Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet
taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska tahdoin
valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa mukaamme.
Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi yksikseen, mutta minä
sanoin nauraen:
— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen
vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka olen
tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa samaa kuin
mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että arkipäiväisimmilläkin
esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat hyvin järjestetyt, »sillä
näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus, joka on kauneuden
alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon olisi mielellään
katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia hedelmiä
tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se, etten
osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei ole
viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan, jonka
paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten tragediojen uusia
saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli. Täti Angélie
ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te näytätte
halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni varten,
nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa myöntymyksensä.
Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan
saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.
Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan
loppuaan kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon
kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain päivän
jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi luonnon
ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän vieroi
puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka painoi maan
povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien henget elivät
hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta vapautunutta jumal-elämäänsä.
Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin kuin minä Babetten kanssa tein
vuotuisen pyhiinvaellusmatkani vanhempieni haudalle.
Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja
valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi
mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai
polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja
lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi
lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä
kirkasta päivää ja värisivät kuin pienet sielut.
Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä yksi
myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä ajatellessani
isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa, jonka
kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi;
mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain
onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua ajattelemaan
kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään kauhistavaa mielikuvaa.
Kuolema... se oli välttämätön tapahtuma, jota en tietysti odottanut
ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta jonka olisin kyennyt
vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin ruumiillista, kuin tuota
kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia itkiessään suloisen valon
katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena luonnon huomaan, joka pitää
omana salaisuutenaan seuraako kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus.
Tiesin, että minun on näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa,
jonka pituuden määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä
osaa varten pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan.
Olin syntynyt elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena
mielettömyytenä askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.
Babette nousi:
— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän. Hänen
kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun, huolimatta herra
Sylvainista.
»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni
paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman
pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti
tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita hämäriä
ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat tervettä järkeä!
Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota en tunne.»
Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas,
Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien asunto
jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston kirjat ja
huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska sydäntäni.
Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja mykkää taloa.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan taaksensa
moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen nenäliinaansa.
Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me ajoimme
poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen kerran
näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa, kiemurtelevat
savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään päin; sitten
katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua uutta elämää
kohti.