Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen
mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin
kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla
sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku
salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi
säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja
pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä
ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset
ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen.
Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia,
teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona.
Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia
herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja
arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti
eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille
ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät
mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita
hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta
seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri
vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden
tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen
Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän
osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä
ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta
ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon,
ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi
toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä.
Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui
niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena
naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut
muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään.
Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin
kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.
Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.
Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle
erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun
haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:
— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan
naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte
itse kokea rakkautta.
Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:
— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten
kiharoitten alla?
— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin,
että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi
herättää rakkautta.
— Kuinka niin, lapseni?
— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät
ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain
yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita
avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat
ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin
rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja
mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.
— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä
romaaneja?
— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja
korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin
ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin
mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään
oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven
kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen
nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa
ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa.
Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä
välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään,
kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva
Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin
paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien
appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien
miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta
tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki
rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa
todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa
olevan näyttää sellaisilta.
— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän
soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin
saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä;
mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain
tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit
Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?
— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta,
tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta,
turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?...
Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien
ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän
rinnalla.
— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva.
Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen
kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette
hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.
— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.
— Minkätähden?
— Sentähden, etten ole saanut sellaista kasvatusta, joka sallisi
älykkään tytön rakastaa sellaista miestä kuin neitien Dupont ja
Mazuriau sulhaset ovat. Avioliitto ei tarjoa minulle mitään todellista
yhteiskunnallista etua, koska olen vapaa, paljoa vapaampi kuin joku
aviovaimo, eikä minun tarvitse kärsiä siitä vartioimisesta, jota
kaksikymmenvuotiaat tytöt vihaavat, nauttiessani setäni kaikesta
ahdasmielisyydestä vapaata holhousta ja ollessani täydellisesti
tekojeni ja sanojeni herra. Kun en ole orja enkä ikävöi ketään, olisin
hullu vaihtaakseni onnellisen riippumattomuuteni sellaisen miehen
holhoukseen ja seuraan, jota en rajattomasti rakastaisi. Ja kuinka
voisin rajattomasti rakastaa henkisesti mitätöntä miestä?
— Hellé raukka! Sydämenne nukkuu. Luuletteko, että sen voisi herättää
eloon vain nerokas mies? Onni, rakkaani, viihtyy tyynessä ja
kohtuullisen lämpimässä ilmakehässä. Rajut tuulet ja täydeltä terältä
paistava aurinko kuihduttavat pian sen suloisen kukkeuden.
Hän oli hetken aikaa mietteissään.
— Tiedättekö, jatkoi hän taas, että minä melkein kauhulla ajattelen
tulevaisuuttanne. Te olette niin kaukana naisesta, jollaiseksi minä
hänet kuvittelen. Kauneutenne, älykkäisyytenne, henkenne harvinainen
rohkeus, ovatko ne teille onneksi vai turmioksi? Nainen on minun
käsitykseni mukaan hellä ja uhrautuvainen olento, tunteiltaan miestä
voimakkaampi, älyltään heikompi. Tahdon nähdä hänen nojautuvan
aviomiehen käsivarteen, kumartuvan kehdon yli, polvistuvan Jumalan
edessä... Te ette usko Jumalaan, Hellé... Kun filosofit tulevat minulle
puhumaan Kaikkeuden sielusta, suljen korvani, enkä tahdo siitä mitään
tietää, sillä tarvitsen Jumalaa, joka ei ole niin epämääräinen ja
välinpitämätön. Olen nähnyt setänne luona Pallaan, jota te rakastatte.
Se edustaa teidän järkenne ja viisautenne ihannetta, mutta se ei ole
inhimillinen; se ei tiedä mitään rakkaudesta eikä se kanna lasta
käsivarsillaan.
— Onko katolinen Neitsyt sitten inhimillinen, hän, jonka äitiys
koroitettiin kunniaan kieltämällä rakkaus?... Älkää olko huolissanne,
rakas rouva; olen saanut, mitä mieltä siitä lienettekin, lujan
siveellisen kasvatuksen ja miehistä suurimmat ovat minulle opettaneet,
mikä on velvollisuuteni. Onko velvollisuuteni paloitella itseäni,
alentaa itseni, etsiä tilaisuutta uhrautumiseen, pitää päämääränäni
rakastaa kärsimystä? En sitä usko. Velvollisuuteni on tehdä itsestäni
se nainen, miksi olen luotu, olla onnellinen ja tukea toisten onnea.
Kunnioitan totuutta, kammoksun kaikkea, mikä pienentää ja rumentaa. Se,
mitä kutsutte ylpeydekseni, on juuri minun paras hyveeni.
— Ohjatkoon ja suojatkoon teitä siis tuo ylpeytenne!... Mutta saamme
vieraita. Tahdotteko soittaa teetä?
Seurusteluhuoneen ovi avautui. Nuori mieshenkilö astui sisään ja tuli
suutelemaan vanhan rouvan kättä.
— Hyvää päivää, Maurice, sanoi rouva Marboy hymyillen tuolle kauniille,
muodista pois joutuneelle tervehtimistavalle. Luulin teidän unohtaneen
minut, mutta heti kun ilmestytte, annetaan teille anteeksi. Kuinka voi
serkkunne, rouva de Nébriant?
— Erinomaisesti, rakas rouva. Hän omistaa aikansa kokonaan erään
Maeterlinckin näytelmän harjoittamiseen, joka hänen luonaan tullaan
piakkoin esittämään. Mitä minuun tulee, on minun pyydettävä tuhannesti
anteeksi...
— Pitäkää se jo tehtynä, älkäämmekä puhuko siitä sen enempää, Maurice;
te näette minulla olevan kaunista ja nuorta seuraa. Saanko esittää
teille neiti de Riveyrac'in. Hellé, tässä esitän teille Maurice
Clairmontin, runoilijan, tulevan kuuluisuuden, jonka olen tuntenut
lapsesta saakka.
Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme,
tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen
itsepäisesti palaavan minuun.
Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli
solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se
magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot,
hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet,
hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat
todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan
nainen katsele lämpenemättä.
— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva
Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua
amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista.
Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo
näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!
— Te ette aio olla läsnä esityksessä?
— Rakastettava serkkunne suonee minulle anteeksi. Olen liian vanha.
Valvokit tappavat minut ja teidän Maeterlinckinne pelottaa minua. Te
saatte minulle kertoa juhlasta, rakas Mauriceni.
— Mutta minä en voi lainkaan siellä olla. Ystäväni Clauzet, maalari,
vie minut Kreikkaan. Makedonian taholta on odotettavissa uusia
levottomuuksia; puhutaan sodan puhkeavan lähiaikoina. Olisin äärettömän
iloinen saadessani taistella jumalaisen Hellaan puolesta. Mutta jos
odotetusta kapinasta ei tule mitään, vietämme talven saarilla ja minä
viimeistelen siellä näytelmäni _Sapphon_.
— Onnellinen ihminen!... Mutta tiedättekö mitä, te olette ensimmäisillä
sanoillanne saavuttanut neiti de Riveyrac'in arvonannon. Hän kadehtii
teitä, olkaa varma siitä.
— Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kunnian? sanoi hra Clairmont
nauraen.
— Hellé on toisen ajan ihminen, soma pakana. Tunnette kai hänen
setänsä, herra Sylvain de Riveyrac'in teoksia?
— _Antiikkisen siveysopin_ tekijä, filosofi, taiteellisempi kuin monet
taiteilijat! Ah, kuinka olisin onnellinen saadessani häneen tutustua!
— Pahoittelen, ettei setäni ole saapuvilla, sanoin, hiukan hämilläni
tuosta sinisestä katseesta, joka kimmelsi tummien silmäripsien lomista
niinkuin jäälintu kaislistosta.
— Maurice, huudahti rouva Marboy, teidän täytyy tutustua herra de
Riveyrac'iin! Tulkaa tänne päivälliselle lauantaina, te tapaatte
silloin herra de Riveyracin ja hänen viehättävän veljentyttärensä...
Oh, älkää vastatko, ettei teillä ole aikaa, että kauniit naiset
kiistelevät kunniasta saada teidät vieraaksensa... Jos kieltäydytte,
tulemme vihamiehiksi.
— Miksi kieltäytyisin niin suuresta ilosta? Pyytäisin vain, rakas
rouva, saada tuoda luoksenne erään toisen vieraan...
— Myönnytään... Ja tuo toinen vieras?...
— On teidän oma veljenpoikanne. Minun piti viettää tuo ilta hänen
luonaan.
— Tuo omituinen Antoine? Hän ei tule.
— Rouva Marboy, kuinka väärin te tuomitsette veljenpoikaanne! Mitä
mahtaa neiti de Riveyrac ajatellakaan?
— Hellé ei tunne Antoinea. Rakas lapseni, henkilö, josta puhumme, on
veljenpoikani, synkkä ja eriskummallinen olento, joka tekee työtä kuin
benediktiiniläismunkki, elää kuin erakko ja välittää siitä vähät,
miellyttääkö hän nuoria tyttöjä.
— Todellakaan Genesvrier ei ole naisten suosiossa, sanoi nuori mies
hymyillen. Hän ei osaa eikä tahdo puhua heille sitä kieltä, josta he
pitävät, eikä ajattele muuta kuin ihmiskunnan uudistamista! Hän on
kuuluisan Jacques Laurentin uskollinen ystävä ja opetuslapsi.
— Jacques Laurentin, _Tulevaisuuden yhteiskunnan_ toimittajan? Olen
kuullut setäni puhuvan hänestä ihastuksella.
— Laurent on suuri kirjailija, mutta utopiojen uneksija... aivan kuten
Genesvrier!
— Hellé, kultaseni, vähän teetä? kysyi rouva Marboy. Höyry nousi
teekeittiöstä. Lamppujen valo sai, pitsitettyjen varjojen läpi
kuultaessaan, erinomaisen kauniin punertavan värin, joka miedonsi
seinien kirpeätä keltaisuutta. Kaikki hyväili silmääni: kiiltävät
ja pehmeät silkkikankaat, kirkkaan takkavalkean iloinen liekehtely,
porsliini- ja hopea-astioiden herkullinen kauneus.
Maurice Clairmont puhui matkastaan. Kun hän mainitsi niiden saarten
ja kaupunkien nimiä, joissa mielikuvituksessani niin usein olin
harhaillut, saivat ne hänen suussaan uuden täyteläisen kaiun. Rouva
Marboy vetäytyi vähitellen pois keskustelusta ja niin jäimme piankin
kahden hoitelemaan vuoropuhelua, jonka _five o'clock'in_ pienet
askareet ja runoilijan nuorekkaan iloinen nauru silloin tällöin
keskeyttivät ja joka oli niin viehättävää, että se minusta tuntui liian
lyhyeltä. Mutta kello löi kuusi. Minun täytyi lähteä. Sovittiin, että
seuraavana lauantaina jatkettaisiin keskeytynyttä pakinoimista.