Heräsin seuraavana päivänä huoneessani eräässä Tournelles'in
rantakadun hotellissa. Puolipukeissani aukaisin ikkunan ja astuin ulos
parvekkeelle.
Oli kuuden aika aamulla. Rantakatujen ääriviivat kirkkoineen ja
torninhuippuineen häipyivät rajattomaan usvamereen, jonka läpi valo
päilyi tuhansina helmen ja sinisen harmaina vivahduksina. Saint-Louis'n
saaren rakennusryhmät olivat melkein ruusunpunaiset. Oikealla puolen
Bercyn taholla välkkyi Seinen leveä, sininen pinta täynnä pursia
ja tasapohjaisia aluksia, joista purettiin hiiliä, jauhosäkkejä,
omenakoreja. Lähempänä se haarautui kahtia, sulkien La Citén
sinivihreään syleilyynsä. Tuomiokirkon harmaa katto, holvikaarineen,
kellotapuleineen ja torneineen kohosi selväpiirteisemmin taivaan rantaa
vasten; ja vielä korkeammalla säteili etäämpänä Sainte-Chapellen
kullattu huippu auringonsäteen siihen sattuessa.
Tällaisena näin kaupungin, aamuruskossa. Se ilmehti minulle
aavistamatonta kauneutta, jota vuosisadat olivat muovailleet ja
rikastuttaneet, sopusointuisena vastakohtineen ja vaihtelevine
näkyineen. Elämä ei hymyillyt tämän epävakaisen taivaan alla, tässä
ohennetussa ilmakehässä, mutta se oli hermostunutta, monivivahteista,
kiihkeää. Maailman sydän sykki täällä.
Minusta tuntui kuin olisi sykkinyt sen mukana vienosti oma,
rauhallinen sydämeni, joka siihen saakka oli uinunut neitseellisessä
välinpitämättömyydessään. Ja minä aloin unelmoida. Eikö ollut enne
tämäkin, tämä aamuisen Parisin juhlatunnelma, joka oli vastaanottamassa
nuoruuttani? Minkähän kadun varrella, matalassa majassako vai upeassa
talossa heräsi tänä jumalaisena hetkenä, syyspäivän syntyessä suloisena
kuin keväinen aamunsarastus, unelmieni luvattu rakastaja, sankari,
jolle minun tuli lempeni omistaa? Minä kuvittelin häntä yhtä nuoreksi
kuin itsekin olin, kauniiksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, miehisen
kunnon aseistamaksi tulevaisia valloituksia varten. Milloinkahan saisin
hänet nähdä? Mistähän salaperäisestä merkistä hän voisi minut tuntea?
Söin aamiaista setäni kanssa vihreäseinäisessä ruokailuhuoneessa, joka
oli juhlallinen kuin akatemian sali.
Kahvia tarjoiltaessa tuli kaksi herraa vieraaksemme. Heillä oli pitkät,
likaisen valkeat hiukset, ajellut leuat, suuret punaiset kaulaliinat;
he olivat oppineen, rehellisen ja köyhän näköisiä. Ne olivat
Lampérier, hellenisti, ja Grosjean, rahantutkija, molemmat Instituutin
jäseniä, jotka kahdenkymmenen vuoden ajan olivat olleet setäni kanssa
kirjeenvaihdossa ja nyt näkivät hänet ensi kerran.
Heidän takaansa ilmestyi nuori mies. Hän oli kuin puusta veistetty ja
tuntui liikkuvan itsetoimivien vietereiden avulla. Hänen parraton,
tiukkaviivainen päänsä ei ilmaissut mitään määrättyä ikää. Hänen
tukkansa oli pitkä, ylöspäin kammattu ja paljasti erinomaisen
kauniin otsan. Koko hänen olemuksensa oli minusta eriskummallinen:
kultasankaiset silmälasit, silkoisen sileä nuttu, kulmikkaat ja
viivoitellun määräperäiset eleet. Setäni ilo oli vilpitön:
— Herra Karl Walter, neiti Hellé de Riveyrac, veljentyttäreni.
Ällistyneenä seisoin paikallani, kun hra Walter ojensi minulle kätensä:
— Yksi! kaksi! — ja sitten istuutui: — Yksi! — niin suoraviivaisin
liikkein, että ne muistuttivat preussilaista sotilasharjoitusta: Karl
Walter! Olin lukenut hänen saksankielisiä esteettisiä teoksiaan. Kuinka
tuo henkilö, joka näytti olevan kotoisin kuin jostakin Hoffmannin
sadusta, on voinut uudelleen eloon herättää kreikkalaisen taiteilijan
elämän ja sielun ihmeteltävässä filosofisessa romaanissaan: _Eukrateen
elämä_, johon olin ollut niin ihastunut?
Molemmat tiedemies vanhukset toivottivat meidät tervetulleiksi
Parisiin, kyselivät yhtä ja toista opinnoistani ja valittivat
katkerasti humanististen tieteiden rappiotilaa oppikouluissa. Karl
Walter keskusteli saksaksi setäni kanssa. Ymmärsin, että hänen piti
seurata erästä tiedemiesten lähetystöä, jonka tehtävänä oli jatkaa
Olympian kaivaustöitä. Äkkiä hän nousi: — Yksi! — ojensi kätensä: —
Yksi! kaksi! — ja poistui, hellenistin ja rahantutkijan seuratessa
hänen kintereillään.
— Tunnetteko paljon ihmisiä Parisissa? kysyin setä Sylvainilta.
— Minulla on ystäviä, joita en ole koskaan nähnyt; Lampérier ja
Grosjean kuuluvat niihin. Minulla on myöskin täällä eräitä nuoruuden
tovereita, jotka toimittavat sanomalehtiä tai jotka kirjoittavat
romaaneja, niin kutsuttuja parisilaisromaaneja, valitettavasti!...
Mutta noista ihmisistä en välitä. On sitten toisia, jotka ovat hyvin
köyhiä ja tuntemattomia: erikoisalan tutkijoita kuten minäkin,
kirjastorottia. Vielä on täällä Charles Gérard, historiantutkija,
dosentti École normalessa, entinen opintotoverini pappisseminaarista.
Sinä saat häneen tutustua. Hän on oppinut ja vakaumuksen mies. Pidän
hänestä paljon.
— Hänestä ette ole minulle koskaan puhunut.
— Mitä varten olisin sen tehnyt? Mielikuvituksesi olisi saanut vain
turhaa työtä. Nyt, kun olet järjellinen olento, eivät rouva Gérardin
loistavat vastaanotot voi saada sinua päästäsi pyörälle.
— Herra Gérard on naimisissa?
— On. Hänellä on vaimo, jota sanotaan kauniiksi ja joka ei miellytä
minua. Eipä silti, ettei hän todellakin olisi kaunis, mutta hänellä
ei ole hienostunutta suloutta, liikkeitten ja äänen sopusointua. Hän
muistuttaa itämaiden naista, joka lihoo velttoudessa ja hajuvesien
tuoksussa. Mutta tuo majesteetillinen henkilö on uskomattoman kevyt
luonteeltaan. Hän on kuin pyylevä harakka, joka alituisesti lörpöttelee
ja hyppii. Älä kuuntele lainkaan niitä neuvoja, joita hän aivan varmaan
tulee sinulle antamaan. Nuoren tytön tulee verhota itsensä kainoudella,
olipa hän sitten kaunis tai ei.
Iltapäivä oli varattu kaupungilla liikkumista varten. Notre-Damen
edustalle saavuttuamme setä Sylvain pysähdytti ajopelit. Huolimatta
siitä, että hän oli puhunut minulle halveksien keskiajasta, tunsin
kirkon sisään astuttuamme ennen aavistamattoman kauneuden uhoavan
noista mahtavasti kohoavista pylväistä, hämärteisistä holveista,
ihmeellisen väririkkaista ikkunamaalauksista.
— Lähtekäämme täältä, sanoi setä äkkiä. On kylmä; on pimeä. Näissä
goottilaisissa kirkoissa hengittää sisäänsä ikuista koti-ikävää ja
kuoleman kauhua.
— Te ette ole oikeudenmukainen! sanoin vaunujen lähtiessä jälleen
liikkeelle. Katsokaa: tuo katedraali kohoaa sopusointuisena saaren
kärjessä. Se ikuistuttaa tuhansien työmiesten vaivannäöt ja unelmat.
Huolimatta siitä, että se on paljas ja kylmä, on minusta kuin ainakin
heidän sielunsa asuisivat siinä, jollen tuntisikaan Jumalan läsnäoloa.
Ettekö lainkaan pelkää olevanne liian yksipuolinen, setäni? Renan, jota
olette antanut minun lukea, surkutteli sitä, ettei Pallas Athenen otsa
voinut tajuta laajempaa kauneutta, kauneuden eri lajeja.
— Minä vihaan kristittyjen jumalanpalvelusta ja heidän
siveyskäsitteitään, vastasi hän. He ovat rikkoneet maailman kaikkeuden
rauhan. Älä puhu minulle sielun salaperäisestä lennosta: ei mikään muu
ole kaunista kuin valo, tasasuhtaisuus, sopusointu ja totuus. Ihmiset,
jotka ovat rakentaneet noita katedraaleja, ovat tuoneet luurangon
taiteeseen. Kaikkialla he näkivät sen irvistelevän kuolontanssin. He
ovat alentaneet hyveen eräänlaiseksi likaiseksi välipuheeksi, joka on
voimassa heidän ja heidän Jumalansa välillä; he ovat saastuttaneet
rakkauden, polttaneet naisen häpeämerkillä eivätkä ole keksineet
äitiydelle muuta puolustusta kuin Maarian neitseellisen sikiämisen.
Hän pisti päänsä vaununovesta ja huusi:
— Ajuri, pysähdyttäkää Louvren edessä!
Saavuttuamme Carrouselin pihalle hän auttoi minut alas ja sanoi:
— Pudistakaamme itsestämme pois kaikki tuo goottilainen mieliala. Minä
näytän sinulle, missä on Kauneus.
Hän johdatti minua läpi portaitten sokkeloisten käytävien
antiikkisen taiteen suureen osastoon. Me harhailimme tyhjien
salien viileässä hiljaisuudessa, kauniiden alastomien muotojen,
pylväänpäiden, hauta-uurnien, muistotaulujen keskellä, jotka kertoivat
muinaiskreikkalaisesta elämästä soinnukkaalla kielellään, jota jo
ymmärsin. Vihdoin tuli näkyviini Milon jumalatar koskemattomassa
kauneudessaan, katkonaisine jäsenineen, puhtaana kuin kaunis Sophokleen
runo. Ja äkkiä kirkastui minulle koko tuo ylevä plastiikka, jota eivät
mitkään kirjat eivätkä kaiverrus- ja veistosjäljennökset voi tarkalleen
ilmituoda. Tunsin jälleen palaavani isänmaahani. Nämä ympärilläni
kohoavat jumalat: Dianat lyhyissä tunikoissaan, nuoret Bakkhokset,
Theban ja Deloksen Apollonit ruumiillistuttivat tutunomaisia
vertauskuvia. Olin melkein heidän aikalaisensa, sillä minut oli ravittu
attikalaisten kennojen hunajalla Gallian taivaan alla. Minun sieluni,
maanpakoon tuomittuna kuten hekin, etsi heidän marmoristaan kajastusta
kirkkauden maasta.
Kuukautta myöhemmin asetuimme asumaan Rue Palatinen varrelle erääseen
puutarhan perällä olevaan, sangen rapistuneeseen sivurakennukseen.
Ennen meitä oli siinä asunut Karl Walter, joka luovutti meille
vuokrakontrahdin ja osan irtaimistoa. Pohjakerroksessa oli sali kolmine
ikkunoineen, joiden valkoisissa puitteissa huomasi jälkiä kultauksesta,
pieni ruokasali ja avara suoja, jota käytettiin kirjastona. Ensimmäinen
kerros jakautui neljään huoneeseen ja niiden yläpuolella oli
ullakkokomeroita. Minua pelottivat korkeat ja liian uudet kasarmit
ja minä rakastin, juuri sen vanhuuden vuoksi, tätä surumielistä ja
viehättävää asuinpaikkaa. Puutarha ulottui aina Rue Servandonille
saakka ja sitä ympäröivät muurit, joissa köynnökset kiemurtelivat.
Saint-Sulpicen tornit sulkivat näköalan. Keskellä nurmikkoa pulppusi
suihkukaivo sammalen vihertämän kiven onkalossa ja aivan perällä
pensaspyökkien keskellä seisoi tynkäjäseninen Amor-patsas, jonka
pinnalle tuulessa huojuvat lehvät loivat valo- ja varjoleikkiä.
Kirjastohuoneen sisustus oli täsmälleen sama kuin Châtaigneraie'ssakin.
Parthenonin friisi, rintakuvat ja harmooni olivat saaneet vanhat
paikkansa ja olympialainen Pallas, joka oli päästetty ulos
lasikaapistaan, seisoi korkean mustamarmorisen uunin päällä!
Joku ensimmäisen keisarikunnan entinen prefekti oli kalustanut
tämän talon, ostettuaan sen eräältä emigrantilta. Sali punaisine
haalistuneine silkki verhoineen oli komea ja arvokkaan näköinen.
Siellä oli kaunis pronssinen pendyyli, kirjoituspöytä ja klavesini.
Minun huoneeni oli kuin jäljennös jostakin vaskipiirroksesta:
puinen vuode pylväineen, kaksi paimentyttöä, Psykhe solmukkeilla
ja kukkaköynnöksillä koristeltuine kehyksineen, persialaistyyliset
seinäpaperit sinisine ja valkoisine kuvioineen.
Tässä hiljaisessa asumuksessa, Saint-Sulpicen tornien varjossa, minä
jatkoin Castillonin aikuista opinnoille omistettua elämääni. Setäni
oli odottanut Parisin matkaamme antaakseen minun lukea nykyaikaista
historiaa ja kirjallisuutta. Muistopatsaat, kadut, kaupungin
näköalat kuvittivat havainnollisesti hänen opetustaan. Minä jatkoin
erinomaisella nautinnolla noita keskusteluja ja kävelyretkiä ja
lueskelin puutarhassa, näkymättömän suurkaupungin melun tuudittamana.
Lampérier, Grosjean ja Walter tulivat usein teelle. Aukaisin silloin
klavesinin ja soitin Bachin fuugia ja Gluckin aarioita setäni
säestämänä, joka muisti joskus opetelleensa huilun ja viulun soittoa.
En tuntenut minkäänlaista vaihtelun ja seikkailun kaipuuta enkä
ollut erikoisemmin innostunut kun, saatuani kutsun rouva Gérardin
tanssiaisiin, tilasin ensimmäisen iltapukuni.