Jollei meillä olisi ollut palvelijatartamme Babettea, olisimme,
setäni ja minä, olleet pahemmassa kuin pulassa. Minä olin vielä
aivan liian nuori hoitamaan taloutta, ja vaikka olinkin kääntänyt
_Taloudenhoidon_, en ollut lainkaan huvitettu niistä kotiaskareista,
joita Xenophon kirjassaan teroittaa mieleen. Setä Sylvain oli
maailman epäkäytännöllisin ihminen. Minulla ei ollut käsitystäkään
rahan arvosta. Tuntien ylemmyytensä omalla alallaan, Babette,
vanhana, suorasukaisena ja uskollisena palvelijattarena, katsoi
velvollisuudekseen huomauttaa:
— Herra, on parasta, että annatte neiti Hellélle lomaa. Kuinka hän
tulee toimeen, saatuaan miehen ja lapsia, osaamatta ommella nappia
kiinni ja tietämättä miten kotletti paistetaan? Hän menee naimisiin
eräänä kauniina päivänä...
— Kenties...
— Kuinka, kenties, keskeytti Babette närkästyen. Kaupungissa on
kyllältä nuoria herroja...
— Nuo lurjukset, pölkkypäät, aasit! keskeytti setä Sylvain. Haluaisin
totta tosiaan nähdä noiden elukoiden tulevan pyytämään minulta
Hellétä!...
— No, no, hyvä herra, sanoi Babette, älkäähän huutako noin kovasti.
Te luulette, että neidin on helppo päästä naimisiin!... Neiti on
miellyttävä, hänellä on omaisuutta, hän on _hienosta suvusta_. Mutta te
olette hänelle opettanut liian paljon hassutuksia. Se pelottaa ihmisiä.
Setää alkoi naurattaa.
— Ole huoletta, Babette. Minulla on omat tuumani. Minun sallittiin
kuitenkin suoritella talousaskareita Babetten johdolla. Vielä yksi
vuosi kului.
Lokakuu oli loppumassa. Setäni tuntui tavallista miettiväisemmältä.
Eräänä päivänä postinkantaja toi hänelle kirjeen, jonka hän luki
tyytyväisen näköisenä.
— Hellé, sanoi hän minulle, tule puutarhaan; minulla on sinulle jotakin
sanottavaa.
Oli tuollainen syksyn iltapäivähetki, jolloin ohentunut valon väreily
tekee värit puhtaammiksi kuin mitä ne ovat kuumina kuukausina.
Kesäauringon paahtamat puut, hedelmäpuut, joissa vinot päivänsäteet
leikittelevät, autereinen taivas kuultavat kuin kullanvärisen
kristallin läpi katsottuina. Tuona päivänä pisti silmääni muutama
vioittunut päärynä säleistöjen ristikoista; viikunapuut ravistelivat
sinipunervia hedelmiään, jotka putosivat ruohistoon hiljaa kahisten ja
jättivät haljetessaan jälkeensä karmiininpunaisen viivan. Päittemme
yläpuolella riippui punertavasta köynnösholvista kimpuittain mustia
viinirypäleitä. Yöllä oli satanut ja kitkerä tuoksu levisi kosteiden
puksipuiden juurelle keräytyneistä lehdistä.
Me kuljimme georgiinein keskellä, jotka aukaisivat auringossa
keltaisten umppujensa poimuja. Setäni oli surullinen. Hän katseli
puutarhaa ja taloa, joihin hänen liikkumis- ja näköalansa olivat
rajoittuneet, samalla kuin tiede oli avartanut hänen unelmiensa
ihannekotia äärettömyyteen saakka. Laskien kätensä olkapäälleni hän
äkkiä sanoi:
— Kaikki tämä täytyy meidän jättää.
Minä tein hämmästystä osoittavan eleen. Hän jatkoi:
— Me lähdemme Parisiin, rakas pienokaiseni. Sinä olet kahdeksantoista
vuotias. Olet jo melkein nainen. Olet, eikö totta, jo paljon
yläpuolella sinua vanhempia tyttöjä, tuota lapsen aivoilla varustettua,
kevytmielistä ja apinoivasti sievistelevää sukua? Olen uhrautunut
sinulle kokonaan, enkä sitä kadu. Nähdessäni sinun kasvavan ja
kukoistavan toiveitteni mukaisesti olen saanut kokea sitä, mikä isän
tunteissa on suloisinta ja parhainta. Sinä olet voinut luulla, lapseni,
että olen ollut itsekäs pitäessäni sinua lähelläni ja kieltäessäni
sinulta ne tavanmukaiset ilot, joita ikäisesi nuoret tytöt saavat
nauttia. Olenpa vielä, julmasti kylläkin, ryöstänyt sinut sisar
raukaltani. Mutta minun oli pakko, täydentääkseni työni, varjella sinua
sairaloisilta kosketuksilta, seuraelämän lapsellisuuksilta ja järjelle
turmiolliselta mystillisyydeltä. Olen muovaillut sinut Hypatian
kuolemattoman ja viehättävän kuvan kaltaiseksi.
— Ah! huudahdin minä, olen hyvin onnellinen löydettyäni teidän
kaltaisenne isän.
Hän hymyili.
— Kuitenkin, oma Helléni, minä vanhennun enkä tule saavuttamaan ikää,
jonka eli Kentauri, Akhilleuksen kasvattaja, joka minun pitäisi ottaa
suojeluspyhimyksekseni. Minä vapisen ajatellessani, että sinä jäisit
tänne yksin. Tämän seudun ihmiset ovat raakalaisia. He eivät ymmärrä
mitään järjestyksestä eivätkä kauneudesta, mutta heissä on karkeaa
sievistelemisen halua, joka olisi sinulle yhtä epämiellyttävää kuin
heidän hellyytensä. Täytyy lähteä pois, rakas tyttöseni. Sinun täytyy
oppia tuntemaan elämää ja ihmisiä voidaksesi valita itsellesi toverin.
Tiedän, pienokaiseni, ettet tahdo myötäjäisilläsi kartuttaa jonkun
kaupustelijan korkoja. On luultavaa, että menet naimisiin köyhän miehen
kanssa. Sitäpaitsi on hänen oltava sinun arvoisesi.
Minä vastasin:
— Setäni, en ajattele vielä avioliittoa. Olen hyvin onnellinen teidän
luonanne. Varmastikaan en tule menemään naimisiin mitättömän miehen
kanssa. Te olette tehnyt minut liian vaativaiseksi. Sellainen puoliso
kuin tuo kelpo herra Bertin olisi minulle vastenmielinen.
Hra Bertin oli eräs kaukainen sukulainen — jonkinlainen pikkuserkku —
joka oli viettänyt muutamia päiviä luonamme.
— Bertin ei ole tyhmä, sanoi setäni. Monet pitävät arvossa hänen
hengenlahjojaan: hänen laskevaisuuttaan ja hänen taipumuksiaan
kaupantekoon. Kuvittelen, että Bertinistä olisi tullut erinomainen
kauppias Korinthokseen, yksi noita merenkulkijoita, jotka purjehtivat
Idän satamiin ja ostivat sieltä purppuraa, hunajaa, samosviiniä ja
soittavia orjia. Hän osaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän tekee
uskottavan vaikutuksen. Hän on sekä kohtelias että hauska, kun hän
tahtoo saada viinitynnyrinsä myydyksi. Hänellä pitäisi olla pieni
Hermes ovellaan. Mutta tuo neuvokas mies ei osaisi miellyttää sinua.
Sinun kaltaisesi tytöt, Hellé, olisi annettava palkinnoksi sankareille.
— Onko sankareita vielä olemassa, setäni?
— Aivan varmaan, mutta meidän rumana aikakautenamme täytyy osata
niitä löytää. Sankareiksi en, Hellé, sano hirviöiden lannistajia, en
valloittajia, en myöskään suuria tiedemiehiä enkä suuria taiteilijoita.
Sankari on ihminen, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja neron
ja hyveen ihmeen kautta luoda itsestään puolijumalan. Hän voi
häipyä huomaamattomana vähäpätöisten joukkoon; hän voi tulla väärin
ymmärretyksi ja pilkatuksi; meidän tehtävämme, sinun tehtäväsi on
tuntea hänet. Jos olisit tavallinen arkinainen, sanoisin: »Mene ja
ota ensimmäinen, joka tiellesi sattuu, kunhan hän vain on hyvä ja
voimakas.» Mutta aina lapsuudestasi saakka olen aavistanut, että sinä
kuulut toiseen rotuun ja olet luotu korkeampaa kutsumusta varten.
Kuljimme hetkisen äänettöminä.
— Minä en vaadi sinulta mitään uhrauksia, jatkoi setäni. Toivon
päinvastoin, että seuraat sisäistä ääntäsi. Kaikki naiset eivät
suinkaan ole luodut taloudesta huolta pitämään. Samoinkuin löytyy
nerokkaita miehiä, samoin löytyy naisia, jotka luonto on valikoinut
liittymään heihin. Harvoin he toisensa tapaavat: he odottavat,
kaipaavat ja etsivät toisiaan aina ja petyttyään kerran toisensa
jälkeen he säilyttävät kuolemaan saakka kaipuunsa ja koti-ikävänsä.
Mutta joskus, sivuuttaessaan toisensa, he aavistavat, tuntevat
toisensa, nuo kaitselmuksen määräämät rakastajat; he yhtyvät, ja heidän
rakkautensa kauneus säilyy esikuvana ihmisille. Usko minua, Hellé, jos
arkipäiväinen avioliitto, joka saattanee tuoda mukanaan paljonkin sitä,
mitä maailma kutsuu onneksi — rikkautta, kauneutta, arvonimiä — alkaisi
viekotella sinua: varo tarttumasta tähän ansaan. Se olisi samaa kuin
pettäisit etukäteen tulevaa oikeaa omistajaasi. Sinä päivänä, jolloin
tulet hänen läheisyyteensä, tunnet vastustamattoman voiman vetävän
itseäsi häntä kohti. Muista sanani, tyttöseni, sinä saavutat rakkauden
ainoastaan ihailun kautta.
Setä Sylvain jätti minut tämän sanottuaan. Minä tulin hyvin
miettiväiseksi.
Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja
teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli
antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat ja
ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja,
jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen
oli muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan
aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut nuorten
tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden kynnykselle
saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu kuvapatsas,
jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt älyäni,
ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja kauneuden
tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä. En voinut
kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.
Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita kiviportaita
ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa vasten, josta
silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja pitkiä,
ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita kohti,
joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen auteremereen.
Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa. Kastanjaryhmien joukossa,
siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat osoittivat puron suuntaa.
Pieni kaupunki oli takanani, näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.
Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen purppuraista
kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan himmentänyt,
kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan hiljaisuudessa kuulin
antiikkisen runouden täyteläisten sointujen kaikuvan läpi ilman ja
pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi jumalaisessa hurmiossa.
Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja sykkivin sydämin ojensin
käsivarteni kohti kunnian korkeuksia, tuntien olevani pyhitetty
sankarin rakkaudelle.