— Mistä sinä tulet? huudahti setäni, kun astuin ruokasaliin. Babette
sanoi, että rouva Gérard oli käynyt täällä ja lähtenyt kiihtyneen
näköisenä...
— Minä olin tervehtimässä rouva Marboyta, vastasin ottaen hatun
päästäni. Niin, rouva Gérard kävi täällä ja arvatkaapas millä asialla.
— Mitä sinä naurat?
— Tulettepa itsekin nauramaan... Ajatelkaas, setäni, tuo kunnon rouva
aikoi teiltä pyytää minun kättäni.
— Todellakin, ja kenelle?
— Eräälle herralle, josta tulee ministeri, Akatemian jäsen j.n.e.
— Lancelot'lle siis?
— Juuri hänelle.
— Ja... sinä kieltäydyit?
— Jos olisin myöntynyt, setäni, olisittepa aika lailla hämmästynyt.
Minä kerroin setä Sylvainille Lancelot'n suunnitelmista ja
kunnianhimoisista tarkoitusperistä ja kuinka järkytettynä rouva Gérard
oli poistunut saatuaan ehdokkaalleen rukkaset.
Setäni purskahti kaikuvaan nauruun ja, ennenkuin osasin arvatakaan,
huudahti työntäen salin oven auki:
— Genesvrier! Genesvrier, veljentyttäreni on palannut. Hän ei olekaan
joutunut vaununpyörien alle, kuten te pelkäsitte, mutta vähältä piti,
ettemme häntä kadottaneet: mamma Gérard on tahtonut naittaa hänet
tulevalle ministerille ja Akatemian jäsenelle!
— Setä Sylvain, vaietkaa toki, pyydän! sanoin minä huomatessani Antoine
Genesvrier'n istuvan salissa.
— Mitä vielä! täytyyhän meidän pitää hauskaa noiden raakalaisten
kustannuksella! vastasi setä, joka ei mitenkään näyttänyt kylliksi
voivan osoittaa iloaan tekemäni päätöksen johdosta. Hellékö menisi
naimisiin tuon pikku Lancelot'n kanssa! Helléstäkö tulisi ministerin
rouva! Hellékö aukomassa tietä hänen virkauralleen! Oletteko kuullut
kummempaa, Genesvrier? Hän ei ole tyhmä, tuo pikku Lancelot, totta
tosiaan!
— Herra Genesvrier, sanoin nauraen vasten tahtoanikin, minä en olisi
tahtonut tällä tavoin kuuluttaa julki herra Lancelot'n salaisuutta,
mutta setäni on parantumaton. Hän tahtoisi naittaa minut itse Phoibos
Apollonille.
Genesvrier hymyili:
— Minä en puolestani tahdo levittää huhua herra Lancelot'n
epäonnistuneesta kosinnasta, sanoi hän, mutta minä tunnen tämän nuoren
miehen teokset ja olisin hyvin kummastellut, jos teidän luonteisenne
henkilö olisi joutunut tuontapaisen kirjallisuuden pauloihin.
— Teoksestaan tekijä tunnetaan. Mutta olkaamme armeliaita, setäni.
Lakatkaa ahdistamasta herra Lancelot'ta, koska hän ei viekään teiltä
aarrettanne!
— Niin, sinä olet minun aarteeni, sanoi setä Sylvain silittäen hellästi
hiuksiani... Olisinko sinua vaalinut kuin silmäterääni jotakin
Lancelot'ta varten! Eikö totta, Genesvrier, velvollisuuteni on pitää
hänestä tiukasti kiinni ja minulla on oikeus olla hänestä ylpeä? Onhan
hän kaksinkertaisesti minun tyttäreni.
— Te olette todellakin kadehdittava, sanoi Genesvrier. Hän katseli
meitä, setääni ja minua, meidän siinä nojatessamme toisiimme, ja
ensimmäisen kerran valahti omituinen lempeys noille jykeville, synkille
kasvoille.
— Tulkaa, setäni, tulkaa aterialle, ja te, herra Genesvrier, suokaa
anteeksi; tätinne luona aika vierähti huomaamattani; kuulkaahan miten
Babette itsekseen äksyilee siitä, että liemi jäähtyy.
Setä Sylvain selitti minulle, että hänen päähänsä oli pistänyt mennä
hakemaan ystäväänsä. Ei tavallisesti kulunut viikkoakaan, ilman että
hän täten toi hänet luokseen ja nämä tiheät käynnit olivat kovin
harmistuttaneet rouva Gérardia.
Ateria oli ilomielisempi kuin tavallisesti. Genesvrier'n jäykässä
käytöksessä tuntui tapahtuneen ikäänkuin jonkinlainen salaperäinen
muutos. Hän, joka tavallisesti puhui niin vähän, viehtyi kertomaan
kuvauksia elämästään ja miten oli saanut alkunsa tuo teos _Köyhät_,
jota hän jo niin kauan oli kirjoittanut. Se oli aivan yksinkertaiseen,
kaikkien tajuttavaan muotoon sommiteltu tarina nykyajan taloudellisten
olosuhteiden luomasta kurjuudesta, sielun ja ruumiin, käsityöläisen
ja työmiehen, miehen ja naisen kurjuudesta — ja tuo kaamea epopea
monine tosiperäisine ja vertauskuvallisine hahmoineen kuljetti
lukijansa sairaalasta, jossa synnyttiin, sairaalaan, jossa kuoltiin,
läpi koulujen, työpajojen, yömajojen, paheenpesien ja vankiloiden.
Genesvrier oli luonnon mukaan tehnyt havaintoja kaikista nykyaikaisista
köyhä-tyypeistä. Hän oli kuvannut hukkaan kuluneita voimia,
käyttämättömiä älynlahjoja, kaikkia noita vihan ja kuoleman aiheita,
joista voisi kehittää elämää, onnea ja kauneutta.
Katselin häntä hänen puhuessaan, hänen keskustellessaan ei ollut mitään
sellaista, joka hurmaa maailmanmiehiä ja -naisia, ei hilpeää siroutta,
ei kuvien runsautta, henkevyyttä tai kekseliäisyyttä. Hän tuntui
lohkovan irti ikäänkuin moukarilla sielunsa pohjasta karun, väkevän ja
elävän sanamuotonsa. Väliin hänen lyhyt, katkonainen esityksensä kohosi
kaunopuheisuuteen lauselyhennyksineen, jotka voimakkaasti keskittivät
ajatuksen. Silloin valaisi sisäinen liekehtely nuo tiukkapiirteisten
ja kaarevain kulmien alle painuneet silmät, tuon syvin, surumielisin
viivoin uurtuneen suun ja tuon laajan, kuhmuisen otsan.
Päivällisen jälkeen meni setäni kirjastoon kirjoittamaan joitakin
kirjeitä.
Genesvrier jatkoi alkamaansa kertomusta... Äkkiä hän keskeytti sen
joutuen omituisesti hämilleen.
Heitin häneen kysyvän silmäyksen.
— Pelkään väsyttäväni teitä, neiti Hellé, sanoi hän minun ojentaessani
hänelle kahvikuppia. Setänne on kylläkin huvitettu minun töistäni,
mutta te!... Teille nämä asiat, joista puhun, ovat kaukaisempia ja
tuntemattomampia kuin Ameriikka... ja yhtä merkityksettömiä.
— Te luulette siis, etten voi olla huvitettu sellaisesta, jota en
tunne? sanoin närkästyneellä äänellä. Te olette yleisen mielipiteen
kannalla naisten älylliseen heikkouteen nähden.
— Te erehdytte, vastasi hän vakavasti. Olen nähnyt hyvin älykkäitä
naisia, niihin luettuina tätini Marboy ja te itse, jotka edustatte
aivan vastakkaisia tyyppejä, mutta naisen kasvatus tekee hänet
välinpitämättömäksi kaikkien yleisten asioiden suhteen. Niin, naista
liikuttaa vain se, mikä koskee, loukkaa tai mairittelee häntä itseään.
Hänen kasvatuksensa ei yllä hänen oman elämänsä ulkopuolelle.
— Sehän on vähemmän luonnon vika kuin kasvatusvirhe. Koko naisen
sieluntarmo keskitetään perhepiiriin ja sentähden hän ei näe mitään
muuta. On kuitenkin sellaisiakin naisia, joilla on tarmoa viljemmältä
ja jotka laiminlyömättä perhettään voivat lisäksi harjoittaa taiteita,
liikettä, hyväntekeväisyyttä.
— Laiminlyömättä perhettään? Ei ole sellaista perhettä, joka ei
syyttäisi naista laiminlyönnistä, silloin kun tämä ei uhraudu
yksinomaan sille. Tämä yhteis-itsekkäisyys, tämä mustasukkainen
omistusvietti on juuri perhevaiston nurja puoli. Niinpä ovatkin
useimmiten tuollaiset suuremmalla tarmolla varustetut naiset, joista
äsken mainitsitte, suljetut pois inhimillisistä pienoisryhmistä;
heidän täytyy kuulua kaikille eikä kenellekään. Olen tuntenut muutamia
sellaisia, todellisia laupeudensisaria, joiden apostolista intoa olen
ihaillut. Useimmilla heistä ei ollut miestä eikä lapsia. Raukkamainen
mies oli pelännyt, ettei hän ehkä voisikaan taivuttaa heitä omaan
ikeeseensä. He elivät ja kuolivat yksinäisinä, kuten elävät ja kuolevat
suuret taiteilijat, pyhimykset... Ja kuitenkin, mitä saisikaan aikaan
rakkauden tukema ajatus, miehen nerous yhtyneenä naisen ylevään
vaistoon! Mutta ne, jotka täten voisivat liittyä toisiinsa, eivät
kohtaa toisiaan milloinkaan ... tai, jos he kohtaavat toisensa, niin
eivät he tunne toisiaan.
Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitten:
— Minä puhun teille suoraan, ensinnäkin siksi, että en osaa imarrella,
toiseksi siksi, että minä kunnioitan teitä.
— Kiitän teitä siitä.
— No niin — hän epäröi — minun täytyy tunnustaa teille: se, että olen
tullut puhuneeksi teille siten kuin tänä iltana olen puhunut, johtuu
siitä, että toivoin herättäväni teissä uteliaisuutta... tiedonhalua...
— Mitä tarkoitatte?
— Te olette erittäin älykäs, neiti Hellé, ja kasvatus, jonka olette
saanut, on kehittänyt teissä harvinaisia lahjoja... Kuitenkin on
minulla syytä uskoa, että nämä lahjat jäävät hedelmättömiksi ja että
te tulette käyttämään ne pelkästään päänne iloksi... Se on teidän
kasvatuksenne ainoa vika...
Punastuin hieman:
— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Genesvrier.
— Herra de Riveyrac, joka on Kreikan lumoissa, on koettanut
ruumiillistuttaa teissä antiikkista sielua. Luulenpa, että hän on
siinä melkein onnistunutkin. Mutta päästäkseen tähän tulokseen
on hänen täytynyt sulkea teidät ihannelinnoitukseen ja te olette
kotiutunut sinne niin, ettette osaa enää sieltä ulos. Minä pahoittelen
sitä tahtomattanikin, sillä minä aavistan, mitä te olette, minkä
arvoinen te olette, mitä kaikkea te voisitte tehdä... Te olette elänyt
kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun,
joka kuuluu eläville. Sallikaa minun sanoa kaikki, mitä ajattelen:
jotta setänne työ voisi kantaa hedelmiä, jotta kasvatuksenne ei jäisi
tuloksettomaksi, pitäisi teidän nyt heti astua ulos elämään... teidän
pitäisi... Hän nousi.
— Ei, unohtakaa, mitä olen sanonut. Te ette voi tietää... Ei ole vielä
aika... Minä olen mielestänne kummallinen, lähentelevä, eikö totta?
— Luulen, että haluatte kääntää minua johonkin tuntemattomaan
uskontoon, virkahdin hymyillen. Te puhutte kuin apostoli, joka tahtoo
hankkia opetuslapsia.
— Ehkä olen hyvinkin kömpelösti ilmaissut ajatukseni ... Mutta puhumme
tästä uudestaan, myöhemmin... ellei odottamattomien tapausten virta
tempaise teitä mukaansa...
— Oletteko siis niin ujo, herra Genesvrier?
— Minä pelkään loukkaavani teitä harkitsemattomalla suoruudellani.
— Ette suinkaan. En suinkaan usko olevani täydellinen, ja äsken teitte
minut iloiseksi sanoessanne, että kunnioitatte minua.
Hän kiinnitti minuun silmänsä, joiden väriä en koskaan ollut voinut
erottaa, sillä vaikka se pysyikin samana, vaihteli sen loiste,
useimmiten olivat hänen silmäteränsä tummat, mutta väliin ne uhosivat
kirkkautta. Tällä hetkellä ne säteilivät, ja kuin salaman leimahtaessa
muuttuivat samassa silmänräpäyksessä hänen kasvonsa kuin taikaiskusta.
— Koska ette ole pahastunut minun suoruudestani, sanoi hän, niin
sallikaa minun esittää teille eräs avunpyyntö.
— Kenen puolesta?
— Kysymys ei ole minusta, vaan eräästä naisesta.
— Sellaisesta naisesta... jonka te tunnette? Hän näytti hämmästyvän
tyhmästä kysymyksestäni ja minä tunsin punastuvani, en tiedä miksi.
— Tuo nuori nainen, sanoi hän, on kauan aikaa elänyt yhdessä erään
ystäväni kanssa, joka oli kirjanpainaja, älykäs ja hyvä työmies
muuten. Mies kuoli jättäen hänet raskaaksi, sairaaksi ja varattomaksi.
Hän on juuri synnyttänyt Äitien hoitolassa. Hän on kansan nainen,
reipas ja yksinkertainen ja erittäin taitava työntekijä. Hän pääsee
juuri pois sairaalasta lapsineen. Hänelle täytyy hankkia työtä. Tulin
ajatelleeksi, että te mahdollisesti tahtoisitte avustaa häntä.
— Sangen mielelläni. Riittää, että te suosittelette häntä.
— Kiitän teitä. Olin ajatellut pyytää täti Marboyta puhumaan teille
tästä, mutta... niin hyvä kuin rouva Marboy onkin, ei hän ole voinut
vapautua eräistä ennakkoluuloista... Hän ei kieltäytyisi auttamasta
naimatonta äitiä, mutta hän ei päästäisi suoranaiseen kosketukseen
tämän kanssa teitä, joka olette nuori tyttö, kunniallinen, puhdas,
hyvin kasvatettu nuori tyttö, jonka tulee olla tietämätön pahasta.
— Te luulette, että...
— Olen varma siitä, neiti. Tätini soimaisi minua kovasti siitä, että
olen puhunut teille tästä asiasta näin suoraan ja kaunistelematta.
Mutta juuri teidän, erikoisesti teidän puoleenne tahdon kääntyä.
Tiedän, että teillä ei ole mitään ennakkoluuloja, että te osaatte
vaistomaisesti erottaa säälittävän henkilön halveksittavasta... jos
yleensä on oikeutta halveksia ketään, jota seikkaa suuresti epäilen.
Tuo nuori nainen, josta puhun, on uljas ihminen, ja huolimatta siitä
inhoittavasta ennakkoluulosta, joka leimaa hänet häpeällä, on hänellä
oikeus saada osakseen kunnioitusta kahdestakin syystä, äitiytensä ja
onnettomuutensa vuoksi.
— Hyvä on, sanoin, luottakaa minuun. Voisinko saada nähdä suojattianne?
— Hän on vielä sairaalassa.
— Kuka hänestä pitää huolta?
— Ei kukaan.
— Paitsi te.
— Minua ei voi ottaa lukuun. Ette voi aavistaa, mitä
Köyhäinhoitolaitoksen elättien joukkoon joutunut yksinäinen nainen
saa kärsiä, nainen, jota on rakastettu ja joka on ollut onnellinen...
Tietysti minun käyntini häntä hiukan lohduttavat; hän ei tunne itseään
kokonaan hyljätyksi, mutta mitä voin hänelle sanoa? En osaa puhua
hänelle hänen lapsestaan... Tässä tarvittaisiin naisen läsnäoloa, hänen
myötätuntoista osanottoaan... Tällaisissa arkaluontoisissa olosuhteissa
mies on aina vähän kömpelö.
— Jos uskaltaisin... tulisin kernaasti mukaanne.
— Ja minkätähden ette uskaltaisi? Senkötähden että olette nuori tyttö?
Senkötähden että pelkäätte nähdä tuskaa?
— Siispä ottakaa minut mukaanne.
— Jos setänne sallii...
— Setäni antaa minulle täyden vapauden, ja sitäpaitsi hän on
erikoisesti kiintynyt teihin.
— Te tiedätte, että se ei tule olemaan mitään hauskaa.
— Vähät siitä.
— Tulen noutamaan teitä huomenna.
Odotin saavani joitakin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja, mutta
Genesvrier ei sanonut mitään sellaista.
Setäni tuli takaisin keskeyttäen keskustelumme. Me kerroimme hänelle
suunnitelmamme, jonka hän hyväksyi.
* * * * *
»Ja tuota miestä luulee rouva Gérard rakastuneeksi! sanoin itsekseni
Genesvrier'n lähdettyä. Miten typerää! Hänen rakkautensa sivuuttaa
naisen; se kohoaa ja laajentuu koko ihmiskuntaa syleileväksi. Kuitenkin
minä kiinnitän hänen mieltänsä. Ankarana vaalijana hän koettaa
kuljettaa minua salaperäistä tietä, kohti päämäärää, jonka hän yksin
tuntee. _Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän
sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville_. Ja eikö hän sanonut näin:
'mitä saisikaan aikaan miehen nerous naisen ylevän vaiston ohjaamana?»
Kyllä olen ymmärtänyt teidät, herra Genesvrier. Kun kieltäydyin
rupeamasta Lancelot'n vaimoksi, toivotte te voivanne valloittaa minut
omille aatteillenne!'
»Mutta minä en rakasta ihmiskuntaa, minä, minä rakastan asioita
ja ihmisiä... Minä en ole luotu uhrautumista ja ikuista aatteen
palvelemista varten. Minussa on liian voimakas kaipuu elämän onneen...
Minkätähden lupasinkin seurata Genesvrier'ta tuolle sairaskäynnille?
Itse asiassa koko juttu ei liikuta ollenkaan sydäntäni, se herättää
ainoastaan uteliaisuuttani. Luulenpa, että en ole erittäin hyvä!
Olisin mieluummin lähettänyt apua sairaalle ja hankkinut hänelle työtä
myöhemmin. Mitä tulee minun sanoa tuolle naiselle, jota en lainkaan
tunne? Entä lapsi sitten? En ole milloinkaan käsitellyt pientä lasta.
»Tämä on muka Genesvrier'n mielestä rikos. Tämä on minun kasvatukseni
vika. Minä viihdyn kirjojen, unelmien parissa, mielikuvamaailmassa,
jossa ei ole kärsimystä eikä rumuutta. Hän tahtoo temmata minut ulos
tästä ihanteellisesta tyyssijasta, jossa elän 'kuolleiden parissa'.
Ja minä taivuin hänen tahtoonsa, jouduin tietämättäni tuon saman
selittämättömän vaikutusvallan alaiseksi, joka hänellä on setä
Sylvainiin.
»Minkätähden? Jos rakastaisin Genesvrier'ta, olisi tämä kaikki
luonnollista ja yksinkertaista. Rakkaus on sielun riemullista
antautumista. Minä en rakasta tuota miestä — kuitenkin äsken häntä
melkein ihailin.»