Lapsuuteni kuvastaa muistossani kuin maisema aamun sarastaessa, jolloin
kukkulat, pistäen siellä täällä esiin laaksojen ja tasankojen yllä
leijailevasta sumumerestä, näyttävät riippuvan maan ja taivaan välillä.
Samanlaisina häämöittävät mielessäni menneisyyden kuvat, irrallisina,
säteilevinä, läpi ruskoisen aamu-usvan...
Näen eteläranskalaisen lakeuden, vaarojen ympäröimän laajan
taivaanrannan. Näen joen, joka vyöryttää keltaisia aaltoja laitumien,
kanervakankaitten ja kastanjametsien halki. Näen kaupungin punaisine
tiilikattoineen, joiden ylitse näkyy romanilaistyylinen kellotapuli.
Näen talon, jossa orpona kasvoin tätini Angélie de Riveyrac'in ja hänen
veljensä Sylvainin luona.
Me asuimme kaupungin ulkopuolella metsän reunassa pienellä maatilalla,
jota komeilevasti nimitettiin Châtaigneraie'ksi.
Puutarhan veräjästä nähtiin milloin postinkantajan, milloin
vuokratilallisten, milloin maantien poloisten kiertäjien käyvän
sisälle. Kaupungin asukkaat, porvarit ja virkamiehet, eivät koskaan
sen kynnyksen yli astuneet. Kolme tai neljä kertaa vuodessa neiti
de Riveyrac pukeutui mustaan pitsihattuun, kietoi kashmir-huivin
hartioilleen ja vuokrasi vaunut lähitienoon ajurilta. Hän vei
minut useampien peninkulmien päähän, rappeutuneisiin linnoihin,
vanhojen naissukulaisten luo, jotka pitivät ankarasti kiinni
kankeista seurustelu tavoista ja joita setäni kutsui »Escarbagnas'n
kreivittäriksi». [_Escarbagnas'n kreivitär_: Molièren kirjoittama
farssi. Suom. huom.] He tiedustelivat uutisia herra Sylvainista,
kertoivat naapuriston herrasväkien kesken solmituista naimiskaupoista
ja antoivat minulle pisaran maraskinolikööriä, namusia ja pyhäinkuvia,
jotka setäni poltti kotiin palattuamme.
Castillonissa pidettiin setä Sylvainia eriskummallisuutena. Hän oli
joutunut papiston silmätikuksi. Hän ei käynyt koskaan kirkossa; hän
ei vieraillut koskaan paikkakunnan arvohenkilöiden luona, ja muutamat
sanoivat, että hän kirjoitti teoksia pyhää uskontoa vastaan.
Toiselta puolen katsoivat kaupungin vapaamuurarit pahalla silmällä
neiti de Riveyrac'ia, tuota aatelista ja — kuten he väittivät —
kitsasta vanhaa piikaa, joka seurusteli ystävällisesti talonpoikien
kanssa ja sinutteli palvelijoita, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan
rikastuneita kauppiaita, koska hän ei tahtonut olla tekemisissä
_senlaatuisien_ ihmisten kanssa.
Nämä juorut eivät koskaan yltäneet minun korviini saakka. Muistan
itseni viiden tai kuuden vuotiaana. Minun maailmani on kokoonpantu
kotieläimistä, nukeista, joita soudattelen, kääpiökukista, joita
hoidan. Minun pieni lapsen-elämäni on yhtä monipuolinen, yhtä runsas
mielenailahteluista kuin täysikasvuistenkin; lukitut laatikot edustavat
siinä Salaperäisyyttä, hedelmähillot Syntiä, puutarhan suljettu
portti johtaa Äärettömyyteen ja Tuntemattomaan, ja kaivon pohjalla,
väreilevässä veden kalvossa väliin näkyvä hopeinen kiekko, kostean
sammalkehän alla, antaa minulle aavistuksen vaarasta.
Olemmeko rikkaita vai köyhiä? Sitä en tiedä. Minun lapsenmielitekoni
ovat ylettömät, ja mattojen viheriään höytyvään istutetut punaiset
kameliat, lamppujen kreikkalaistyyliset myssyt, ohkaisiin
ikkunaverhoihin kudotut haavemaiset kukat näyttävät minusta mieluisilta
ylellisyyden merkeiltä. Täti Angélie pysytteleikse tavallisesti
ensimmäisessä kerroksessa, vanhalla mahongilla kalustetussa
huoneessaan, johon päivän valo tunkee kalpeana, musliiniverhojen
siivilöimänä kuultona ja jossa suuri, empiretyylinen piironki,
salaperäinen ihmekaappi, levittää ympärilleen lavendelin, eetterin
ja suklaan tuoksua. Tuossa piirongissa on jos jotakin: kellastuneita
pitsejä, esiäitien jalokiviä, niputtain vanhoja kirjeitä, ikäloppuja
virsikirjoja, joiden mustat kannet tuoksuvat homeelle ja pyhäinsavulle.
Istuen ikkunan ääressä täti Angélie parsii koriin pinottuja
liinavaatteita. Lihavuus, joka tekee hänen vartalonsa
epämuodostuneeksi, on kuitenkin säästänyt hänen puhtaita ja
täsmällisiä kasvonpiirteitään. Hänen nenänsä on suora, huulensa ohuet,
kulmakarvojen viiva hiukan käskevä, niinkuin latinalaisen keisarinnan,
mutta lamartinelainen kaihomielisyys, hänen nuoruutensa sulous,
kajastaa yhä hänen sinisistä silmistään. Kiharat, vielä ruskeat,
valuvat ohimoilta alas kaulalle.
— Mene leikkimään, pienokainen, sanoo hän minulle. Ja, ennen kaikkea,
ei mitään melua portaissa!
Minä poistun hiipien. On varottava häiritsemästä setää, joka
työskentelee pohjakerroksen avarassa salissa, minne pääsy on kaikilta
kielletty. Viisi, kenties kuusi kertaa olen raolleen jääneestä ovesta
nähnyt kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, suuren pöydän, nuottitelineen,
harmoonin ja kaksi valkoista kipsirintakuvaa, joiden terättömät silmät
minua pelottavat sisäänpäin kääntyneellä katseellaan.
Setäni salaperäinen työ herättää minussa levottomuutta ja kunnioitusta.
Myöhemmin tulen tietämään, että Sylvain de Riveyrac on tiedemies,
»etevä» hellenisti, kuten tietosanakirjat sanovat. Välittämättä
arvonimistä, viroista, akatemioista, hän toteuttaa maaseudun
hiljaisuudessa ylpeän, tasaisen ja tyynen elämänsä unelmaa, pyhittäen
työnsä sille tieteelle, jota hän niin palavasti rakastaa.