Kuukausi myöhemmin astuin eräänä päivänä kirjastoon, jonne setäni ja
Genesvrier olivat vetäytyneet pakinoimaan.
— Setä, sanoin minä, lainatkaa minulle herra Genesvrier viideksi
minuutiksi. Tahdon näyttää hänelle jotakin.
— Menkää, Antoine, sanoi setäni hymyillen; tiedän, mistä on kysymys.
Hämmästyneenä seurasi Genesvrier minua ensimmäiseen kerrokseen.
Eteiseen johti kolme ovea: kaksi molemmista huoneista ja kolmas
avarasta pukeutumiskammiosta, joka oli niiden välillä. Avasin tämän
oven.
— Katsokaa.
Huone oli pitkulainen, kauttaaltaan verhottu pehmeän sinisellä
kankaalla, jonka vieno väri sopi erittäin hyvin minun vaaleaan ihooni.
Ikkunan ääressä ompeli eräs nainen, jalat tuolin syrjällä, jonka päällä
oli liinavaatteilla täytetty kori. Aivan hänen vieressään, hyvin
matalassa korikätkyessä nukkui pikku lapsi.
Genesvrier'lta pääsi huudahdus:
— Marie!... Ja lapsi!...
— Soisitteko mieluummin, että hän olisi lastenseimessä? Minun
kummipoikani, meidän kummipoikamme on tosiaan vielä liian nuori
tullakseen erotetuksi äidistään. Vakuutan teille, että hänen on täällä
erittäin hyvä olla ja että Marie voi imettää häntä melkein työtään
keskeyttämättä. Kolme kertaa viikossa on meillä ilo nähdä hänet täällä.
Marie Lamirault oli noussut seisomaan.
— Oi, sanoi hän, neiti Hellé ja te, herra Antoine, olette pelastaneet
meidät molemmat. Minulla on kotityötä, silloin kun en tule tänne.
Voin elättää itseni varsin hyvin. Se on suuri onni pikku Pierrelle...
Katsokaa, herra, miten kaunis hän on!
Hän siirsi syrjään kehdon uutimet ja Genesvrier katseli ihaillen
pienokaista, joka nukkui pienet ruusuiset nyrkit kokoonpuristuneina,
puhtaana ja kukoistavana valkoisessa pikee-mekossaan.
— Uskallatteko nyt koskea häneen? kysyi Genesvrier, ja hänen silmänsä
katsoivat minuun lempeän hyväilevästi. Te ette pelkää häntä enää?
Huomasin kyllä teidän vastenmielisyytenne ensi kerralla.
— Se vastenmielisyys johtui tietämättömyydestä ja arkuudesta. Nyt olen
jo tottunut käsittelemään tuota pikku olentoa. Sitäpaitsi hän ei ole
enää niin kurttuinen. Hän alkaa olla ihmisen näköinen.
— Neiti Hellé on hyvin huvitettu hänestä, sanoi Marie.
— Ehkäpä alatte pitääkin hänestä? sanoi Genesvrier.
— Olisi vaikeaa olla hänestä pitämättä, mutta ennen kaikkea hän
herättää mielenkiintoani. Hänen hidas kehkeytymisensä johtaa mieleeni
lapsuusaikaiset harrastukseni. Silloin tarkkasin intohimoisesti
kukkasten elämää... Joskaan en ole helläsydäminen...
— Mitä te siitä tiedätte? Tuo pieni heltymys, joka teidät nyt on
vallannut, on äidinvaiston ensimmäisiä heräämisen oireita... Ja eräänä
päivänä...
Hän vaikeni. Minä pudistin päätäni.
— Älkää luulko minua paremmaksi kuin mitä olen. Aikaisemmin en pitänyt
lapsista, mikä johtui tietämättömyydestä. Jos rakastankin tätä, niin
en siitä huolimatta tunne mitään tarvetta tulla äidiksi, joka vaisto
toisilla ikäisilläni tytöillä on niin voimakas.
— Teidän aikanne tulee vielä, sanoi Genesvrier. Me laskeuduimme alas
äänettöminä. Pohjakerroksen eteisessä toverini pysähtyi.
— Te olette tehnyt enemmän kuin mitä saatoin toivoa, sanoi hän. En
voi sanoa teille, kuinka iloinen olen nähdessäni Marie Lamiraultin
onnellisena, hyvinvoipana, oivaltaen, kiitos olkoon teidän,
velvollisuutensa, äidinoikeutensa ja työn välttämättömyyden. Olen
nähnyt niin paljon vääryyttä ja pöyristyttäviä tapauksia näinä viime
vuosina, että tämä kaunis kuva on minua virkistänyt kuin lasillinen
raikasta vettä keskipäivän helteessä... Oi, Hellé, minkälaisia ihmeitä
voikaan saada aikaan, jos on hitunenkaan hyvää tahtoa! Minulla on ollut
katkeria epätoivon hetkiä, kun olen verrannut omaa voimattomuuttani
pahan äärettömyyteen, mutta pieninkin jyvänen kartuttaa tulevaa satoa.
Tiedän, että kaikki siemenet eivät idä, että suuri osa kylvöstä menee
hukkaan... Mutta niin kivistä maaperää ei ole, ettei siitä nousisi
ainakin jokunen tähkä.
— Ja teitä luullaan pessimistiksi! sanoin minä kummeksuen hänen
haltioitunutta ilmettään.
— Minäkö pessimisti? En usko, että mikään on välttämättömästi
pahaa tai hyvää. Meidän täytyy luoda hyvää, lakkaamatta, sikäli
kuin luonnonvoimat, yhteiskuntapaheet ja yksilöt sitä hävittävät.
Minä olen paljon kärsinyt, Hellé; niin, olen kärsinyt epäilystäni
ja epätoivostani... Mutta olen päässyt lujan päätöksen kautta
siihen, että en enää kysy, onko ponnistuksistani mitään hyötyä tai
tulosta. Minulle on sanottu: »Minkätähden ette elä rauhassa mistään
välittämättä, miks'ei, vaikka hyväntekeväisyyttäkin harrastaen, mutta
ennen kaikkea rauhassa?...» Rauhassa! ... Minäkö voisin elää rauhassa,
kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut! Minäkö
voisin unhoittaa!... En koskaan. Muutamat pitävät minua hulluna. Olen
kapinallinen, mutta minua ajaa eteenpäin vastustamaton voima, jota
minun täytyy palvella, yli-inhimillinen, kipeän tuskallinen kaipuu
Oikeuteen. Minulla on uskoa ja toivoa, Hellé; ne yksin antavat minulle
voimaa. Niin, väsymyksen ja haluttomuuden hetkien jälkeen tunnen,
kuinka toivo, pohjaton, ääretön ja voimakas kuin valtameri, taas nostaa
minut siivilleen.
Salama leimahti hänen silmistään ja sammui taas kuin pilveen. Hän
virkahti hiljaa:
— Mikä nainen voisi heittäytyä tuohon valtavaan pyörteeseen? Olen aina
elänyt ja tulen elämään yksin.
Täten avasi tuo mies minulle vähitellen sielunsa. Siitä heleän
tyynestä ilmakehästä, jossa itse viihdyin, kurkistin alas tuohon
tulivuoren kuiluun, jonka pimeä kita liekkeineen ja laavavirtoineen
vastustamattomasti kiehtoi minua, mutta josta vieraat, ystävätkään,
eivät erottaneet muuta kuin graniittiseinän. En enää tuntenut kauhua,
mutta en vielä ystävyyttäkään. Tunsin enemmän ja vähemmän: pikemminkin
arkailevaa kunnioitusta, omituista vetovoimaa ja pakenemisen halua,
hämäriä ja epäselviä tunteita, joista välistä, kuin salaman valossa,
tunsin hahmoittuvan esiin jotakin jumalallista ja hirvittävää, jolloin
taas kaikkosin takaisin kirkkaaseen entisyyteeni, suloisen nykyhetken
turviin, väristen ja peläten salaperäisen tulevaisuuden uhkaa.
Nyt en enää voinut riistäytyä irti Genesvrier'n vaikutusvallasta.
Hän antoi minun nähdä kurjuutta, sairautta ja kuolemaa kasvoista
kasvoihin. Hän loihti silmieni eteen olentoja, jotka olivat eläviä
todistuskappaleita siitä pahasta, joka lakkaamatta joka puolelta
ympäröi minun onnellista elämääni, tuota suljettua elämänpiiriä, jossa
elin kuin lumotussa linnassa. Karkoittaakseni näitä ahdistavia näkyjä
hain turhaan apua runoudesta ja taiteesta. Todellisuus oli särkenyt
lumolinnani valkoisen hohtavat portit. Minäkään en voinut unhoittaa.
Tästä lähin en nauttinut enää lepoa enkä todellista virkistystä muualla
kuin Marie Lamiraultin ja hänen poikansa parissa. Lapsessa näin vielä
edustettuna viattoman luonnon ilon, jolla ei ole mitään tietoa tuskasta
eikä pahasta, — ja äidin yksinkertaisuus ja talttumus miellytti minua.
Kuuntelin välistä tämän vaatimattoman naisen tarinoimista, jota elämä
oli muokannut ja joka, vaikkakin hän oli yhtä nuori kuin minä, jo
oli kokenut rakkautta, kärsimystä ja äitiyttä. Opetukset, joita hän
tietämättään antoi minulle, täydensivät niitä opetuksia, joita olin
saanut sedältäni ja Genesvrier'lta.
Kun aika tuli lähteä Châtaigneraie'hen, pyysin sedältäni lupaa ottaa
mukaamme Marie Lamiraultin. Babette oli jo vanha, Marie olisi hänelle
suureksi avuksi, sillä hänen poikansa, joka oli terve ja säännöllisesti
kehittynyt, ei vienyt paljoakaan hänen aikaansa. Setä Sylvain suostui.
Usein tarkasteli hän minua omituisen äänettömänä, salaisia mietteitänsä
ja toiveitaan hautoen.
Kuten edellisenäkin vuonna oli oleskelu Châtaigneraie'ssa minulle
suloista aikaa. Kävin tervehtimässä vanhaa viikunapuuta, kaivoa,
jonka halkinainen paasi oli yhä enemmän sammaltunut, puhkeavia
kukkasia ja säleristikkojen ensimmäisiä hedelmiä. Marien lapsi nukkui
maalaiskätkyessä, jota taivaansininen musliinihuntu suojasi auringolta
ja johon huojuvat kukat kirjailivat läikehtiviä varjoja. Äiti, joka
oli voimistunut, levitteli valkoisia pesuvaatteita perunamaan yli
pingoitetuille nuorille. Babette askarteli keittiössä välkkyvien
kupariastioiden ja kukallisten porsliinien parissa. Setä luki ja
mietiskeli. Tällöin minä livahdin rakkaaseen metsääni, lähteen
partaalle, jossa salaperäisellä loitsulla olin luullut herättäväni
unestaan vedenneidon, nuoren ja neitseellisen kuin minä itse.
Olin onnellinen. Kuitenkaan ei minulla ollut samaa täyteläistä
elämänriemun tuntua kuin edellisinä kesinä. Ilooni sekoittui usein
epämääräinen kaiho. Ei metsänneito, ei hedelmällinen Ceres riittänyt
minulle enää. Minussa oli selittämätöntä kaipausta.
Oli elokuun loppupuoli. Setä Sylvainia halutti eräänä päivänä mennä
Gillac'iin, joka oli muutamien kilometrien päässä Castillonista,
katsomaan erästä kelttiläistä hautakumpua, joka äskettäin oli löydetty
ja joka vielä oli melkein koskematon. Sanomalehdissä kerrottiin
toisistakin kaivauksista, joita oli tehty erään parisilaisen
tiedemiehen johdolla. Koko seutu oli äkkiä tullut kuuluisaksi.
Matka oli pitkä ja Babette vuokrasi hevosen setä Sylvainille. Hän
lähti aamun koitossa. Päivä nousi kirkkaana; vähän kuuma tosin uhkasi
tulla, mutta kevyessä puvussaan ei herra de Riveyrac pelännyt armasta
aurinkoa. Puolenpäivän aikaan hehkui taivas kuin pätsi; ilmankansi
muuttui valkeaksi niinkuin metalli sulatusuunissa. Kello neljän aikaan
painoi niitettyjä vainioita ja läähättäviä ihmisiä ja eläimiä lähestyvä
ukkonen.
Minä olin huoneeni ikkunassa, joka avautui pienelle puiselle
parvekkeelle. Ohut kampausmekkoni liimautui kiinni hikisiin
olkapäihini. Alakerrassa kuulin Marie Lamiraultin lapsen huutavan,
ärtyneenä tästä sähköisestä ilmasta. Koko avara maisema edessäni oli
aivan tyhjä, sillä eläimet ja ihmiset olivat paenneet katoksien suojiin
tai lymynneet tilapäiseen siimekseen. Yksin linnut ja hyönteisetkin
vaikenivat, ja luonnossa vallitsi kaamea hiljaisuus, joka aina on
rajumyrskyn edellä. Pian osa taivasta näytti pimenevän ja mustat pilvet
levenivät nopeasti. Ukkosen jyrinä kuului kaukaa, sitten se levisi,
läheni ja kävi voimakkaammaksi suurien salamoiden halkoessa pimeyttä
fosforivalojuovilla. Äkkiä kuului hirvittävä räjähdys, murtoviivoina
sinkoileva ristituli täytti ilman ja iski yksinäiseen kastanjapuuhun,
jonka latva syttyi palamaan. Sitten tuli vettä kuin kaatamalla.
— Voi herra raukkaa! Kunpa hän vain olisi päässyt jo Gillac'iin!
huudahti Babette peittäen kasvonsa esiliinallaan.
— Setä on kyllä huomannut rajuilman lähestymisen. Jos hän ei ole
Gillac'issa, on hän hakenut suojaa jostakin talosta.
— Mutta tämähän on vedenpaisumus, viimeinen tuomio! huokaili tuo
talonpoikaisnainen taikauskoisen pelon vallassa. Jospa minulla olisi
vahakynttilä ja palanen siunattua puuta, niin ne varjelisivat taloa.
Kokonaisen tunnin ajan sade ja tuuli raivosi. Liikkumattomana
ikkunaruutujen takana, sydän kurkussa, katselin vesisumuun peittynyttä
tasankoa. Kello kuuden aikaan rankkasade lakkasi melkein yhtä äkisti
kuin se oli tullutkin. Huomasin puutarhan kärsineen suuria vaurioita;
keltaiset vesipurot virtasivat pitkin käytäviä, upottaen likaiseen
liejuunsa kukkien terät, hedelmänuput, pienet viheriäiset raakaleet,
temmaten saaliikseen suuren, valkoisen perhosenkin, jonka vielä aamulla
olin nähnyt värisevän ruusujen kuvuissa. Taivaan rannalla kohosi harmaa
usva, johon kukkuloiden ääriviivat hukkuivat. Kappale sateenkaarta
sukelsi näkyviin ikäänkuin salaman katkaiseman taivaallisen sillan
sirpale.
Menin alas maantielle. Kostea maa uhosi kylmää ja minä värisin keveässä
aamuviitassani. Babette toi minulle huivin. Levottomana tähystelin
Gillac'iin päin kuitenkin toivoen, että pettyisin odotuksessani ja
että setä Sylvain ei palaisi ennen yötä. Ei aikaakaan, kun jo näin
ratsastajan, jota en ollut kuullut tulevaksi, sillä sateesta pehmeä
maa vaimensi kavioiden kapseen. Setäni astui alas satulasta. Hänen
vaatteensa olivat likomärät; hänen hampaansa kalisivat. Hän oli kalman
kalpea.
— Pian tulta, sanoi hän, ja kuivia vaatteita. Kuumentakaa lasi viiniä.
Olin antanut panna setäni huoneen uuniin risukimpun, joka nopeasti
leimahti palamaan. Sillä välin kuin hra de Riveyrac muutti vaatteitaan,
annoin kuumentaa sokeroitua viiniä, johon panin vähän kaneelia ja
sitruunaviipaleen.
— Kiitos, sanoi setä Sylvain, olen aivan jäätynyt. Rankkasade yllätti
minut keskellä autiota seutua enkä tahtonut etsiä suojaa puitten
alta, kuten näin erään tyhmän paimenen tekevän, jonka salama tappoi
lampaineen silmieni edessä... Hevoseni värisi pelosta ja töin tuskin
sain sen liikkumaan... Lyhyesti, pääsin kotiin, mutta kastuin ytimiin
ja luihin asti. Onneksi olen lujaa tekoa, Hellé. Pääsen leikistä
pienellä kohmetuksella.
— Teidän täytyy käydä levolle, setäni. Tehän värisette. Annan lämmittää
vuodepatjanne.
— Minäkö vuoteeseen, keskellä päivää! Luuletko sinä minua mamseliksi?
Älähän turhia, Hellé... Hetken kuluttua olen jo aivan lämminnyt.
— Setäni, olette kalpea. Hampaanne kalisevat. Minä rukoilen teitä,
käykää vuoteeseen tunniksi tai pariksi.
— Se menee ohi. Älä ole levoton, pienokaiseni.
Kun en voinut voittaa hänen itsepintaisuuttaan, heitin takkaan vielä
yhden risukimpun ja levitin peitteen setäni polville. Hetkistä
myöhemmin näin, että hän värisi yhä ja että hänellä oli hehkuva puna
poskipäillään. Tartuin hänen käteensä, se oli kuiva ja polttava;
valtimo nousi nopeasti.
— Setä, sanoin minä, teillä on kuumetta... Jos rakastatte minua, niin
totelkaa minua. Te paneudutte nyt vuoteeseen ja Babette menee noutamaan
lääkäriä.
— Samapa se, minä käyn sitten vuoteeseen, koskapa sinä välttämättä
vaadit sitä ja koska minulla on kuumetta, mutta ei lääkäriä, Hellé! Jos
tuot tuon aasin luokseni, niin heitän hänet ovesta ulos... Kun vain
saan itseni oikein lämpimäksi ja nukun hyvästi yöni, niin huomenna on
kaikki ennallaan.
Seuraavana päivänä setäni houraili ja lääkäri, joka oli kutsuttu hänen
tietämättään, totesi, että hänellä oli keuhkokuume.
Vaikkakin tuo sana hirvitti minua, en kuitenkaan kadottanut toivoani.
Babetten ja Marie Lamiraultin avustamana noudatin lääkärin määräyksiä
mitä suurimmalla täsmällisyydellä, mikä välistä hermostutti setääni.
Sairautta hän ei pelännyt eikä kuolemaa — mutta se, että hän tunsi
olevansa avuton ja tuon puoskari-aasin armoilla, jota hän haukuskeli
heti miesraukan päästyä ulos ovesta — kaikki tämä raivostutti setä
Sylvainia. Hän rakasti minua liiaksi vastustaakseen minun huolenpitoani
ja pyyntöjäni; mutta kun keskipäivällä kuume vähän hellitti ja hänen
ajatuksensa selveni, säälitteli hän minun kalpeuttani ja väsymystäni.
Kului viikko, ilman että mitään käännettä parempaan päin saattoi
huomata, ja yhdeksäntenä päivänä, jolloin lääkäri oli lähtenyt luotani
päätään pudistaen, kutsui setä minut tykönsä. Hänellä oli juuri
tuollainen kuumeeton väliaika, jolloin, huolimatta tämän hetkellisen
helpoituksen suomasta virkistyksestä, sairaan heikko tila tuli
tavallista enemmän näkyviin. Sydäntäni kouristi nähdessäni, kuinka
laihana tuo kaunis roomalainen pää lepäsi patjoilla, ja kuullessani,
kuinka rinnan korina tuon tuostakin keskeytti setäni sanat. Tunsin
huulieni väräjävän ja nyyhkytyksen nousevan kurkkuuni. Mutta täytyi
tukahduttaa tuon levottomuuden merkit, jota en itsellenikään uskaltanut
määritellä. Suurella tarmon ponnistuksella hillitsin itseni.
— Hellé... kuiskasi setäni katkonaisesti. Kuule... minä olen hyvin
sairas... Sinun tulee... kirjoittaa...
Yskän puuska keskeytti hänen puheensa. Hän oli tukehtua. Kohotin hänet
istualleen, tukien häntä käsivarsillani rintaani vasten.
— Rukoilen teitä, setäni, älkää puhuko enempää. Se on teille pahaksi.
— Täytyy... kirjoittaa...
— Sanokaa nimi ainoastaan. Tahdotteko tavata jotakin henkilöä?
Pelkäätte, että minä en yksin jaksa teitä hoitaa? Sitä tarkoitatte,
eikö niin?...
Hän teki myöntävän merkin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Genesvrier.
— Tahdotte, että kirjoitan herra Genesvrier'lle?...
— Genesvrier, kertasi setäni... ystävämme...
— Minä kirjoitan heti, minä sähkötän, koska minulla ei ole aikaa
kirjeessä selittää, mitä teille on tapahtunut. Olkaa varma siitä, että
herra Genesvrier tulee.
Hän hymyili heikosti ja, sulkien silmänsä, näytti rauhoittuvan ja
vaipuvan uneen.
Babette riensi sähkölennätintoimistoon. Genesvrier'n vastaus saapui
heti. Hän ilmoitti tulevansa.
Kun hän seuraavana päivänä saapui, kiiruhdin alas häntä vastaan, aivan
kalpeana, rasittavan yön riuduttamana, unohtaen, että hameeni oli
rypyssä ja että hiukseni riippuivat pitkänä, puoliauenneena palmikkona
selässäni. Nähdessäni nuo lujat kasvot, nuo silmät, joista kuvastui
melkein yhtä suuri levottomuus kuin omistani, valtasi minut yht'aikaa
toivo ja heikkous. Puhkesin kyyneliin.
— Oi kiitos, kiitos siitä, että tulitte... Hän on hyvin heikko...
— Älkää itkekö, rakas Hellé! Me teemme ihmeitä. Minkätähden ette
ilmoittanut minulle aikaisemmin?
— En uskaltanut... Hän itse tahtoi, että tulisitte.
— Ettekä ajatellut, että olisin onnellinen saadessani jakaa teidän
huolenne! mutisi hän soimaavalla äänenpainolla.
— Tulkaa, sanoin. Hän odottaa meitä.
Me nousimme ensimmäiseen kerrokseen. Ilon säde välähti setäni silmistä
Genesvrier'n lempeästi puristaessa hänen kättään, jota hän ei itse enää
jaksanut kohottaa. Pään liikkeellä antoi hän minulle merkin poistua.
Minä jätin heidät kahden.
— Babette on herra de Riveyrac'in luona, sanoi Antoine Genesvrier
astuessaan ulos huoneesta. Setänne lepää. Hän haluaa, että näyttäisitte
minulle puutarhaa ja taloa. Olkaamme tekevinämme hänen mielikseen.
— Millainen on mielestänne hänen tilansa? Hän epäröi:
— Ei kehuttava... Älkää olko epätoivoinen, Hellé. Hänen tilansa
on vakava, mutta ei toivoton... Tulkaa. Kertokaa minulle
yksityiskohtaisesti hänen sairautensa kulku.
Puutarhassa kävellessämme kerroin toverilleni, mitä hän pyysi.
Vaikkakin hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat, aavistin; että hän
oli kovin levoton.
Yhdessä me sitten setäni vuoteen ääressä valvoimme monta pitkää yötä,
ja kun voimani uupuivat, osasi Genesvrier yhdellä ainoalla sanalla
vuodattaa minuun, joskaan ei toivoa, niin ainakin rohkeutta. Puhuimme
toisillemme tuskin mitään; tuossa hiljaisessa huoneessa, jossa välistä
tuntui kuoleman läheisyys, olimme oppineet ymmärtämään toisiamme
pelkästä eleestä ja katseesta.
Puolihorroksissa näin unen raskauttamien silmäripsieni alta Antoinen
istuvan liikkumattomana vuoteen jalkapäässä yölampun lepattavassa ja
himmeässä hohteessa. Hänen lempeä ja vakava katseensa oli lakkaamatta
kohdistunut sairaaseen; vain joskus pysähtyi se minuun.
Eräänä aamuna päivän sarastaessa näytti tauti helpottavan. Kuume oli
melkein poissa; setäni oli keveämpi olla ja hänen rintansa röhisi
vähemmän.
Iloinen toivo täytti mieleni Genesvrier'n kumartuessa hänen puoleensa
kuumetta mittaamaan.
— Herra de Riveyrac nukkuu, sanoi Antoine nousten vuoteen äärestä.
Kutsukaa Babette tai Marie tänne meidän sijaamme hetkiseksi. Tahtoisin
puhua vähän teidän kanssanne, Hellé.
Marie Lamirault istuutui minun paikalleni nojatuoliin. Genesvrier
virkkoi hänelle muutamia sanoja ja vei sitten minut huoneesta.
Me menimme täti Angélien entiseen huoneeseen, jonka olin luovuttanut
vieraallemme.
— No, kysyin, hän on parempi, hän toipuu?
— Hellé, sanoi Genesvrier, on aika ilmoittaa teille... hetki lähestyy,
jolloin tarvitsette kaiken voimanne...
— Setäni!
— Hänen laitansa on hyvin huonosti... Tämä rauhallisuus tekee minut
paljoa levottomammaksi kuin eiliset taudin puuskat... Olkaa voimakas,
Hellé.
Minusta tuntui kuin olisi koko talo luhistunut. En huutanut, en
itkenyt. Tuijotin vain mykkänä Antoineen, yhä kysyvin katsein.
Hän tarttui käteeni.
— Hellé, rakas Hellé raukkani, miten minun on surku teitä!
— Setäni... kuolee...
Puhkesin sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.
— Hän kuolee... hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, isäni,
opettajani, ystäväni... hän, jota rakastin, jota kunnioitin niin...
Oi, tehkää jotakin, Antoine, yrittäkää mahdotonta, rukoilen teitä,
pelastakaa hänet!
Hän laski kätensä olkapäälleni, minä nojauduin hänen rintaansa vasten,
se oli ainoa turvapaikka, johon vaistoni minua veti. Ja kyynelten
virratessa kuulin hänen äänensä korvissani:
— Itkekää vain, Hellé, itkekää vapaasti, sillä ette saa itkeä hänen
luonaan. En osaa lausua teille tavanmukaisia lohdutuksen sanoja, mutta
ainakin tunnette, että ette ole yksin, että teille jää ystävä, joka
jakaa teidän surunne... Rakas Hellé, minä suren ystävää, jonka kadotan,
mutta minä suren myöskin teidän kärsimystänne.
— Te olette hyvä... sopersin tietämättä, mitä sanoin. Näin seisoimme
pitkän aikaa, hän vaiti, minä nyyhkien, melkein sylityksin. Äkkiä
irroittauduin ja pyyhin silmäni.
— Koska kerran täytyy, niin olen voimakas. Tahdon, että rakas setäni
päättää päivänsä rauhassa, niinkuin hän on elänytkin... Minä yksin...
Vielä kerran tulvahtivat kyyneleet silmiini.
— Minä en itke hänen luonaan... seuraan neuvoanne ... Mutta, Antoine,
kuinka raskasta se on!
Päivä kului, samaten yö. Jos en olisi uskonut sokeasti Genesvrier'ta,
olisin kokemattomuudessani luullut sitä rauhaa, joka on kuoleman
sanansaattaja, lähestyvän parantumisen merkiksi. Kuume oli murtanut
elämänvoiman: setäni raukeni heikkouteen, tyynenä, ilman tuskia,
näyttäen väliin melkein iloiselta; ja vaikka Genesvrier ja minä emme
olleetkaan paljastaneet levottomuuttamme, ymmärsi hän, että loppu oli
käsissä.
Koko yön valvoin käyden välistä eteisessä, jossa otsaani seinään
nojaten itkin, niin että sydän oli haljeta. Aamulla olivat kyyneleeni
kuivuneet. Vajosin vähitellen puolihorrokseen, joka seuraa tuskan
äärimmäistä jännitystä ja jossa todellisuuden tuntu ikäänkuin häviää,
loppuun kärsitty epätoivo jalostuu vakavaksi hiljaisuudeksi. Seisoin
setä Sylvainin päänalaisen vieressä. Genesvrier oli vuoteen toisella
puolen, ja sairas, jonka kädet lepäsivät meidän käsissämme, alkoi äkkiä
puhua selvällä äänellä ja sanoin kuvaamattomalla äänenpainolla:
— Hellé, hellästi rakastettu lapseni, minä kuolen. Kiitän luontoa
siitä, että saan olla täydessä tajussani ne viimeiset hetket, jotka
saan olla luonasi... Minulla olisi paljon asioita sinulle sanottavana:
täytyy supistaa ne muutamaan sanaan. Minulla on yksi pyyntö sinulle,
Hellé: pysy uskollisena unelmalleni; tee itsestäsi se nainen, jota olen
koettanut sinusta kasvattaa. Karta kaikkea matalaa ja keskinkertaista,
älä tingi ihanteistasi, kavahda intohimoa, sen turhia viisasteluja
ja kangastuksia, ja anna sielusi aarre ainoastaan sille, joka sen
ansaitsee.
— Oi, huudahdin minä suudellen otsaa, jolla jo kylmä hiki helmeili,
kuka voi minulle korvata teidät, mistä löydän sellaisen opettajan kuin
te?
— Opettajanko, Hellé? Sinä et tarvitse enää mitään opettajaa. Sinä
tarvitset oppaan ja ystävän. Sinä löydät sellaisen, minä tiedän sen, ja
tämä varmuus on minulle suloinen... Älä itke, rakas pienokainen. Sinä
olet ollut minun vanhuuteni kruunu, minun iloni ja valoni, minun elävä
unelmani... En jätä sinua yksin enkä hyljätyksi...
Hänen katseensa kääntyi Genesvrier'hen:
— Ystävä... Antoine, uskon hänet teidän haltuunne... Olkaa hänelle
minun sijaiseni... olkaa...
Hän sai hengenahdistuskohtauksen. Genesvrier antoi hänelle vahvistavaa
lääkettä. Suurella tahdon ponnistuksella hän näytti kutsuvan takaisin
jo pakenevaa elämää.
— Hellé on oleva sisareni, sanoi Antoine, kohottautuen pystyyn.
Hänen silmänsä loistivat kirkkaina hänen tätä sanoessaan. Kuolevan
katse tavoitti tämän välähdyksen. Hän äkkiä ikäänkuin voimistui,
hänelle tuli keveämpi ja helpompi olla ja hän viittasi meitä
kohentamaan pieluksen sisään vajonnutta päätään. Hänen äänensä soi
kirkkaampana, hänen huulensa yrittivät hymyillä.
— Luuletteko, sanoi hän Antoinelle, että voin elää aamun koittoon asti?
Tahtoisin vielä kerran nähdä valon, olen vanha pakana, rakas ystävä,
ja soisin, että sieluni sulaisi Kaikkeuden sieluun ihanan auringon
säteiden siunaamana. Sammuttakaa lamppu. Avatkaa ikkuna. Taivas näyttää
minusta valkenevan.
Aamurusko alkoi punertaa. Venus vaipui valohämyiseen usvaan. Suloinen
raikkaus, ikäänkuin kukkien terillä helmeilevän kasteen tuoksu levisi
ilmaan puutarhan pimennosta.
— Vihdoinkin, sanoi setäni, saan ratkaisun tuohon suureen arvoitukseen,
ellei minun mahdollisesti täydy vaeltaa tähdestä tähteen, mysteriasta
mysteriaan ennenkuin pääsen totuuden perille. Minusta tuntuu suloiselta
muistaa vanhojen viisasten suurta unelmaa ja tahdon uskoa, että nyt
sivuutan yhden asteen siitä loppumattomasta kehityksestä, jonka
kautta eläimellisyys kulkee ihmisyyteen ja ihmisyys jumaluuteen...
Katsokaa, kuinka tuo tähti on valkea ja kaunis! Aina kun olen katsellut
sitä, olen ajatellut, että se mahtaa olla runoilijoiden ja viisaiden
olinpaikka, jossa heidän kauneudenkaipuunsa löytää tyydytyksensä...
Siellä olen minä oleva, kenties piankin, ja oli tämä haave sitten oikea
tai väärä, tekee se kuolinhetkeni ihanaksi.
Hän vaikeni voipuneena; mutta hänen hymyilevät silmänsä eivät
himmentyneet. Tunsin hänen valtimonsa vähitellen heikkenevän ja hänen
kätensä kylmenevän... Kuitenkaan en itkenyt enää, ja Genesvrier, joka
piteli sairaan toista kättä, näytti, kuten minäkin, ihailevan tämän
kuolinhetken tyyntä kirkkautta, joka täytti meidät hartaudella.
Päivän loistava kerä nousi kukkuloiden takaa. Setäni liikahti. Hänen
piirteensä, jotka kuvastivat korkeinta haltioitumista, jäykistyivät.
Antoine kumartui ja sulki hänen silmänsä.
Kuolema oli tullut auringon mukana ja aamun ruskossa avautuivat
salaperäisen Olympon kultaiset portit voitolliselle Hengelle.