VI.

Setäni oli liian ankara rouva Gérardia kohtaan. Tällä ruumiikkaalla,

ikävystyttävän lörpöttelevällä naisella oli kaikki viat,

mutta ei yhtään pahetta. Hra de Riveyrac olisi pitänyt häntä

mielenkiintoisempana, jos hänellä olisi ollut kaikki paheet eikä

yhtään vikaa. Rouva Gérardin keimailu ei ollut tahallista; hänen

juorunsa vahingoittivat tuskin ketään; hänen pienille turhamaisuudesta

johtuville valheilleen täytyi hymyillä. Rouva Gérard oli kykenemätön

tekemään pahaa eikä osannut tehdä hyvää. Hän oli kaikin puolin

vähäpätöinen, mitä suurimmaksi onneksi hänen miehelleen, hra Charles

Gérardille. Vaimo, joka todellakin on »henkilöllisyys», velvoittaa

miehensä kiinnittämään häneen huomiota, moittimaan tai kiittämään

häntä. Sattuupa niinkin, että hän rauhanhäiritsijänä tunkeutuu

siihen osaan miehen elämää, jonka tämä on varannut kirjallisuutta,

politiikkaa, liikeasioita tai huvitusta varten. Rouva Gérardin loruilu

ja hääräily ei liikuttanut Charles Gérardia lainkaan. Hän oli tottunut

siihen samoin kuin voi tottua seinän takana jyskyttävän koneen

yhtämittaiseen ja aina samanlaiseen meluun.

Heidän salongissaan kävi ennen muita Gérardin virkaveljiä, varattomia

opettajia, joilla oli naimaikäisiä tyttäriä, kirjailijoita,

Akatemian jäseniä, joitakin poliitikkoja sekä kunnianhimoisia nuoria

ylioppilaita, jotka toivoivat itselleen suosituksia ja erikoisetuja.

Torstaisin, joka toinen viikko, rouva Gérard tarjosi teetä; kahdet

tanssiaiset ja neljä juhlapäivällistä kuuluivat suurien vastaanottojen

vuotuiseen ohjelmistoon.

Noissa pienissä torstai-illatsuissa olin käynyt muutamia viikkoja

saapumiseni jälkeen. Tunsin itseni kyllin tahdikkaaksi ja viisaaksi

voidakseni arvata sen, mitä maaseutuelämä ja opintovuodet eivät

olleet voineet minulle opettaa. Päätin puhua vähän ja pysyä kainon

pidättyväisenä, olematta silti liian arka. Rouva Gérard, joka

erinomaisen lämpimästi oli minut vastaanottanut ensimmäisellä

vierailulla käydessäni, oli kaikkialla kertonut elämänvaiheeni,

muovaillen ja värittäen niitä niin hyvin, että heti ensi iltana

sain osakseni uteliaisuusmenestyksen, jonka saapumiseni aiheuttama

hiljaisuus ilmaisi. Odotettiin uutta rouva de Staëlia, neiti Dacier'ta,

jonkinlaista oppinutta ja rohkeapuheista keskustelijatarta. Mutta

sisään astuikin nuori vaalea tyttö, valkeaan harsoleninkiin puettuna,

ilman yhtään jalokiveä, ilman kukkaa. Säälin hymy kuvastui pettyneiden

läsnäolijoiden kasvoilta. »Tuoko nyt on, tuntuivat kaikki sanovan, se

luvattu merkillisyys?» Tunsin, että nuoret tytöt kiihkeästi toivoivat

minun olevan ruman ja että nuoret miehet olisivat olleet mielissään

voidessaan nimittää minua pedantiksi. Ainoa, joka alentui puhelemaan

kanssani, oli eräs itsekylläisen näköinen neiti, lattearintainen,

nenäkakkuloita kantava lisensiaatti, jonka ajatukset eivät kantaneet

Sorbonnea ulommaksi. Rouva Gérard lienee hänelle ylistänyt

oppineisuuttani kovin haltioitunein puheenparsin, ja neiti, otteluun

valmiina, tahtoi näyttää etevämmyyttään. Tuskin oli hän aloittanut

keskustelun, — tavalla, joka oli omiaan tekemään meidät naurettaviksi,

— kun minun pidättyväisyyteni teki lopun hänen lähentelyistään. Mutta

pelätty vaikutus oli saavutettu, ja seura katseli minua epäluuloisesti.

Olisin mielelläni keskustellut nuorien, ikäisteni tyttöjen kanssa,

joita nyt näin ensi kertaa. Minun mielestäni he olivat ikäänkuin

keskeneräisiä, vain puolittain itsetietoisia; ja kuitenkin olivat

he kokeneet tunteita, jotka minulle olivat vielä aivan outoja. Minä

olin elänyt vuosisatani ulkopuolella, yhtä rintaa vainajien kanssa,

joilla ei ole ikää yhtä vähän kuin isänmaatakaan, ja vasta nyt synnyin

yhteiskuntaelämään, johon nuo ruusunpunaiseen ja taivaansiniseen puetut

tietämättömät lapset olivat tulleet ennen minua. Heissä saattoi nähdä

alkuluonnoksen nykyaikaisesta naisesta. Perhetuttavien salongeissa,

äidin valvovan silmän seuratessa, he valmistautuivat rakkauden

taisteluun; heille oli opetettu viehättämisen taito, varovaisuus,

luvallinen keimailu, väijyvät vaarat, ja minä olin kuin norsunluinen

Pallas, eläen liikkumattomalla jalustallani ikuista unelmaa.

Muutamien viikkojen kuluttua en enää herättänyt uteliaisuutta

enkä paheksumista. Toiset syyttivät minua ylpeydestä, toiset

liiallisesta arkuudesta. Minuun suhtauduttiin hyväntahtoisella

välinpitämättömyydellä. Eräät nuoret miehet, jotka pitivät minua

kauniina, koettivat ylläpitää jonkunlaista hakkailua.

Lähemmin heitä tarkasteltuani huomasin, että he olivat älykkäitä

ja sivistyneitä; mutta kaikki he näkyivät olevan ammatillisuuden

rumentamia. Näin opettajia, lääkäreitä, asianajajia, mutta en löytänyt

yhtään ihmistä. Yhteiskunta oli heidät sorvaillut jotakin erikoista

virkaa varten; ammatti oli tullut heidän toiseksi luonnokseen, ja

heidän älynsäkin, liian yksipuolistuneena, tuntui olevan samalla sekä

pingoitettu että kutistunut, koska siitä puuttui tasapainoa ja oikeat

suhteet. Tämä selitti minulle heidän ajatustensa pikkumaisuuden ja

heidän horjuvan arvostelukykynsä, silloin kun he uskalsivat oman alansa

ulkopuolelle, ja minä ymmärsin, miksi setäni piti niin tärkeänä sitä,

mitä hän nimitti sopusointuiseksi kasvatukseksi.

Minulla oli lasten kokemattomuus; minulla oli myös heidän ankara

johdonmukaisuutensa ja lahjomaton selvänäköisyytensä. Ihmettelin

kaikkea, ihmisiä ja asioita, etenkin ihmisiä, joista ei vielä

ainoakaan ollut voittanut minua henkisellä ylemmyydellään tai sillä

selittämättömällä henkilöllisellä lumousvoimalla, joka on ulkopuolella

erittelyn.

Elämääni toi uutta viehätystä erään naisen ystävyys.

Siinä eristäytyneessä asemassa, johon olin joutunut käydessäni

ensimmäisiä kertoja rouva Gérardin luona, olin kiinnittänyt huomioni

rouva Marboyn valkoiseen tukkaan, vienon sinisiin silmiin ja puhtaaseen

äärikuvaan. Hän muistutti minusta täti Angélieta. Eräänä iltana

uskalsin lähestyä häntä ja mainita hänelle tuosta yhdennäköisyydestä.

Hän vastasi mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Olen kovin mielissäni tästä sattumasta, neiti, ja toivon, että se on

hyvä enne, sillä haluaisin tulla teidät tuntemaan; te olette herättänyt

vilkasta mielenkiintoani.

— Missä suhteessa, rouva? kysyin.

— Yksistään kasvonpiirteenne ovat kiinnittäneet huomiotani. En tunne

teitä tarpeeksi voidakseni arvostella teitä muun kuin ulkonäkönne

perusteella; mutta silmänne miellyttävät minua. Ne ilmaisevat, että

olette hyvä, älykäs ja rehellinen. Teidät nähdessäni haluaisin syleillä

teitä. Minulla ei ole lapsia, ja olisin toivonut tytön, joka olisi

ollut teidän näköisenne.

— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, rouva. Ei koskaan ole kukaan

puhunut minulle tuolla tavoin.

— Niinkö?

— Setäni rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta

hänellä ei ole aikaa eikä halua kohdella minua lapsena.

Muutamin sanoin kerroin elämänvaiheeni. Rouva Marboy katseli minua

säälinsekaisella ihmetyksellä:

— Ja ette ole koskaan tuntenut tyhjyyttä sydämessänne? Opiskelu on

riittänyt täyttämään koko elämänne?

— On, rouva. Mutta keskustellessani teidän kanssanne alan ymmärtää,

miten suloista on saada osakseen myötätuntoa.

— Te olette herttainen, sanoi hän puristaen kättäni. Tulettehan

katsomaan minua, eikö totta?

— Olen hyvin onnellinen kutsustanne, rouva. Puhuin sedälle tästä

tapaamisesta. Hän sanoi:

— Todellakin, sinä voit mennä rouva Marboyn luokse. Tuo rakastettava

vanha rouva tulee sinulle opettamaan maailman tapoja ja

käyttäytymistaitoa eikä tärvele henkeäsi eikä sydäntäsi. Pidän hänen

seuraansa sinulle paljon sopivampana kuin rouva Gérardin tai jonkun

kaksikymmenvuotiaan tyttöletukan. Mutta tänä iltana tanssittiin. Miksi

et tanssi?

— En osaa tanssia, setäni.

— Se on totta... Tahdotko oppia? Joku mustaan hännystakkiin puettu

pässinpää opettaa sinut kyllä viulun vingutuksen mukaan ottamaan

askeleet ja laskemaan tahdin.

Tein kauhua osoittavan eleen.

— Et pidä siitä? Olet oikeassa. Nykyaikainen tanssi on naurettavaa ja

usein rivoa.

— Rivoa?

Hän ei vastannut. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen:

— Olen kyllä huomannut, että sinulle ei anneta sitä arvoa, jonka

ansaitset. Tuhat tulimmaista! Hanhet ihmettelevät joutsenia nähdessään.

Älä senvuoksi ole levoton tulevaisuutesi suhteen.

Seuraavana maanantaina setäni saattoi minut rouva Marboyn luo.

— Rouva, sanoi hän, veljentyttäreni on minulle ilmaissut hartaan

toivomuksensa saada tutustua teihin lähemmin. En ole häntä vielä

koskaan uskonut kenenkään huostaan, mutta hän ei voisi löytää

viehättävämpää ja hyväntahtoisempaa holhoojaa kuin te olette.

— Syleilkää minua, neiti Hellé, sanoi vanha rouva tuolla

vastustamattomalla viehkeydellä, joka ei setäänikään ollut voinut

jättää välinpitämättömäksi. Tunnen, että sielunne on kasvojenne

kaltainen, ja minä rakastan teidän kauneuttanne.

— Te tulette huomaamaan, että Hellé on kokematon monissa asioissa,

jatkoi hra de Riveyrac. Minä olen tehnyt hänet sellaiseksi. Olen

tahtonut kasvattaa esikuvallisen olennon, josta ei tulisi epäsikiötä

siveellisessä suhteessa. Luulen siinä onnistuneeni. En ole häneltä

koskaan mitään salannut, ja hän ei ole koskaan valehdellut. Hänellä

on miehen aivot ja neitseen sydän. Tulette hänestä pitämään. Ja koko

elämäni työ on teidän kauttanne saava lopullisen viimeistelyn.

— Ettekö pelkää, että minä sen turmelen? sanoi iäkäs ystävättäreni

nauraen. Tunnen teidän mielipiteenne ja aatteenne enkä niitä kaikkia

suinkaan ymmärrä tai hyväksy. Olen nainen, jolla on ollut kaikki

sukupuolensa ennakkoluulot ja heikkoudet, herkkä ja hento olento,

jolla tunne on ajatusta voimakkaampi. Minä käyn mielelläni kirkossa,

luen romaaneja, runous saa minut itkemään ja, niin vanha kuin olenkin,

tulen liikutetuksi todellista rakkautta nähdessäni. Te näette, hyvä

herra, että minä avomielisesti paljastan teille älyllisen rakenteeni

keskinkertaisuuden.

— Te jätätte mainitsematta vikojenne joukosta taipumuksenne

leikinlaskuun ja hienoon ironiaan, vastasi setä Sylvain. Vai

luuletteko todellakin, rouva, että haluaisin tämän kauniin tytön

tehdä neiti Dupontin, tuon sietämättömän lisensiaatin kaltaiseksi?

Naisia on sataa lajia; Hellé edustaa niistä kaikkein harvinaisinta,

hienointa; mutta hän on nainen kuten Muusatkin, kuten Athene. Pitääkö

sitten sen seikan, että hän osaa ajatella ja ymmärtää välttämättä

merkitä sitä, ettei hän osaa rakastaa? Hän voi rakastaa niinkuin

kuka tahansa toinenkin, paremmin kuin joku toinen, kirkaskatseisella

ja ylpeällä rakkaudella. Ja jos rakkaus hänet pettää, ei hän alennu

noiden levottomien sielujen tasolle, jotka kulkevat miehestä mieheen

kerjäten pettävien harhakuvien häpeällistä almua; hän vetäytyy syrjään,

koskemattomana, siihen piilopirttiin, jonka olen hänelle varannut; en

myöskään pelkää, että hän enää on altis naisellisille vaikuttimille,

joilta olen huolellisesti hänet varjellut hänen tyttövuosinaan.

Hänen naisellisuutensa ilmenee vain vienona suloutena, eikä teidän

esimerkkinne eikä neuvonne voisi häntä taivuttaa mystillisyyteen tai

tunteilevaisuuteen.

— Älkää puhuko pahaa tunteellisuudesta, herra de Riveyrac. Tiedän

kyllä, ettei se ole enää muodissa ja että sitä ei tapaa enää muualla

kuin maaseudulla, yksinkertaisissa koulutyttösieluissa, jotka eivät

vielä ole nykyaikaistuneet, tai talttuneissa vanhuksissa, jotka ovat

jo lakanneet olemasta nykyaikaisia. Epäilemättä voidaan pilkata pientä

sinikukkaa, mutta se on tuoksullaan sulostuttanut monen arkipäiväisen

elämän. Se katkaistaan liian helposti nykyään. Uskokaa minua, miesten

niinkuin lastenkin parhain turvapaikka on äidin syli, vanhanaikaisen

aviovaimon, jolle kärsimys on opettanut hellyyttä, eikä suinkaan

järkeilevien _sportswomen'iemme_ miehekkäät käsivarret.

— En tunne lainkaan noita _sportswomen'ia_, joista puhutte, sanoi

hra de Riveyrac, enkä halua tunteakaan. Olen kaduilla nähnyt

eriskummallisten olioitten ratsastavan teräksisillä kulkuneuvoilla.

Ne ovat kauhistuttaneet minua. Mielestäni kävelyn, juoksun ja

järkiperäisen voimistelun pitäisi riittää muodostamaan kaunis

ruumis. Katsokaa kuinka veljentyttäreni on voimakas ja notkean siro.

Se johtuu siitä, että hän on kasvanut vapaudessa ja harjoittanut

jäseniään samoinkuin henkeäänkin. Mutta se ei ole suinkaan samaa kuin

_sportswoman_. Palataksemme jälleen tunteellisuuteen, rouva, sanon

teille, että minä olen nauttinut sen siunauksista, sillä äitini oli

yksi noita 1820-luvun kauniita haaveilijattaria, todellinen nainen,

täynnä suuria tunteita ja runollista kaihomieltä. Hän oli muokannut

sisareni omaksi kuvakseen, mutta kohdatessaan minussa lujan järjen,

tukevan tarmon ja keskitetyn tunne-elämän hän välistä teki minulle

julmaa vääryyttä. En ole kantanut mitään kaunaa hänen muistolleen,

mutta en voi unhoittaa sitä, että tuo onneton taipumus ylenmääräisiin

mielenliikutuksiin ja nuo turhanpäiväiset heltymisen puuskat

tärvelivät nuoruuteni ja loivat helvetin kotielämäämme. Isäni ihaili

hänen naisellista herkkyyttään, ja koko perhe piti minua itsekkäänä,

kivisydämisenä jakobiinina. Kieltäydyttyäni rupeamasta papiksi

pahenivat väärinymmärrykset... Ah, rouva, kun minun sitten vuorostani

piti kehittää nuorta sielua, vannoin, etten sitä heikontaisi enkä

liuentaisi tuossa tunteellisuuden haaleassa kylvyssä. Olen sen kastanut

totuuden ja viisauden virkistävään lähteeseen. Hellé ei surkeile

turhasta, mutta hän ei myöskään ole veltostuttava miehensä tarmoa; hän

tulee kasvattamaan tosi miehekkään rodun. Sensijaan että teidän hennot

tyttölapsenne ikuisesti joutuvat don Juanien saaliiksi, on hän kykenevä

sankarilliseen rakkauteen ja sankarilliseen uhrautuvaisuuteen.

— Pidän hänestä sellaisena kuin hän on, vastasi rouva Marboy. Tuo

voimaperäinen kasvatus, joka minua hiukan pelottaa, ei ole laisinkaan

vähentänyt hänen viehkeyttään, ja koska Hellé on hyvä, vaatimaton ja

onnellinen, täytyy myöntää, että olette oikeassa.