— Nuo rakennukset, jotka näette edessänne, kuuluivat ennen Parisin
Port-Royal-luostariin, sanoi minulle hra Genesvrier, astuessamme Äitien
hoitolan pihalle. Täällä elivät ennen äiti Angélique, Jacqueline
Pascal ja tuo herttuatar de Roannez, jota Pascalin kerrotaan
rakastaneen. Noissa kahdessa viheriäisillä rauta-aidoilla ympäröidyssä
siipirakennuksessa, jotka ovat bulevardin muurin vierellä, hoidetaan
heikkoja lapsia... Katsokaa noita ihmisiä, jotka käyskentelevät
pihalla: ne ovat vanhempia ja ystäviä, jotka tulevat tervehtimään
sairaitaan. He tuovat mukanaan namusia, joita säännöt sallivat
lapsille antaa: appelsiineja, suklaata ja myös kukkasia. Huomasitte
kai porttikäytävässä kauppiaita, jotka kaupittelivat kahden sou'n
orvokkikimppuja? Kaikkien säätyluokkien naiset, etenkin sairaudesta
toipuvat, rakastavat kukkia. Kukkaset ovat aina luontoa, ne ovat maan
ja auringon luomia ja elämän suloisia vertauskuvia...
— Olette oikeassa, sanoin äkillisen mielijohteen valtaamana.
Odottakaahan hetkinen. Minä menen hakemaan orvokkeja suojatillenne.
— Älkää vaivatko itseänne, sanoi hän iloisesti. Minä en ole unohtanut
pientä torstaikukkastani. Se on täällä säilössä laajojen taskujeni
pohjassa. Hämmästyttääkö se teitä? Nähkääs, neiti Hellé, nuo pienet
ilot tekevät sairaan onnelliseksi. Ajatelkaahan, että Marie Lamirault
on ollut täällä jo kolme kuukautta ja että hänen yhä vielä täytyy maata
täällä toipumassa.
— Vaimo parka!
— Louis Florentista, josta olen teille jo aikaisemmin puhunut,
olen saanut teokseeni erittäin mielenkiintoisen tyypin. Hän oli
puoleksi sivistynyt, ylpeä, vauhko ja tunteellinen työmies, joka
kärsi keskeneräiseksi jääneestä henkisestä kehityksestään aina, kun
hän joutui oppineempien seuraan, ja siveellisestä ylemmyydestään,
kun hän joutui tekemisiin karkeampien ihmisten kanssa. Hän tunsi
elämänsä mitättömyyden ja se vaivasi häntä. Hän tahtoi opiskella,
ymmärtää... Sääli miestä! Kuolema katkaisi hänen unelmansa. Hänkin
jäi hedelmättömäksi voimaksi... Kun hän oli luonteeltaan synkkä ja
ylpeän umpimielinen, huolimatta siitä että hänellä todellakin oli hyvä
sydän, niin oli hänellä vähän ystäviä ja hänen vaimonsa jäi yksin,
avuttomaksi... ja lapsi oli tulossa! Sain toimitetuksi tänne tuon
onnettoman ja tahtoisin pelastaa hänet niistä kiusauksista, kurjuudesta
ja epätoivosta, jotka häntä odottavat. Hän on sievä, kahdenkymmenen
vuotias. Se on julmaa.
— Te pelastatte hänet.
— Teidän avullanne. Te voitte tehdä hänen hyväkseen paljon enemmän
kuin minä. Minua ihmetyttäisi, ellei hän tekisi teihin miellyttävää
vaikutusta.
Vanhojen tiilipeittoisten kattojen ääriviivat piirtyivät maaliskuisen
taivaan hallavaa sineä vastaan. Kukat puhkoivat nuppujaan pehmoisen
leudossa ilmassa. Oli tuollainen päivä, jolloin kevään läheisyys tuntuu
kaikkialla, jolloin sielu ja ruumis ikäänkuin elpyvät.
Hra Genesvrier kiipesi muutamia portaita ylös ja me olimme luostarissa,
joka kolmelta puolelta kiersi sairaalan sisäpihaa.
Holvikaaren yläpuolella oli parveke; silmissäni vilahteli valkoisia
uutimia, sairaanhoitajattaria, imettäjiä, jotka auringonpaisteessa
istuivat hymyilevinä lapset sylissään. Väliin levisi käytäviin keittiön
ja apteekin tuoksua. Palvelijattaria kulki ohitse kantaen ruokia
koreissa, maitoa läkkiastioissa, jotka kolisivat äänekkäästi toisiaan
vasten kaikuvissa holveissa.
Keittiön vierestä avautui suuri ovi puutarhaan, jonka puut oli leikattu
XVII:n vuosisadan tyyliin. Me nousimme majesteetillisia portaita,
joiden kuluneet askelmat olivat nähneet jansenistinunnien kulkueita,
ja me saavuimme erään oven eteen, jonka päällä oli kirjoitus:
_Baudelocque-sali_. [Baudelocque: kuuluisa ranskalainen lääkäri. Suom.
huom.]
Hra Genesvrier astui sisään edelläni.
Sali, johon tulimme, ei ollut ollenkaan uusien sairaalasalien
kaltainen. Se oli muodostettu vanhoista nunnakammioista, joiden
väliseinät oli purettu, joten siinä nyt oli jonkinlainen käytävä,
jonka molemmin puolin oli pehmeän viheriällä värillä maalattuja
vuodekomeroita. Jokaisessa komerossa, jota valaisi suuri ikkuna, oli
vuode ja kehto.
Jokaisessa vuoteessa oli nainen; jokaisessa kehdossa vastasyntynyt
lapsi. Raskas, lämmin ilma oli sairaalatuoksujen kyllästämä. Kuului
sairaita tervehtimään tulleiden vierailijoiden hiljaista kuisketta,
hoitajattarien ääniä sekä porsliinin ja lasin kirkasta kilinää ja
väliin kohosi jostakin nurkasta heikko kitinä, johon toinen samanlainen
vastasi pitkän salin perältä. Räikeä valo lankesi korkeista ikkunoista
kalpeille kasvoille ja valkoisille hursteille.
Istuen vuoteessaan muutamat naiset puhelivat vieraittensa kanssa,
jotka hypistelivät käsissään tavanmukaista vaatimatonta lahjaansa,
silkkipaperiin käärittyä appelsiinia. Potilaat olivat työläisten tai
pikkuvirkailijoiden vaimoja, rauhallisia perheenäitejä, jotka olivat
täällä jo kuin kotonaan, viidettä tai kuudetta kertaa. He hyssyttelivät
pienokaisiaan, joista ei näkynyt muuta kuin hiukan punaista
kellertävän kapalon sisältä, ja vanhemmat sisarukset, seisoen rivissä
isänsä takana, tuijottivat sieltä suurin pyörein silmin, tyhminä ja
ällistyneinä.
Toiset olivat yksin komerossaan eivätkä näyttäneet odottavan ketään.
Heidän joukossaan oli aivan nuoria, joilla oli maalaismadonnan
lapselliset silmät ja joiden hipiä oli auringon polttama. Heidän
joukossaan oli myös sangen vanhojakin, joiden harmaita päähineitä,
isoäiti-ryppyjä ja näivettyneitä rintoja teki pahaa katsella. Toiset
heistä näyttivät olevan katkeria, makasivat kyljellään pää käsien
varassa, toiset olivat sulkeneet silmänsä alistuvaisesti kuin sairaat
eläimet; oli sellaisiakin, joiden kauniit hampaat olivat liiaksi
nauraneet, ja sellaisia, joiden murheelliset silmät olivat varmasti
paljon itkeneet. Jokainen katsahti minuun ohimennessäni kateuden,
uteliaisuuden ja välinpitämättömyyden sekaisella ilmeellä, ja minä
jäin miettimään kohtaloa, joka oli koonnut tänne tuon säälittävän
äitilauman, kaikki nuo kurjuuden ja rakkauden haaksirikkoiset, joiden
kautta elämä ja kärsimys oli jatkuva edelleen.
Salin päässä Genesvrier pysähtyi:
— Hyvää päivää, Marie! sanoi hän. Minä tuon teille vieraan.
Puhuteltu kohotti kalvaan, suloisen päänsä. Näin nuoren, ikäiseni
naisen. Hän oli tummaverinen, hentorakenteinen, yllään väljä, avonainen
yönuttu. Hän imetti lastaan ja hänen suunsa viivoista näin, että hän
kärsi.
Hän ei vastannut mitään, kenties ujoudesta, kenties myös siksi, että
hän tällä hetkellä oli unohtunut kauniiseen, tuskalliseen tehtäväänsä,
kokonaan antautunut lapselleen, jonka ahne suu imi hänen haavoittunutta
rintaansa.
— Oletteko vielä sairas? kysyi Antoine hämmästyttävän lempeällä
äänenpainolla.
— Yhä vaan, herra Genesvrier... Tuo repeämä ei parane... Se vaivaa
minua kovin, mutta pienokainen varttuu hyvin, eikö totta?
— Erinomaisesti.
Genesvrier kääntyi minun puoleeni:
— Tämä nuori tyttö, Marie, on eräs ystävättäristäni: neiti de Riveyrac.
Hän tahtoi tulla teitä tervehtimään, koska olette onneton. Hän on
antava teille työtä. Mutta mikä teidän on, Marie? Älkää itkekö. Se
on hyvin paha lapsellenne. Naisen ei pitäisi koskaan itkeä, kun hän
imettää. Täytyy olla rohkea. Teitä ei hyljätä.
— Kyllä tiedän... tiedän... Mutta minuun niin koskee, kun näen teidät,
herra Genesvrier, se on iloa ja surua yhtaikaa... Muistelen vanhoja
aikoja, Louis-raukkaani... Voi!
Hän painoi päänsä alas, ja liikutuksella, jommoista en koskaan ennen
ollut tuntenut, näin kyynelten vierivän hänen poskelleen ja putoavan
rintalapsen hentoon päähän. Vaikka hän ei ollut minulle mitään sanonut,
tuskin katsonut minuun, niin hänen nuoruutensa ja onnettomuutensa
herättivät myötätuntoani. Halusin lohduttaa häntä enkä tiennyt mitä
sanoa.
— Tiedättekö, Marie, neiti de Riveyrac on hyvin utelias näkemään
pienokaistanne. Hän ei ole koskaan nähnyt vastasyntynyttä. Se tuntuu
teistä hassulta?... Aijai, ei pidä antaa sitä hänelle. Hän pudottaisi
sen. Nuoret tytöt ovat kömpelöitä.
— Eihän toki, sanoin, te soimaatte minua syyttä suotta. Uskallan kyllä
pidellä tätä vauvaa. Täytyyhän minun toki tuntea hänet, koska aiomme
ottaa hänet kasvattilapseksemme, te ja minä. Antakaa hänet minulle,
rouva. Oi, kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!
— Niin, eikö totta? virkahti äiti.
Pieni ylpeyden kipinä välähti hänen mustissa, lempeissä, kyynelten
kostuttamissa silmissään.
Minusta tuo pienokaisraukka tuntui hyvin keveältä ja näytti kerrassaan
hirvittävältä, se oli iholtaan tulipunainen, pöhöttynyt ja sen pääkallo
oli vielä pehmeä ja litistynyt. Kuitenkin olin vaistomaisesti keksinyt
juuri ne sanat, jotka ilahduttavat äidin mieltä ja tekevät kaksin
verroin kunniaa heidän luomisvoimalleen: »Oi kuinka hän on raskas,
kuinka hän on kaunis!»
Minä pitelin lasta tottumattomasti polvillani ja sieluni
tuntemattomista syvyyksistä kohosi ensi kerran esille hämärä ajatus:
»Kerran, kenties, myöskin minä itse...» En milloinkaan ollut toivonut,
kuvitellut, uneksinut sellaista... Tunsin siitä eräänlaista sisällistä
pahoinvointia, kiusaantumisen tunnetta, ikäänkuin jotakin salaperäistä
olisi minussa herännyt eloon. Ja kuitenkaan ei siinä ollut mitään
omituista, koska kerran olin nainen, koska minulla oli sydän ja tunteet
eikä äitiyden toivo ollut minulta kielletty. Mitä enemmän katselin
tuota pientä olentoa, tuota ihmistoukkaa, joka ensin oli herättänyt
minussa inhoa, sitä enemmän täytti outo hellyys mieleni, tunsin sääliä,
pelkoa ja vienoa kunnioitusta niinkuin jotakin pyhää esinettä kohtaan.
Tuo hauras ihmistaimi ei näyttänyt minusta nyt enää niin rumalta ja
nostaen lasta kömpelösti ilmaan minä suutelin sen pieniä sormia.
Se liikahti, ja minä pelästyin siitä niin, että Genesvrier kiireesti
otti sen pois minulta ja pani sen takaisin kehtoon. Kyynäspäihinsä
nojautuen äiti katseli meitä, unohtaen paljaaksi rintansa, jonka
haavoittunut nisä punoitti verestävänä. Hänen Antoineen ja minuun
kohdistettu katseensa kuvasti niitä epämääräisiä ajatuksia, joita
hänessä liikkui, kunnioitusta, hämmästystä, uteliaisuutta, hämärää
tulevaisuuden aavistelua.
Lausuin hänelle vielä muutamia rohkaisevia sanoja, joihin hän vastasi
yksikantaan, hänen suurien silmiensä puhuessa sitä ilmehikkäämmin.
Kun lähdimme, huomasin, että Genesvrier oli vetänyt esiin appelsiinit
taskustaan ja laskenut ne ynnä orvokit vuoteelle, niinkuin köyhien tapa
oli. Tämä hienotuntoisuus liikutti minua.
Päästyäni ulos bulevardin plataanipuiden alle, kirkkaaseen
auringonpaisteeseen, vedin ilmaa keuhkoihini nautinnolla. Toverini
käveli verkalleen pää painuksissa. Vihdoin hän virkkoi:
— Kadutteko käyntiänne?
— Enhän toki. Kaikki mitä olen nähnyt, on hyvin liikuttavaa ja
opettavaa, vaikkakin hyvin tuskallista... Tuo nuori nainen miellyttää
minua. Hän on viattoman ja suloisen näköinen.
— Entäpä, jos hän olisi ruma? sanoi Genesvrier hymyillen. Olisiko hän
herättänyt myötätuntoanne samassa määrin?
— Ei aivan heti! vastasin punastuen, sillä huomasin tunteeni
epäoikeudenmukaisuuden enkä osannut valehdella.
— Niinpä niin, neiti Hellé, täytyy osata voittaa tuontapainen henkinen
nautinnonhimo, joka on useimpien taiteilijoiden perisynti. Te ette
rakasta muuta kuin sitä, mikä on kaunista, s.o. miellyttävää silmille.
Rumankin ulkokuoren alla on onnettomia, jotka ansaitsevat sääliä. On
olemassa pyhää rumuutta.
— Te puhutte kuin kristitty.
— Minä puhun niinkuin nykyajan ihminen. Luuletteko, että voidaan
pyyhkiä pois yhdeksäntoista vuosisataa historiasta, neiti Hellé! Minä
en ole kristitty, mutta minä en ole unohtanut evankeliumia. Oi, jospa
te tahtoisitte!...
— Te kääntäisitte minut?
— Niin, siihen ikuiseen uskontoon, joka säilyy kautta kaikkien
uskontojen ja joka ei häviä temppelien hävitessä: oikeuden uskontoon...
En tarkoita antiikin kylmää Themistä, vaan rakkauden kirkastamaa
oikeutta... Näin kyllä, että tuo nuori äiti ja pikku lapsi liikuttivat
sydäntänne. Voisin viedä teidät paikkoihin, joissa näkisitte vähemmän
runollista ja paljon hirveämpää kurjuutta. Etteköhän silloin kääntäisi
pois katsettanne? Hellé, jos voisitte voittaa eräitä inhon tunteita,
millaisia järkyttäviä kokemuksia voisinkaan teille tarjota!
— Yrittäkää.
— Mikä minua erittäinkin miellyttää teissä, on se, että kasvatus,
joka ei ole vielä teidän luonnettanne lopullisesti muovaillut, ei
minun ymmärtääkseni ole myöskään sitä auttamattomasti turmellut. Te
ette ole haaveileva ettekä tunteilevakaan, sitä parempi! Koska olette
vapaa hentomielisyydestä ja ennakkoluuloista, ette asestaudu minua
vastaan tuolla nuorten tyttöjen tavallisella porvariskainoudella, jota
eräänlaatuiset paljastukset kammoksuttavat. Olen nähnyt maailmannaisia,
sellaisia, jotka kuuluvat teidän seurapiiriinne, joka kerran myös oli
minun. He ovat säälitteleviä ja armeliaita sellaisia köyhiä kohtaan,
jotka ovat kuin kotoisin koomillisesta oopperasta, tuollaisia kilttejä
köyhiä kohtaan, jotka ovat hyvin puhtaita ja siloiteltuja, tyttöjä
kohtaan, jotka aina käyttäytyvät hyvin, ja työmiehiä kohtaan, jotka
eivät koskaan juopottele. Tällainen helläluontoisuus ei riitä enää.
Maailmassa on — ja teidän tulee se tietää — köyhiä, jotka syyttävät
meitä kurjuudestaan, juoppoja, joille ankara elämä ei ole jättänyt
muuta iloa kuin alkoholin, rääkättyjä lapsia, ikäloppuja naisia,
joilla, kestettyään kuusikymmentä vuotta kovaa työtä, eläimellistä
tylsyyttä ja lapsivuoteita, kuoleman vierailuja ja alennustilaa, ei ole
edes lavitsapahaista, missä kuolla. On äitejä, jotka tekevät itsemurhan
pienokaisineen, on vaimoja, jotka ovat vielä nuoria kuten te, yhtä
kauniita, ja jotka... Meidän loistavalla yhteiskuntajärjestyksellämme
on hirvittävät nurjat puolensa.
— Tästä kaikesta ei minulle ole puhuttu mitään...
— On tapana, että teidän säätyynne kuuluvat nuoret tytöt eivät saa
tietää mitään näistä asioista. Ja sellaisia henkilöitä, jotka kuten
minä huutavat totuuden julki sanomalehdissä ja kirjoissa, nimitetään
rauhanhäiritsijöiksi ja villitsijöiksi.
Me kuljimme Luxembourgin puiston läpi, Genesvrier tyynenä kuten aina,
minä mietteissäni ja sisimmässäni väristen. Hän saattoi minut asuntoni
ovelle ja poistui.
Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei hän minua enemmän kiittänyt,
mutta aloin jo vähitellen ymmärtää tätä kummallista miestä. Tunsin
vaistomaisesti, että hän ei koskaan tulisi tuhlaamaan minulle turhia
ylistyspuheita, mutta ettei ainoakaan minun teoistani jättäisi häntä
välinpitämättömäksi. Häntä saisin kiittää siitä, että tulin tuntemaan
sellaisia puolia elämästä, joita ei setäni, ei rouva Marboy, ei
oppineet sellaiset kuin Lampérier, ei taiteilijat sellaiset kuin
Clairmont koskaan olisi voineet minulle paljastaa. Hänen luonteensa,
mielipiteensä ja poikkeuksellinen elämäntapansa olivat ensin
herättäneet uteliaisuuttani; nyt kiinnitti hän mieltäni suoranaisemmin,
uranuurtajana. Suostuessani seuraamaan häntä hänen suojattinsa luo
olin jo tavallani lupautunut avustamaan hänen armeliaisuustyötään,
joksi minä sitä nimitin, siinä oli jo yksi side — ensimmäinen — meidän
välillämme.
En hämmästynyt, kun saman päivän iltana näin hänen ilmestyvän
luoksemme, sangen vähän perustetulla tekosyyllä. Sisäinen aavistus oli
minulle sanonut, että hän ei voisi olla kauan minua näkemättä.
Vanha ystävämme Lampérier oli saapunut muutamia minuutteja ennen
häntä ja hänen puhellessaan setäni kanssa minä lähestyin Genesvrier'n
nojatuolia. Ilmaisin hänelle vieläkin haluni tehdä hyvää tuolle
sairaalle, jonka hän oli ottanut suojelukseensa.
— Älkää vain suinkaan tehkö sitä minun vuokseni, sanoi hän. Marie
Lamirault ansaitsee oman itsensä vuoksi teidän kunnioituksenne ja
apunne.
— Olkaa huoletta, en tee sitä vain teidän vuoksenne. Armeliaisuus...
— Tuo sana hämmästyttää minua teidän suussanne. Minä en kylläkään
väheksy armeliaisuutta; mutta hankkiessanne työtä jollekulle naiselle,
pelastaessanne hänet kuolemasta teette ainoastaan oikeutta, neiti
Hellé. Sentähden en ole teitä lainkaan kiittänyt tänään. Teidän
järkenne on noussut kapinaan nähdessänne heikon ja viattoman ihmisen
kärsivän kurjuutta: se on oikein; mutta se todistaa ainoastaan, että
te ette ole hirviö. Useat ihmiset ylistävät itseänsä fariseuksen
tavoin, silloin kun he ovat jossakin määrin lievittäneet luonnon
tai yhteiskunnan tekemää vääryyttä. Siinä ei toden totta ole mitään
sankarillista, ei edes mitään ansiokasta. Ihmisen ei tarvitse ylpeillä
siitä, että hän on inhimillinen, vaikka hän olisikin sitä yksin
keskellä tunnottomia raakalaisia. On yleistä, että omituisella tavalla
sekoitetaan toisiinsa armeliaisuus ja velvollisuus tehdä oikein.
— Mutta maailmassa, jossa vallitsisi täydellinen oikeus, ei
armeliaisuutta enää tarvittaisi.
— Niinkö luulette? Oikeus on ainoastaan järjestyksen ja tasapainon
laki; armeliaisuus on rakkauden ihmevoima, ja jos oikeuden
toteuttaminen kuuluu miehelle, kuuluu rakkauden työ ennen kaikkea
naiselle.
— Kyllä tunnen teidän teorianne ihanteellisesta yhteistyöstä, sanoin
hymyillen. Tehän selititte sen minulle eilen. Teidän mielestänne minä
olen hyödytön, itsekäs olento, jonkinlainen ylellisyysesine, eikö niin?
Ja tänään olette tahtonut antaa minulle käytännöllisen luennon.
Nyt hymyili hän vuorostaan:
— Kiitos oikein arvaamastanne. Se todistaa, että olen onnistunut. Jos
te olisitte osoittautunut vastahakoiseksi...
— Niin mitä olisitte tehnyt?
— Olisin ollut teidän suhteenne mahdollisimman välinpitämätön. Tämä on
minun tapani koetella ystäviäni. Tiesin teidät erikoisen älykkääksi. En
tiennyt, olitteko hyvä.
— Olenko hyvä?
— Alan toivoa, että niin on asian laita.
— Te toivotte ainoastaan?
— Kokemus on osoittava, mihin kykenette... Mutta ei, — sanoi hän,
ikäänkuin jonkun vastustamattoman voiman pakoittamana — ei tarvita enää
lisää todistuksia. Olen tänään hengessäni nähnyt teidät sellaisena,
jollainen te kerran tulette olemaan...
Hän empi hetkisen ja jatkoi:
— Se näky oli minusta ihana.
Katselin häntä ja kaukaisen lampun hämärässä valossa olin näkevinäni,
että tuo peloton mies vapisi. Samassa kuulin setäni huutavan:
— Hellé!
— Mitä haluatte, setä Sylvain?
— Lampérier kertoo minulle, että hän on saanut kirjeen Walterilta. Tämä
on tavannut herra Clairmontin Delphoissa, kuten he olivat sopineet.
Käännyin hra Lampérier'n puoleen:
— Onko herra Clairmont kertonut hänelle seikkailuistaan?
— On, neiti. Rosvot olivat ottaneet vangikseen nuoren runoilijan ja hän
oli taltuttanut heidät lausumalla heille Sophokleen kuoroja. Nuo kunnon
miehet, jotka kuuluivat _Hetairia Ethnike'n_ joukkoihin, tahtoivat
valita hänet päällikökseen mennäkseen verottamaan turkkilaisia.
Päästyään terveenä ja reippaana heidän käsistään lähti runoilija
lepäilemään Kykladeille, tehtyään sitä ennen matkan Peloponnesokseen
ja Moreaan. Hän on pyytänyt Walterin lähettämään teille alamaisimmat
tervehdyksensä.
— Mahtaako hän pian palata?
Lampérier teki eleen, joka ilmaisi, ettei hän sitä tiennyt.
— Tiesin tämän kaiken, sanoin, kirjeestä, jonka rouva Marboy minulle
luki. Unhoitin siitä teille mainita, setäni.
Antoine Genesvrier oli äkisti siirtynyt nojatuoleineen uunin nurkkaan.
Hän käänsi päänsä puoleksi poispäin, joten en voinut erottaa hänen
piirteitään.
— Me vietimme nautintorikkaan iltahetken tuon runoilijan seurassa,
jatkoi jälleen Lampérier. Hän lähetti minulle runonsa ennen lähtöään.
Ne ovat hyvin kauniita. Ensimmäisessä vihossa on viehättävä antiikin
tunnelma ja se todistaa loistavista opinnoista. Olisin hyvin onnellinen
saadessani jälleen nähdä herra Clairmontin.
— Niin, sanoin. Hän on sangen lahjakas. Me tulemme tapaamaan hänet
usein, kun hän palaa matkoiltaan.
— Herra Clairmontista puhuttaessa muistuu mieleeni tuo kaunis
musiikkikappale, jolla te hänet lumositte, neiti Hellé.
— _Varjojen karkelo?_
— Miksi soitatte sitä niin harvoin?
— Koska se kokonaan riippuu sedästäni, jonka pitäisi sitä säestää.
— Pelkään, etten ole oikein vireessä, vastasi setä Sylvain.
— Mitä turhia! Yrittäkää nyt kuitenkin. Teette meille sillä suuren
ilon, Riveyrac.
Avasin klavesinin ja sytytin kynttilät. Sormeni, joita en muutamaan
kuukauteen ollut tarpeeksi harjoitellut, vapisivat hiukan, ja
huilun suloinen valitus liikutti mieltäni kuin kaihoisa muisto. Jo
kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun se oli loihtinut Clairmontin
ja minun silmieni eteen hetken haihtuvan unelman elysiolaisen hämärän
onnekkaista varjoista. Mutta tällä kertaa ei mielessäni väikkynyt
myrttimetsien ja keltamoketojen koristeellinen tausta, vaan harmaiden
muurien ympäröimä puutarha, korkeiden tornien harmaa rykelmä, hopeinen,
hämärteinen yö ja kaksi yhteen kietoutunutta varjoa hiekkakäytävällä,
tummien lehvien alla, jäsenrikko Amorin patsaan juurella ...
Salaperäisen äänetön yö, lumojen ja aavistusten yö! Olin lopettanut
soittoni. Setäni pani huilunsa takaisin koteloon ja minä haaveilin
kädet klavesinin koskettimille unohtuneina. Äkkiä nousin, ja ennenkuin
Genesvrier oli ehtinyt kääntää päänsä, tavoitin hänen kuvansa: hän
istui pimeässä, mykkänä kuin suuri, kärsivä sfinksi. Hänen silmiensä
kirkkaus oli sammunut, mutta tunsin, että niiden pohjalla paloi
synkkä hehku, musta, polttava hiillos. Hän nousi myöskin ja vei käden
otsalleen, johon yht'äkkiä oli uurtunut syvä ryppy.
Emme puhuneet toisillemme enää mitään sinä iltana.