Lukuunottamatta Grosjeania, Lampérier'ta ja Karl Walteria ei setäni
koskaan kutsunut luokseen ketään. Tuskin olivat herra ja rouva Gérard
käyneet kolmea kertaa talossamme. Kun ilmoitin Babettelle, että
päivällinen on katettava kahdeksalle hengelle, tuntui hän menevän
päästään sekaisin:
— Aivan varmaan, neiti, sanoi hän, aivan varmaan herra Sylvainilla on
joku tuuma. Ei ole luonnollista, että hän kutsuu niin paljon väkeä...
Luulen, että hän tahtoo naittaa teidät.
— Älä luule mitään, Babette. Setäni on selittänyt, että saan itse
päättää naimisiin menostani ja ettei hän lainkaan sekaannu siihen
asiaan.
Babette pudisti päätään epäilevän näköisenä:
— Totta vie, neiti, herra tekisi oikein ajatellessaan sitä hiukan.
Vuoden lopulla täytätte kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta! se
on rakkauden aika. Ettehän toki koko elämäänne pysy kirjojenne ääressä.
Huolimatta Babetten arveluista tiesin, että setä Sylvainilla ei
ollut mitään sivutarkoituksia kutsuessaan rouva Marboyn ja Maurice
Clairmontin. Nuoren miehen matka olisi sitäpaitsi tehnyt turhiksi
kaikki avioliittosuunnittelut.
Sangen usein oli meillä setäni kanssa ollut puhetta tästä
arkaluontoisesta avioliittokysymyksestä. Hän oli minulle ilmoittanut,
että tämä asia ei kuulunut hänelle ja ettei hän halunnut mitenkään
vaikuttaa valintaani eikä valita minun puolestani; jättäessään minulle
kaiken edesvastuun niin tärkeän askeleen ottamisesta hän antoi minun
tuntea vapauteni arvon ja pakoitti minut harkintaan. Hän tiesi,
että voisin parasta tarkoittaessanikin pettyä, mutta hän ei pitänyt
itseäänkään erehtymättömänä ja uskoi, että vaisto, järki, korkea
rakkauden ihanne opastaisivat minua paremmin kuin ulkopuolelta tulevat
neuvot.
Olin huomannut, ettei hän ollut erikoisemmin ihastunut Maurice
Clairmontin lahjakkuuteen, joskaan tuo nuori mies ei ollut hänelle
vastenmielinen ja joskin hän puhui hänestä myötätuntoisesti. Panin
tämän välinpitämättömyyden sen ihastuksen laskuun, jota Genesvrier
hänessä herätti, ja kannoin omituista kaunaa Rue Clovis'in erakkoa
kohtaan. En tullut ajatelleeksi, — niin ovat nuoret epäoikeudenmukaisia
oikullisuudessaan, — että jollei Clairmont olisi tullut elämääni
samaan aikaan kuin Genesvrier, olisi tämä silmissäni kenties näyttänyt
poikkeuksellisen suurelta ja tenhoavalta.
Valmistaessani asuntoamme kuntoon vieraitamme varten en pyrkinyt
mitenkään lieventämään sen karua vakavuutta kekseliäillä hienouksilla,
joissa rouva Marboy oli mestari. Pöytä oli somistettu vanhanaikaisella
damastilla, joka oli palvellut isoisäni ja -äitini hääpäivällisissä;
siinä oli kultakuvioin maalattu porsliiniserviisi, muutamia arvokkaita
kristalliesineitä, vähän kunnianarvoisaa vanhaa hopeaa. Kaksi
kolmihaaraista kynttilänjalkaa, joiden rungot Ludvig XVI:n aikuinen
kaivertaja oli sorvannut kierteisiksi ja muovaillut niihin tulpaanin
muotoiset kehystimet kullatusta pronssista, korillinen narsisseja ja
keltaisia astereita muodostivat yhdessä pöytäkaluston kanssa valkoisen
ja kullankeltaisen värisoinnun. Setäni selitti olevansa tyytyväinen.
— Tuo vaatii sinua pukeutumaan valkoiseen, sanoi hän. Panet muutamia
narsisseja vyötäröllesi ja hiuksiisi. Rakastan kullan ja valkoisen
yhtymää, jossa on jotain loistoisaa ja neitseellistä; ne ovat liljojen
ja kuningattarien värit.
Kun laskeuduin alas vierashuoneeseen, en enää kiiltävään satiiniin,
vaan valkoiseen, pehmeään creponsilkkiin puettuna, joka taipui vartalon
mukaan kuin kreikkalainen tunika, selitti Grosjean, että hän oli nähnyt
tukkalaitteeni ja profiilini eräässä syrakusalaisessa mitalissa;
Lampérier lausui Vergiliusta, Karl Walter Goetheä ja Genesvrier ei
sanonut mitään.
Mutta suloisempi kuin kaikki nämä kiitokset oli se katse, jonka Maurice
Clairmont loi minuun astuessaan sisään vanhan ystävättäreni kanssa.
Luin siitä ihailua, myötätuntoa, melkein hellyyttä. Olisiko joku toinen
nuori tyttö aavistanut siinä piilevän rakkautta?
Rouva Marboyn seurustelun vaivattomuus ja Mauricen iloisuus antoivat
vauhtia keskustelulle. Maurice osasi puhua Kreikasta tavalla, joka
lämmitti Lampérier'ta ja Walteria: ehdottipa ihastunut saksalainen,
että he tapaisivat toisensa Olympiassa. Setänikin näytti joutuvan tuon
vastustamattoman viehätysvoiman valtoihin, jota voi verrata hyvin
kauniiden naisten itsevaltiuteen. Kun tarjosin kahvia vierashuoneessa,
oli runoilija luonamme kuin kuningas valtakunnassaan. Kaikki silmät
olivat lumotut — ja kaikki sydämet.
Huhtikuu läheni loppuaan, huhtikuu varhaisine lämpimineen, joka oli
puhkaissut kaikkialle hentoja lehviä ja koristanut kastanjapuumme
kukilla. Setäni antoi aukaista suuren ovi-ikkunan, josta päästiin
puutarhaan. Clairmont oli juuri lausunut katkelman näytelmästään, ja
hänen ylevät, soinnukkaat säkeensä _Rukouksesta Aphroditelle_ olivat
jättäneet jälkeensä kevät-yöhön ikäänkuin lemmekkäiden tavujen värinän.
Rouva Marboyn pyynnöstä setäni otti huilunsa, ja minä istuuduin
klavesinin ääreen.
Ohuiden sävelkuvioiden säestämänä huilun kristalliääni loihti
kuulijoiden silmäin eteen varjojen kulkueen keltamokentillä
_Orpheuksen_ kolmannesta näytöksestä. Kuinka usein olimmekaan, iltoina
samanlaisina kuin tämä, hurmanneet sielumme tuolla tosi jumalaisella
musiikilla, — ja mistä johtui, että uskoin soittavani sitä ensi kertaa?
Silmäni sulkeutuivat puoleksi: harhailin ikuisessa hämärässä, myrttien
alla, missä Vergilius näki Didon kulkevan suuttuneena, hiljaisena ja
niin syvän rakkauden haavoittamana, että ei kuolemakaan voinut sitä
parantaa. Kynttiläin liekit lepattivat. Kuun valo leikkasi pimeyteen
puiden oksien ääriviivat.
Kun olin lakannut soittamasta, puhuttiin hiljaa, kuin olisi jotakin
pyhää liikkunut keskellämme.
Grosjean esitti pelattavaksi tavanmukaista whistia. Walter oli juuri
lähtenyt. Kaikki keräytyivät pöydän ympärille. Heitin villaisen huivin
hartioilleni ja menin ulos puutarhaan.
Maurice Clairmont oli seurannut minua. Tämä oli melkein kahdenkeskinen
kohtaus, mutta lasiovesta ja kahdesta suuresta ikkunasta saattoivat
setäni ja hänen ystävänsä nähdä meidät, ja ikkunaruutujen takaa erotin
Antoine Genesvrier'n tumman hahmon; hän ei pelannut.
Oli tuollainen neitseellinen yö, jossa kuu hallitsee maidonvalkeaa,
helmiäisen ja hopean hohtoista utuvaltakuntaansa. Tähdet olivat
himmenneet tähän valomereen kuin nuoren tytön unelmat ensi lemmen
häikäisyyn. Taivaanrantaa sulkevat suuret muurit eivät olleet mustat,
tuskin tummatkaan, vaan melkein yhtä kalpean harmaat kuin korkeiden
tornien ilmava, harmaa väri. Tuulenhenki virisi välistä kuin kevään
tukahdutettu huokaus, ja kastanjoiden kukat putoilivat käytävien
hiekkaan, puvulleni ja hiuksilleni.
— Mikä ihana hetki! sanoi Clairmont. Minusta tuntuu kuin aika olisi
seisahtunut, kuin huomispäivää ei tulisi, kuin ei minun koskaan
tarvitsisi lähteä. Sieluni väikkyy todellisuuden ja unen välillä, se
on täynnä runoutta, musiikkia, kuin jumaluudesta juopunut. Olen elänyt
tänä iltana unohtumattomia hetkiä.
En vastannut mitään. Kuljimme rinnakkain, ja minä katselin varjojamme;
ne lähestyivät välistä toisiaan kietoutuakseen aineettomaan ja mykkään
syleilyyn, joka herätti minussa salaperäistä kainoutta. En toivonut,
että Maurice olisi tarttunut käteeni tai puhunut helliä sanoja, ja
rakkauden käsite piili sielussani kuin näkymätön aurinko taivaalla. En
olisi tahtonut muuta, kuin että olisimme saaneet jatkaa haaveellista
vaellustamme pitkin äärettömyyteen saakka ulottuvaa myrttikäytävää ja
että varjojemme suuteloa hiekassa olisi kestänyt koko ikuisuuden.
Hän puhui. Mitä hän minulle sanoi? Tuskin muistan sitä enää. Hän ei
sanonut, että hän rakasti minua, hän ei pyytänyt rakkauttani; mutta hän
sanoi, että minä tulisin olemaan läsnä kaikkialla, minne hänen matkansa
hänet johti, että yhteiset tunnelmamme solmivat välillemme salaperäisen
siteen; että olisin vielä hyvin nuori ja kauniimpi kahden vuoden
kuluttua, kun hän palaisi... Emme olleet rakastavaisia, koska hän
jätti minut ilman kärsimystä, koska minä en lausunut sanaa, joka olisi
voinut häntä pidättää. Vain varjomme syleilivät toisiaan, erkanivat ja
kietoutuivat toisiinsa jälleen, hullut, rakastuneet varjomme. Ja tiheän
lehtikatoksen alla tynkäjäseninen Eros hymyili meitä katsellessaan.
Täytyi palata sisään; oli jäljellä hyvästijättö arkipäiväisine
muodollisuuksineen ja kylmine kohteliaisuuksineen. Ovi sulkeutui nuoren
miehen jälkeen, joka lähti kohti seikkailuja uneksijana, valloittajana.
Ja minusta tuntui kuin olisi hento ja suloinen hetken kukka äkkiä
kuihtunut, samoin kuin narsissit vyötäisilläni.