»Tuo hyvä nainen on täysin hullu, ajattelin rouva Gérardin lähdettyä.
Hän ei voi antaa anteeksi Genesvrier'lle sitä, ettei tämä hänen
luonaan pannut näytteille neroaan ja markiisinarvoaan. On selvää,
että Genesvrier asettaa setäni seuran etusijaan... Pahansuovat
tulkitsevat hänen tiheät käyntinsä rakkaudeksi, sillä kaikkialla, missä
mies ja nainen ovat toistensa läheisyydessä, vainutaan heti pientä
lemmenseikkailua. Mikä hassunkurinen ajatus! Genesvrier rakastunut!...»
Tulin ajatelleeksi, että rouva Gérardin suuttumus ei ollut aivan
vaaratonta ja että tuo »pyylevä harakka», joka setä Sylvainille oli
niin vastenmielinen, oli kai jo purkanut sisuaan useille uskotuilleen.
Kenties puolet niistä ihmisistä, joita tulisin tapaamaan rouva Gérardin
luona, olivat saaneet tietää Genesvrier'n luulotellusta intohimosta —
kenties olikin rouva Gérard pelännyt »markiisin» ennättävän ennen häntä
ja sen vuoksi kiiruhtanut Lancelot'n kosintatarjousta... Tyhmiä juoruja
oli varmaan liikkeellä.
Jos asia olisi koskenut yksin minua ja jos olisin ollut täysin
riippumaton, en olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta
tiesin, että vanha ystävyys yhdisti setääni ja hra Gérardia. Tahdoin
estää tämän suhteen katkeamista. Päähäni pälkähti uskoa huoleni rouva
Marboylle, joka voisi tarvittaessa pidättää ystävätärtään tekemästä
tuhmuuksia.
Kello oli viisi. Setäni ei tulisi kotiin ennen päivällistä. Otin ajurin
ja käskin ajamaan Rue Pergolèselle.
Rouva Marboy oli yksin, onneksi. Kerroin hänelle rouva Gérardin
käynnistä, hra Lancelot'n puolesta tehdystä kosinnasta ja niistä
epätodennäköisistä tunteista, joita Genesvrier'n selitettiin tuntevan
minua kohtaan.
Rouva Marboy ensiksi nauroi, mutta tuli hetken kuluttua vakavaksi.
— Otaksun, sanoi hän minulle, ettette usko sanaakaan noista hassuista
juoruista, joita teille on veljenpojastani loruiltu. Tulisin muuten
hyvin murheelliseksi.
— Voitte siitä olla aivan vakuutettu, hyvä, rakas ystävä. En saata
uskoa herra Genesvrier'sta mitään alhaista... yhtä vähän kuin luulen
hänen voivan rakastua.
— Hyvä Jumala! sanoi rouva Marboy hymyillen, ei voi koskaan tietää,
rakas lapseni, onko etevä mies kykenemätön rakkauteen. Minusta tuntuu
päinvastoin, että hän on intohimolle paljon enemmän altis kuin joku
keskinkertainen henkilö.
— Kuinka! huudahdin, herra Genesvrier olisi joskus rakastanut!
— Sitä en tiedä. Se on Antoinen salaisuus ja vakuutan teille,
ettei kukaan ole koskaan päässyt hänen salaisuuksiensa perille. En
lainkaan usko, että hän olisi rakastunut enkä toivo hänen siksi
vastakaan tulevan. Hänellä on muuta tehtävää kuin huokailla jonkun
tumma- tai vaaleaverisen neitosen jalkain juuressa, ja suurin osa
naisia lähettäisi hänet takaisin työpöytänsä ääreen. Sitä toveria,
josta hän unelmoi — jos unelmoi — ei ole missään. Teilläkään, Hellé,
jonka suurta älyä hän ihailee, ei olisi halua eikä rohkeutta liittää
elämäänne Genesvrier'n elämään. Ja tunnustanpa, että jos itse olisin
kahdenkymmenen vuotias tyttö, ei Antoine, niin ihailtava kuin hän
onkin, minua suinkaan viehättäisi. En huolisi häntä sulhasekseni, mutta
olisin ylpeä ja onnellinen, jos hän tahtoisi olla minun ystäväni.
— Sitä juuri minäkin olisin toivonut. Setäni pitää äärettömästi
herra Genesvrier'stä. Mitä minuun tulee, kunnioitan häntä ja...
omituista kyllä... tuntuu melkein siltä kuin pelkäisin häntä... Niin,
minä pelkään, että ajatukseni ja sanani voisivat tuntua hänestä
mitättömiltä. Minun on vaikea olla hänen kanssaan ja hänen katseensa
painaa minua melkein sietämättömästi.
— Sepä omituista, todellakin, sillä tehän ette ollenkaan ole
hermostunut eikä Antoinen katseessa ole mitään pahansuopaista.
— Olen joskus kysynyt itseltäni, enkö mahda tuntua hänestä
naurettavalta, sentähden etten ollenkaan ole muiden nuorten tyttöjen
kaltainen.
— Tämän erilaisuuden luulisi päinvastoin herättävän hänessä
myötätuntoa, sanoi rouva Marboy mietteissään... Ei, Hellé, Antoinen
mielestä ette suinkaan ole naurettava. Hän ei mitenkään suhtaudu teihin
epäsuopeasti... mutta... hän on omituinen ihminen. Hänellä on aivan
erikoinen kyky nähdä sieluihin, ehkäpä hän tuntee teidät paremminkin,
kuin mitä te itse tunnette itsenne. Minä olen puhunut hänestä teille
leikillisessä äänensävyssä; olen nimittänyt häntä _karhuksi_ ja
_villiksi_... Mutta, yhtymättä hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä,
hyväksymättä hänen seuramaailman halveksimaansa ja sitä yksinäisyyttä,
jossa hän viihtyy, minun täytyy antaa hänelle tunnustukseni. Antoinella
oli kerran onni aivan käsissään, tai ainakin se, mitä tavallisesti
nimitetään onneksi. Hän olisi voinut käyttää varallisuutensa, älynsä
omaksi nautinnokseen... Mitä lienee tapahtunut hänen sydämessään? Hän
tahtoi, kuten hän sanoi, toteuttaa oikeutta, sikäli kuin se hänestä
riippui, omassa rajoitetussa toimintapiirissään. Hänen mielestään
hänellä ei ollut oikeutta suunnattomaan omaisuuteensa ja hän on
jakanut sen niille, joita se parhaiten voisi hyödyttää. Hän on antanut
muutamille tuntemattomille taiteilijoille varoja, jotta nämä pääsisivät
esille taideteoksillaan, joita he köyhyytensä vuoksi eivät olleet
voineet saada valmiiksi. Hän on hankkinut eräälle köyhälle ja sairaalle
kirjailijalle, joka nyttemmin on kuuluisa, tilaisuuden virkistävään
lepoon. Hän on kansan parista etsinyt esiin hedelmättömän työn
ikeeseen tuomittuja olentoja ja opettanut heitä käyttämään tarmoaan
ja aloitekykyään. Tämä itsekieltäymys on kenties järjetöntä, kenties
hyödyllistä. Sitä ei voisi esittää ihmisille esikuvaksi, mutta sillä on
oma suuruutensa.
— Minä kiitän teitä näistä tiedoista, vastasin minä. Ne valaisevat
herra Genesvrier'n luonnetta.
— Ottakaa huomioon, kiirehti rouva Marboy sanomaan, että minä en
lainkaan kannata veljenpoikani mielipiteitä. Minä olen, kuten hän
sanoo, vanha aristokraatti, joka pelkään suuria sanoja, melua,
äkkimuutoksia ja joka suhtaudun pahaan, en kapinoiden, vaan hiljaisesti
alistuen. Se on hyve, jota ei nykypäivinä enää juuri ollenkaan tunneta
ja jota Genesvrier kirjoitelmissaan näyttää vähäksyvän. Hän on suuri
kapinoitsija.
Hänen katseensa siirtyi koneellisesti pienelle pöydälle, jolla virui
sekaisin kirjoja, sanomalehtiä ja papereita ynnä silkkilankavyyhtejä ja
koruompeluksia.
— Mikä ero onkaan hänen ja tuon rakastettavan, hienon Maurice
Clairmontin välillä! sanoi hän. Hän ei ainakaan kapinoitse. Minulla
on tuossa juuri häneltä kirje, jossa hän kertoo minulle, että hän
par'aikaa taistelee Makedoniassa, että hän on hurmaantunut, että rosvot
ovat ottaneet hänet vangiksi, että hän on maksanut heille lunnaita ja
ollut vähällä saada heidät mukaansa turkkilaisia vastaan... Kas siinä
on maailman onnellisin ihminen. Hänen mielestään kaikki on hyvin,
kaikki on kaunista.
— Niin, hän näyttää olevan niitä ihmisiä, joita onni suosii. Olen
lukenut hänen runojaan; aavistan, että hänessä piilee suuri runoilija.
— Olkaa varma siitä, että hän itsekin on samaa mieltä! sanoi rouva
Marboy veitikka silmäkulmassa. Maurice kulkee kohti kunniaansa
suurenmoisella itseluottamuksella. Häntä rakastetaan, hemmoitellaan,
ihaillaan. Minua kummastuttaa, ettei hänestä ole tullut kerrassaan
inhoittavaa ihmistä. Elämän täytyy vain kypsyttää ja koetella häntä
hiukan...
— Ja... hän tulee siis kotiin...
— Herra ties milloin! Maurice ei ole koskaan osannut laskea aikaa.
Hän lähti kahdeksi vuodeksi. Me saamme luultavasti nähdä hänet ensi
keväänä, ellei joku kreikatar ryöstä häntä.
Huokasin vasten tahtoani:
— Onnelliset miehet! He voivat mielin määrin matkata maailmaa. Ah,
jospa minä olisin herra Clairmont...
— Teillä ei ole mitään valittamisen syytä. No, sanokaamme nyt
jäähyväiset. Setänne tulisi levottomaksi, jos viipyisitte kauemmin. Kun
tapaan rouva Gérardin, tuon papukaijan, suljen kyllä hänen nokkansa.
Näkemiin, rakas lapsi.