Satunnaisten esteiden pidättäessä setääni tulin ennen häntä rouva
Marboyn luo. Tämä oli pyytänyt minua tulemaan hyvissä ajoin. Minun
läsnäollessani nautti hän jonkunmoisesta äitiyden tunteesta ja minä
unohdin hänen luonaan helposti arkuuteni.
— Kuinka, sanoi hän minut nähdessään, te olette pukeutunut tuohon
uuteen kauniiseen pukuun meidän kunniaksemme? Tulette keimailevaksi,
viisas Hellé? Tehän aivan murratte Mauricen runollisen, Genesvier'in
kesyttömän ja herra Gérardin korkeasti tieteellisen sydämen.
Katselkaahan itseänne vähän.
Kahden lampun välistä, joiden jalustat olivat kullattua pronssia ja
jotka loistivat korkealla kuin kaksi tähtirypälettä, näin soikeasta
kuvastimesta oman kuvani, ja tuo helmiäisen väriseen satiiniin ja
ilmavaan musliiniin verhottu ilmestys hämmästytti minua, aivan kuin
olisin nähnyt jumalsyntyisen sisareni.
Katselin noita kasvoja, joiden arvokasta suloutta eivät lemmenjanoiset
huulet vielä olleet pehmentäneet eivätkä muovailleet aistillisen
hempeiksi, tuota tasaista otsaa, noita melkein kastanjanvärisiä
kiharoita, jotka kiilsivät kullalle valon hohteessa, noita suoria
kulmakarvoja, suuria, merenvihreitä silmiä, tuota ivan kaartamaa hienoa
suuta, jonka kuitenkin innostus sai värähtelemään, tuota kiinteää
kaulaa, noita voimakkaita olkapäitä, tuota rintaa, joka tuntui olevan
kuin luotu jotakin puolijumalaa varten.
Olin kaunis, sen tiesin, ja pidin kauneuttani, en alhaisia haluja
varten luotuna kiihoittimena, vaan kallisarvoisena lahjana, joka tuo
mukanaan seesteistä iloa.
— Te olette säteilevä, sanoi vielä rouva Marboy eräänlainen huolestunut
lempeys äänessään. Ei suinkaan teille ole tapahtunut mitään
erinomaisempaa, lapseni?
— Ei kerrassaan mitään, rakas rouva.
Hän näytti rauhoittuvan.
— Olen teidät asettanut herra Clairmontin ja veljenpoikani väliin.
Mauricen te tunnette. Mitä tulee Genesvrier'hen, puhuttelee hän tuskin
teitä, sillä ulkonäkönne tekee hänet araksi. Kuitenkin uskon, ettei
teillä tule olemaan ikävä.
— Olen siitä aivan varma. Herra Clairmont miellyttää minua kovin.
— Hän osaa lumota, sanoi rouva Marboy hymyillen. Hänen äitinsä,
joka kuoli viime vuonna, oli parhaimpia ystäviäni, ja te ette voi
aavistaa, kuinka suuresti hän rakasti Mauricea. Hän toivoi saavansa
hänet naimisiin, ja paroonitar de Nébriantin luona — heidän serkkunsa,
suurmaailman nainen, jonka koko Parisi tuntee — oli todellakin
kauniita naimiskauppoja kylliksi tarjolla. Mutta matkahulluus nousee
Mauricen päähän. Hän lähtee pois... Milloin hän palaa? Sitä ei hän
itsekään tiedä. Joku päähänpisto voi hänet kuljettaa Aasiaan, Indiaan,
Japaniin. Ja Mauricen runous muistuttaa häntä itseään. Se on yhtä
tulista, kevyttä, kärsimätöntä kuin hänkin. Karuluonteinen Genesvrier
sanoo hiukan pilkallisesti, että se on hullu runotar, joka puhaltaa
kultaiseen torveen.
Aavistin tuossa Genesvrier'issa tapaavani Muusain vihollisen. Minulle
ei ollut lainkaan vastenmielistä kuvitella, että Mauricen runotar oli
tuollainen taivaallinen hullu, sointuva ja suloääninen ja hajahapsinen.
Lukiessani runoilijoita olivat he minusta tuntuneet ikuisilta lapsilta,
pyhän hurmion juovuttamilta, joille kaikki oli sallittua. Maurice
Clairmont lähti taistelemaan jumalaisen Hellaan puolesta; se riitti
minulle asettuakseni hänen puolellensa. Ilmaisin kursailematta nämä
ajatukseni.
— Olen hiukan samaa mieltä kanssanne, vastasi rouva Marboy. Mutta älkää
olko liian ankara Antoinea kohtaan. Kenties on hän teistä hyvinkin
mieltäkiinnittävä. Hän on suuriälyinen ja syvästi siveellinen mies,
mutta onnettomuudekseen eksynyt ihmiskunnan utopiojen sokkeloihin. Hän
on syntyisin rikkaasta perheestä ja hänen pitäisi kantaa markiisin
arvonimeä. No niin, rakas lapseni, hän on tehnyt sen jalomielisen
järjettömyyden, että hän on hylännyt sekä arvonimen että omaisuuden.
Minkävuoksi? Hän ei ole koskaan suvainnut sitä minulle lähemmin
selittää. Hän ei liikoja itsestään juttele, veljenpoikani Antoine. Hän
kirjoittaa eräisiin filosofisiin, sosiologisiin y.m. aikakauskirjoihin.
Minä olen liian porvarillinen käsittääkseni hänen kirjoituksiansa.
Kello kilahti kaksi kertaa ja sisään astui setäni Gérardien seuraamana.
Keskustelu oli pelkkää kohteliaisuuksien vaihtamista aina siihen
saakka, kunnes Maurice Clairmont ilmoitettiin saapuneeksi.
Rouva Marboy esitti hänet sedälleni, jonka jälkeen hän istuutui
minun lähelleni. Hänen silmistään kuvastui ihailu, joka oli minulle
mieleen, ja ymmärsin heti hänen ensimmäisistä sanoistaan, että hän oli
onnellinen nähdessään minut jälleen.
Kello löi puoli kahdeksaa, kun hra Genesvrier astui sisään. Kuulin,
että hän pyyteli anteeksi myöhästymistään, mutta olin niin kiintynyt
keskusteluun Clairmontin kanssa, että tuskin huomasin uutta tulokasta.
Pian tarjosi setäni käsivartensa rouva Gérardille ja me menimme
ruokasaliin.
Mauricen matkasta riitti puheen aihetta koko aterian ajaksi. Tuo
nuori mies puhui vaivattomalla ja sirolla lennokkaisuudella, joka
ilmaisi runoilijaa ja jonka rinnalla hra Gérardin professorimainen
kaunopuheisuus tuntui kömpelöltä. Olin vastaanottavainen sanojen
musiikille samoin kuin muotojen kauneudelle, ja kun niiden uutuuden
viehätys esti minua käyttämästä arvostelukykyäni, en lainkaan
huomannut, että tämän elävän kuvauskyvyn alla ei piillyt mitään
omaperäisiä ajatuksia ja että tuo lumooja kiehtoi mieliämme
pukemalla uuteen asuun tuiki tavallisia asioita. Maurice Clairmontin
henkilöllisyys oli ihmeellisesti sen seikkailevan runoilijatyypin
kaltainen, joka Byronista saakka on kiihoittanut nuorten
mielikuvitusta. Hänessä ei ollut enää hienoa parisilaista ironiaa,
ei tiedemiehen harkitsevaisuutta... Hänessä oli jotakin nuorta,
tulista, onnellista, hänestä uhkui kärsimätön elämänhalu ja voiton
varmuus; kauniit silmät olivat ikäänkuin luodut heijastamaan ikuisen
kauneuden eri vivahduksia, ääni soi kuin pronssi- ja kultakellojen
helinä. Puhellessani Mauricen kanssa saatoin tuskin harkitulla
pidättyväisyydelläni hillitä sitä voimakasta mieltymystä, jota tunsin
häntä kuunnellessani ja katsellessani. Tämän mieltymyksen puhtautta ei
hämmentänyt mikään keimailu eikä epämääräinen aistillisuuden tunnekaan,
joka usein liittyy tämäntapaisiin mielenliikutuksiin; iloitsin samoin
kuin taiteilija, joka mallissaan ihailee ihmisyyden täydellistä kuvaa.
Antoine Genesvrier, joka oli asetettu oikealle puolelleni, ei
herättänyt lainkaan huomiotani. Vaihdoimme ainoastaan eräitä
kohteliaisuuksia. Kun palattiin jälleen vierailuhuoneeseen, näin hänet
ensimmäistä kertaa suoraan edestä.
Aivan toisessa ympäristössä olisi se, mitä olin saanut kuulla hänen
elämästään ja luonteestaan, kiinnittänyt vilkkaasti mieltäni, mutta
suurempi viehätysvoima veti tällä kertaa huomioni pois tuosta miehestä,
jonka kolmenkymmenenviiden vuoden ikä jo näkyi liian selvästi ja jonka
pitkä vartalo, väkevät hartiat, ohimoilta harmaantunut tiheä, ruskea
tukka ja synkät kasvojen piirteet eivät olleet omiaan voittamaan
puolelleen nuoren tytön suosiota.
Rouva Gérard, joka äskettäin oli välittänyt neljä naimiskauppaa yhdellä
kertaa, kertoi rouva Marboylle puuhistaan ja siitä kiitollisuudesta,
jota nuorten sulhojen ja morsianten kahdeksan perhettä häntä kohtaan
tunsivat. Iäkäs ystävättäreni kuunteli hymyillen hillitysti ja
hyväntahtoisesti, hypistellen kaiken aikaa harmaan silkkihameensa
pitsejä. Genesvrier keskusteli setäni ja hra Gérardin kanssa.
Maurice Clairmont oli istuutunut lähelleni.
— Matkustan muutaman päivän perästä, sanoi hän, enkä kenties palaa
ennenkuin kahden vuoden kuluttua. Lähden toivoen löytäväni teidät
jälleen ja pahoittelen, etten ole tutustunut teihin aikaisemmin.
Salongit ovat täynnä arkipäiväisiä olentoja, ja tuntee itsensä
onnelliseksi tavatessaan sellaisia ihmisiä kuin setänne ja te...
— Me emme ole seuraihmisiä... Olen tuskin ollut kahdeksan tai
kymmenen kertaa vastaanotoissa, jotka ovat kaikki ikävystyttävästi
toistensa kaltaisia. Olen maalainen. En viihdy muualla kuin vanhassa
puutarha-asumuksessani Rue Palatinen varrella tai Châtaigneraie'ssa.
— Rouva Marboy on kertonut minulle elämästänne. Tiedän, että rakastatte
opiskelua ja yksinäisyyttä... Omituinen mielihalu teidän ikäisellenne
ja näköisellenne henkilölle. Minä en ole koskaan voinut alistua tuohon
älylliseen kurinpitoon, joka tekee nuoret kasvomme liian vakaviksi.
Minä seuraan oikkujani ja hetkellisiä päähänpistojani... Ja kuka tietää
— lisäsi hän äänenpainolla, joka minusta tuntui oudolta — vaikka juuri
lähteissäni tuohon Kreikkaan, joka minua niin houkuttelee, saisinkin
jonkun toisen mieleenjohtuman...
— Mennä muuanne?
— Tai jäädä tänne... Hän jatkoi unelmoivasti:
— Minun täytyy voittaa tämä mielihalu, sillä olen antanut sanani...
Sitäpaitsi vaatii sitä näytelmäni, joka minun pitää siellä
viimeistellä... Mutta minä olen nyt sellainen kuin olen...
— Teidän täytyy lähteä, sanoin, sillä tämä runollinen matka lisäsi
jollain tavoin Clairmontin luonteen viehätystä.
Hän loi minuun ihmettelevän katseen, jota huono miestuntemukseni esti
minua heti ymmärtämästä.
— Todellakin, te neuvotte minua lähtemään... siinäkin tapauksessa, että
Parisissa olisi joku uusi vetovoima ... vastustamaton vetovoima?
— En käsitä, sanoin viattomasti, mitä vetovoimaa Parisi voisi teille
tarjota, mutta jos minä olisin mies, en epäilisi hetkeäkään saadessani
kolmen päivän matkan jälkeen nähdä Kykladit, Nereidien meren, ja
saadessani kenties vielä kunnian ajaa turkkilaiset jumalien maasta.
— No hyvä, sanoi hän nauraen, näen että minun, kuten sanotte, täytyy
ajaa pois turkkilaiset, sillä uhalla että muuten häpäisen itseni teidän
silmissänne. Mutta niin kauas kuin matkannenkin, niin hurmaavia kuin
saaret lienevätkin ja meri sininen ja turkkilaiset jäykkäniskaisia,
minä palaan, minä palaan, neiti.
— Ja tuotte mukananne meille kauniin näytelmän?
— Koetan parastani... Ja te, neiti, mitä teette te sillä aikaa?
— Työskentelen setäni kanssa; kesät vietän Châtaigneraie'ssa...
— Kaksi vuotta on pitkä aika.
— Niinkö luulette? Vuodet kuluvat nopeasti. Minusta tuntuu, että olen
syntynyt eilen, ja kuitenkin olen viettänyt elämäni ilman seikkailuja,
ilman tapahtumia, setäni ja vanhan, kiltin palvelijattareni Babetten
seurassa.
— Teillä ei ole ollut edes tovereita?
— Enkä ole niitä yhtään kaivannutkaan. Nuoret tytöt eivät minusta
vähääkään välitä, koska minä olen niin toisenlainen kuin he ja koska
meillä ei ole mitään yhteistä.
— Mutta kun palaan matkaltani, ovat kenties odottamattomat tapahtumat
mullistaneet teidän elämänne. Tuntematon Psykhe herää teissä,
kahdettakymmenettä vuotta kohti kulkiessanne... Yhdentekevää! Minä
vien mukanani teistä suloisen muiston ja ajattelen teitä myrttien ja
öljypuiden siimeksessä... Ja sitäpaitsi olette oikeassa... Kaksi vuotta
kuluu nopeasti.
Hän kertasi hetken kuluttua:
— Minä palaan.
Kun puolenyön tienoissa hyvästelimme, pyysi setäni Clairmontia tulemaan
keskiviikkona luoksemme Rue Palatinelle. Genesvrier'n jäähyväissanoista
ymmärsin, että myöskin hän oli saanut saman kutsun.