Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten
hän oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut
täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska
herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian
sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?
— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää pienokaisen
tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii punastumaan,
niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja salaamaan ajatuksiansa
kuten kolmenkymmenen vuotias keimailijatar? Minä kiellän sen
kasvattajan oikeudella. Hellé jää meidän luoksemme. Jos veljemme
olisi minulle jättänyt pojan, olisin minä luonnollisesti ollut hänen
ainoa opettajansa. Pienelle veljentyttärellemme riittää vähäinenkin
tietomäärä, ellei hän osoita aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa
minua, Angélie, kasvatuksen tulee muovailla sopusointuisia olioita.
Ihmishenki on kuin villi kasvi, joka itse etsii itsellensä sen määrän
varjoa ja aurinkoa, minkä se tarvitseekin.
Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen
kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella kuvastivat
neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.
— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!
Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun
viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli
jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista
ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun
sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.
Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa,
jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä uskonnollisuudessaan
jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan lähettämänä kirouksena.
Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan erikoinen armonosoitus,
hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana päättänyt pyhittää näin
hartaasti odotetun poikansa elämän Jumalalle. Kahden toisen lapsen
syntyminen ei voinut järkyttää hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi,
että Herra häntä täten palkitsi hänen antamastaan uhrista. Mutta
kun Sylvain de Riveyrac lopetti alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi
hän tahtonsa olevan elää yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa
veljelleen, johon hän oli hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään
oli jo iloinnut näkevänsä hänet pappina, sitten piispana, koski tämä
kipeästi. Hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin
eriskummallisuus — ja hänen epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin
nuoremmalle veljelle tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti
Angélie Riveyrac aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti
elämänsä opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja
pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan häiritä
hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen, rakkaimpien
mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten keskellä, hän
käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta, välittämättä
julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain kirjeenvaihtoon eräiden
kuuluisien europpalaisten tiedemiesten kanssa. Isäni kuolema ja minun
saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat olleet hänen elämänsä ainoat
merkkitapahtumat.
Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys alkoi
käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei
suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu
täti Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella
ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä saattoi
hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen siinä
iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden iloa ja
ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua vakavan
ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois hänen
käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen aseman vuoksi,
jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni eivät riittäneet
lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.
Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä; muutamia
viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen oman onnensa
nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin saamaan käsiini.
Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman tapauksia,
melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut heikontanut
voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista hermostuneisuutta,
joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi. Minulla oli
onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on laskettu
luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat tyydytetyiksi. Minä
saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan, hyppiä ojan yli,
juoksennella tuntikausia paljain päin auringon polttavien säteiden
hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni harmaat, smaragdin
vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni pehmeässä silkissä oli
kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin sillä mieltymyksellä,
jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen näkeminen. Mutta minä en
tiennyt mitään niistä somista pikku tavoista, joita opetetaan hyvin
kasvatetuille tytöille; en osannut hymyillä, en vastata kysymyksiin
enkä osoittaa henkevyyttäni etukäteen päähän päntätyillä lauseilla.
Minä en tuottanut suurtakaan kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n
kreivittäret» olivat siitä hiukan närkästyksissään.
Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka
olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien
maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin vivahduksin,
uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne muodostuivat
väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia säkeistöjen
poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin vaistomaisesti tuon
salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden, vaikka en käsittänytkään
niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja joista muutamat tuntuivat
sulavine äänteineen ja naisellisine tavuineen minusta niin suloisilta,
että kertailin niitä ääneen lumotakseni itseäni. Olin ullakolta
keksinyt vanhan kappaleen Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden
punaisissa kansissa, melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä
oli kirjoitus: »X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan
arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta vanhan
Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa kertomuksissa, jotka
olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa erinomaisten epiteettien
toisinnoissa, jotka askarruttivat mielikuvitustani. En tuntenut
maantiedettä enkä historiaa, en edes ollut varma siitä, oliko Kreikkaa
olemassa tai oliko ollutkaan. Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin,
perustin satumaisia kaupunkeja, rakensin luolia, muodostelin tasankoja,
meriä; tähän ympäristöön sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä
tuskin voisin uudelleen suorittaa tuota lapsenälyni vaistomaista
luomistyötä, joka silloin ei tuottanut minulle mitään vaivaa.
Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä uudelleen
näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia piirustuksia.
Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin, laulavin
korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita
Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän
rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen
niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä
kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän
ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta
tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen,
jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka
ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien kotimaata,
jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi epämääräisimpienkin kuvittelujeni
keskipisteenä. Samettilehtisen viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja
villien purasruohojen keskellä, joiden paksuista, hopeisten untuvien
peittämistä varsista kimaltelee sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani
pikku Hellén laulavan ilmoille sielunsa ensi ailahduksia.
Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien kätköstä
hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni pakenin, hän
otti maahan jääneen kirjan.
Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:
— Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?
— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.
— Oletko sen lukenut?
— Olen, setä.
— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit
kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan
Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin
tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen
runoelmasta _Vallon_. Hän näytti hämmästyneeltä.
— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi
isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta
runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti,
pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan. Kuinka
voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja kuinka on
hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein luonteenomaisimmat
kohdat?
Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti tahtovansa
pitää huolta minun kasvatuksestani.
Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon
lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä,
hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa
muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti
tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon
sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.
Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku-
ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella
vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle sitä
ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut
oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta
kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston
nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla
vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole
voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien tuoksua,
veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi rintakuvaa,
molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti Homerosta ja
Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien välissä oli
osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin freskosta
_Atenalaisten koulu_. Molempien ikkunoiden välissä oli lasikaapissa
poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli löydetty Olympian
kaivauksista.
Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus
valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita,
sen ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka
kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän
laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja kulkiessamme
milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan säleristikkojen
reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat, kerroin lukemani,
johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.
Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka
perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja
kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen ensimmäinen
kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä katselemaan
puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman ilmiöitä. Kasvin
ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen siemenen ja hedelmän kautta,
oli valmistava minua eläimen ja ihmisen tutkimiseen, niin että,
vähitellen yhtäläisyyksiä keksien, voisin hämmentymättä tulla tuntemaan
niiden elimistön ja tehtävät. Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet,
tuo puoli-tietäväisyys, huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty
häveliäisyys, joita ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä
vaalivat, olivat hra de Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän
ei uskonut ikinä koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin
salaperäisen rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain
likaisten ajatusten niitä käsitellessä.
Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet,
jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon,
sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän
vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon
jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia
ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen
Raamatun, Herodotoksen, _Odysseian_ ja _Kyroksen kasvatuksen_ naiveista
kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden varsinaisten
historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan tutustutti
setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen
kehitykseen.
Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon
välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista
menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän koetti
saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään eroittamattomasti kauneuden
aatteen hyveen aatteeseen; hän ei koskaan sanonut: »Tämä on pahaa»,
vaan: »Tämä on rumaa», vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis
kuuluvat samaan sopusoinnun käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista
siveellisyyttä, yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti
itseään vanhana filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja
tasapainon jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan
neidon.
Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä
miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa
mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei surukseen
huomannut minussa, huolimatta viidestätoista ikävuodestani, jälkeäkään
hermostuneista mielenliikutuksista ja hellyyden puuskista, joita hän
rakasti ja jotka hänestä olivat runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra
de Riveyrac ei katsonut arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo
tunne-elämän liian aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä
nuorilla tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen
tuottamasta ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen
eikä terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi
turmellut sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen
ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut lukemassa
_Pyhän Katariinan elämää_, jonka tätini oli minulle lainannut, sai
hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.
— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien hirveyksiä!
huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi, että
näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja uskovan
paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa poikaani! Hänestä
tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien saalis!
Tätini ei uskaltanut enää väitellä minusta rakkaan ja ankaran
opettajani kanssa. Mutta »Escarbagnas'n kreivittäret», jotka tiesivät,
että olin jättänyt ensimmäisen ehtoolliskäyntini tekemättä, lakkasivat
meillä käymästä.
Vuodet vierivät, toinen toisensa kaltaisina. Olin kuudentoista vanha,
kun tätini kuoli.