— Tässä tuon teille kummituksen, Hellé, sanoi vanha ystävättäreni.
Maurice on ollut jo muutamia päiviä Parisissa. Hän tuli pyytämään minua
tänä iltana kanssaan päivälliselle. Otin hänet mukaani tänne.
— Siinä teitte oikein, rakas rouva... Olette siis palannut kotiin
terveenä ja reippaana, herra Clairmont? Oletteko tyytyväinen matkaanne?
Emme odottaneet näkevämme teitä näin pian.
— Kerron teille kohta syyn äkilliseen palaamiseeni, vastasi nuori mies
puristaen kättä, jonka hänelle ojensin. Olen kuullut teitä kohdanneesta
onnettomuudesta, neiti de Riveyrac, ja surrut sitä vilpittömästi. Herra
de Riveyrac oli niitä ihmisiä, joita ei voi unohtaa ja joiden seuraa
kaipaa.
Hän kyseli yhtä ja toista setäni kuolemasta todellinen myötätunto
äänessään. Sitten hän vaihtoi muutamia sanoja Genesvrier'n kanssa.
— On kerrottu, sanoin minä, että olisitte joutunut ryövärien käsiin.
Onko Kreikassa vielä ryöväreitä? Setä raukkaani se suuresti huvitti.
— Ne ryövärit, joita minä tapasin, olivat kunnon veijareita. Maksoin
heille lunnaat ja me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.
— Täällä kerrottiin, että olisitte värvännyt heidät turkkilaisia
vastaan.
— Tuollaiset matkatarinat ovat aina vähän liioiteltuja ... Itse asiassa
en nähnyt turkkilaisen sotamiehen varjoakaan... Kävin Kreikassa;
ohimennen pistäydyin tervehtimässä ystäväänne herra Walteria, tuota
puu-ukkoa, joka muistutti Faustin _homunculus'ta_, joka on eksynyt
Phoibos Apollonin pyhäkköön. Näin Parnasson luolat, jonne Delphoin
asukkaat pakenivat medialaisten hyökkäystä, silloin kun Jumala hukutti
persialaiset kivisateen alle. Näin Parthenonin aamu- ja iltaruskon
kultaamana. Harhailin kuin Odysseus Kykladein merellä... Vihdoin
päädyin lepäämään Korfuun, tuohon ihanaan Korfuun ja kirjoitin siellä
valmiiksi näytelmän, jossa Noémi Robert tulee esiintymään.
— Joko piankin?
— Tänä talvena. Ajatelkaas, neiti, että suuren murhenäyttelijättären
piti oikeastaan esiintyä eräässä Pierre Cabarus'n lyyrillisessä
huvinäytelmässä. Se oli nimittäin taidekauden ainoa runopukuinen
teos... Mutta Cabarus sairastui ja niin täytyi siirtää harjoitukset
kevääseen. Muuan hyväntahtoinen ja vaikutusvaltainen ystävä antoi siitä
minulle tiedon. _Sappho_ oli valmis. Astuin ensimmäiseen Marseilleen
lähtevään laivaan. Putosin Noémin eteen kuin taivaasta. Ja viime
maanantaina tuo jumalainen nainen ilmotti minuille, että hän oli ottava
näytelmän harjoitettavakseen ja esittävä itse Sapphon osan.
— Kunnian tie on teille avoinna, sanoi Genesvrier hymyillen.
— Maurice on kyllä pääsevä pitkälle sillä tiellä, sanoi rouva Marboy.
Korkeammalla taholla näyttää olevan suuri harrastus hänen kappalettaan
kohtaan.
— Korkeammalla taholla?
— Niin juuri... Rébussat, uusi kaunotaiteiden ministeri...
— Se tahtoo sanoa, keskeytti Maurice, että tapasin hänet serkkuni,
rouva de Nébriantin luona... Tehän tunnette hänet, Genesvrier! Ette
taida erikoisemmin hyvin tulla toimeen keskenänne...
— Olen tuntenut hänet ennen muinoin tarpeeksi hyvin voidakseni häntä
halveksia.
— Hyvä Jumala, sanoi Clairmont hetken vaitiolon jälkeen, tiedän kyllä,
että puhutaan kaikellaista pahaa Rébussat'sta. Se ei merkitse mitään...
Parisin kirjallisessa maailmassa on panettelu yhtä tavallista kuin
ihailun suitsutuskin.
— Näin kyllä, mikä Rébussat on miehiään. Hän on valheellinen ja sanansa
syöjä. Isä Lethierry oli ottanut hänet siipiensä suojaan ja tukenut
hänen ensimmäisiä askeleitaan... Kun Lethierry joutui epäsuosioon,
luopui Rébussat hänestä ja vainosi häntä halpamaisesti. Rébussat, hyvä
ystävä, on Tartuffe, jolla on Scapinin notkeus.
— Älykäs mies!
— Hyvin älykäs! Hänellä on siro käytös, viehätysvoimaa ja
lennokkaisuutta, kaikki ne ominaisuudet, jotka vetävät nenästä miehiä
ja hurmaavat naisia. Miten nopea ja loistava onkaan ollut hänen
virka-uransa! Kolmenkymmenvuotisena eduskunnassa, ja nyt jo ministeri.
— Ettekö kirjoittanut jonkin artikkelin häntä vastaan, Antoine?
— Kyllä, vastaukseksi siihen kirjoitelmaan, jolla hän kunnioitti
Lethierryn, entisen suojelijansa muistoa. Olimme jo vähällä joutua
kaksintaisteluun, mutta Rébussat jänisti. Hän kantaa minua kohtaan
karvasta kaunaa, tiedän sen.
— Antoine parka, sanoi rouva Marboy, teillä on taito hankkia itsellenne
vihollisia.
— Myöskin ystäviä! sanoin minä sekaantuen keskusteluun. Mitä teitä joku
herra Rébussat liikuttaa. Minä haihdutan harminne pyytämällä teitä
juomaan kupillisen teetä.
— Saanko auttaa teitä, neiti? sanoi Clairmont.
Rouva Marboy jatkoi ystävällisessä äänilajissa pientä kinailua
Genesvrier'n kanssa. Asetellessani teekeittiötä kuntoon lähestyi
Maurice Clairmont minua.
— Teillä mahtaa olla ikävä yksinäisyydessänne, neiti, sanoi hän.
— Setäni kuolema jätti suuren aukon elämääni, mutta olen koettanut
hankkia itselleni työskentelyä. Opiskelen yhä, lueskelen ja tapaan
usein herttaista rouva Marboyta, herra Genesvrier'ta ja setäni vanhoja
ystäviä.
Hän hymyili.
— Tekisi mieleni sanoa teille, kuten Athalie nuorelle Éliacinille:
... — Ajanvietettä siis ei viehkeämpää ole teillä?
— Minä vakuutan teille, ettei minulla ole lainkaan ikävä.
— Ikävyys tulee ennemmin tai myöhemmin.
— Minkätähden?
— Sentähden, että opiskelu, kirjat, musiikki ja keskustelut
kunnianarvoisten henkilöiden kanssa eivät voi ajan pitkään riittää
onneksi nuorelle kahdenkymmenen vuotiaalle tytölle. Te käyskelette
joukossamme aivan kuin joku muinaisajan sankaritar, kuin joku Pompejin
nainen, joka on noussut kuolleista vuosisatojen unen jälkeen. Tämä
johtaa mieleeni erään tapahtuman matkaltani.
— Kertokaa!
— Näin teidät aivan sellaisena kuin nyt seisotte edessäni.
— Missä sitten?
— Delphoissa, Apollonin temppelin läheisyydessä, juuri siellä, missä
työmiehet kaivoivat maasta esille pronssisen _Aurigan_, kuvanveistäjä
Euphronioksen teoksen, jonka Polyzalos, Syrakusan kuninkaan Gelonin
veli, Pindaroksen ystävä, omisti Phoibokselle... Huomaatte, että olen
tullut oppineeksi. Puhun niinkuin kirja... muinaistieteellinen kirja!
— Te saattaisitte häpeään itse Walterinkin.
— Tämä _Auriga_ muodosti osan eräästä ryhmästä, joka särkyi siinä
maanvieremässä, joka hävitti Alkmeonidien temppelin. Siitä ryhmästä on
löydetty vaununosia, ohjakset, katkenneita hevosen jalkoja ja voiton
jumalattaren käsi, joka piteli otsaripaa, palmua ja seppelettä.
— Te olitte siis siellä?
— Olin, ja seurasin näitä kaivauksia mitä suurimmalla harrastuksella.
Näin saatettavan päivänvaloon lukemattomia taideteosten osia, niiden
joukossa naisen torson. Työmiehet valelivat lakkaamatta sitä vedellä
irroittaakseen siitä limaisen kuoren, joka peitti sitä kuin raskas
naamio. Vähitellen paljastuivat kasvot; saattoi jo erottaa hiusten
kaartoviivan, otsarivan, huulten puhtaan hymyn, jota maan vieremä ja
lapio eivät olleet hennonneet vahingoittaa. Olin tuntevinani hänet...
Parisinko vaiko Rooman museoissa olin joskus ihaillut noita tyyniä,
samalla inhimillisiä ja jumalallisia marmorikasvoja? Olin näkevinäni
noista silmistä loistavan elävän katseen ja kuulevinani noilta huulilta
tutun äänen soinnun.
— Kenen?
— Malttakaa! Ohimoilta vuotava vesi paljasti vihdoin seppeleen: tunsin
hänet Persephoneksi hänen narsissidiadeemistaan — ja silloin näin minä
teidät, Hellé, keväisessä puutarhassa, kuutamossa, vastapuhjennein
kukkasin koristettuna, Eleusiin neitseenä. Kuten, marmorisisarenne,
olitte tekin ilmestynyt eteeni nykyaikaisen elämän rumuuden ja loan
peitosta, ikuisen kauneuden tyyppinä. Mutta te elitte, nuorekas veri
pulppusi suonissanne. Teidän otsanne alla asui sielu. Delphoi oli
pitänyt omanaan maanalaisen Persephonen; minä olin tavannut Hadeksesta
paenneen jumalattaren itsensä, heränneenä eloon toisen taivaan alla.
— Runoilijan haaveita, sanoin hymyillen, kauniita ja imartelevia.
Clairmont alensi äänensä:
— Tuo yhdennäköisyys vaikutti minuun kuin enne. Koko päivän, koko
yön ajattelin minä teitä noilla loihdituilla kallioilla pyhien,
sointuvanimisten tähtisikermäin kiertäessä pääni päällä... Mitä teitte
silloin? Missä olitte? Olitteko kokonaan unhoittanut minut?
Tee mustui kylmenneessä teekannussa... Miten olinkaan jälleen joutunut
vanhan lumouksen valtaan? En voinut irroittaa silmiäni Mauricen
silmistä, jotka olivat siniset kuin meri, rakkauden jumalattaren
syntymäkehto.
— En, kuiskasin itsetiedottomasti, en ollut teitä unhoittanut.
— No, Hellé! virkahti rouva Marboy. Heräsin kuin unesta, säpsähdin.
— Me puhuimme Delphoin kaivauksista, sanoi Maurice nousten seisomaan.
Kerroin neiti de Riveyrac'ille, että olin ollut läsnä kuuluisaa
pronssista _Aurigaa_ esiin kaivettaessa.
— Olen nähnyt kuvan tuosta Aurigasta, sanoi Genesvrier. Eikö totta,
vaatteen poimut...
Minä en kuunnellut heitä enää. Koneellisesti kaadoin laseihin
teen, jonka olin vaalentanut kuumalla vedellä. Tarjotessani sitä
kohtasin Antoinen rauhallisen katseen ja huomasin, ettei hiljainen
keskusteluni Mauricen kanssa ollut herättänyt hänessä minkäänlaisia
mustasukkaisuuden tunteita... Minkätähden siis tuon luottavan, hellän,
onnellisen katseen nähdessäni tunsin omantunnon vaivoja.