisemistä! Oh, tunnen kyllä tuon hänen rakkaan
teoriansa... Mutta mehän puhuimme teidän tulevaisuudestanne.
— Josta en tiedä mitään.
— Mutta jonka minä näen selvästi. Teidän tulevaisuutenne on kauneuden,
älyn, rakkauden kolmenkertaista voitto juhlaa. Näen teidät ja näen sen
elämäntoverin, jonka olette valinnut maineen Parnassolta. Hän ihailee
teissä toteutunutta ihannettaan, neroutensa elävää ilmestysmuotoa. Hän
hallitsee sieluja ja te hallitsette häntä.
Hymyilin.
— Haavetta!
— Kuka tietää? vastasi hän.
* * * * *
Maurice palasi seuraavana päivänä ja pian oli hän luonani jokapäiväinen
vieras.
Väliin toivoin, että hän olisi luopunut käynneistään, huolimatta
siitä, että ne tuottivat minulle suurta iloa. Toivoin tahdon
ponnistuksella, johon katsoin olevani velvoitettu, voivani siirtää
hänen kuvansa loitommas elämästäni. Minulla ei enää ollut halua
eikä aikaa tutkistella yksinäisyydessä itseäni, kuten olin luvannut
Antoinelle. Kävin harvemmin Rue Clovis'lla; laiminlöin suojattini.
Koko minun aikani meni lukemiseen ja keskusteluihin, joita Clairmont
taitavasti pitkitti taiteen ja alkavan ystävyytemme nimissä. Täten
vierivät hetket olivat yhtämittaista hurmausta. Mutta minkätähden
valtasi minut kuitenkin surumielisyys aina, kun tuo nuori mies tuli
luokseni, muistaessani samanlaisia hetkiä, joita ennen olin viettänyt
Genesvrier'n seurassa?
Tältä ei voinut jäädä huomaamatta se äkillinen sielullinen muutos,
joka minussa oli tapahtunut muutamassa viikossa, jota tahtoni
vastusti, mutta jota hämärä sisäinen vaisto tuki. Syytin itseäni
siitä, että en osannut luoda tasapainoa ilojeni, velvollisuuksieni ja
ystävyyssuhteitteni välille. Mutta Genesvrier, jonka levottomuuden
aavistin, näytti suistavan rakkauttaan kunnioittaakseen minun
vapauttani. Kuinka monta kertaa, liikutettuna hänen hiljaisesta
surustaan, olinkaan vähällä paeta hänen turviinsa ja paljastaa hänelle
sydämeni ristiriidat! Mutta häpeän, säälin, arkuuden sekainen ujous
sulki huuleni, — ja vähitellen tunsin keskinäisessä suhtautumisessamme
olevan jotakin pingoitettua, jotakin mykkää painostusta, joka vaikutti
minuun tuskaisemmin kuin soimaus.
Tuli uusi vuosi: rouva Marhoy oli sairas eikä käynyt juuri missään;
hän näki mielellään Mauricen ja minut yhdessä. Hän piti kummipoikansa
iloisesta luonteesta, hänen sirosta käytöstavastaan ja niistä
huomaavaisuuksista, joita tämä osoitti hänelle, sekä suosi kaikkia
hänen aikeitaan. Hän koetti lähentää meitä toisiimme. Olihan Maurice
juuri hänen oman tyttöaikaisen ihanteensa kaltainen, sellainen mies,
jota hän itse minun iälläni kenties olisi rakastanut!