VII.

Ashurst poistui junasta Torquayn asemalla ja harhaili kaupungin katuja,

sillä hän ei tuntenut tätä Englannin kylpypaikkojen kuningatarta. Hän

ei tavallisesti juuri huomannutkaan, miten oli pukeutunut, ja niinpä

hän nytkin vaelteli huoletonna yllään karkea Norfolk-nuttu, jalassa

tomuiset saappaat ja päässä kuhmuinen hattu, huomaamatta lainkaan,

että ihmiset katsoivat häneen jotenkin pitkään. Hän etsi käyttämänsä

lontoolaisen pankin haarakonttoria, ja kun hän oli sen löytänyt,

hänen mielitekonsa toteuttamisen tielle nousi samalla ensimmäinen

este. Tunsiko hän ketään Torquayssa? tiedusteltiin häneltä. Ei, hän

ei tuntenut ketään. Siinä tapauksessa hänen oli ensin lähetettävä

sähkösanoma pankin Lontoon konttoriin — kun vastaus oli tullut, häntä

palveltaisiin kernaasti. Tämä tuulahdus epäluuloisesta käytännön

maailmasta himmensi hiukan hänen unelmiensa loistoa. Mutta hän lähetti

sähkösanoman.

Melkein postitaloa vastapäätä hän huomasi naisten vaatetusliikkeen,

ja hän tarkasteli näyteikkunaa mielessä outo tunne. Huolenpito

maalaisrakkautensa pukimista pyrki sentään hieman panemaan pään

pyörälle! Hän astui liikkeeseen. Häntä vastaan tuli nuori nainen, jonka

siniset silmät näyttivät hiukan hämmästyneiltä. Ashurst katsoi häneen

sanaakaan sanomatta.

"Mitä saa luvan olla!"

"Haluaisin puvun nuorelle naiselle."

Myyjätär hymyili. Ashurst rypisti otsaansa — hänen toivomuksensa

omituisuus yllätti hänet itsensä äkillisellä voimalla.

Myyjätär lisäsi nopeasti:

"Mitä tyyliä haluatte. Jotakin uudenaikaista?"

"Ei. Yksinkertaista."

"Minkälainen vartalo sillä nuorella naisella on?"

"En tiedä. Noin pari tuumaa teitä lyhyempi, luulisin."

"Voitteko sanoa hänen vyötärönsä mitan?"

Meganin vyötärö!

"Hm — tavallinen."

"Hyvä."

Sen aikaa kuin myyjätär oli poissa Ashurst tarkasteli ikkunaan

näytteiksi asetettuja malleja, ja äkkiä hänestä alkoi tuntua

uskomattomalta, että Megan, hänen Meganinsa, koskaan voisi olla

pukeutuneena muulla tavoin kuin karkea villahame ja pusero yllä, päässä

pyöreä lakki, sellaisena, jollaisena hän oli tottunut tytön näkemään.

Nuori myyjätär palasi takaisin käsivarrellaan useita pukuja, ja Ashurst

tarkasteli häntä hänen pitäessä pukua toisensa jälkeen uudenaikaista

vartaloaan vasten. Pukujen joukossa oli yksi, jonka väri miellytti

Ashurstia. Se oli kyyhkynharmaa, mutta hän ei voinut kuvitella Megania

siihen pukeutuneena. Myyjätär meni noutamaan lisää pukuja. Mutta

Ashurstin oli vallannut lamauttava tunne. Miten suoriutua valinnassa?

Sitä paitsi tyttö tarvitsi hatun, kenkiä ja hansikkaita. Entäpä jos

kaikki nuo laitokset vain tekisivät hänet arkipäiväisen näköiseksi,

niinkuin sunnuntaipukimet aina maalaisväen? Miksi ei Megan voinut

lähteä sellaisena kuin hän oli? Niin, mutta hän ei saanut olla millään

tavoin silmäänpistävä. Tämä oli vakava naisenryöstö. Ja Ashurst katsoi

myyjätärtä ja ajatteli mielessään: "Mahtaakohan tuo arvata, mistä on

kysymys, ja pitää minua lurjuksena?"

"Tahdotteko olla hyvä ja panna tuon harmaan puvun erilleen minun

laskuuni", virkkoi Ashurst vihdoin epätoivoissaan. "En voi nyt päättää.

Tulen iltapäivällä takaisin."

Nainen huokasi.

"Kyllä, mielelläni. Se on hyvin aistikas puku. En usko teidän löytävän

paremmin tarkoitukseenne sopivaa."

"Sen uskon itsekin", mutisi Ashurst ja lähti kaupasta.

Päästyään taas rauhaan maailman epäluuloiselta käytännöllisyydeltä

hän veti syvään henkeä ja palasi unelmiinsa. Mielikuvituksessaan

hän näki kauniin, luottavaisen olennon, joka aikoi liittää elämänsä

hänen elämäänsä. Hän näki itsensä ja tytön hiipimässä pois talosta

yön aikaan, kulkemassa nummen poikki kuutamossa, hän käsivarsi tytön

vyötäisillä ja tämän uusi puku toisella käsivarrella, kunnes tyttö

jossakin syrjäisessä viidakossa aamuhämärissä vaihtaa vanhan pukunsa

uuteen; hän näki varhaisen junan joltakin kaukaiselta asemalta vievän

heidät kuherrusmatkalle sekä vihdoin Lontoon nielevän heidät ja

rakkaudenunelmien muuttuvan todellisuudeksi.

"Frank Ashurst! Enpä ole nähnyt sinua Rugbyn jälkeen! Hei, vanha

veitikka."

Ashurstin rypistyneet silmäkulmat silisivät. Kasvot, jotka olivat

ilmestyneet aivan lähelle hänen omiaan, olivat sinisilmäiset ja

auringon paahtamat, tuollaiset kasvot, joissa sisäinen ja ulkoinen

auringonvalo yhtyy yhteiseksi loisteeksi. Ja hän vastasi:

"Phil Halliday, Jupiterin nimessä!"

"Mitä sinä täällä...?"

"Enpä oikein mitään! Olen katsellut vähän ympärilleni ja olen myös

hankkimassa rahaa. Asun tuolla nummella."

"Missä syöt lounasta? Tule meidän kanssamme, minulla on pikkusisareni

mukanani. Heissä on ollut tuhkarokko."

Ystävänsä käsipuolessa Ashurst käveli eteenpäin, kukkulan rinnettä

ylös, toista alas, kaupungin ulkopuolelle. Halliday, jonka ääni oli

yhtä täynnä elämäniloa kuin kasvot aurinkoa, selitteli, "kuinka ainoa,

mikä mihinkään kelpasi tässä kurjassa loukossa, oli uinti ja soutu", ja

siihen tapaan, kunnes saavuttiin puoliympyrään rakennetun talorykelmän

kohdalle, kappaleen matkaa merenrannasta. He menivät keskimmäiseen

taloon, hotelliin.

"Tule huoneeseeni peseytymään. Lounas on heti valmis."

Ashurst tarkasteli kasvojaan kuvastimesta. Muistaen maalaistalossa

olevan makuuhuoneensa ja parin viime viikon ajan noudattamansa

kampa- ja yksi-liikapaita-järjestelmänsä hänestä näytti tämä huone,

joka oli tulvillaan vaatteita ja harjoja, oikealta Capualta. Ja hän

ajatteli: "Ihmeellistä; sitä ei voi oikein käsittää!" Mutta mitä ei

voinut oikein käsittää, sitä hän ei itsekään täysin tiennyt.

Kun hän seurasi Hallidayta lounaalle ruokasaliin, kääntyivät kolmet

hyvin vaaleat ja sinisilmäiset kasvot äkkiä häntä kohti Hallidayn

lausuessa:

"Tässä on Frank Ashurst — nuoret sisareni."

Tytöistä olikin kaksi aivan nuorta, kymmenen, yhdentoista korvilla.

Kolmas oli ehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja myöskin vaaleatukkainen,

posket olivat valkoisenpunaiset, heikosti auringonpaahtamat, hiuksia

tummemmat kulmakarvat kaartuivat ylöspäin nenän juuresta. Kaikkien

kolmen äänet muistuttivat Hallidayn kirkasta, iloista ääntä. Kaikki

kolme nousivat, ojentautuivat suoriksi, puristivat tulijan kättä

nopein tempauksin, katsoivat tutkivasti Ashurstiin ja taas poispäin

ja alkoivat puhua siitä, mitä aikoivat tehdä iltapäivällä. Diana

palvelevien nymfien keskellä! Maalaiskokemusten jälkeen tuntui tuo

kirkas, huoleton, vilkas puhelu, viileä, puhdas, vaivaton hienostus

ensin vieraalta ja sitten taas niin luonnolliselta, että kaikki

se, minkä piiristä Ashurst vasta oli tullut, muuttui äkkiä oudon

kaukaiseksi. Nuorempien tyttöjen nimet tuntuivat olevan Sabina ja Freda

— vanhimman oli Stella.

Se tytöistä, jota sanottiin Sabinaksi, kääntyi Ashurstin puoleen ja

sanoi:

"Tiedättekö mitä, tuletteko pyydystämään äyriäisiä meidän kanssamme? —

Se on hirveän hauskaa."

Hämmästyneenä tytön odottamattomasta tuttavallisuudesta Ashurst mutisi:

"Pelkäänpä, että minun täytyy palata takaisin iltapäivällä."

"Kuinka ikävää!"

"Ettekö voi siirtää lähtöänne tuonnemmaksi?"

Ashurst kääntyi Stellaan päin, joka oli puhunut viimeksi, ja pudisti

hymyillen päätään. Kuinka kaunis tuo tyttö olikaan. Sabina sanoi

valittavalla äänellä:

"Teidän täytyy jäädä."

Sen jälkeen keskustelu liukui luoliin ja uimiseen.

"Jaksatteko uida pitkälti?"

"Parisen mailia."

"Niinkö!"

"Todellakin?"

"Kuinka hauskaa!"

Kolme sinistä silmäparia, jotka suuntautuivat Ashurstiin, saattoivat

hänet tietoiseksi hänen uudesta merkityksestään. Tuo tunne oli varsin

miellyttävä. Halliday sanoi:

"Tiedätkö mitä! Sinun täytyy kerta kaikkiaan jäädä tänne uimaan

merivedessä. Parasta, että jäät tänne yöksi."

"Niin! tehkää niin!"

Mutta Ashurst hymyili taaskin pudistaen päätään. Sitten hän sai

kokea, miten hänen ruumiilliset kykynsä joutuivat tutkistelun

alaisiksi. Hän oli soutanut koulunsa veneessä, kuulunut koulunsa

jalkapallojoukkueeseen, voittanut koulunsa kilparatsastuksen —

hän nousi pöydästä kerrassaan eräänlaisena sankarina! Pikkutytöt

vaativat, että hänen oli tultava katsomaan "heidän" luolaansa, ja he

pysähtyivät menemään hatsattaen kuin harakat ja kuljettaen Ashurstia

keskellään, Stellan ja heidän veljensä seuratessa kappaleen matkan

päässä. Luolassa, joka oli pimeä ja kostea kuten kaikki luolat, oli

erikoisena vetovoimana pieni lätäkkö, missä mahdollisesti oli erinäisiä

pikkueläimiä pyydysteltäväksi ja pulloihin pantavaksi. Sabina ja Freda,

joilla ei ollut sukkia siroissa jaloissaan, kehoittivat Ashurstia

tulemaan mukaan lätäkköön auttamaan heitä veden siivilöinnissä. Pian

hänkin oli riisunut kenkänsä ja sukkansa. Aika kuluu nopeasti, kun

miehellä on kauneudenaistia, lätäkössä polskuttaa kaksi sievää lasta

ja rannalla seisoo nuori Diana, joka ihastuneena ottaa vastaan kaiken

mahdollisen saaliin. Ashurstilla ei koskaan ollut selvää käsitystä

ajan kulusta. Hän säikähti, kun silmätessään kelloonsa huomasi sen jo

olevan yli kolmen. Maksuosoitusta ei siis voinut enää tänään lunastaa

— pankki suljettiin ennen kuin hän ehti sinne. Havaitessaan hänen

kasvonilmeensä pikkutytöt huudahtivat äkkiä: "Hurraa! Nyt teidän täytyy

jäädä tänne!" Ashurst ei vastannut. Hän näki ajatuksissaan Meganin

kasvot, kuinka hän aamiaisen aikaan oli kuiskannut tälle: "Lähden,

rakas, Torquayhin, hankkimaan kaikkea, mitä tarvitsemme; tulen takaisin

illalla. Jos ilma on kaunis, voimme lähteä jo ensi yönä. Ole valmis!"

Ashurst muisti, kuinka tyttö vapisi kuullessaan hänen sanansa. Mitä

Megan ajattelisikaan? Ashurst koetti hillitä itseänsä huomatessaan

äkkiä, että tuo toinen tyttö, solakka, vaalea "Diana" tyynesti

tarkasteli häntä lammikon rannalta kysyvin sinisin silmin, jotka

katsoivat hiukan vinojen kulmakarvojen alta. Jospa hänen seuralaisensa

tietäisivät, mitä hän oli suunnitellut ensi yöksi —! Hän olisi varmaan

saanut kuulla pienen tuomitsevan huudahduksen ja ollut pian yksin

luolassa. Ja omituisen suuttumuksen, ikävän ja häpeän sekaisen tunteen

vallassa hän pisti kellon takaisin taskuunsa ja sanoa tokaisi:

"Niin, olen myöhästynyt tältä päivältä."

"Hurraa! Nyt voitte tulla uimaan meidän kanssamme."

Oli mahdotonta pysyä täysin tunteettomana nähdessään noiden sievien

lasten tyytyväisyyden ja Stellan huulien hymyn ja kuullessaan Hallidayn

sanat: "Mainiota, vanha veikko! Voin lainata sinulle kaikki, mitä

tarvitset yöksi." Mutta kaipauksen ja syyllisyyden tunne kouristi

sydäntä, ja Ashurst sanoi alakuloisesti:

"Minun täytyy sähköttää."

Kun lätäkön vetovoima ei enää tehonnut, lähdettiin takaisin hotelliin.

Ashurst lähetti sähkösanoman, osoittaen sen rouva Narracombelle:

"Pyydän anteeksi, jään tänne yöksi takaisin huomenna." Varmaankin Megan

ymmärtää, että hänellä on ollut paljon puuhaa; ja hänen sydämensä

tuntui käyvän keveämmäksi. Oli ihanan kaunis, lämmin iltapäivä, meri

lepäsi tyynenä ja sinisenä, ja uiminen oli Ashurstin suuri intohimo.

Kauniiden lasten ystävällisyys mairitteli. Oli ilo katsoa heitä,

Stellaa ja Hallidayn ruskeiksi päivettyneitä kasvoja. Kaikki tuntui

hieman epätodelliselta, mutta samalla täysin luonnolliselta — tämä

oli kuin viimeinen välähdys siitä maailmasta, johon hän oli kuulunut

ennen Meganin-seikkailuaan! Hän sai lainaksi uimapuvun, ja sitten

lähdettiin liikkeelle. Halliday ja Ashurst riisuutuivat toisen, tytöt

toisen kallion takana. Ashurst oli ensimmäisenä vedessä ja heittäytyi

rohkeasti uimasilleen, niin vastatakseen kuvaa, jonka oli antanut

itsestään. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki Hallidayn uivan

pitkin rantaa ja tyttöjen hyppivän ja sukeltavan ja ratsastavan pienten

aaltojen harjalla; hän oli ennen aina halveksinut tuollaista, nyt se

oli hänestä kaunista ja järkevää, koska hän siten saattoi esiintyä

ainoana syvänveden kalana koko joukossa. Mutta tullessaan lähemmäksi

hän hieman epäröi; mahtavatko he sallia hänen, vieraan, liittyä heidän

polskuttavaan joukkoonsa; häntä itseään ujostutti lähetessään solakkaa

nymfiä. Mutta Sabina huusi, että hänen piti tulla opettamaan häntä

pysymään vedenpinnalla, ja molemmat pikkutytöt antoivat hänelle niin

paljon askartelun aihetta, ettei hän ehtinyt edes huomata, mitä Stella

ajatteli hänen läheisyydestään, kun hän äkkiä kuuli tämän kauhistuneen

huudon. Stella seisoi vyötäisiä myöten vedessä hiukan etukumarassa,

hänen kaunis, valkoinen käsivartensa osoitti merelle, hänen märät

kasvonsa olivat auringossa rypistyneet ja ilmaisivat pelästystä.

"Katsokaa Philiä! Mikä häntä vaivaa? Katsokaa!"

Ashurst huomasi oitis, että jotakin oli hullusti. Phil polskutti ja

reuhtoi syvässä vedessä, ehkä sadan yardin päässä heistä; äkkiä hän

huudahti, heilahdutti käsivartensa ylöspäin ja alkoi vajota. Ashurst

näki Stellan syöksyvän hukkuvaa kohti, mutta huudahtaen: "Palatkaa

takaisin, Stella, palatkaa takaisin!" hän lähti itse uimaan Philiä

kohti. Hän ei ollut milloinkaan uinut niin nopeasti ja saapui Hallidayn

kohdalle juuri kun tämä oli seuraavan kerran päässyt kohoamaan

pinnalle. Poika oli saanut suonenvetokohtauksen, mutta ei ollut vaikea

saada häntä maihin, sillä hän ymmärsi pysytellä aivan hiljaa. Stella,

joka oli jäänyt odottamaan, niinkuin Ashurst oli käskenyt, ryhtyi heti

auttamaan, kun tämä oli ehtinyt hänen kohdalleen, ja kun oli päästy

rannalle, asettuivat hän ja Ashurst Philin kahden puolen ja alkoivat

hieroa tämän jäseniä pikkutyttöjen seisoessa säikähtyneinä vieressä.

Halliday hymyili pian. Hän oli ollut, selitti hän, typerä, kerrassaan

typerä. Jos Frank tukisi häntä, hän hyvinkin pääsisi vaatteittensa

luo. Ashurst ojensi hänelle käsivartensa, ja silloin sattuivat hänen

silmänsä Stellan kasvoihin, jotka olivat kosteat ja punaiset ja

kyyneliset; tavanomainen tyyneys oli niistä kerrassaan tiessään.

Ashurst ajatteli: "Sanoin häntä Stellaksi — mahtoikohan hän suuttua?"

Heidän pukeutuessaan Halliday sanoi tyynesti:

"Sinä pelastit henkeni, vanha ystävä."

"Joutavia!"

Täysin pukeutuneina, mutta ei enää entisessä mielentilassaan he kaikki

menivät yhdessä hotelliin ja istuutuivat teepöytään, kaikki, Hallidayta

lukuunottamatta, joka oli mennyt maata huoneeseensa. Kun Sabina oli

syönyt muutamia leipäviipaleita, joille levitti marmeladia, hän sanoi:

"Tiedättekö mitä? te olette sankari!"

Ja Freda säesti:

"Se on varma!"

Ashurst huomasi Stellan luovan katseensa maahan. Hän nousi ja meni

hämillään ikkunaan. Sinne hän kuuli Sabinan kuiskauksen: "Vannotaan

verivala! Missä on veitsesi, Freda?" Ja syrjäsilmällään hän saattoi

nähdä, miten tytöt toinen toisensa jälkeen viilsivät sormeensa pienen

haavan, puristivat haavasta veripisaran ja piirsivät sillä jotakin

paperille. Hän kääntyi mennäkseen ovelle.

"Älkää yrittäkö livahtaa käsistämme. Tulkaa takaisin!"

Tytöt tarttuivat hänen hihoihinsa ja vankina kahden pikkutytön välissä

Ashurst tuotiin takaisin pöytään. Hän huomasi pöydällä paperipalan,

johon oli verellä piirretty jokin kuvio ja sen poikki kolme nimeä,

Stella Halliday, Sabina Halliday, Freda Halliday, — nekin oli

piirretty verellä, viistoon kuvion poikki kuin tähden säteet. Sabina

sanoi:

"Tuo olette te! Meidän täytyy suudella teitä, ymmärrättehän!"

Ja Freda lisäsi innokkaasti:

"Niin, niin! Tietysti meidän täytyy teitä suudella." Ennen kuin Ashurst

ehti vapautua pikku tyttöjen otteesta, hän tunsi märkien hiusten

kosketuksen kasvoillaan, ja nenässään jotakin, joka muistutti puraisua,

tunsi nipistyksen vasemmassa käsivarressaan ja poskessaan toisen

hammasparin kosketuksen. Kun tästä oli suoriuduttu, sanoi Freda:

"Nyt on sinun vuorosi, Stella."

Ashurst tuijotti punastuen ja kankeana pöydän yli yhtä punastuvaan ja

kankeaan Stellaan. Sabina tirskui, Freda huusi:

"Joutukaa, muuten pilaatte kaiken!"

Omituinen, raju ujoudentunne valtasi Ashurstin. Hän sanoi tyynesti:

"Lakatkaa jo, pikku herhiläiset!" Taaskin Sabina tirskui.

"No, olkoon menneeksi, hän voi suudella kättään ja te saatte painaa sen

nenäänne vasten. Se riittää hänen puolestaan."

Ashurstin hämmästykseksi tyttö suuteli kättään ja ojensi sen hänelle.

Hän tarttui juhlallisesti kylmään, kapeaan käteen ja vei sen

poskelleen. Pikkutytöt taputtivat innokkaasti käsiään, ja Freda huusi:

"Nyt on siis meidän velvollisuutemme pelastaa teidän henkenne milloin

hyvänsä — se on päätetty! Saanko lisää kupillisen teetä, Stella? Mutta

ei niin hirveän heikkoa!"

Teen juonti alkoi uudelleen, ja Ashurst taittoi paperin kokoon ja

pisti sen taskuunsa. Keskustelu liukui tuhkarokon valopuoliin,

appelsiineihin, hunajaan, aikaan, jolloin ei tarvitse käydä koulua

jne. Ashurst kuunteli vaihtaen ystävällisiä katseita Stellan kanssa,

jonka kasvot olivat jälleen saaneet tavallisen lievästi päivettyneen,

punertavan ja valkoisen värinsä. Tuntui kovin mieluiselta, kun näin

ystävällisesti otettiin tähän iloiseen perheeseen, oli hauska katsella

kaikkia noita kasvoja. Ja teenjuonnin jälkeen, kun pikkutytöt panivat

meriruohoa kuivamaan ottaakseen sen kasvikokoelmaansa, hän keskusteli

Stellan kanssa ikkunakomerossa ja katseli hänen vesivärimaalauksiaan.

Kaikki tapahtui kuin miellyttävässä unessa, aika ja tapahtumat

tuntuivat pysähtyneen paikoilleen, kaikki tärkeä ja todellinen oli

lakannut olemasta olemassa. Huomenna hän lähtee takaisin Meganin luo,

ja kaikki tämä on silloin hävinnyt, kaikki muu paitsi paperipala,

jossa on noiden lasten verellä piirretyt nimikirjoitukset. Lasten!

Stella ei oikeastaan ollut enää lainkaan lapsi — yhtä vanha kuin

Megan! Tytön puhe — se oli nopeaa, vähän kovaa ja ujoa, mutta

ystävällistä — tuntui Ashurstin pysytellessä vaiteliaana vasta

pääsevän oikein vauhtiin. Tytön ympärillä oli ikäänkuin jotakin viileää

ja neitseellistä — neito ruusutarhassa! Päivällispöydässä — Halliday

pysytteli poissa, koska oli niellyt liian paljon merivettä — sanoi

Sabina:

"Minä aion puhutella teitä Frankiksi."

Freda toisti heti kaikuna:

"Frank, Frank, Franky."

Ashurst nauroi ja kumarsi.

"Joka kerta kun Stella sanoo teitä herra Ashurstiksi, hänen täytyy

maksaa sakko. Se kuuluu ihan naurettavalta!"

Ashurst loi silmänsä Stellaan, joka hieman punastui. Sabina tirskui,

Freda huudahti:

"Kas vain! Leikitkö sinä sitä, että 'polttaa, paistaa, korventaa'! Kas

vain!"

Ashurst ojensi kätensä oikeaan ja vasempaan ja sai kouriinsa muutaman

vaalean haivenen.

"Kuulkaahan nyt, senkin rasavillit! Jättäkää Stella rauhaan tai sidon

teidät tukasta yhteen."

Freda nauroi:

"Te olette peto. Hyi!"

Sabina kuiskasi varovasti:

"Teidän pitää sanoa häntä Stellaksi, ymmärrättehän!"

"Miks'ei! Se on sievä nimi."

"Hyvä! Me annamme teille siihen oikeuden!"

Ashurst päästi tyttöjen tukan irti. Stella! Stella! Millähän nimellä

tämä puhuttelee häntä — tämän jälkeen? Mutta Stella ei maininnut häntä

millään nimellä, ennen kuin Ashurst heidän erotessaan illalla tahallaan

sanoi:

"Hyvää yötä, Stella!"

"Hyvää yötä, herra — hyvää yötä, Frank! Teitte kovin kauniisti."

"Mitä turhista!"

Tytön nopea, reipas kädenpuristus kävi äkkiä lujemmaksi ja heltisi yhtä

äkkiä.

Ashurst seisoi liikkumattomana suuressa vierashuoneessa. Vasta eilen

illalla, omenapuiden ja elävien kukkien alla, hän oli painanut Meganin

rintaansa vasten, suudellut tämän silmiä ja huulia. Hän hengitti syvään

tuota muistellessaan. Tänä yönä hän oli aikonut aloittaa yhteisen

elämän tytön kanssa, joka ei pyytänyt muuta kuin saada olla hänen

läheisyydessään. Ja nyt täytyi kulua hukkaan kokonainen vuorokausi,

vain siitä syystä, ettei hän ollut katsonut kelloaan. Miksi hän olikaan

joutunut tutustumaan noihin viattoman herttaisiin ihmisiin juuri kun

hän oli aikeissa sanoa hyvästit kaikelle viattomuudelle? "Mutta minun

tarkoitukseni on mennä naimisiin tytön kanssa", ajatteli hän, "olen

sanonut sen hänelle!"

Hän otti kynttilän ja meni makuuhuoneeseensa, joka oli Hallidayn

huoneen vieressä. Hänen kulkiessaan ohi kuului Halliday huutavan.

"Sinäkö siellä olet, vanha veikko? Tule tänne!"

Halliday istui vuoteessaan polttaen piippua ja lukien.

"Istahda tänne hetkeksi!"

Ashurst asettui istumaan avoimen ikkunan ääreen.

"Olen vähän ajatellut asioita tänä iltapäivänä, niinkuin ymmärrät",

sanoi Halliday äkkiä. "Sanotaan ihmisen sellaisessa tapauksessa elävän

uudelleen menneisyytensä. Minulle ei käynyt niin. Alanpa uskoa, etten

vielä ollut kypsä."

"Mitä oikein ajattelit?"

Halliday oli hiljaa hetken ajan, sitten hän sanoi rauhallisesti:

"Ajattelin erästä asiaa — vähän omituista asiaa — Cambridgelaista

tyttöä, jonka olisin voinut saada — ymmärräthän! Hyvä asia, ettei hän

nyt ole omallatunnollani. Oli miten oli, sinua, vanha veikko, saan

kiittää siitä, että nyt olen tässä; muuten olisin jo nyt suuressa

pimeydessä. Ei olisi enää vuodetta, ei mitään iloja, ei mitään! Miten

luulet meidän loppujen lopuksi käyvän?"