XVIII.

Surupuvussani istuin avarassa ja tyhjässä kirjastossa, jossa paremmin

kuin missään muualla saatoin palvoa kadonneen mestarini rakasta

muistoa. Aamusta alkaen oli syksyn hieno tihkusade lioitellut

Saint-Sulpicen torneja, rakennusten kattoja ja keltaista, lokaista

puutarhaa. Minun sieluni oli pohjattoman murheellinen.

Nojatuolissani, tukien pakottavia ohimoitani käsilläni, katselin

marraskuun ensimmäisen takkavalkean räiskyvää loimua ja kuuntelin

Genesvrier'tä, joka istui minua vastapäätä.

— Kysytte, minkätähden olen näin kauan viipynyt poissa, sanoi hän.

Soimaatte minua siitä, Hellé. Tiedättekö, että tuo pieni närkästyksenne

miellyttää minua paljon enemmän kuin jos olisitte ottanut minut vastaan

mitä herttaisimmin!

— Laskette leikkiä, luulen, vaikkakaan se ei kuulu tapoihinne. Että

jäitte Brysseliin Jacques Laurentin luo, joka oli vaikeasti sairaana

eikä mitenkään tahtonut päästää teitä matkustamaan, siinä ei ole mitään

ihmeellistä... Mutta minkätähden ette kirjoittanut mitään minulle?

Teidän odottamaton välinpitämättömyytenne koski minuun kipeästi.

— Välinpitämättömyytenikö? Voitteko, Hellé, todellakin vakavasti

otaksua, että olisin käynyt välinpitämättömäksi?

— Tietenkin, herra Genesvrier.

— Te nimitätte minua »herraksi» nyt!... Olette siis toden teolla

suuttunut?

— Selittäytykää, puolustautukaa! Pitkin askelin käveli Genesvrier

edestakaisin, kädet ristissä selän takana.

— Minulla on salaisuus, Hellé.

— Salaisuusko, jota ette voi uskoa minulle, sisarellenne?

— Salaisuus, jonka saatte tietää. En tahtonut teille kirjoittaa sieltä,

sentähden että tahdoin koota ajatuksiani, tutkistella itseäni, tehdä

tiliä itseni kanssa, ennenkuin ottaisin tuon askeleen, joka on niin

vakava, että se voi mullistaa koko elämäni. Yksinäisyys ystäväni

luona oli soveliaampi tälle omantunnon tutkistelemukselle ja voimieni

tunnustelemiselle kuin erakkomajani Parisissa. Tahdon tietää tieni; en

tahdo pettyä enkä pettää ketään, sillä minun iälläni ei mikään teko ole

yhdentekevä, etenkin kun olen enemmän ehkä kuin kukaan muu tietoinen

edes vastuunalaisuudestani.

Hän pysähtyi eteeni:

— Suokaa anteeksi, etten osaa puhua, en ole mikään puhetaituri,

pikku ystäväiseni, ja jos rupeaisin sanoin julkilausumaan sisäisiä

tunteitani, tuntuisi se minusta jollakin tavoin naurettavalta ja

ujostuttaisi minua. Olen pitänyt sopivampana kirjoittaa teille,

ja tässä on tunnustukseni — lisäsi hän vetäen kirjeen taskustaan.

— Älkää naurako tälle menettelytavalleni, joka voi näyttää teistä

romanttiselta. Lukekaa hitaasti, miettikää tarkoin, älkääkä kiiruhtako

vastaustanne.

— Mikä omituinen ihminen te olette, sanoin ottaen kirjeen, jonka hän

minulle ojensi. Milloinka saan lukea tämän?

— Aivan heti. Nyt minun täytyy jättää teidät.

— Kai palaatte illalla? Odotan rouva Marboyta.

— Minä tulen.

— Tulkaa hyvissä ajoin, jotta meillä olisi tilaisuus puhella hetkinen

kahden kesken.

— Mielelläni. Näkemiin, Hellé.

— Näkemiin, Antoine.

Hän puristi pitkään kättäni, ja minä tunsin, että hän vapisi.

— Näkemiin, toisti hän.

Ja hän lähti niin äkkipäätä, että jäin aivan ällistyneeksi. Menin

vanhalle paikalleni takan ääreen ja rupesin lukemaan:

Parisi, 8 p. marraskuuta.

»Kun en kirjoittanut teille mitään Brysselistä, oli sillä oma

tarkoituksensa. Tahdoin päästä selville teitä kohtaan tuntemani

tunteen todellisesta luonteesta ja sisäisistä syistä. Tahdoin

arvioida itseäni ja laskeutua aivan yksin ajatusteni suljettuun

linnaan, jonne teidän armas kuvanne on tuonut yht'aikaa sekä onnea

että levottomuutta. Tahdoin arvioida myöskin teitä, asettaa sielumme

vastakkain; nyt luulen tuntevani teidät: teidän täytyy tuntea myös

minut kokonaan.

»Teille on kerrottu minun elämäntarinani. Itsekin olen katkelmittain

paljastanut teille ne salaiset sielulliset taitekohdat, jotka ovat

merkinneet elämäni suuria murroskausia, ja tiedän, että en voi

esiintyä teille tunteellisen ja intohimoisen rakastajan hahmossa.

En kuvittele mitään liikoja itsestäni, ja jo kauan aikaa olen,

ajatellessani ikääni, ulkomuotoani, jo harmahtavia hiuksiani, tuntenut

toivovani ilmeisesti mahdottomia. Olin päättänyt vaieta; tyytyisin

olemaan teidän ystävänne.

»Mistä olenkaan tänään saanut rohkeuden sanoa teille, joka olette

nuori, kaunis, rikas: — Minä rakastan teitä, Hellé. Tahdotteko jakaa

kanssani elämäni, joka on työtä, ponnistusta, köyhyyttä?

»Näitä sanoja en ole koskaan lausunut kenellekään naiselle. Ei kukaan

olisi voinut kuulla niitä hymyilemättä tai oudoksumatta. Ei kukaan

ollut kyllin arvokas ymmärtämään sydämeni rohkeata unelmaa.

»Jo varhaisimmasta nuoruudestani saakka hehkui mieleni aatteille,

eikä mikään aistillinen kauneus himmentänyt silmistäni niiden

aineetonta kauneutta. Ne kuumat kyyneleet, joita tavallisesti

kahdeksantoista vuotiaana vuodatetaan hetkellisten lemmentunteiden

vuoksi, uhrasin minä ainoastaan historioitsijoille ja runoilijoille.

Paloin rakkaudesta noihin suuriin sankarihahmoihin, jotka kansojen

joukossa nousevat päätään korkeammalle muita ja jotka tulikirjaimin

kirjoittavat historiaan tunnussanansa: 'Isänmaa, Hyve, Vapaus,

Oikeus'. Päätin uhrata elämäni niille aatteille, joita hekin olivat

palvelleet ja joiden voitto taistelussa pahuuden voimia vastaan ei

koskaan ole täydellinen.

»Perheeni ja ystäväni olivat levottomia minusta. He sanoivat minulle:

»— Valitse kunniallinen elämän ura, koska kerran et tahdo elää

ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Varallisuutesi ja älysi avulla

voit saavuttaa korkean aseman.

»Kuuntelin näitä neuvoja ääneti ja tunsin itseni surulliseksi kuin

maanpakolainen.

»Ollen outo omaisteni parissa, kuljin miehen ikään asti vaitiolon

sinetti huulillani. Pian kuitenkin pääsin omaksi herrakseni. Halusin

kiihkeästi käyttää oikeuden palvelukseen niitä nuoria, koskemattomia,

välittömiä voimia, joita itsessäni aavistelin ja jotka — siltä

minusta tuntui — kykenisivät mullistamaan vaikka koko maailman;

kuitenkin taistelivat ristiriitaiset mielipiteet rinnassani. Etsin

selvyyttä kuuluisien miesten teoksista, jotka käsittelivät, joskaan ei

lopullista vastausta antaen, niitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia

ongelmia, joiden ratkaisu minua askarrutti. Tahdoin viitoittaa

tieni noiden suurien johtotähtien mukaan, mutta jokainen niistä

valaisi ainoastaan osan pimeyttä. Kun vaadin oikeutta, näytti

oikeustieteilijä minulle Välttämättömyyden, tuon maailman kaikkeuden

hallitsijan kohtalokkaat lait, jotka määräävät taivaankappalten

ja ihmishengen suuntaviivat, koko vapauden harhakuvitelman, sodan

eri lajien ja sodan yksilöiden välillä, kaikissa elämän vaistoissa

piilevän itsekkäisyyden. Historioitsija paljasti minulle lakikirjojen

valheen. Pappi siirsi oikeuden täyttymisen arvoitukselliseen

haudantakaisuuteen. Poliitikot kehuivat kukin omaa järjestelmäänsä

ja ehdottivat joko 'tabula rasa'a' tai palaamista kuolleisiin

perimätapoihin, tai sovitteluja, jotka eivät voineet tyydyttää ketään.

»Niinpä, jos järki oli tyydytetty, kapinoi jokin sydämessäni; jos taas

sydän pääsi oikeuksiinsa, etsi järki vastasyitä, jotka panivat sulun

innostukselleni.

»Täten harhailin pää täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita,

kunnes eräällä Europan-matkallani kävin Tolstoin luona. Vaikkakaan

minussa ei ollut taipumuksia tuohon suuren miehen julistamaan

uus-evankelisuuteen, ei se henkinen herätys, jonka hän oli

aikaansaanut minun ikäpolvessani, ollut mennyt ohitse jälkiä

jättämättä. Hän oli yksi sen ihanne-Panthéonin jumalista, jonka kuvaa

kannoin sielussani, ja minä ihailin häntä siksi, että hän valveutti

tämän ajan karkeaan hyödynpalvontaan takertuneita mieliä. Kaikilta

Venäjän ja Europan kulmilta tuli nuoria naisia ja miehiä pyytämään

häneltä neuvoa, kysymään sitä sanaa, joka paljastaisi heille elämän

tarkoituksen. Useimmat pyhiinvaellustovereistani olivat tulleet tässä

mielessä. Mestari vastasi heille seuraavin sanoin, jotka hän toisti

nähtävästi niin usein, että ne ovat muuttuneet sananparreksi koko

hänen maassaan: 'Tulkaa yksinkertaisiksi. Palatkaa maan helmaan'.

»Minä en suinkaan yhtynyt kaikkiin Tolstoin oppeihin, en hänen

teoriaansa rakkaudesta enkä hänen kehoitukseensa, ettei pidä

olla pahaa vastaan, en myöskään siihen mystillisyyteen, joka on

niin luonteenomaista slaavilaisille kansoille. Sieluni oli altis

hellyydelle ja säälille, mutta olin yht'aikaa sekä haaveilija että

taistelija; en voinut erottaa ajatusta ja toimintaa toisistaan.

Joka tapauksessa tuo venäläisen talonpojan paitaan puettu vanhus,

joka nerokkaine otsineen ja profeetallisine partoineen askarteli

suutarin töissä, tuli olemaan kohtaloni viitoittaja. Eikö minunkin

tullut riisua yltäni kaikki henkilökohtainen ylpeys, 'palata maan

helmaan', alhaisten ja vähäisten joukkoon, elää heidän elämäänsä,

tulla tuntemaan heidät, rakastaa heitä — ja nousta jälleen entistä

voimakkaampana heitä puolustamaan? Turhaan olin etsinyt oikeutta

tietoviisaiden luota, luonnosta, valtiomiesten luota, valtiosta. Vasta

inhimillisen kärsimyksen näkeminen ja siitä johtuva rakkaus ja viha

ilmaisivat sen sydämelleni.

»Olin rikas ja tarpeeni olivat pienet. Sillä välittömällä innolla,

joka on nuorisolle ominaista ja jolla se korvaa tekemänsä erehdykset,

ryhdyin pahan iskemiä haavoja parantamaan, mikäli voimani antoivat

myöten. Minulle tuotti iloa johdattaa eräitä harhautuneita todellisen

kutsumuksensa tielle, hankin toisille tilaisuutta työskentelyyn,

toisille työkaluja, aivan kuin puutarhuri, joka istuttaa uudelleen

väärään paikkaan osuneet taimet ja valmistaa jokaiselle sellaisen

maaperän, joka sille soveltuu.

»Olin jättänyt itselleni ainoastaan kaikkein välttämättömimmän, koska

en lainkaan kärsinyt köyhyydestäni, ja niin aloin laskeutua kuin Dante

yhteiskunnallisen helvetin onkaloihin. Minua vieläkin kauhistuttaa

sitä muistellessani. Kaikkialla näin voimakkaamman musertavan

heikomman, miehen sortavan naista, kohtalon ja yhteiskunnan painavan

lasta. Ylhäällä näin välinpitämättömyyttä ja halveksintaa; alhaalla

eläimellistä raakuutta ja vihaa. Kävin sairaaloissa, vankiloissa,

työpajoissa, rikosten pesissä. Usein minua väärinymmärrettiin;

niiden puolelta, joita tahdoin auttaa, sain osakseni epäluuloa ja

väliin kääntyivät ponnistukseni minua itseäni vastaan. Ja surren

pettymyksiäni ja voimattomuuttani minulle selveni, kuinka äärettömän

vaikea on tämä uudistustyö, joka on toteutettavissa ainoastaan

suurten, tuntemattomien mullistusten hinnalla ja monien sukupolvien

yhteisten ponnistusten kautta.

»Silloin tulin tuntemaan Jacques Laurentin. Hän oli kärsinyt samoja

tuskia, käynyt läpi samanlaiset koettelemukset. Hän opetti minua

ymmärtämään korkeinta epäitsekkäisyyttä, kylväjää, joka siroittaa

siemenen näkemättä koskaan satoa.

»Olin päättänyt lääke- ja oikeustieteelliset opintoni. Kirjoittamani

_Rikoksellisuuden psykologia_ ja artikkelini aikakauskirjassa

_Tulevaisuuden yhteiskunta_ olivat tehneet nimeni tunnetuksi. Minulla

oli vihollisia nyt jo! Mutta minä tunsin ennen pitkää, että puhtaasti

teoreettiset teokset sopivat huonosti luonteelleni. Siispä muutin

aatteeni lihaksi ja luuksi, ruumiillistutin ne ihmishahmoon, sekoitin,

keksityn juonen laajoissa puitteissa, kuvitellun ja todellisen. Näin

suunnittelin kirjani _Köyhät_; se sisältää kapinoivat ajatukseni ja

unelmani.

»Nuoruusaikani oli melkein ohitse, olin yksin enkä ollut ravinnut

sieluani muulla kuin oikeuden ja totuuden rakkaudella. Olin sulkenut

naiset pois elämästäni; niillä avioliittoon vapailla tytöillä, jotka

sattuivat tielleni ja jotka useinkin olivat älykkäitä ja viehättäviä,

oli huvittelun tarpeita, joita en voinut tyydyttää. Toiset taas,

joilla oli huono pää ja hyvä sydän, olivat kokonaan vaistomaisia ja

itsetiedottomia olentoja. Ei kukaan kuulunut minun rotuuni.

»Mutta sitten tapasin teidät, Hellé, enkä voinut unhoittaa

jumalallista otsaanne, jonka himmeää valkeutta ja jalojen viivojen

kauneutta ihailin, mutta jonka alla liikkuvat ajatukset olivat

minusta vielä kauniimpia. Ihailin puhtauttanne, älyänne, ylpeyttänne.

Ensimmäisen kerran kuiskasi minulle ääni sydämeni syvyydestä: 'Hän, ei

kukaan muu kuin hän, voisi olla elämäntoverisi.'

»Minulla oli onni saavuttaa herra de Riveyrac'in ystävyys. Tarkastelin

teitä, Hellé, omituisen toivon ja pelon vaihdellessa sydämessäni.

Tunsin älynne, tahdoin koetella myöskin sydäntänne. Kentiespä se,

esteettisiin kauneusvaikutelmiin tottuneena, ei värähtäisikään

elämän kosketuksesta, kentiespä ei inhimillinen onnettomuus sitä

liikuttaisikaan. Kentiespä te olitte vain yhteiskunnan yläilmoihin

kuuluva kauneuden ilmestys, joka oli luotu kukoistamaan, nauttimaan,

loistamaan vain omaksi ilokseen.

»Jos olisin huomannut teidät sellaiseksi, oi, silloin olisin ihaillut

teitä kaukaa, mutta en olisi voinut teitä rakastaa.

»Ja minä rakastan teitä. Olen nähnyt Marie Lamiraultin ja hänen

lapsensa hellyttävän sydämenne sääliin: heidän kauttaan tulitte

tuntemaan kurjuuden ja ihmisheikkouden, joka oli teille siihen asti

vieras. Olen nähnyt silmänne leimuavan ja rintanne aaltoilevan

vääryyden edessä. Olen kuullut — mitä riemua tunsinkaan silloin! —

sydämenne lyönnit. Kuvapatsas muuttui naiseksi, joka osasi rakastaa ja

kärsiä.

»Hellé, jos tunnette itsessänne yli-inhimillisiä voimia, joita

rakkaus yksin voi luoda ja ravita, tulkaa luokseni, uhrautukaa minun

työlleni. Yhdessä me voisimme tehdä suuria ja meidän taistelumme

ja pettymyksemme tulisivat runsaasti palkituiksi. Me olisimme tuo

ihanteellinen pari, josta puhuin teille aikaisemmin, ei enää herra ja

orja, vaan kaksi yhdenvertaista ja kuitenkin erilaista elämäntoveria,

jotka ovat liittyneet yhteen tehdäkseen hyvää ja luodakseen onnea,

jotka toinen toisensa avulla tulevat yhä voimakkaammiksi ja paremmiksi.

»Älkää hätiköikö vastausta antaessanne. Muistakaa että en esitä teille

mitään keskitason ihannetta. Jos ylevä sydämenne toivoo jotakin

suurta, niin miettikää tarkoin ja koetelkaa itseänne, sillä meidän

liitostamme tulee joko ainutlaatuisen ihana tai turmiokas.

»Tahtoisin lopettaa tämän kirjeen sanoilla, jotka tulkitsisivat

rajatonta hellyyttäni. Kaikki sanat tuntuvat minusta arkipäiväisiltä.

Ah, olen kömpelö ja ujo teidän edessänne. Mutta kuinka kallis minulle

olette ja tulette ikuisesti olemaan, sen todistaa teille, rakkaimpani,

tämä tuskainen levottomuuteni.»

Että Antoine rakasti minua, se ei minua lainkaan hämmästyttänyt, mutta

että hän tahtoi minut vaimokseen, sitä en ollut voinut aavistaa, sillä

olin tottunut pitämään häntä erakkona, joka saattoi tuntea ainoastaan

henkistä kiintymystä. Hänen tarjoamansa rakkaus, karu ja puhdas kuin

hänen sielunsakin, oli kuitenkin kunnianosoitus, joka oli omiaan

tekemään minut ylpeäksi. Mutta hän ei tarjonnut minulle mitään sokeaa

ihailua ja alistumista, jolla miehet tavallisesti vangitsevat naisten

pintapuolisen mielen. Hän ei salannut minulta elämänsä karuutta, niitä

uhrauksia, joita avioliittomme minulta vaatisi. Hän ei ulkomuotonsa

eikä viehätysvoimansa puolesta muistuttanut sitä voitokasta

lemmenritaria, josta olin uneksinut nuoruudessani, joka olisi kaunis

kuin sankari, kuningas nerojen joukossa, kansanjoukkojen lumooja.

Antoinen vakavat hyveet peloittivat hieman minua, kaksikymmenvuotiasta

tyttöä. Tällä iällä yhtyy rakkauden odotukseen, oli se kuinka puhdasta

tahansa, aina aistinautinnon kaipausta ja runollista haltioitumista. Se

on kevään ruusu, joka puhkeaa päivän rinteellä lempeän taivaan alla.

Genesvrier'n rakkaus oli harvinaisempi kukka, myrskyisissä yläilmoissa,

vuoren huipuilla puhjennut.

Koetellakseni itseäni kysyin itseltäni, mitä mahtaisin tuntea, jos

joku odottamaton sattuma vieroittaisi Antoinen elämän elämästäni. Tuo

ajatus oli minulle tuskallinen ja minä tunsin, että meidän suhteemme,

joka oli käynyt yhä läheisemmäksi, ei enää voisi katketa kivuttomasti.

Setäni kuoleman jälkeen oli ystävyytemme yksinäisyydessä lujittunut.

Välittämättä yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan nuoren tytön tuli

olla jonkun vanhemman naishenkilön suojassa, olin säilyttänyt entisen

huoneustoni, elämänmuotoni ja itsenäisen käytös- ja ajatustapani, joita

setäni eläessään ei koskaan ollut rajoittanut. Tätä päätöstäni piti

rouva Gérard aivan kuulumattomana ja myöskin rouva Marboy teki minulle

vihjauksen sen sopimattomuudesta. Tuo äänetön moite, jonka tunsin

itseäni ympäröivän, ei minua lainkaan säikyttänyt eikä mikään ollut

minulle sen arvokkaampaa kuin Antoinen läheinen ystävyys ja meidän

tavaksi tulleet keskusteluhetkemme. En peitellyt sitä, että hän tuli

kotiini ja että itse olin hänen luonaan pitkillä vieraskäynneillä.

Enemmän kuin koskaan ennen osoitin mielenkiintoa hänen työtään

kohtaan; koetin auttaa häntä hänen ulkonaisessa toiminnassaan. Minulla

oli suojatteja, joita joutohetkinäni kävin katsomassa. Nähdessäni

erilaisia tyyppejä — etenkin naisia — opin oikaisemaan ja perustelemaan

mielipiteitäni, tuntemaan ihmisiä, heidän ansioitaan ja vikojaan,

elämän julmien iskujen jälkiä. Yhä kasvavalla uteliaisuudella selailin

näitä eläviä kirjoja.

Hyvä tahtoni oli rohkaissut opastani. Koska jo olin sivuuttanut niin

monta rajapylvästä sillä tiellä, jolle hän melkein tahtomattani

oli minut johtanut, minkätähden en seuraisi häntä hänen unelmiensa

lopulliseen päämäärään asti?

Mutta syvimmässä tunnossani melkein pelkäsin, raukkamaisesti kylläkin,

että hän toteuttaisi tuon ihmeen ja nostaisi minut niin korkealle.

»Olisin uljaampi, — sanoin itsekseni, — jos rakastaisin Antoinea

intohimoisesti. Mutta kun oikein tutkistelen itseäni, en löydä

sydämestäni muuta kuin ihailua, kunnioitusta, jonkun verran arkuutta,

tahdon ponnistusta, pyrkimystä, ja kaikki tuo yhteensä muodostaa

eräänlaisen tunteen, jota ei voi määritellä. Kenties se on rakkauden

ennettä, mutta se ei ole vielä itse rakkautta.»

* * * * *

Söin päivällistä yksin hiukan alakuloisessa mielentilassa; kello

kahdeksan aikaan oli Genesvrier jälleen luonani. Ikkunaan nojautuen hän

katseli sadetta, joka lankesi puutarhaan. Hän tuli luokseni ja veti

minut kädestä korkean lampun luo, joka piirsi valoisan kehän pöydän

ympärille.

— Minun täytyy saada nähdä tarkkaan kasvonne, rakas Hellé! sanoi hän.

Hänen kalpeutensa kummastutti minua.

— Mitä olette päättänyt?... Haluatteko ajatusaikaa?

— Kyllä, tahdon vielä odottaa ja miettiä asiaa, ennenkuin teen

päätökseni.

— Määrätkää aika itse. Kolme kuukautta, neljä kuukautta, jos tahdotte.

Jos olisimme tavallisia ihmisiä, olisin kärsimättömämpi. Mutta peli,

jota pelaamme, on vakava, kun ottaa huomioon panosten suuruuden.

Älkää antautuko, ystäväiseni, mielikuvituksen vietäväksi, ohimenevän

innostuksen puuskan valtaan. Jos tulette omakseni, tahdon, että teette

sen vapaasta alotteestanne, täysin tietoisesti ja omasta tahdostanne.

— Tuo on juuri teidän kaltaistanne, Antoine, ja olen teille kiitollinen

vilpittömyydestänne ja rehellisyydestänne. Lupaan teille siis koetella

voimiani, tutkistella sydäntäni. Kolmen kuukauden kuluttua annan

vastaukseni. Siihen mennessä en sitoudu keneenkään.

— Sitä en pyydä teiltä, ehätti hän sanomaan, teidän täytyy olla vapaa.

Hänen kätensä puristuivat yhteen, toivo kirkasti hänen kasvonsa ja

hänen silmistään tulvahti vastaani niin voimakas ilon ja hellyyden

säteily, että se vallan huikaisi minut.

— Minä en osaa olla kohtelias, Hellé. Rakastamani naisen edessä suuni

mykistyy... Mutta millaista olisikaan itse onni, kun jo sen pelkkä

ajatuskin näin syvästi minua järkyttää!

— Antoine, sanoin minä, en voi mitään luvata, mutta olkaa hyvässä

toivossa. En tunne omaa sydäntäni; tahtoisin rakastaa teitä, niin, minä

tahtoisin... Mutta vastaisinpa minä kolmen kuukauden kuluttua mitä

tahansa, niin olkaa varma yhdestä asiasta: tunnen teitä kohtaan ikuista

ystävyyttä; kunnioitan teitä enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä ja

kiitän teitä siitä, että välitätte minusta. Jos en tule vaimoksenne,

olen edelleen oleva sisarenne.

— Kiitos, Hellé, sanoi hän tukahtuneella äänellä. Hän suuteli käsiäni

ja kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

— Kuulen jonkun tulevan, kuiskasi hän tekeytyen jälleen tyyneksi.

— Se on rouva Marboy.

Ovi avautui. Tulijat olivat rouva Marboy ja Maurice Clairmont.