XIII.

Lokakuu toi meidät takaisin Parisiin ja edellisen vuoden elämä alkoi

uudelleen. Minä ilmestyin jälleen Gérardien illatsuihin, uudistin

sydämellisen suhteeni rouva Marboy'han, valmistin joka keskiviikko teen

ja whistin setäni vanhoille ystäville. Karl Walter oli matkustanut

pois; mutta Antoine Genesvrier oli ottanut hänen paikkansa ja kävi

luonamme säännöllisesti.

Setä Sylvainin oli onnistunut erinomaisilla ehdoilla myydä ne muutamat

nidokset, joista Genesvrier halusi luopua. Genesvrier oli osoittanut

kiitollisuuttaan tästä palveluksesta; mutta vaikka seurustelimmekin

tuttavallisesti oli hän äärimmäisen pidättyväinen eikä päästänyt

ketään lähelleen. Tämä karuus ja vakavuus miellytti setääni. Mitä

minuun tulee, tunnustin uudella ystävällämme olevan rohkeutta ja

sielun ylevyyttä, joka oli omiaan herättämään kunnioitusta, mutta

soimasin häntä siitä, ettei hän lainkaan ollut vastaanottavainen häneen

kohdistetuille myötätuntoisuuden osoituksille.

— Tahtoisit varmaankin, että hän laulaisi sinulle romansseja! huusi

setäni muhoilevan närkästyneesti. Sinä teet pilaa niistä koreista

herroista, jotka sinua mielistelevät rouva Gérardin luona, ja kun

tapaat oikean miehen, niin luet hänelle viaksi, ettei hän ole

samanlainen kuin nuo valssaajat. Peijakas! Genesvrier ei ole mikään

naissankari. Hänellä ei ole kierrettyjä viiksiä, ei pystykaulusta,

ei romantikko-kaulaliinaa, ei pitkäliepeistä nuttua eikä pitkässä

silkkinyörissä riippuvaa monokkelia. Hän ei miellytä naisia. Hän ei

kellon lyödessä yhtätoista asetu seisomaan uunia vasten lausuillakseen

hempeitä ja latteita runoja... Ja juuri sen vuoksi hänestä pidän...

Alkaisitkohan jo tuhmistua, rakas Helléni! Olisiko mahdollisesti joku

uus-idealisti saanut sinut rakastumaan itseensä? Joku kiilloitettu ja

voideltu herrasmies, joku korkeakoulujen laureatus tulee vielä ehkä

jonakin kauniina päivänä minulta pyytämään kättäsi, vai mitä? Nauroin

vastatessani:

— Setäni, joskin olette kasvattanut minut miesmäisesti, älkää silti

unohtako sukupuoltani ja ikääni! Vakuutan, että kunnioitan rajattomasti

herra Genesvrier'ta. Vaikka en tunne hänen teoksiaan, tahdon uskoa,

että hän on lahjakas, vieläpä nerokaskin, synkkä, epätasainen,

tyytymätön nero, kuten ensimmäiset kirkko-isät. Niin, herra Genesvrier

saa minut ajattelemaan pyhää Hieronymusta. Onko minun vikani, että

pidän enemmän hienoista ja herkkäliikkeisistä sieluista?

— Ehkäpä onkin asianlaita niin, että sellaisia miehiä kuin Genesvrier

eivät naiset koskaan voi ymmärtää, mikä ei suinkaan ole sukupuolellesi

kunniaksi, Hellé. Tuollaiset miehet ovat niitä suuria yksinäisiä,

jotka viihtyvät vuorilla, ylhäisessä ilmakehässä, jota te ette voi

hengittää kuolematta. Ja kenties he eivät teitä tarvitsekaan, teidän

turhamaisuuttanne, teidän suosiotanne. Heidän yksinäisyytensä on heidän

voimansa... Sinua, Hellé, viehättää Kauneus, tarkoitan aisteilla

tajuttavaa Kauneutta, joka ilmenee muotoina, sävelinä, rytmeinä,

väreinä. Ja siitä tunnen sinut naiseksi. Sinä asetat taideteoksen

puhdasta aatetta korkeammalle. En sinua siitä suinkaan soimaa. Kaikki

naiset tuntevat samoin ja senvuoksipa juuri he hylkäävät filosofian ja

turvautuvat uskontoihin, jotka esittävät aatteet heille vertauskuvien

muodossa. Nainen on luonnostaan jumaloimiseen ja salaperäisyyteen

taipuvainen — idealisti ei milloinkaan. Hän antautuu kristinuskon

Jumalalle, koska tämä Jumala on tullut ihmiseksi, ottanut päälleen

ihmishahmon, jonka hän on nähnyt kirkoissa ja joka on tullut hänelle

läheiseksi. Nainen on pelkkää rakkautta. Marttyyrit eivät kuolleet

Colosseumissa saattaakseen voittoon uuden siveysopin, he kuolivat

rakkaudesta uuteen Jumalaan.

* * * * *

Hra Gérard oli kutsunut Genesvrier'n vastaanottoihinsa, mutta rouva

Marboyn veljenpoika oli kutsusta kohteliaasti kieltäytynyt, syyttäen

töitään, väsymystään, oikullista mielenlaatuaan, joka pakoitti

hänet karttamaan seuraelämää. Minä olin salaa hyväksynyt hänen

kieltäytymisensä. Minusta tuntui, että jos Genesvrier'sta olisi

tullut maailmanmies, olisi hän kadottanut ylevän arvokkaisuutensa,

saavuttamatta silti ulkonaista miellyttäväisyyttä. Rouva Gérard

närkästyi tästä pakoilemisesta. Hän oli kuullut kerrottavan uuden

ystävämme elämäntavoista ja hän oli läheisimmille tuttavilleen

ilmoittanut erään omituisen henkilön, _markiisi_ de Genesvrier'n

tulevan luokseen vierailulle. Sattuman kautta paljastui minulle, minkä

eriskummallisen ajatuksen rouva Gérard oli saanut päähänsä.

Niiden nuorten maailmanparantajain kantajoukossa, jotka mahtailivat

puheillaan hänen luonaan, olin huomannut erään sangen kauniin ja kovin

itsekylläisen nuoren miehen, jolla kunnianhimo uhosi silmistä ja

suusta, kun hän oli jonkun vaikutusvaltaisen henkilön läheisyydessä.

Tämä herra oli esityttänyt itsensä setä Sylvainille ja lähettänyt

hänelle, mitä imartelevimmilla omistuksilla varustettuina, kaksi

tutkielmateostaan, jotka hän äskettäin oli julkaissut. Sillä välin

hän oli kunnioittanut minua luottamuksellaan. Minä tiesin, että mitä

loistavin tulevaisuus oli hra Lancelot'lle avoinna, että kirjallinen

toiminta kukkaistietä pitkin johdattaisi hänet poliittiselle

näyttämölle ja että hän loisi nopeasti onnensa saarnatessaan moraalia

kansalle. Asiantuntevissa piireissä kiinnitettiin häneen huomiota.

Useaan otteeseen oli hän pannut sanomalehdistön liikkeelle. Mutta

hänen asemansa arvo ja hänen neroutensa edut eivät sallineet hänen

viettää poikamiehen harhailevaa elämää. Hän toivoi itselleen vaimoa,

joka kykenisi häntä ymmärtämään, häntä palvelemaan, ottamaan osaa

hänen elämäntehtäväänsä ja luovailemaan taitavasti parlamenttaarisessa

maailmassa. Kymmenessä vuodessa hän, Lancelot, olisi Akatemian jäsen

ja hänen vaimollaan olisi mitä kaunein kirjallinen ja poliittinen

salonki. Joskaan hän ei ollut rikas, ei hänen vaimonsa tarvitsisi katua

naimistaan, sillä hän perustaisi kenties suuren sanomalehden, jollei

hänestä tulisi ministeriä. Mutta hänen vaimonsa pitäisi olla lähtöisin

paremmista piireistä, hänellä pitäisi olla jonkun verran omaisuutta,

kauneutta ja seuraelämän vaatimaa älykkäisyyttä.

Neljän tai viiden tämän tapaisen keskustelun jälkeen tunsin

täydellisesti hra Lancelot'n hengenlahjat ja suunnitelmat. Oli

selvää, että hän oli havainnut minut kykeneväksi auttamaan hänen

kunnianhimoisten tuumiensa toteuttamista, ja nämä neuvottelut, tämä

into ennustivat lähestyvää kosintaa.

Minä asetuin odottavalle kannalle ja olin mielissäni saadessani

aivan läheltä tarkastella tätä nykyaikaista kiipijätyyppiä, tulevaa

parlamenttisankaria, joka oli jo haljetakseen täynnä onttoa

kaunopuheisuutta. Luin nuo kaksi kirjaa ja löysin niistä nokkelasti

toisiinsa punottuja, aivan personattomalla tyylillä esitettyjä

ajatuksia. Niin tietämätön kuin näissä asioissa olinkin, käsitin,

että hra Lancelot ei ollut minulle lainkaan puhunut perättömiä; hänen

taipuisa keskinkertaisuutensa takasi hänelle kauniin tulevaisuuden

yhteiskunnassa, jolle jokainen voimakas yksilöllisyys on kauhistus.

Rouva Gérard — kukas muu — ryhtyi salaperäisen näköisenä tunnustelemaan

neitseellistä sydäntäni. Hän tuli erikoisesti sitä varten luokseni ja

aloitti hyökkäyksensä pitkällä esipuheella. Setäni alkoi vanheta; hän

saattoi kuolla: mitä minusta silloin tulisi, niin nuori ja yksinäinen

kuin olin tässä maailmassa, joka oli täynnä ansoja ja jota en lainkaan

tuntenut? Järkisyyt pakoittivat minua ajattelemaan tulevaisuutta ja

vakiinnuttamaan onneni edullisen avioliiton kautta. Olin rikas ja

kaunis; minulta ei tulisi puuttumaan kosijoita.

Vastasin rouva Gérardille, että olin syvästi liikutettu hänen minua

kohtaan osoittamastaan mielenkiinnosta, että setäni terveys oli

erinomainen ja että, vaikka kova kohtalo riistäisikin hänet minulta,

minulla oli omassa itsessäni kylliksi voimaa puolustautumaan maailman

hyökkäyksiä vastaan. Tosin en tuntenut avioliittoa kohtaan mitään

vastenmielisyyttä, mutta olin vaatelias, vaikeasti tyydytettävä,

eriskummallinen, enkä niin monien ansiokkaitten miesten joukossa ollut

valintaani keneenkään kohdistanut.

Rouva Gérard iloitsi siitä, että sydämeni oli vapaa. Kokeneena

maailmannaisena hän saattoi vakuuttaa, että intohimo on hyödytön, jopa

vaarallinenkin avio-onnelle; oli varmaa, että, kunhan vain aluksi oli

keskinäistä myötätuntoa, rakkaus seurasi myöhemmin itsestään. Muuten,

olinhan henkevä, täysin vapaa lapsellisesta tunteellisuudesta ja

velvollisuuteni oli valita älykäs, päättäväinen puoliso, tulevaisuuden

mies, joka nopeasti saavuttaisi aseman yhteiskunnassa.

Vaiteliaisuuteni näytti rouva Gérardista hyvältä enteeltä ja niinpä

hän äkkiä mainitsi hra Lancelot'n nimen, jolla oli kaikki »eteenpäin

pääsemiseen» tarvittavat hyveet. Vastasin vilpittömästi, että hra

Lancelot teki minulle suuren kunnian, mutta että tunsin itseni

kykenemättömäksi olemaan hänelle kyllin avulias puoliso ja että

hän, naidessaan minut, valmistaisi itselleen suuren pettymyksen.

Missään tapauksessa ei hra Lancelot'lta tulisi puuttumaan edullisia

avioliittotarjouksia eikä uus-idealismi tarvitsisi pelätä joutuvansa

mihinkään vaaraan.

Kuten kaikki avioliitonsolmijat, katsoi myöskin rouva Gérard,

että hylätessäni hänen tarjoamansa sulhasen loukkasin häntä

henkilökohtaisesti. Huuliaan nipristäen ja kulmiaan rypistäen hän

selitti, että olin vapaa, että eräänä päivänä tulisin katumaan

kieltäneeni muutamien kuukausien luoton tuolta nuorelta mieheltä.

— Mutta rakas rouva, huudahdin ottaen häntä kädestä, — sillä en

lainkaan tahtonut aiheuttaa hänelle mielipahaa, — olen teille hyvin

kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne. Ikävä kyllä en rakasta herra

Lancelot'ta, ja kun vapauteni ei minua mitenkään paina, en vaihda sitä

muuhun kuin molemminpuolisen rakkauden todellisiin iloihin. En ole

vähintäkään kunnianhimoinen, ja ajatus, että minun pitäisi koko elämäni

ajan valmistaa maaperää puolisoni virkanimityksille, ei minusta tunnu

erittäin houkuttelevalta.

Rouva Gérard tyyntyi hiukan, huokasi ja sanoi katsoen minua silmiin:

— Kuulkaa, Hellé, tekisitte paremmin sanoessanne minulle totuuden. Joku

on pannut päänne pyörälle.

— _Joku?_ Kuka on tuo _joku_, pyydän? — Minä tiedän... tiedän...

— Mutta minä en käsitä mitään.

Hän epäröi hiukan; äkkiä päästi hän harminsa valloilleen:

— Se on herra Genesvrier. Hän on teihin rakastunut. Kaikki puhuvat

siitä. Hän on alituisesti setänne luona, hän, joka ei käy missään,

ja on inhoittavaa nähdä, että herra de Riveyrac antaa hänen vetää

itseään nenästä, tuollaisen henkilön, joka viettää paheellista elämää —

juuri niin, Hellé, paheellista elämää! — ja kirjoittaa kumouksellisia

kirjoja. Arvaa sen, että tuo kolmenkymmenenviiden vanha, harmaapäinen,

äksyttelevä mies, jolla enää on tuskin neljää sou'ta taskussaan

sievoisesta, herra ties millä tavoin huvenneesta omaisuudestaan,

olisi varmaan kovin onnellinen saadessaan teidät, päästäkseen jälleen

seurapiireihin, _omiin seura-piireihinsä_, joihin häntä ei enää oteta

vastaan.

— Rouva, sanoin kiihtyneenä, te unohdatte, että herra Genesvrier on

ystävämme, että hän on rouva Marboyn veljenpoika ja että kenelläkään ei

ole oikeutta epäillä hänen tarkoituksiansa.

— Näette nyt, että puolustatte häntä!

— Tulen puolustamaan jokaista, jota väärin syytetään minun kuulteni,

minun vuokseni. Herra Genesvrier on lahjakas ja kunniallinen mies,

jota en rakasta, mutta jota kunnioitan hiukan enemmän kuin herra

Lancelot'ta. Tiedän, että hän on kuluttanut omaisuutensa, tiedän myös

millä tavalla ja mihin tarkoitukseen. Rouva Marboy on minulle kaikki

kertonut. Herra Genesvrier ei suinkaan suunnittele avioliittoa kanssani

eikä hänellä ole pienintäkään tarkoitusta pyytää armonosoituksia

vanhoilta seurapiireiltään, hän elää yksinäisyydessä eikä välitä muusta

kuin töistään.

— Puhutte hänestä kovin lämpimästi, Hellé, ja jos herra Genesvrier

pyytäisi teidän kättänne...

— En tiedä mitä vastaisin, rouva, eikä se koske muita kuin minua,

mutta voin teille vakuuttaa, että jos minun olisi valittava herra

Genesvrier'n ystävyyden ja herra Lancelot'n rakkauden välillä, en

epäröisi vaalissani... Sitä paitsi, mitä se teitä liikuttaa? Miksi

etsitte riitaa kanssani hyökätessänne, minun vuokseni, miehen kimppuun,

joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa? Se kummastuttaa ja surettaa

minua suuresti.

Seurasi hetkisen hiljaisuus. Rouva Gérard puhkesi kyyneleihin. Hän

selitti, että hän oli onneton ja hyvin tyhmä sekaantuessaan täten

toisten asioihin heidän onnensa vuoksi; että hän ei enää sellaiseen

ryhtyisi, että hän oli kiihkeydessään mennyt ehkä liian pitkälle ja

että hän katui sanojaan.

Minä taivuin hänen tarjoamaansa sovintoon ja lupasin, etten kertoisi

mitään sedälleni. Rouva Gérard lohduttautui heti ja poistui

kyyneleitään kuivaten.