"Niinpä niin."
"Ehkä läähätämme ja koetamme vielä hetkisen riippua kiinni elämästä."
"Hm. Minusta se on aika surullista. Toivottavasti pikku sisareni ovat
olleet sinulle kilttejä?"
"Hyvin kilttejä!"
Halliday laski piipun kädestään, pani kätensä ristiin niskansa taakse
ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti: "He eivät ole hullumpia tyttölapsia."
Kun Ashurst näki ystävänsä makaavan tuossa hymyilevänä, kynttilänvalon
sattuessa hänen kasvoihinsa, häntä värisytti. Toden totta! Poika olisi
voinut maata tuossa jäykkänä, kylmänä, tuo päivänpaisteinen katse iäksi
sammuneena! Olisipa sekin voinut olla mahdollista, ettei hän lainkaan
olisi maannut tuossa, vaan merenpohjassa, odotellen ylösnousemusta —
yhdeksäntenä päivänä, niinhän se kai oli? Ja tuo Hallidayn hymy näytti
hänestä äkkiä niin ihmeelliseltä, ikäänkuin siinä olisi ollut elämän
ja kuoleman ero — tuo pieni liekki — kaikki. Hän nousi ja sanoi
ystävällisesti:
"Luulenpa, että sinun täytyy levätä. Sammutanko puolestasi kynttilän?"
Halliday tarttui hänen käteensä.
"En voi sitä sanoin selittää. Mutta mahtaa olla kolkkoa olla kuollut.
Hyvää yötä, vanha veikko!"
Mielenliikutuksen vallassa Ashurst puristi ystävänsä kättä ja lähti
huoneesta. Hallin ovi oli vielä auki, ja hän meni ruohokentälle
lahden rannalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina syvänsinisellä taivaalla,
ja niiden valossa saivat syreenitertut tuollaisen omituisen värin,
jollainen kukilla on yöaikaan ja jota ei kukaan osaa kuvata. Ashurst
painoi kasvonsa kukkaterttuun ja hänen ummistuneiden silmiensä
eteen ilmestyi Megan, jolla oli sylissään pieni ruskea koiranpentu.
"Ajattelin tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän. Hyvä asia,
ettei hän nyt ole omallatunnollani." — Ashurst kohotti äkkiä päänsä
syreeninkukista ja alkoi kävellä edestakaisin ruohokentällä kuin harmaa
varjo, joka aina hetkeksi ruumiillistui, hänen ilmestyessään lyhdyn
valoon, ruohokentän jommassakummassa päässä. Hän oli taas tytön kanssa
kukkien elävän, värisevän valkeuden alla, solisevan puron rannalla,
kuun luodessa teräksensinistä valoaan vedenkalvoon. Hän muisti
suudelmat, jotka oli painanut tytön ylöspäin kääntyneille kasvoille;
nuo kasvot ilmaisivat nöyryyttä ja viattomuutta. Hän muisti tuon
pakanallisen yön jännityksen ja kauneuden. Hän pysähtyi taas syreenien
varjoon. Täällä oli yön äänenä meri eikä puro, meri huokauksineen ja
maininkeineen. Ei kuulunut pikkulintujen laulua, ei pöllön huutoa,
ei ruisrääkän narinaa. Jossakin soitettiin pianoa, valkoiset talot
kohottivat juhlallisen rivin harjaansa taivasta kohti, ja syreenien
tuoksu täytti ilman. Yksi hotellin ylimmän kerroksen ikkunoista oli
valaistu; hän näki varjon liikkuvan uutimien takana. Mitä omituisimmat
tunteet risteilivät mielessä — ne häilähtelivät, kieppuivat,
temmelsivät aivoissa; oli kuin kevät ja rakkaus olisivat hämmentyneinä
ja peloissaan tietä etsiessään joutuneet ahdinkoon. Mitä ajattelisikaan
_tuo_ tyttö, joka oli sanonut häntä Frankiksi, jonka käsi oli äkkiä
lujasti puristunut hänen omaansa — mitä tuo viileä ja puhdas tyttö
ajattelisikaan sellaisesta hurjasta, luvattomasta rakkaudesta? Ashurst
istahti nurmikolle, asettui istumaan jalat ristissä selkä hotelliin
päin, liikkumattomana kuin Buddhan kuva. Murtautuisiko hän todella
tuohon viattomuuteen kuin varas? Aikoiko hän todella hengittää tuon
luonnonkukan tuoksua, heittääkseen — ehkä — sen kerran luotaan?
"Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän."
Ashurst asetti molemmat kämmenensä nurmelle ja painoi niitä maata
vasten. Se oli vielä lämmin, kostea, pehmeä, kiinteä ja ystävällinen.
"Mitä aionkaan tehdä?" ajatteli hän. Ehkä Megan nyt seisoo ikkunassaan
katsellen kukkasia ja ajatellen häntä? Pikku Megan-parka! "Miksikä ei?"
ajatteli hän. "Rakastanhan häntä. Niin, rakastanko häntä todellakin?
vai haluanko saada hänet vain siksi, että hän on niin kaunis ja että
hän rakastaa minua? Mitä aionkaan tehdä?" Pianonsoitto jatkui. Ashurst
tuijotti eteensä, kohti tummaa merta. Hän oli kuin lumottu. Hän nousi
vihdoin kankeana ja viluissaan. Ainoassakaan ikkunassa ei enää näkynyt
valoa. Hän meni huoneeseensa ja paneutui levolle.