Kesän tultua me lähdimme Châtaigneraie'hen.
Lukuunottamatta tyhjää ja suljettua kirjastoa ei mitään ollut muuttunut
vanhassa talossa, jossa olin lapsuuteni leikkinyt, tyttöikäni
unelmoinut ja jonka suojaan nuoruusvuosinani silloin tällöin olin
lymyävä. Viikunapuu levitteli kaivon luona tuuheita lehtiään. Takiaiset
kasvoivat yhä muurin vierellä, jonka kuivassa kiviseinässä piileskeli
nilviäisiä ja siroja sisiliskoja; purasruohot kohottivat sinisiä
kukkiaan; viiniköynnösten oksista riippui raikkaita puolikypsiä
rypäleitä ja säleristikoista punertavia aprikooseja. Sinipunaiseen
samettiin ja keltaiseen harsoon pukeutuvat kurjenmiekat alkoivat kukkia
ja keveät neilikat, hohtaen hienojen harmaiden lehtien keskeltä,
ennustivat ruusujen, kesäkuun kukkakenttien valtiaiden loistavan
kuninkuuden saapumista. Jokainen päivä joudutti niiden täyteen kukkaan
puhkeamista, jota odotin kuin juhlaa.
Tässä kotoisessa ympäristössä, tätä maisemataustaa vastaan, jonka
laajat tasangot, kastanjametsät ja kukkulat niin kauan olivat olleet
unelmieni ainoana näyttämönä, tarkastelin omassa itsessäni tapahtuneita
muutoksia. Sielunelämäni oli laajentunut vastaanottamaan uusia tunteita
ja aavistin, että se tulisi yhä laajentumaan. Silmissäni häämöittivät
oudot taivaanrannat, joiden autereisista ilmalinnoista jo rakkauden
epämääräiset kasvot minua katselivat.
Mutta näille jumalaisille kasvoille, jotka hymyilivät alkaneelle
nuoruudelleni, en antanut mitään nimeä. Olin paljon ajatellut Maurice
Clairmontia hänen lähtönsä jälkeisinä ensimmäisinä viikkoina;
sitten oli hänen kuvansa vähitellen häipynyt tuoksi himmeän
hohtoiseksi tunnelmaksi, jonka ainoa nimi on rakkaus. Varmaan
melkein kaikki ikäiseni tytöt olisivat liittäneet Mauricen muistoon
jonkin täsmällisemmän toiveen. Romanttinen kasvatus, teatterin
ja kirjallisuuden vaikutus, seuraelämä, jossa nainen ajattelee,
toimii ja elää pelkästään rakkautta varten, olisivat tehneet heidät
lemmenkaihoisiksi tässä tapauksessa, jossa minä saatoin vain unelmoida,
ja sytyttäneet intohimoon siitä, mikä minulle jäi vain pelkäksi
aavistelmaksi.
Jos ikävöinkin nuorta miestä, jos ajattelinkin häntä mielihyvällä,
ei kaipuussani ollut mitään tuskaisaa eikä mielihyvässäni mitään
levottuuttavaa. Minua ei vaivannut kärsimätön rakkauden odotus.
Puhtauteni oli minulle yhtä kallis kuin on korkein vapaus
inhimilliselle olennolle, se oli minulle kuin muutamiksi vuosiksi
myönnetty etuoikeus, josta minun tuli nauttia. Kun helteisinä päivinä
kastanjat sulkivat minut siimeksensä suojaan, oli minusta hauskaa
etsiä maan pintaan puhjenneita lähteitä, neitseellisiä ja hiljaisia
kuin oma elämäni. Join kämmenelläni raikasta vettä, jota ihmiset eivät
olleet lianneet kosketuksellaan ja jonka kalvoon olivat kuvastuneet
vain tumman oksaverkon lävitse siintävä sinitaivas, kurjenmiekkojen
varret ja omat kasvoni lähteen yli kumartuessani. Tiheimmässä metsässä,
alati kosteassa notkelmassa, saattoi sokkeloisen lehvistön läpi nähdä
kaukaisen auringon valon seuloutuvan käytäville vihreinä läikkinä.
Lähde pulppusi suurien kivien lomitse ja muodosti jonkunlaisen luonnon
ammeen, jota reunustivat ihmeelliset oliivin ja smaragdin väreihin
vivahtavat sammalet, hyväillen pehmeinä, suloisina ja viileinä
paljaita jalkojani. Istuen paadella tunsin, kuinka veden solina hiljaa
hiveli nilkkojani. Lapsekkaan mielijohteen valtaamana huutelin ääneen
luonnon haltiattaria ja pirskoittelin pieniä vesipisaroita uhriksi
nousuruohojen ja talvikkien lehdille.
Laskeva aurinko punasi metsänaukeamien reunoja. Ohjasin kulkuni
niityille. Huojuva heinikko, joka ulottui melkein olkapäihini saakka,
levitti voimakasta ja kuivaa tuoksuaan. Poimin kulkiessani sinisiä
ruiskukkia, joista toiset olivat kalvaita, melkein malvanvärisiä,
toiset tummia, sinipunervia, ja suuria hauraita valmuja, joiden varret
liimautuivat sormiin ja joiden purppura kuihtuessaan näytti ikäänkuin
peittyvän tuhkaan. Tuskin olin poistunut salaperäisen Lähteen,
vehmauden ja kivien kuningattaren pyhäköistä, kun jo uskoin saapuneeni
aurinkoisen Cereksen, tuon antiikin jumalattaren valtakuntaan, joka on
ihmisen hyväntekijä ja ylläpitää elämän jatkuvaisuutta turpeen ja tulen
hedelmällisellä avioliitolla. Työväki oli lähtenyt vainioilta. Kuului
ainoastaan sirkkojen sirinää.
... Ne olivat ihania kuukausia, suloisia levon hetkiä, jollaisia en
enää koskaan myöhemmin saanut kokea, ainoa aika elämässäni, jolloin
— ilman kirjoja ja oppitunteja, kaukana kateellisista ja uteliaista
katseista — elin omaa elämääni. Maksoin luonnolle kunnioituksena ja
rakkautena takaisin sen nautinnon, jonka se minulle soi, valollaan
silmäni ja sävelillään korvani hurmaten.