Oli kulunut muutamia päiviä tuosta illasta.
— Hellé, sanoi setä Sylvain, minun on tehtävä eräs vierailukäynti.
Tahdotko tulla mukaani? Voisit antaa minulle hyvän neuvon.
— Missä suhteessa, setäni?
— Asianlaita on tämä: herra Genesvrier sanoi minulle tavatessamme,
että hän haluaisi päästä eräistä perintönä saamistaan harvinaisista
kirjoista, jotka hyödyttömästi ottavat tilaa hänen kirjastossaan. Minun
vanha kirjainkerääjä-sydämeni heräsi eloon, ja sain herra Genesvrierltä
luvan valikoida muutamia teoksia, ennenkuin hän tarjoaa niitä toisille
ostajille.
— Tulen kernaasti mukaanne, setä. Antoine Genesvrier asui
Sainte-Geneviève-kukkulan rinteellä, pienen maalauksellisen Rue
Clovis'in varrella, jonka kadun muodostivat Henrik IV:n lyseo,
Clovis'in torni, Saint-Étienne-du-Mont'in kirkko ja kirkkoherran talon
puutarhat. Vain neljässä tai viidessä talossa asui vaatimattomia
perheitä, vähävaraisia opettajia, työmiehiä, ja aivan lähellä, Rue
Descartes'illa, oli taaja köyhälistöasutus. Kiipesimme neljänteen
kerrokseen pimeitä portaita pitkin ja saavuttuamme ahtaaseen eteiseen
luimme eräästä ovikilvestä Antoine Genesvrier'n nimen. Setäni soitti.
Ovi avautui, ja pimeässä etuhuoneessa eroitin hra Genesvrier'n hahmon.
Hän huudahti yllätyksestä, opasti sitten meidät sisään lyhyesti pyytäen
anteeksi asumuksessaan vallitsevaa epäjärjestystä. Kaduin melkein
seuranneeni setääni, sillä minusta näytti, että läsnäoloni jollain
tavalla vaivasi isäntäämme.
Mutta kun olimme istuutuneet hänen työhuoneeseensa, en lainkaan katunut
matkaani. Ympäristö ei ollut mikään jokapäiväinen.
Näen vieläkin edessäni tuon suuren, yksivärisillä, pehmeän vihertävillä
seinäpapereilla verhotun huoneen. Punainen lattia, jota sieltä täältä
peittivät ohkaiset olkimatot, oli äskettäin pesty. Kiilloitetut
honkaiset kirjahyllyt täyttivät kaksi seinää. Pieni bretagnelainen
kaappi sisälsi epäilemättä käsikirjoituksia ja arvokkaita asiakirjoja.
Huoneessa ei ollut paksuja verhoja eikä suuria uutimia ikkunassa,
joka oli vain puoleksi varjostettu palttinaisella rullakaihtimella.
Tasainen ja puhdas päivänvalo lankesi suoraan pöydälle, jossa suuri
lamppu sinisine varjostimineen odotti illan tuloa kirjepinkkojen,
paperien ja yhteen kasaan koottujen _Tulevaisuuden yhteiskunnan_
niteiden keskellä. Mustasta, neliskulmaisesta marmorikappaleesta
muovaillun matalan pendyylin päällä seisoi ihailemani Michel-Angelon
_Orjan_ kipsinen pienoisjäljennös. Seinällä huomasin maantieteellisten
karttojen keskellä kauniin valokuvan Jacques Laurentista, kaksi
maalausharjoitelmaa ja, pienissä tammikehyksissä, vanhan ja jo aivan
kellastuneen kaiverrusjäljennöksen Albrecht Dürerin _Melankoliasta_.
Minusta näytti kuin olisi tuo suuri enkeli, joka katseli niin
surullisesti seppeleensä alta, ollut tämän paikan suojelushengetär.
Sillä aikaa kuin setäni puhui käyntinsä tarkoittamasta asiasta, minä
katselin Genesvrier'tä hänen seisoessaan päivää vasten. Tässä hänen
omassa luomassaan ympäristössä, joka kuvasti hänen karua elämäänsä,
hän esiintyi paremmin edukseen kuin rouva Marboyn salongissa.
Hän ei ollut kaunis, ei liioin hienokaan, mutta hänessä ei ollut
mitään arkipäiväistä. Hänellä oli käskemään luodun ihmisen rakenne,
leveät hartiat, jotka olisivat helposti kestäneet kokonaisen
vuosisadan uutteran aherruksen, ulkonevat kulmakarvat, tyynet ja
lujakatseiset silmät. Nähdessään tämän miehen, joka oli vapaa kaikesta
turhamaisuudesta ja säätyrajoituksista, tunsi, ettei hän totellut muita
kuin itseään. Hän ei aluksi herättänyt myötätuntoa, mutta häneen täytyi
kiinnittää huomiota, häntä täytyi kunnioittaa.
— Kirjastoni on käytettävissänne, sanoi hän sedälleni. Lainaan
mielelläni teille minkä kirjan vain haluatte. Mitä niihin teoksiin
tulee, jotka tahdotte ostaa, en välitä käyvistä hinnoista; saatte itse
määrätä maksun suuruuden.
Setä Sylvain huudahti:
— Te saatatte minut pahaan pulaan; valitettavasti en ole kylliksi
rikas tyydyttääkseni kauniiden kirjojen keräämisintohimoani, mutta en
suinkaan tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne, jota kenties
tulisitte katumaan.
— Olkaa huoletta. Senjälkeen kuin minulla on ollut kunnia tutustua
teihin, on minulle käynyt omituisen vastenmieliseksi luovuttaa näitä
kirjoja kauppiaitten käsiin. Minulle olisi suuri ilo, jos tietäisin
niiden olevan teidän luonanne, hyvässä säilössä. Minulla ei ole
monesta syystä aikaa eikä tilaisuutta olla todellinen kirjojenkerääjä.
Sanoisin, että tunnen niissä olevan sielun, jos olisin runoilija kuten
Clairmont.
Katsoin kummastuneena häneen. Hän jatkoi hymyillen:
— Tuo runollinen kielenkäyttö ei kuitenkaan ole lainkaan vallassani
eikä minun, tietäen, että käsitätte minut muutenkin, tarvinne ryhtyä
pitempiin selittelyihin. Haluan kovin kernaasti luovuttaa teille nämä
nidokset, jos ne teitä miellyttävät. Myöskin, kuten sanottu, saatte
itse määrätä hinnan.
Hän aukaisi pienen kaapin ja otti sieltä tusinan verran
haalistunutkantisia kirjoja. Setäni otti silmälasinsa niitä
tutkiakseen. Niiden joukossa oli raamattu vuodelta 1650,
puupiirroksilla kuvitettu, yksi Erasmus, yksi Rabelais sekä muutamia
filosofisia teoksia XVIII:lta vuosisadalta.
Setä Sylvain tarkasteli uteliaana kirjojen otsikoita, painovuosia,
kansien asua, metallihakasien kauneutta.
— Hyvä herra, teillä ei kenties ole mitään aavistusta näiden kirjojen
arvosta. Minä valikoin ne, jotka miellyttävät minua ja lähetän
luoksenne päteviä henkilöitä, jotka ovat hyvin iloisia saadessaan ostaa
loput. He panevat niille yhtä suuren arvon kuin minäkin ja maksavat
paremmin kuin mihin minä kykenen.
Hra Genesvrier teki vastustelevan eleen:
— Ei, sanoi hän, tuollaiset kaupanteot ikävystyttävät minua
tavattomasti... Minulla on vähän aikaa, työt kiirehtävät enkä
sitäpaitsi kykene suostuttelemaan taiteenharrastajia.
— Sen otan minä asiakseni, sanoi setä. Lähetän hakemaan kirjat eikä
teidän tarvitse huolehtia koko asiasta.
— Niinkö, sehän on aivan liikaa... Te tuskin tunnette minua...
— Se vähä, mitä tiedän teistä, saa minut mitä vilkkaimmalla
mielenkiinnolla tutustumaan teoksiinne ja kaipaamaan teidän
kunnioitustanne. Se ennustaa ystävyyttä... Älkää luulko, hyvä herra,
että sitä tunnetta tuhlailen. Olen vanha karhu. Kammoksun seuraelämää
enkä koskaan olisi tullut ihmisten ilmoille ilman tätä pientä tyttöstä
tässä. Jos sanon suoraan, olen samalla kertaa sekä intoilija että
ihmisvihaaja. Ihmisen työtä ihailen; ihminen itse minua useimmiten
inhoittaa. Kaikki virkojen, arvonimien ja rahan nälkäiset herättävät
minussa enemmän halveksumista kuin sääliä, ja minä kunnioitan sitä,
joka osaa elää yksinäisyydessä. Yksinäisyydessä viihtyminen edellyttää
älyllistä voimaa, joka on minua aina vetänyt puoleensa.
Genesvrier vastasi:
— Minä en ole mikään yksinäisyyden palvoja. Rakastan sitä siksi, että
se on minulle välttämätön kootakseni itseäni ja työskennelläkseni;
mutta ihminen herättää uteliaisuuttani ja minä tarkastelen häntä
sellaisena kuin hän on, sellaisena mikä hän voisi olla, sellaisena
miksi hänet yhteiskunnalliset ja siveelliset epäkohdat ovat tehneet,
ja minä tunnen hänen kurjuuttaan kohtaan vähemmän halveksumista kuin
sääliä.
— Teillä on lempeä sydän?...
— Ei aina, sanoi Genesvrier, ja erinäiset henkilöt voivat puhua
teille »sapekkaasta, kateellisesta ja julmasta sydämestäni», sillä
minä vihaan tekopyhyyttä ja vääryyttä. Ah, jospa olisin suuri
kirjailija! Mutta minä en voi vaikuttaa muulla kuin rehellisyydelläni,
selvänäköisyydelläni ja äkkinäisillä suuttumuksen aiheuttamilla
innostuksen puuskillani. Älkää käsittäkö minua väärin, en ole
politikoiva kirjailija, en ole liittynyt mihinkään puolueeseen. Olen
vapaa mies.
Hän hymyili:
— Mutta en ole rakastettava ihminen. Tätini Marboy on usein minua
siitä moittinut. Ei mikään minua niin ärsytä kuin arkipäiväinen
hyväntahtoisuus, joka ei ole hellyyttä eikä ihmisrakkautta ja joka
sekoittaa vihan, rakkauden, ihailun, halveksimisen, kaikki voimakkaat
tunteet jonkunlaiseksi laimeaksi liemeksi.
Auringonsäde pilkisti pilvien välistä, leikaten ikkunaan kultaisen
kiilan.
— Taivas kirkastuu, sanoi Genesvrier. Tahdotteko nähdä riippuvat
puutarhani, babylonilaisen terassini?
Hän aukaisi ikkunaoven ja kuljetti meidät avaralle parvekkeelle, jossa
hyasintit kukkivat pienissä vihreissä laatikoissa. Tummat muratit
ojentelivat höytyväisiä kiemuroitaan pitkin seinää.
— Tässä on yksi tämän talon viehätyksiä, sanoi isäntämme. Nuo puut,
jotka näette tuolla alhaalla, kuuluvat Saint-Étienne-du-Mont'in
pappilaan. Kadultakin voi nähdä ebenholtsipuiden keltaiset tertut ja
syreenipensaitten sinipunervat kukat, jotka tuntuvat kasvavan kuin
muurin harjalta. Kukat raikkaine lehvineen muodostavat miellyttävän
yhteissoinnun ja iltaisin, sateen jälkeen, niiden tuoksu kohoaa
ikkunaani saakka. Rakastan noiden rakennusten ääriviivoja, joista
Panthéon kohoaa muita korkeammalle, ja tunnen erikoista hellyyttä
vanhaa Clovis'in tornia kohtaan. Kun olen väsynyt, istuudun tänne
parvekkeelle ja lepäilen hilpeiden varpusien ja hyasinttien seurassa.
Hän huomasi minun ihmettelevän katseeni.
— Se kummastuttaa teitä, neiti Hellé? Minä en suinkaan ole minkään
tunteellisen nuorukaisen näköinen enkä halua näytellä haaveilevaa
työläis-Jennyä, josta laulussa lauletaan, hyasintteineni ja
varpusineni. Mutta sellaisia ihmeellisiä vastakohtaisuuksia on
ihmisissä.
— En näe siinä mitään naurettavaa.
— Ystävästäni Clairmontista se on kovin hullunkurista. Hän, joka on
runoilija, pitää arvossa ainoastaan joutsenia, kotkia ja jonkun verran
satakieliä, vaikkakin nämä elukat ovat Lamartinen jälkeen joutuneet
pois muodista. Minun harmaat varpuseni ovat hänestä sietämättömiä ja
rumia, hyasinttieni rahvaanomaisuus tekee kipeää hänen sydämelleen.
Clairmont ei voi kärsiä muita kuin ruusuja, liljoja, tulpaaneja ja
japanilaisia päivänkukkia.
Tämä ironia ei minua miellyttänyt enkä vastannut mitään. Oli tullut
jo aika meidän lähteä. Setäni vaati Genesvrier'ta lupaamaan tulla
luoksemme seuraavana keskiviikkona.