Olin kätkenyt päällystakkini alle Maurice Clairmontin kaksi teosta,
jotka olin lainannut rouva Marboylta, ja vaunujen vieriessä kohti
Saint-Sulpiceä minusta tuntui kuin kuljettaisin mukanani runoilijan
omaa sielua, joka näin oli lymynnyt piiloon, lähelle sydäntäni.
Setäni ääni herätti minut unelmistani.
— Olen tyytyväinen iltaani, Hellé. Vaikkapa rouva Gérardin puku olikin
sietämättömän punaista samettia, nautin suuresti keskustelusta.
Tiedätkö, että sain Genesvrier'n lupaamaan tulla meitä katsomaan?
Lapseni, hän on harvinainen ihminen.
— Minulla ei ole hänestä mitään käsitystä, vastasin. Herra Genesvrier
pysytteli säännöllisesti loitolla minusta. Tuskin olen kuullut hänen
lausuvan neljää sanaa.
Huomasin, ettei setäni lainkaan puhunut Maurice Clairmontista, ja
koetin hienosti johtaa keskustelun tuon nuoren miehen ilmeiseen
lahjakkuuteen. Mutta samoin kuin minä olin kokonaan Clairmontin
pauloissa, samoin oli Genesvrier vanginnut kaikki hra de Riveyracin
ajatukset. Hän myönsi, että Mauricella oli mielikuvitusta,
lennokkaisuutta, siroutta ja että hän oli noita viehättäviä hahmoja,
jollaisia taiteilijat mielellään kuvaavat. Sitten vaivuimme molemmat
mietteisiimme emmekä puhuneet mitään ennenkuin huoneeni kynnyksellä,
jossa setäni toivotti minulle hyvää yötä.
Kun olin sytyttänyt pienen lamppuni, jonka jalusta esitti
vanhanaikaista paimentyttöä lumivalkoisine musliiniliiveineen ja
leveine satiinihameineen, pukeuduin lämpimään, yksinkertaisilla
nauhoilla vyötettävään kampausnuttuun. Ajattelematta myöhäistä aikaa,
aukaisin sitten ensimmäisen niteen Clairmontin runoja.
Ne olivat nuoruuden runoja, kauniiseen parnassolaiseen muotoon
kyhättyjä ja pieniä rakkausoodeja; pieni kokoelma antiikkisia kuvia,
viehättävästi, mutta personattomasti sorvailtuja ja maalattuja. En
niissä löytänyt mitään, jota ei olisi voinut löytää jo kolmekymmentä
vuotta sitten tunnettujen runoseppien teoksista. Ja minä etsin niistä
vain Clairmontin omaa sielua.
Toisessa, seitsemän vuotta myöhemmin julkaistussa nidoksessa,
oli omistussivulla naisen etunimi, jonka luin närkästyneellä
uteliaisuudella: _Madeleinelle_. Epäilemättä joku rakastajatar, yksi
noita hienoja naisia, joiden luona Clairmont kävi ja joiden kuvittelin
olevan samanlaisia kuin XVI:n vuosisadan firenzeläiset patriisittaret,
rohkeita, lemmekkäitä ja oppineita, valmiita palkitsemaan suudelmalla
runoilijaa, joka myrtillään oli seppelöinyt heidän kiharansa.
Ensimmäiset sivut olivat omiaan vahvistamaan tätä otaksumaa. Olin
lukenut muutamia kreikkalaisten ja latinalaisten pikkurunoilijain
valikoituja runoja, jotka olivat minusta olleet kylmiä kuin
puhetaidon harjoitukset. Nuo vuosisatojen pölyn alle haudatut vanhat
rakkaustarinat olivat kuolleet sen kielen mukana, jolla runoilijat
olivat niistä laulaneet, ja latinalaiset sanat olivat minusta kuin
vainajien tuhkauurnia, tyhjiä ja vailla tuoksua. Tässä oli sama hekuman
ikuinen teema, tuo _Da mihi basia mille_, sata, tuhat suudelmaa,
joiden hehku lämmitti vielä kirjan äsken kirjoitettuja sivuja. Se oli
runoutta, jota tuskin ymmärsin ja jonka kuitenkin tunsin olevan elävää
ja todellista. Se miellytti minua vain puolittain, sillä en pitänyt
siitä levottomuuden tunteesta, jonka se minussa aiheutti, tuosta
sielullisesta ja melkeinpä ruumiillisestakin kiusaantumisen tunteesta,
johon Clairmontin muisto itsepintaisesti sekoittui.
Käsi otsalla istuin mietteissäni pöydän ääressä. Aavistin hyvin,
minkälaista naista Clairmont oli rakastanut, ja millä rakkaudella,
mutta kaikessa tässä aistihurmiossakin oli jotakin väsynyttä ja samalla
kaihoisaa. Ei johtunut mieleenikään, että se olisi ollut kirjallista
kuvittelua. Uskoin, että Clairmont oli saanut tuolta salaperäiseltä
Madeleinelta kaiken, minkä tämä saattoi antaa, ja että hän odotti
toista, korkeampaa rakkautta, sen nerouden palkintoa, joka teki Danten
ja Petrarcan kuolemattomiksi.
Mietin kauan, kauan, välittämättä siitä, että näin lamppuni himmenevän
ja ikkunan valkenevan uutimien välistä. Sinisilmäinen aamurusko
hymysi kaupungin yllä herättäen varpuset puissa ja kellot harmaissa
kirkontorneissa. Aamukylmä värisytti ruumistani. Suljin Clairmontin
kirjan ja, pää täynnä sekavia mielikuvia ja sointuvia sanoja, vaivuin
syvään uneen.